Tosin oli Leo Aleksandrovitsh niin päättänyt, mutta ei kumminkaan heti
suoriunut matkaan.
Se mitä hän eninten pelkäsi oli, että hänen täytyisi kohdata tuon
nuoren naisen lempeän, kaikki anteeksi antavan katseen. Jos hän vain
olisi tietänyt, että Olga Stepanovnalla oli häntä varten varalla mitä
julmimmat soimaukset, vieläpä solvauksetkin, niin olisi hänen ollut
verrattomasti helpompi ollakseen. Mutta hän tunsi Olga Stepanovnan
liiaksi hyvin. Jo ennakolta kuvaili hän mielessään, miten hänen rakas
Oljansa ensin leimahtaisi punaiseksi, sitten heti taas kalpenisi ja
viljavia kyyneliä vuodattaen ojentaisi hänelle kätensä. Ja ulkomuotonsa
näyttäisi niin riutuneelta ja hämmästyneeltä ja katse niin tavattoman
aralta, jopa surkealtakin. Sopiminen hänen kanssansa ei tulisi olemaan
mitenkään vaikeata. Tiettävästi ei Olga Stepanovna myisi itseään,
mutta mahtoi hän sentään jo olla kyllästynyt siihen elämään, jota hän
vietti. Kai oli hänen jo pistänyt vihaksi tuo puolinainen isäntävalta,
jota hänen suhteensa harjoitti joku Bobkov -- majuri ja tietenkin
n.k. "bourboni". [Bourboneiksi kutsutaan Venäjällä alhaista sukuperää
olevia upseereja, jotka alunpitäen ovat palvelleet sotamiehinä.] Ja
kyllähän sen tiesi miltä tuntui istua päivät päästään puolella muonalla
jossakin laitakaupungilla, jonne muun maailman meno ei paljon kuulu.
Asiain näin ollen Olga Stepanovna varmaankin, kuinka vaikeata hänen
Leo Aleksandrovitshin luona lieneekin ollut, pitäisi mennyttä elämää
paratiisin veroisena. Leon tarvitseisi vain ilmestyä hänen luokseen,
niin olisi hän heti valmis seuraamaan häntä vaikka maailman ääreen,
olletikin kun Leo Aleksandrovitsh ilmaisisi hänelle "jalot aikeensa".
Mennyttä ei tosin voinut enää palauttaa, mutta kaikkihan voitaisiin
sovittaa morsiustuolilla! Vieläpä Olga Stepanovna ilostuisikin siitä!
Naisethan ovat muka kaikki samaan kaavaan valettuja. Kun vain kuulevat
vihkimälaulun "Jesaija, riemuitse", niin sillä hyvä. Mutta pahinta
olivat kohtaamisen ensi hetket, jolloin muisto koetuista kärsimyksistä
ja heidän yhteisestä entisyydestään jälleen heräisi Olgassa. Sitä Leo
Aleksandrovitsh sekä häpesi että pelkäsi ja sen tähden viivytti hän
käyntiään päivästä päivään, vaikka tunsikin vastustamattoman voiman
vetävän häntä Olga Stepanovnan puoleen. Hän ajatteli Olgaa päivät
päästään, kuvitteli hänen olevan lähellään, nukkui ja heräsi Olga
Stepanovna mielessään eikä kaualla tahtonut luoda silmiään auki, ollen
muka tuntevinaan hänen läsnäolonsa ja hänen silmäinsä sanattoman
loisteen, hänen kätösensä kainon hellän kosketuksen, tuon hermostuneen
värinän hänen liikuttavassa äänessään, näkevinään tuon hentorakenteisen
rinnan, nuo lapsenolkapäät, jotka niin empiväisesti hakivat suojaa ja
hellyydenosotusta hänen sylistään, silloin kun nuo hellyydenilmaukset
vielä olivat lämpimät ja totiset! Kun Leo Aleksandrovitsh vihdoin teki
tuumastaan totta ja matkusti ulos "istutusmaille", värisi hän kuin
vilutaudissa.
-- Asuneeko hän todellakin tässä?
Ja sydämensä ankarasti tykyttäessä silmäili hän tyystin ulkopuolelta
tuota halvannäköistä pientä taloa, joka näytti kasvaneen puoliksi maan
sisään.
-- Enpä olisi ikinä luullut, että Pietarissa vielä on tuollaisia taloja!
Kaksinkertaisten ikkunain läpi ei iloisten lasten hälinä kuulunut ulos
kadulle, vaikka kyllä nähtiin pienten huulien likistäytyvän himmeitä,
miltei udunvärisiä ruutuja vasten, jolloin latistuneet nenännipukat
muodostivat suuria vaskirahan muotoisia ympyröitä.
-- Kai se on tuo ovi tuossa. Uh, miten resuinen ja likainen se on!
Vahavaate-päällys riippuu retkuina ja niinitäyte töröttää ulkona,
kuin pumpuli vanhassa risaisessa yönutussa... Täällä kuuluu jo ääniä.
Melu ja mylläkkä vallitsee nähtävästi sisällä. Soittokelloa ei näy
olevan. Koputtaisinko ehkä? Mutta kenties olisi parasta tulla tänne
toiste, tyynemmällä mielellä ollessani... Kai siellä löyhkääkin, ja
paha siivo vallinnee joka paikassa, arvaan mä. Hän tunsi itseään
tympeyttävän ja kääntyi inholla takasin ovelta. Kuten tavallisesti
pelkurit, oli hänkin sitä mieltä, että hän huomenna toimittaisi
asiansa verrattomasti helpommin, paremmin ja järkevämmin, vieläpä että
olisi asialle eduksikin, jos hän jättäisi käyntinsä toiseen kertaan.
Todellakin, hänellä olisi silloin aikaa miettiä kaikkia, olletikin kun
hän tällä hetkellä ei tiennyt edes mitä sanoisikaan. Nyt oli hän muka
niin kiihtynyt, ettei hän kyennyt mitään aikaan saamaan. Asia saattaisi
vain selkkautua. Hän halusi sanoa yhtä, mutta kielensä lausuisi
vastoin hänen tahtoaan toista. Kaikkihan riippui muka siitä, millaisen
vaikutuksen hän ensi hetkessä tekee Olga Stepanovnaan. Saattoihan olla,
että hänen ensi sanansa jo vaikuttaisi ratkaisevasti tuohon tahi tähän
suuntaan. -- Hän oli jo kerinnyt unhottaa sen, mitä hän eilen piti
ihan varmana, että Olga Stepanovna suuresti ihastuisi kohdatessaan
hänet. Nyt ei hän kumminkaan enää uskonut, että Olga Stepanovna heti
nousisi ja seuraisi häntä. Seistessään jo määränsä päässä, tuntui
asia hänestä vaikealta, jopa niinkin vaikealta, että käsi, jonka hän
jo oli kohottanut naputtaakseen oveen, äkkiä kävi lyijynraskaaksi ja
vaipui alas. Hän oli jo kääntynyt ja astunut jalallaan ensimäiselle
porrasaskelmalle aikeessa lähteä pois, kun ovi samassa lennähti
jyrinällä auki ja kynnykselle ilmautui pörhöpäinen poika, armottomat
saappaat jalassa, silmät kierot ja suu niin suuri, että se paremmin
olisi sopinut paljoa isompiin kasvoihin kuin hänen. Vaikka poika oli
aikonut ulos, pysähtyi hän nyt kynnyksellä kuin naulattuna ja katsoa
töllötti vieraaseen. Pitäen sormeaan suussa ja nuhisuttaen nenäänsä
keikutteli hän ruumistaan puoleen sekä toiseen. Näkyi että hänen
aivonsa olivat toimessa: mitähän tahtonee tuo vieras setä, joka ei käy
sisään eikä mene pois? Tuon viikarin takana näkyi nyt toinen poika,
joka tiettävästi oli vähän vanhempi, sillä muitta mutkitta kysyi hän:
-- Tuletko sinä meille? Onko sulla namusia?
Ei ehtinyt Leo Aleksandrovitsh vastata vielä kysymykseen, kun Olga
Stepanovnan hieno, siromuotoinen ja solakka vartalo tuli sisältä
näkyviin. Vyötärysten kohdalta näkyi se notkuvan vielä kuten ennenkin
-- "muurahaisen miehusta", joksi Leo Aleksandrovitsh leikillään oli
nimittänyt sitä.
