-- Te kysyitte, minkä tähden minä jätin teidät?... Onko mokomaa
kuultu!... Sepä kysymys, jota en totta tosiaan ollut odottanut. Ja te
rohkenitte kysyä semmoista!... Ei, Herra tietäköön mitä tämä on oikein!
Kuinka siveellisesti soaistu te olette!... Johdattakaapa mieleenne,
-- te otitte minut aikana, jolloin minä jumaloitsin teitä. Te olitte
minulle sama kuin Jumala. Te yksin olitte koko minun maailmani.
Minä en ole unhottanut enkä voi unhottaa sitä, miten mielelläni
tahtoisinkin. Teidän toivomuksenne, teidän tahtonne oli minun ainoa
lakini. Muistutelkaapa: halusinko minä mitään, vaadinko minä mitään?
Minä en ainoastaan uskonut teihin -- te olitte minun elämäni, minä
ajattelin teidän ajatuksillanne, tunsin teidän sydämellänne. Miksi
minä jätin teidät? Te kysyitte miksi? Ja sitä te vielä uskalsitte
kysyä, te!... Hän hengästyi ja alkoi yskiä. -- Miksi minä jätin teidät?
toisti hän pontevasti. -- Jos silloin olisitte sanonut minulle: Olja,
heittäydy tuleen, niin olisin arvelematta tehnyt sen. Mikä minä
olin silloin? En edes orjattarennekaan, vaan koiranne! Koira, sekin
käy hampain kiinni hätyyttäjäänsä, minä en tehnyt sitä... Teillä on
huono muisti, Leo Aleksandrovitsh, kerrassaan mitätön muisti... Te
muistatte että minä läksin pois. Ei, te ette muistanut sitä, te vasta
jäljestä päin johdatitte mieleenne sen, kun elämänne kävi raskaaksi
ja tukalaksi, kun yksinäisyys kauhistutti teitä... Minä en ole enää
sama kuin ennen; nyt minä ymmärrän ihmisiä ja olen tutkinut teidätkin
läpikotasin. Oletteko unhottanut mitä tapahtui hiukan ennen, kuin minä
läksin teidän luotanne, oletteko unhottanut sen? Oi, Jumala, mitä
minä silloin sain kärsiä! Minullahan ei ollut silloin muuta elämää
kuin elämä teidän kanssanne, minä olin hyljännyt kaikki, kaikki...
Te pyydätte minua antamaan teille anteeksi; sen olen jo aikaa sitten
tehnyt, ja toivoni on, että te tulisitte onnelliseksi... Mutta unhottaa
en voi koskaan. Minä sanon vilpittömimmällä sydämellä, että minä en
voi, minä en voi. Ellen olisi rakastanut teitä niin suuresti, niin
saattaisin kenties unhottaa. Mutta... mutta... älkää vaatiko sitä,
älkää pyytäkö sitä... Minä olen kuoleva, mutta muisto ei ole katoova
eikä sammuva. Toivoa pahaa teille, sitä en tee koskaan; päinvastoin.
Mutta unhottaa, unhottaa -- en ikänä! Onko se syntiä? Minä en tiedä.
Mutta mitenkä saattaisi ollakaan toisin? Olisiko mahdollista pyyhkiä
pois kaiken tuon? Te kysytte _minkä tähden_ minä silloin poistuin
luotanne? Tässäkin astuu itsekkyytenne näkyviin; te ajattelette yhä
vain itseänne. Miksi te ette silloin kysynyt, _mihin_ minä teidän
luotanne läksin? Niin juuri _mihinkä_... Teidän ei tietysti juolahtanut
mieleenne! Kuinkasta! Muuten arvelen, ettette juuri pitänyt lukuakaan
siitä... "Menköön hän minne tahansa -- kunhan vaan menee, kunhan ei
ole minun läheisyydessäni. Jumalan kiitos muka, pääsinhän rauhaan
tuosta ikävästä tyttöpahasesta." Eikä mitään muuta. Sillä välin, Leo
Aleksandrovitsh, juoksin minä jäälle syöksyäkseni avantoon... Miksi
teitä pöyristää, sanokaapa? _Silloin_ teitä ei huvittanut edes kysyä:
"kuinkahan hänen nyt lienee käynyt?" Niin, Leo Aleksandrovitsh, ei
paljoa puuttunut, etten saattanut sieluanikin turmioon -- sitäkin...
