Ulkona oli kauhea ilma.
Vettä ei tullut ainoastaan kaatamalla, vaan sade oikein pieksämällä
pieksi kaikkea ja kaikkia, jotka kova onni oli pakottanut olemaan
ulkona. Jalkakäytävillä vesi juoksi virtoina ja torilla siinti
vesilätäkköjä, jotka muistuttivat lampia. Oli mahdotonta erottaa
mistä päin tuuli puhalsi -- se puski piammiten kaikilta tahoilta ja
pyyhkäsi äkäisesti vinkuen ja valittaen etemmäs, palatakseen heti kohta
takasin, jolloin se äkisti hyökkäsi tuivertaen kulkijamen kimppuun,
heitti viitankauluksen hänen päänsä yli ja tempasi sen jälleen alas,
valeli hänen kasvonsa kylmillä, kipenöitsevillä vesisuihkuilla, survasi
hänet katukäytävän vieressä kohisevaan ojaan ja jätti hänet vihdoin
voipuneena ja soaistuneena siihen paikkaansa. Sekasortoinen vedenryöppy
himmensi katulyhtyjen valon. Kaasuliekki lyhdyissä hulmusi sinne tänne
ikään kuin ahdistettuna joka puolelta. Kovaa kokivat sekä ihmiset että
hevoset tässä jumalattomassa ilmassa. Vuokra-ajurien tuimat kiroukset
hukkuivat tuulen pauhinaan. Avuttomina ravistelivat rasittuneet vetäjät
väsyneitä ja märkiä päitään raskaasti ponnistaessaan eteenpäin. --
Sivuutettuaan muutamia katuja Leo Aleksandrovitsh soitti muutaman
tuttavansa luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Toisaalla
taas oli ehditty käydä jo levolle. Ensimäisessä paikassa kuului oven
sisäpuolelta lasten iloista naurua ja sipsutusta, ja ehdottomasti
hänen nyt kävi kateeksi se, mitä hän tähän asti oli pitänyt vain pilan
arvoisena. Ennen oli hän kutsunut jokaista perhettä kyyhkyslakaksi
ja salaa halveksinut niitä, jotka näitä lakkoja olivat saaneet
aikaan. Mutta nyt -- kuinka mielellään hän olisi istunut tuommoisen
kyyhkyslakan keskellä, hyväillyt noita sottasia pikku pallerolta ja
kuunnellut heidän iloisia, raikkaita ääniään, joita eivät mitkään surut
vielä ole saaneet särjetyksi. Oi, kuinka herttaiselta hänestä nyt olisi
tuntunut heidän seurassaan!
Mutta tarkkaan katsoen on syy sittenkin Olga Stepanovnan, hänen on
syy kokonaan, -- aprikoitsi Leo Aleksandrovitsh syventyneenä jälleen
menneisyyteen, jonka pikkutapauksia hän nyt järjestään tutkisteli. --
Olga Stepanovna oli parempi kuin hän, miksikäs hän sitten oli lähtenyt
pois ja hyljännyt hänet, miksikä hän oli totellut Leo Aleksandrovitshin
kirjeessään lausumaa kehotusta? Että sellaisia kirjeitä kirjoitetaan
saattaa kyllä tapahtua, mutta sittenhän jäljestä päin tulee katumus
ja kaikki palautetaan jälleen entiselleen. Ja tuo hänen kyyhkysmäinen
lempeytensä -- että matkusti heti pois eikä tullut enää näkyviinkään!
Tai oliko se ehkä itsetuntoa? Mutta itsetunto ei ole paikallaan
sellaisissa asioissa. Hänen olisi pitänyt kestää kaikki ja pakottaa
Leon malttamaan mieltänsä. Hänen olisi pitänyt seistä järkähtämättä
paikallaan eikä sallia kenenkään muun naisen päästä Leon sydämen ja
ajatusten valtijattareksi. Siihen hänellä oli tarmoa kyllin. Sitä on
kaikilla naisilla. Kärsivällisyys on heidän aseensa, jolla he voittavat
koko maailman. He odottavat ja he osaavat odottaa. Miksi hän sitten
ei odottanut? Mitä rakkautta se on, kun luovuttaa sydämensä valitun
sille, ken ensinnä vastaan sattuu! Ja itse vetäytyi hän heti syrjään.