Hän olisi nyt halunnut rientää portaita alas, paeta Olga Stepanovnan
luota, kadulle ja niin etemmäksi, kunnes tämä talo ja nämä istutusmaat
olisivat kadonneet hänen näkyvistään. Mutta se oli jo myöhäistä.
Olga, joka aina oli ollut likinäköinen, tähysteli häntä hetken aikaa
ja tunsi sitten jälleen hänet. Aivan varmaan hän tunsi, sillä hän
meni yhtäkkiä kalpeaksi ja pysähtyi. Vasta jälkeen päin muisti Leo
Aleksandrovitsh hänen horjuneen niin, että hänen oli täytynyt nojata
kädellään ovenpieleen; toisen kätensä oli hän ojentanut Leoa vastaan
ikään kuin puolustaakseen itseään.
-- Tekö se olette... tekö?
Leo seisoi ääneti. Kaikki oli haihtunut hänen päästään, hän ei tiennyt
mitä sanoa Olgalle. Minne olivat nyt kaikki kauniit sanat ja ajatukset
joutuneet? Ne olivat hajonneet kuin varpusparvi, joka äkkiä on
karkoitettu vaarainpensaasta.
-- Te... täällä!
Kohta tointui hän hämmästyksestään ja hänen kasvoihinsa tuli tyyni
ilme. Niissä ei näkynyt mitään vihaa, ainoastaan jonkinlaista
välinpitämättömyyttä. Leo oli odottanut näkevänsä hänet hämmentyneenä
ja pelokkaana, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Hänen kulmakarvansa
olivat tiukasti rypistettyinä ja niiden välistä nousi otsalle päin
hieno poimu, jota siinä ennen ei ollut. Ainoastaan povi, joka
valtavasti kohoili, ilmaisi hänen sieluntilaansa.
-- Miksi, miksi te olette täällä?
Ja hänen äänensä kuului nyt välinpitämättömältä, se ei tunkenut
sydämeen kuten ennen aikaan.
-- Te... te olette paljo muuttunut, Olga Stepanovna.
-- Minäkö? vastasi tämä kummeksien. -- Toivoakseni ette ole tullut
tänne kertoaksenne minulle sitä uutista.
-- Tarkoitan, että olette muuttunut eduksenne. Hän oivalsi itse miten
tyhmästi se oli sanottu, vieläpä siihen määrään tyhmästi, että hän
punastui harmissaan siitä.
Olga Stepanovna naurahti, ja tuo hymyily oli sama kuin ennen, aivan
sama. Kuopatkin poskissa olivat samat. Leo Aleksandrovitshiä oli aina
miellyttänyt tuo hymyily.
Olga Stepanovna huomasi hänen hämillisyytensä ja hänen tuli yhtäkkiä
sääli Leoa. Hän ei ollut tottunut näkemään Leoa sellaisena. Myöskin
oli nyt kuin jos jotakin lämmittävää olisi liikkunut Olgan sydämessä,
"aivan niinkuin kipuna olisi leimahtanut tuhkassa", niinkuin hän itse
sittemmin kertoi.
-- Ettekä tekään, Leo Aleksandrovitsh, näytä aivan samalta kuin olitte
silloin.
Tunne, joka äsken oli herännyt hänen sydämessään, vaikutti häneen yhä
valtavammin, ja hän ojensi Leolle kätensä.
Tämä tarttui siihen ja pidätti sen.
Käsi lepäsi rauhallisesti Leon kädessä, -- se ei vavissut kuin ennen.
-- Niin, minäkin... minäkin... lausui Leo äkisti ja hätäillen, juuri
kuin hänellä nyt ei olisi ollut enää aikaa sanoa sitä. -- Niin, niin,
minäkin... Minäkin olen paljon... jopa ihan kokonaan... Minä voin
vakuuttaa teille... Minä en ole enää sama, en Jumaliste sama.
"Mikä minun käski mainita Jumalaa? ajatteli hän tyytymättömänä
itseensä. -- Herranen aika! mitä hän on ajatteleva minusta?" Ja kovalla
tahdon ponnistuksella sai hän nyt hillityksi mielensä.
Tuon kaiken käsitti Olga Stepanovna täydellisesti ja hänen huulillaan
vilahti hymyily. Leo Aleksandrovitsh huomasi sen ja ymmärsi, ettei
tuossa kirkkaassa sielussa enää asunut mitään nurjamielisyyttä häntä
kohtaan, että Olga Stepanovna oli antanut hänelle anteeksi, että hän
oli leppynyt menneisyyteensä, siis myös häneenkin.
-- Olen tullut tänne saadakseni keskustella kanssanne puoli tuntia. On
paljo, jota minun välttämättömästi tulee saada teille sanotuksi... Vain
puoli tuntia minä pyydän. Sehän ei merkitse teille mitään.
Olga Stepanovna erotti kärsiväisen väreen hänen äänessään, ja hänen
tuli yhä kovemmin sääli Leoa.
"Niin ylpeä kuin hän oli ennen!" ajatteli hän.
-- Minä olen todellakin miettinyt... niin paljo, paljo... koko näinä
aikoina.
-- Mutta hyvänen aika, puhkesi Olga Stepanovna sanomaan, nyt jo täysin
tointuneena, -- mehän seisomme rappusilla tässä puhellen... Käykää
sisään... Lapset, lapset, älkää tulko jalkoihin, ei tämä nyt ole teihin
kuuluvaa.
Mikä joukko telmiskeleviä pienokaisia nyt ympäröi heidät! Leo
Aleksandrovitsh silmäili noita lapsia, ja hänestä ne olivat kaikki
toinen toisensa näköiset, niin ettei mitään eroa saattanut huomata
heissä -- aivan kuin samalla lestillä tehdyt kengät.
-- Onko teillä oma erityinen huone?
-- Lapset, oletteko hiljaa? Ette saa pauhata niin kauan kuin vieras
setä on täällä.
Hän astui sivuovesta erääseen huoneeseen ja osotti Leo
Aleksandrovitshille kapeita puuportaita, jotka veivät ylempään
kerrokseen.
-- Minä asun tuolla...
Leo Aleksandrovitsh joutui jälleen mielenkuohuun. Hän tunsi ikään kuin
painoa jaloissaan. Oli kuin hänen kengänpohjansa olisivat tarttuneet
kiinni porraslautoihin, niin vaikeata oli hänen kiivetä ylös. "Niin,
Olja ei ole enää sama kuin ennen, ei ensinkään sama, ajatteli hän. --
Hän on muuttunut ihan tuntemattomaksi. Semmoisena kuin hän nyt on, ei
ole niinkään helppoa suoriutua hänen kanssaan. Kuka tietää, ehkei se
ensinkään onnistu! Turhaa oli että minä ollenkaan tulin tänne... Mutta
mikä minut perii ilman häntä?..."
Ja äkkiä tunsi hän itsessään, ettei hän voisi elää ilman Olga
Stepanovnaa, että tuo hintelä nainen, joka jo seisoi portaitten
ylipäässä ja ihmetellen katseli hänen horjuvaisuuttaan, oli ikään
kuin yht'äkkiä kasvanut kiinni hänen sydämeensä. Nyt ei häntä voitu
verinkään temmata siitä irti.
-- Miksi ette tule, Leo Aleksandrovitsh?
Ja hymykin näkyi karkeloivan Olgan suupielissä. Leoa hävetti.
"Juuri niinkuin kadetti, joka viedään piestäväksi", sävähti ajatus
hänen päässään.
Kamari oli pikkanen ja matala, niin että hänen päänsä tapasi lakeen.
-- Anteeksi, etten tullut varoittaneeksi teitä. Minulle se on tarpeeksi
korkea, minä kun en ole pitkä... Minä olen pieni!
Oi, kuinka mielellään Leo nyt olisi nostanut tuon pienoisen, hymyilevän
naisen käsivarsilleen ja puristanut häntä rintaansa vasten!...
Millaisella ilolla hän olisi kantanut hänet pois täältä, omaan
kotiinsa!...
-- Sonja!...
Laiha ja kalpea pikku tyttö, joka istui ikkunassa ompelemassa, nousi
ylös ja pani työnsä pöydälle, painoi sen kokoon pienellä, hennolla
kädellään ja kääntyi, silmäkulmat ankarasti rypistettyinä ja huulet
tiiviisti suljettuina Olga Stepanovnaan päin.