Hukuttautumaan... Ellei silloin olisi sattunut tulemaan tämä jalo,
harvinaisen ylevämielinen mies, parempi kuin te kaikki yhteensä, mies
-- korulauseita vihaava, suora ja vilpitön, -- niin ei minua aikoja
sitten olisi ollut enää maailmassa... Miksi minä jätin teidät! Sanokaas
muuta! Kaiketi paremmille paloille mennäkseni! Kuinka se muuten olisi
ymmärrettävä? Kuolemakin oli helpompi, kuin eläminen teidän kanssanne.
Paljoa helpompi. Sanokaa mitä sanotte. Nyt siis tiedätte, mihin minä
pakenin teidän luotanne, miksi jätin teidän, paratiisinne... Mutta
te, muistitteko te minua kertaakaan niinä päivinä? Heltyikö sydämenne
säälistä minua kohtaan? Kysyittekö itseltänne missä minä olin, mitä
minusta oli tullut? Näittekö unissanne minua edes kertaakaan?... Ah,
miten vastenmieliseltä, miten inhottavalta tuntuu, kun muistelen
silloista elämää! Herra Jumala, että pitääkin voida niin pettää,
niin pilkata herkkäuskoista lasta! Ja mikäs minä silloin olin muu
kuin lapsi? Mikä kunnia teille! Ja kuinka ylpeä te mahdoitte olla
semmoisesta voitosta. Tyttö suutapahkaa juoksee teidän syliinne...
Oikein hyymistyttää moinen iljettäväisyys... Ja kunhan se olisikin
ollut vaan petosta. Joskus tapaa ihmisiä, jotka pettävät säälistä --
kun sielu on tyhjä hellyydestä, niin he teeskentelevät. Eikä sitä
vielä voida sanoa, kumpi on voimallisempi: rakkaus vaiko sääli. Mutta
tepä ette lopulta viitsinyt enää teeskennelläkään. Silloin minä en
käsittänyt mitään, mutta nyt tiedän kaikki. Te osotitte minua kohtaan
ilmeistä inhoa. Miksi? Miksikä olette herättänyt kaiken tuon eloon?
Minä en enää edes ajatellut sitä... Menkää, menkää pois luotani!...
Hänen päänsä vaipui alas käsien varaan ja hän ratkesi itkuun.
Leo Aleksandrovits seisoi ääneti hänen vieressään. Nyt vasta sai hän
tietää mitä Olgalle oli tapahtunut, ja kylmät väreet pudistivat hänen
ruumistaan.
-- Minulla ei ole ollut aavistusta siitä enkä ole koskaan voinut
kuvitella mielessäni semmoista...
-- Mitä te ette ole voinut kuvitella? kysyi Olga Stepanovna
kyyneltyneet silmänsä luotuina häneen. -- Sanokaa, mitä? Oletteko te
hakenut minua? Kysyittekö te Sila Sampsonovitshilta, kun hän kävi
teiltä noutamassa papereitani, kysyittekö te silloin häneltä, missä
minä oleksin, miten minun laitani oli? Te lähetitte palvelijaa myöten
ulos paperit sekä samalla rahoja, jotka majuri -- Jumalan kiitos,
hän oli käsittänyt asian minun sijassani -- polki rikki jaloillaan
eteisessänne. Ja kuitenkin oli hän silloin ulkona kerjäämässä apua
meille. Niin, ette te ollut utelias tietämään mihin minä olin joutunut.
Olisinpa joutunut vaikka vielä pahemmalle tielle kuin avantoon, mitä se
teihin koski?... Ensi aikoina tahtoi majuri säästää minua, mutta sitten
kyselin häneltä tarkoin kaikki. Silloin teillä jo oli toinen nainen
luonanne. Kaiketi seisoi hän oven takana ja nauroi, nauroi ehkä minulle.
-- Ei, hän oli luonani vain käymässä eikä tiennyt mitään teistä...
-- Sehän oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se enää koski minuun
kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Ja nytkin on minusta
yhtäkaikki, aivan yhtäkaikki. Ja vaikkapa hän olisi nauranutkin, kun te
minut esititte hänelle naurettavassa muodossa... Mitä sitten? Se elämä
on minusta jo kaukana... Malttakaas... mitä minä vielä aioin sanoa...
niin, te kutsutte tätä kurjaksi pesäksi ja kaikkea, mitä täällä on,
kauhistavaksi. Mutta tietäkää te myös, että minä vasta täällä olen
tullut tuntemaan onnen, olen tottunut olemaan ylpeä itsestäni ja
pitämään elämääni tarpeellisena ja kallisarvoisena näille hyljätyille
lapsi paroille. Jos maailmassa missään tehdään suuria, niin juuri
tässä... Mutta mitä hyötyä siitä on, että puhun tällä tavalla! Ettehän
te sitä kumminkaan käsitä!... Ja semmoinenhan minä olin itsekin...
rakastin teitä; rakastin vielä kauan. Hän vaikeni tuokion ajaksi.
Sitten tahtoi hän vielä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Näytti kuin hän
olisi kainostellut. Mutta kohta hän taas puhkesi puhumaan:
-- Ja silloinkin, vielä silloinkin, oi Jumala, kuinka suuresti rakastin
teitä! Jos te, vaikka senkin jälkeen kuin minä olin heittäytyä
avantoon, olisitte tullut ja sanonut: "tule, Olja", -- ja te tuolla
äänellänne, joka milloin te vain tahdoitte, saattoi olla niin korvia
hivelevä, olisitte antanut soinnun noille sanoille -- niin olisin
minä kuin lyöty koira, kuin teidän Djalmanne seurannut teitä, joskin
hyvin tietäen, että jo seuraavana päivänä tulisi uudestaan heittäytyä
avantoon. Oi, kuinka minä rakastin teitä! Mutta miten Djalma nyt voi?
kysyi hän sitten yhtäkkiä.
-- Sitä ei ole enää... sai vesikauhun...
-- Se rakasti teitä... sekin... Te löitte sitä usein ratsuruoskalla. Se
oli kumminkin parempi kuin lyödä sanoilla, kuten teitte minulle. Sana
koskee kipeämmin. Haava joskus paranee, mutta loukkausta ei paranna
millään. Kuinka minä rakastin teitä! Vuosia kului minun voimatta
karkoittaa teitä ajatuksistani ja sydämestäni. Kun vaiti jäin yksin,
olitte heti edessäni. Minä en pitänyt teille vihaa, en halunnut kostoa.
Rukouksissani pyysin, että te saisitte olla onnellinen, että teillä
kaikki hyvin menestyisi... Vieläpä rukoilin _hänenkin_ puolestaan, että
hän tuottaisi teille enemmän iloa, kuin mitä minä olin tuottanut...
Tarvittiin pitkä aika, ennenkuin tulin käsittämään kuka te olette. Ja
minä opin sen, mutta kuitenkin...
-- Kuitenkin? mitä tarkoitatte? kysyi Leo hätäilevästi.
-- Niinkuin en nytkin, jatkoi Olga kiihkoisesti, -- nytkin, tänä
hetkenä, eilen, toissapäivänä, tänään aamulla ennen teidän tuloanne
olisi rakastanut ja rakastaisi teitä! Ja kun nyt lähdette täältä,
enkö rakastaisi teitä vielä sittenkin, huomenna, ylihuomenna, vuoden
päästä, kautta koko elämän? Voiko semmoista tukahuttaa? Miten hyvänsä
sitä koettikin, se ei onnistu. Saattaisiko tuo enää koskaan elämässäni
uudistua?... Minä olisin nyt täysin onnellinen, jos vain voisin
karkoittaa teidät muistostani... Mitä minun pitää tehdä, huudahti
hän käsiänsä väännellen, -- mitä pitää minun tehdä, kun minä en voi,
minä... olen niin raukkamainen, vailla itsetuntoa, vailla ylpeyttä?...
Rakastaa teitä vielä senkin jälkeen mitä on tapahtunut!... Niin, minä
rakastan, rakastan sittenkin... Minä en voi muuta, sitä riittää koko
elämäni iäksi...
Hän lankesi horrosmaiseen tilaan eikä tointunut vielä sittenkään,
kun Leo tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luoksensa ja alkoi
suudella hänen itkeentyneitä kasvojaan ja kosteita silmiään. Oli
kuin jonkinlainen sumu olisi ympäröinyt hänet. Hän oli yhtäkkiä
hervastunut ja hänen käsivartensa olivat rampeutuneet... Mutta vaikka
hän olisi voinutkin riistäytyä irti, ei hän olisi sitä tehnyt. Hän
oli nyt kokonaan antautunut Leon suudeltavaksi. Ne olivat, nuo
suutelot, synnyttäneet hänen ruumiissaan lämmön ja liekkuman virran...