Sellaisen kuin Pilatus sopi kenties pestä kätensä... Oliko Olga
Stepanovna sitten todellakin oikeassa? Oliko hän koskaan sanallakaan
puolustanut itseään tai etujansa? Milloinkaan hän ei ollut pannut
toimeen vähintäkään kohtausta, vaikka kyllä oli sattunut, että Leo
Aleksandrovitsh oli tullut kotia vasta aamupuolella yötä. Sellaisissa
tiloissa oli Olga Stepanovna kuten tavallisesti ollut hyväileväinen,
ilman että oli edes kysynytkään missä hän niin kauan oli viipynyt.
Illat umpeen saattoi Olga Stepanovna istua aivan yksin valittamatta
milloinkaan ikävää... Luonnollisesti olisi hänen pitänyt menetellä
toisin...
Mutta samassa Leo taas muisti, miten hän itse oli käyttäytynyt tuona
aikana, ja painossa päin harkitessaan asiaa hän ymmärsi, ettei Olga
Stepanovnalla ollut oikeutta siihen, ellei hän tahtonut ainaiseksi
menettää arvoaan. Eihän saata väkisten tunkeutua kenenkään suosioon.
-- Ja tietämättänsä pasikoitteli hän yhä edelleen kuraisia katuja eikä
huomannut, että oli jo tullut, kuka tiesikään minne. Hän palasi kotiin
myöhään yöllä, pää raskaana, tunteet revittyinä. Kaualla hän ei saanut
unta silmiinsä. Peite tuntui niin raskaalta, tyyny liiaksi pehmeältä ja
lämpöiseltä, jonka johdosta veri yhä kiivaammin nousi päähän; matrassi
tuntui kovalta ja sänky oli liiaksi lyhyt... Ja hetki toisensa jälkeen
kului hänen yhä uudestaan hellittämättä ja väsymättä tutkistellessaan
mennyttä elämäänsä. Kuinka nuo Olga Stepanovnan hyväilyt nyt olisivat
rauhoittaneet häntä! Kuinka taitavasti Olga oli osannut aivan vähässä
ajassa ja huomaamatta viihdyttää hänen mielensä tasapainoon! Hän oli
silloin painautunut aivan lähelle Leoa, kuiskannut hänen korvaansa
muutamia hellän suloisia sanoja ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen
niin keveästi, kuin olisi se ollut pieni kukka... Kun Leo vihdoin oli
nukkunut, näki hän unessa jotakin käärmeitä muistuttavaa, -- jokin
musta ja karvainen olento näytti aivan kuin kerän sisästä sinkoavan
häijyjä katseita punaisista silmistään, asettuvan hänen rinnalleen ja
painavan sitä. Ponnistaen kaikki voimansa Leo koetti huutaa, mutta ei
voinut, ja samassa oli hänestä kuin Olga Stepanovnan kasvot jostakin
läheltä olisivat katselleet häntä niin sanomattoman surullisina. Hän
oli kuulevinaan Olgan hiljaisella äänellä kuiskaavan:
-- Niinkö pitkälle jo olet saattanut itsesi, poloinen raukka?
Ja unissaan Leo oli valmis itkemään omaa surkeuttaan.
Aamulla herättyään lähetti hän palvelijan osotekonttoriin ottamaan
selvää, missä Olga Stepanovna asui.
Sen jälkeen käski hän kutsua lähetin.
-- Hanki selko siitä, mitä tämä nainen toimii, millaisissa oloissa hän
elää ja millaisissa varoissa hän on. Kuulustele sieltä. Mutta kavahda,
ettei hän saa itse tästä mitään tietää. Ja Jumala varjelkoon sinua
yhtymästä häneen itseensä.
-- Käskettekö mennä ilman kukkavihkoa? kysyi sananviejä aivan
tietämättömänä.
-- