Kaikki entinen oli jo haihtunut sielusta! Ei, vielä kyti kipuna
tuhkassa, muuten ei Olga olisi katsonut häneen tuolla tavalla hänen
kääntyessään ikkunaan päin. Tuota entistä hellyyttä se ei arvatenkaan
ollut, vaan jotakin muuta, mikä sentään tuntui tavallista osanottoa
lämpimämmältä. -- Tiettävästi oli hänkin saanut kärsiä, ajatteli Olga
Stepanovna, -- näkyihän hänellä valkeita hiuskarvoja ohimoissa... Rypyt
uurtivat otsaa. Kovakouraisesti oli häntäkin elämä pidellyt. Eikähän
kasvojen ilmekään hänellä ollut sama. Entisestä itseluottamuksesta
ei näkynyt enää merkkiäkään. Jopa saattoi Olga Stepanovna huomata
hänessä jonkinlaista nöyryyttäkin. Ja yht'äkkiä tuli Olga Stepanovnan
häntä niin sanomattomasti surku, että hän ikään kuin vieraan, hänen
ulkopuolellaan vaikuttavan voiman pakosta läheni Leo Aleksandrovitshiä.
Hän astui Leon luo eikä saattanut olla panematta kättään hänen
olkapäälleen. Leo säpsähti. Kuinka hyvin hän muisti tuon Olgan
liikkeen! Niin oli hän aina tehnyt, milloin oli nähnyt Leon olevan alla
päin, pahoilla mielin. Tuo lämmittävä tunne valtasi Leon ihan kokonaan,
eikä hän eikä liioin Olgakaan sittemmin kyennyt tekemään itselleen
selväksi, kuinka ja miten Leo oli tullut heittäyneeksi hänen jalkainsa
juureen; hänen koko ruumiinsa vapisi ankaroista nyyhkytyksistä,
jotka odottamatta olivat kohonneet hänen kurkkuunsa. Olga taasen
seisoi, silmät hämärtyvinä menneitten päivien kalliista vaikutteista,
liikkumatta paikallaan, kuiskaten hiljaisin äänin hänelle jotakin,
mistä Leo otti korvaansa muutamia ystävällisiä sanoja, joista hän jo
aikaa sitten oli vieraantunut... Mutta yhtä äkillisesti kuin kohtaus
oli alkanut, yhtä pikaisen lopunkin se sai. Ensin malttoi mielensä Olga
Stepanovna. Hänen oli ikään kuin häpeä jotakin. Vaivalla kiskoutui hän
irti, lähti huoneesta ja viipyi hetkisen oven ulkopuolella, silmäillen
leikkiviä lapsia alhaalla, jolloin hän varoitellen heille huusikin:
-- Hiljaa, hiljaa, lapset! Mitä kauheaa elämää te siellä pidätte? Eikö
teitä käy hetkeksikään jättäminen yksin?
Ja saatuaan vihdoinkin hillityksi mielensä, palasi hän levollisena
takasin.
Leo Aleksandrovitsh seisoi ja katseli tylsästi ulos ikkunasta, nojaten
polttavaa otsaansa ruutua vasten.
-- Leo Aleksandrovitsh, tämä ei saa enää uudistua! Kuuletteko?
-- Kohta, minä hetipaikalla...
Hänen olkapäänsä värähtelivät vieläkin. Hänen oli paljon vaikeampi
hillitä mieltään kuin Olgan.
-- Hetipaikalla, minä vain silmänräpäyksen vielä...
Kun hän sitten kääntyi Olga Stepanovnaan päin, olivat hänen kasvonsa
täynnä joitakin punaisia pilkkuja. Hänen turvonneet silmäluomensa
olivat silloin jostakin syystä erittäin painuneet Olga Stepanovnan
mieleen. Kun tämä jäljestä päin kertoi mitä oli tapahtunut, puhui hän
aina tuosta seikasta tavalla semmoisella, että kaikki huomasivat miten
se hänen sydäntänsä kirvelsi. Muuten tunnusti hän itsekin, että hänen
rintaansa vihloi joka kerran, kun hän Leoa muisteli noin surkeana ja
masennettuna.
-- No, Leo Aleksandrovitsh, sanokaa nyt mikä se oli, joka saattoi
teidät tänne. Minä en uskonut, että me enää kohtaisimme toisiamme
elämässä. Tiet ovat monet... Me erkanimme eri suuntiin. Tuskin olisimme
enää voineet nähdä toisiamme.
-- Minä... minä olen nyt vasta... eikä edes nytkään, vaan jo muutamia
kuukausia takaperin... tullut huomaamaan että te... että minä...
Odottakaa hiukan, näin se ei mene... vielä hetkinen...
Olga Stepanovna kaatoi hänelle lasin vettä, ja Leon vastaanottaessa
lasin vapisi hänen kätensä niin, että vesi läiskyi yli reunojen.
Vaivalla joi hän siitä muutamia siemauksia.
-- Minä olen huomannut mikä te minulle olette. Teissä asuu koko
elämäni, koko onneni. Ilman teitä on kaikki pimeää, minä en voi elää
ilman teitä. Minä kadotan järkeni. Joko tulen hulluksi, tai lopetan
päiväni. Minä en voi kestää kauemmin tätä. Minä olen saanut kärsiä
paljo enkä jaksa... ei, minä en jaksa enempää!... Miksikä jätitte minut
silloin?