Tietämättänsä rupesi hänkin suutelemaan Leoa... Ja monta autuasta
hetkeä kului siten, ennenkuin hänen tajuntansa palasi, ennenkuin hän,
kädet ojennettuina Leon rintaa vasten ja voimin, joita ei Leo ollut
aavistanutkaan, kykeni singahuttamaan hänet luotaan... Mieletön ilme
kasvoillaan astui hän sitten ovea kohden.
-- Olja, rakkaani, sydämyiseni! huusi Leo hänen jälkeensä.
-- Malta... Olga Stepanovna sai kiinni sängystä. Muuten olisi hän
kaatunut lattialle, sillä koko hänen ruumiinsa horjui. -- Malta... Mitä
nyt on tapahtunut? Olisiko se todellakin jälleen -- --? Ei...
-- Olja, rakas vaimoni... Jätä nämä kaikki... lähtekäämme pois täältä.
Miten paljon onnea odottaakaan meitä... Onko mahdollista, että saattaa
jäädä tänne koko elämän iäksi... tänne!...
-- Ei noin, Levä...
Niin paljon hellyyttä loi hän tuohon hyväilynimeen, että Leon päätä
huimasi.
Leo ei kuullut enää tahi kuuli ikään kuin sumun läpi, kun Olga,
itsestään, toisti:
-- Ei noin, Levä, niin se ei saa olla... Käsitähän toki, että minulla
on täällä tehtävä, suuri tehtävä... Hyljätyt lapsiparat... Ei noin,
meidän tulee malttaa mieltämme. Näethän sinä, etten minä tällä hetkellä
kykene mihinkään, että olen voimaton... Minä olen kuin sokea... Olen
täydellisesti sinun vallassasi. Sinä saatat tehdä minun kanssani mitä
tahdot. Odota, anna minun malttaa mieleni. Pyydän sinua, rakas, -- mene
pois... Mene paikalla. Älä viivy kauemmin...
Mutta Leo ei enää kuunnellut mitä hän sanoi... Olgan vastustuskyky
alkoi laimeta.
Ja yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi nostanut hänet ylös ja heittänyt
pois. Ovea koputettiin.
-- Kuka se on?
Oliko se todellakin Olga Stepanovnan ääni? Niin käheältä ja
kummalliselta se kuului.
-- Minä se olen... Sonja...
Tukien päätään kädellään astui Olga Stepanovna ovea kohden.
-- Mitä sinä tahdot?
-- Lupotshka pyysi, että tulisitte antamaan voita ja potatteja...
-- Mitä? Mitä voita?
-- Voita... päivälliseksi...
-- Koht'sillään.
Ovensuussa seisoi tuoli. Olga vaipui alas sille, puristi taas molemmin
käsin päätään ja jäi siten istumaan muutamaksi hetkeksi.
-- Olja, unhota nämä kaikki... Tule, lähdetään pois täältä...
-- Odotas, näin se ei käy laatuun... Vielä silmänräpäys, ja me olisimme
tehneet... me olisimme käyttäytyneet pahasti. Ei, niin se ei saa olla,
meidän tulee hillitä mieltämme... Minä pyydän, rakas... matkusta heti
pois, jos rahtuakaan kunnioitat minua... Älä näyttäydy enää täällä.
Päätäni pyörryttää... Tule jälleen huomenna, ei, ei huomenna -- viikon
perästä... Ei, minä tulen itse tahi kirjoitan sinulle... Sehän, mitä
nyt teemme, kestää koko elämän iän. Anna minun säilyttää edes hiukan
luottamusta itseeni. Levä, mene pois... nyt heti kohta!... Sinähän
näet, että täällä on erikoinen elämä itsessään. Minua tarvitaan täällä
joka hetki...
Oli kuin Olga Stepanovna tämän kohtauksen jälkeen olisi kylmennyt.
Leo astui hänen luoksensa, otti häntä päästä ja suuteli häntä, tähän
vastasi Olga Stepanovna painamalla hänkin suutelon Leon huulille.
Vieläpä hän sekaantuneesti ja hämillään naurahtikin. Sen jälkeen
järjesti hän tukkansa, joka oli joutunut epäkuntoon.
-- Lähde matkaan, Levä! Minä kirjoitan sinulle sitten, kun... Jos se
olisi saanut tapahtua, emme perästä päin itsekään olisi voineet antaa
sitä itsellemme anteeksi.
Leo Aleksandrovitsh oli nyt täynnä toivoa. Iloisena ja hyvillään lähti
hän pois. Maaperä poltti nyt hänen jalkojansa.