-- Sonja hyvä, mene Lupotshkan luo kyökkiin ja auta häntä.
Lapsi silmähti vieraaseen "setään" ja lähti, kulmat vielä enemmän
kupristettuina ja kasvoilla sama toimekas ilme, ulos huoneesta.
Leo Aleksandrovitsh sulki oven hänen jälkeensä.
-- Istukaa, minulla ei ole kuin yksi tuoli... Leo istahti ikkunan luo.
Olga seisoi vieraansa edessä ja katseli häntä jonkinlaisella
uteliaisuudella, ikään kuin saadakseen selville missä määrin hän oli
entisestään muuttunut. Leo Aleksandrovitsh käänsi päänsä ikkunaan päin.
Sen alapuolella lähti katosta ulkonema, huone sijaitsi siis jossakin
ylisillä. Katolla tepasteli sulkasatoinen varis, tokkien, kovalla
mustalla nokallaan lahonnutta puuta. Harmaja kissa näkyi kömpivän
eteenpäin ulointa katonrajaa myöten. Varis säikähti ja oli vähällä
lähteä lentoon -- räpsäyttipä se kerran siipiäänkin; mutta kissa ei
ollut sitä huomaavinaankaan, vaan katosi savupiipun taa.
Leo Aleksandrovitsh huomasi sopimattomaksi kauemmin vaieta. Olga
puolestaan odotti, että hän jotakin kysyisi. Mutta kaikki pyöri niin
kumman sekaisin Leon päässä. Hän antoi katseensa harhata ympäri
huonetta. Kaikki oli siinä niin puutteenalaista ja köyhää. Laiha vuode,
ohkanen tyyny, vanha kulunut boijipeite... Hänen palvelijallaan oli
paremmat olot... Nurkassa kehyksetön pyhimyksen kuva. Lampussa sen
edessä lekkui punaisen lasin sisässä raukea liekki, vuoroin aleten
vuoroin nousten, niinkuin olisi sekin varonut tämän häviölle joutuneen
miehen puolesta. Alaston lattia oli la'aistu ja puhdas.
-- Itsekö te pesette sen? kysyi Leo Aleksandrovitsh enemmittä
valmistuksitta.
-- En, kuinka niin?
-- Muuten vaan.
Ja seinätkin olivat alastomat. Revityt tapetit oli paikattu
sanomalehtipaperilla. Ei ainoatakaan kirjaa näkynyt, ei kukkaa, ei
mitään mikä olisi voinut tätä koppia hiukan somistaa. Yksin luostarikin
oli sisältäpäin hauskemman ja miellyttävämmän näköinen, kuin tämän
yksinäisen naisen asunto.
-- Ja tässäkö te asutte?
Olga ei vastannut mitään, kysymyshän olikin niin tavattoman typerä.
-- Teidän tulee suoda minulle anteeksi, Leo Aleksandrovitsh, minä en
koskaan jätä lapsia kauemmaksi aikaa yksin. Jos mielitte kertoa minulle
jotakin, niin tulee teidän kiirehtää.
-- Kylläpä teistä on tullut tyyni!
-- Tyynikö? -- Hän naurahti tuskin huomattavasti. Silmät vain
hymyilivät.
-- Niin, ja päättävä!
-- Johan on aikakin, -- kaikki entinen on jo aikaa sitten haihtunut
sielusta.
Hän ei sittenkään voinut pidättäytyä viittauksista! Eikä siinä
kyllin, Leo Aleksandrovitsh oli tuossa viittauksessa kuulevinaan
kaikua eletyistä tuskista. Nuo muutamat sanat sattuivat häneen kuin
piiskan sivallus, mutta hän ei tuntenut sen koskevan, vaan vieläpä
iloitsikin siitä, sillä ensiksikin nuo sanat johtivat hänet hyvälle
tielle, ja toiseksi -- miksikä tuo värähdys Olga Stepanovnan äänessä
hänen lausuessaan ne? Ei, niinmuodoin ei vielä kaikki ollut haihtunut
hänen sielustaan, ei vielä kaikki. Siis saattoi Leo vielä toivoa. Ihan
varmaan...
Ja hän kavahti ylös, valmiina syöksemään Olga Stepanovnan luo.