Mitenkä uskalsi hän muistuttaa tätä!... Oli kuin jokin olisi nostanut
Olga Stepanovnan ja tyrehtynyt hänelle kurkkuun, niin että hän oli
vähällä tukehtua, tahtoessaan vastata Leolle. Eikä hän mitään saanut
sanotuksi -- käheä äännähdys vain pääsi häneltä, mutta sitäkään ei Leo
kuullut.
-- Miksikä tottelitte minua silloin ja matkustitte pois? Kuinka
saatoitte niin tehdä? Minä olin mielipuoli, heittiö, kummin vain
tahdotte, mutta teidän olisi kumminkin pitänyt... niin, olisi _pitänyt_
jäädä paikallenne! Ja me olisimme nyt olleet onnelliset. Oih niin, minä
olin joko heittiö tahi narri... En tiedä itsekään.
-- Tahi samalla kumpikin! lisäsi Olga kovasti. -- Älkää koettako
puolustaa itseänne, Leo Aleksandrovitsh, minulla on teidän kirjeenne
tallella.
-- Minä en tahdokaan puolustautua. Tälläkö tavalla koetetaan itseään
puolustaa? Minä en edes ajattelekaan sitä. Olisin valmis antamaan
henkeni. Käskekää minun kuolla -- ja minä kuolen! Ymmärsinkö minä
silloin mitään? Olkoonpa että minä olin heittiö, kunnoton ihminen,
teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt lähteä luotani. Te olette
ymmärtäväisempi, rehellisempi, parempi kuin minä... Niin... Teidän
olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo on ohimenevää... Mitä tämä
elämäni nyt kumminkaan on ilman teitä... kun minä rakastan... käsitähän
toki minua... rakastan yksin sinua ja olen tullut tietämään, että tämä
tunne on ainoa harras ja voimallinen, minkä milloinkaan olen kokenut...
Uskotko kun sanon, etten ole tiennyt unesta enkä rauhasta. Koko
päivän on ajatukseni teidän luonanne... sinun luonasi... ja koko yön
samaten... Jos ummistan silmäni, olet _sinä_ minun edessäni, jos luon
ne auki, olet taaskin siinä. Jokainen ajatukseni... Rakas, kallis!...
Oli kuin jokin olisi työntänyt häntä Olgan luo; tämä ei tiennyt
aavistaakaan, ennen kuin Leo väkevillä käsivarsillaan puristi hänet
rintaansa vasten. Töin tuskin onnistui Olgan riistää itsensä irti.
-- Rakas, rakas!...
-- Sitä älkää tehkö, tahi menen minä pois!... Ulkonaisesti oli Olga
Stepanovna täydellisesti tyyntynyt, mutta sydän poukutti edelleen hänen
rinnassaan, niinkuin säikähtynyt lintu räpisteleiksen häkissään.
-- Leo Aleksandrovitsh, minä pyydän, älkööt tämmöiset purkaukset enää
uudistuko! Kuuletteko?
-- Niin, niin, minä kuulen... mutta suokaa anteeksi, minä en voi...
-- Menneisyys on takanamme, sinne emme koskaan enää tule.
-- Päinvastoin, päinvastoin... Unhottakaa kaikki, unhottakaa
ikipäiviksi... Naiset osaavat antaa anteeksi ja unhottaa -- unhottakaa
tekin. Älkää ajatelko menneisyyttä. Saatammehan me vieläkin ehkä
tulla onnellisiksi. Koko elämä on edessämme. Määrätkää minulle minkä
koetuksen tahdotte, minä olen valmis kaikkeen. Lähtekäämme vain pois
täältä... lähtekäämme yhdessä... Rientäkäämme pois tästä likaisesta,
kurjasta pesästä. Kuinka kummalla te, _te_ ette käsitä tätä tilanne
kauhistavaisuutta. Tulkaa, Olja, lähtekäämme täältä. Luonnollisesti ei
niinkuin ennen, ei, vaan vaimona, ymmärrättehän -- vaimona ja sillä
ehdolla, ettemme koskaan, koskaan enää...
Hänen äänensä tyrehtyi uudelleen. Olga Stepanovna taas ei ainoastaan
näyttänyt toisellaiselta kuin ennen, vaan nyt hän sitä todellisuudessa
olikin. Aivan kalpeana istahti hän hiljaa tuolille. Leo odotti häneltä
vastausta. Nähtävästi ei Olga Stepanovna tahtonut ilmaista niitä
ajatuksia, jotka tällä hetkellä täyttivät hänen mielensä, mutta ne
kasvoivat lopulta liian voimakkaiksi. Hän alkoi yhtäkkiä puhua nopeasti
ja hämmentyneesti ja viehättyi yhä enemmän siitä mielenliikutuksesta,
joka oli vallannut hänet. Alussa puhui hän hiljaa, mutta sitten yhä
kovemmin, voimakkaammin ja jyrkemmin. Veri tulvahti hänen kasvoihinsa,
silmissä leimahti outo liekki, puoliksi vihaa uhkuen. Sääli, jota hän
äsken oli tuntenut, oli nyt haihtunut. Tänä silmänräpäyksenä vihasi
hän Leoa. Tämän surkea, masentunut ulkomuoto häntä vain kiukustutti ja
enensi hänen nurjamielisyyttään Leoa kohtaan. --