-- Onkohan mahdollista, että uusi elämä, uusi onni nyt alkaa? ajatteli
hän.
Pitipä sattua, että tuo tyttö heilakka tuli ovea koputtamaan!... Olja
olisi nyt muuten ollut hänen orjattarensa, hänen kappaleensa... Hän
olisi vienyt Oljan mukanaan kotiin... Ilkeä lapsinulikka! Ja kaikki
nuo Oljan hoidokkaat ovat ilkeitä huutajia, joihin tuskastuu ihan
täydellisesti. Kuinka hän on voinut tähän saakka olla tyytyväinen
tuollaiseen elämään?
Olga Stepanovna oli sillä välin vaipunut vuoteelleen ja makasi nyt
liikkumatta, kasvot kätkettyinä tyynyyn.
Uudestaan koputti joku hänen oveaan. Vaivalla kohotti Olga päätään.
-- Käy sisään!
Suurisilmäinen Lupotshka tuli nyt itse kyökistä.
-- Mitä sinä tahdot?
Olga Stepanovna oli jo unhottanut, että häntä aikaisemmin oli käyty
hakemassa.
-- Lihaa myöskin... Olisi jo aika ruveta paistamaan.
-- Niin, tosiaankin!
Hän nousi ylös. Harmaja päivä valosti ikkunasta huoneeseen. Lapsenääniä
kuului alhaalta. Tänä hetkenä tuntuivat ne hänestä vastenmielisiltä.
Hän oli kyllästynyt niihin. Ne kajahtivat kuin vasaran iskut hänen
kipeässä päässään. Jokapäiväinen elämä alkoi taasen.
-- Minä panin puuron hellauuniin.
-- Minkä puuron, Lupotshka?
-- Hirssiryynipuuron. Tänäänhän on hirssipuuroa. -- "Hirssi, mitä
lajia se on? mietti Olga Stepanovna ikään kuin puoleksi tajutonna. --
Ja miksi he kaikki tulevat minun luokseni? Eikö edes tänäkään päivänä
voida tulla minutta toimeen?"
-- Tiistaisin on meillä aina hirssipuuroa, selitti täysin oikein
toimenpitävä Lupotshka, -- ja keskiviikkoina tattaria...
-- Niin, oikein.
"Eihän hän ole rikkonut mitään", ajatteli Olga Stepanovna katsellen
Lupotshkan aina niin hämmästyneihin silmiin.
-- Niin on kuin sanot... Kiitos, Lupotshka! Minulla kivistää vähän
päätä.
Alhaalla oli taas uusi puuha edessä.
Senjka oli alkanut tappelun Osjkan kanssa ja iskenyt kyntensä niin
lujalle tämän vanukkeiseen tukkaan, että tuskin olisi saanut heidät
eroamaan roikkaamalla sangollisen vettä heidän niskaansa.
-- Herra Jumala, mitä te teette minulle! huudahti Olga Stepanovna
itkien. Minä lähden pois luotanne, minä en kestä kauemmin tätä.
Lapset vaikenivat kerrassa, vetäytyivät kuka mihinkin nurkkaan ja
pälysivät sieltä arasti häneen, kuten hätyytetyt metsäeläimen pojat.
Ei häntä koskaan oltu tuollaisena nähty, vaikka paljon pahempiakin
tappeluja oli sattunut heidän kesken.
Hiljaisuus vallitsi yltympärillä, kuten sinä päivänä, jolloin Jeroshka
vilkuttaja kuoli.
Olga Stepanovna huomasi sen ja se koski häneen vielä kipeämmin.
-- Mikä teidät nyt teki niin hiljaisiksi? Välisti tappelette, välisti
taas istua jörötätte kuin pölkyt... Leikkikää, rakkaat lapset!...
Mutta lapset katselivat häneen vielä epäluuloisemmin.
-- Kuulkaas veikot, kuiskasi Osjka tovereilleen, -- tänään me ihan
varmaan saamme vitsaa.
-- Oho, eipäs, vastasi Senjka, joka vastikään oli ollut hänen
vihamiehenään, -- ei täällä vitsaa anneta.
-- Mutta annetaan, sen saat nähdä... Kun majuri tulee kotiin, niin hän
kyllä taittaa koivuvitsat.
-- Ei täällä ole mistä niitä taittaakaan.
-- Kyllä hän löytää... Helppoa on aina saada vitsan hankituksi.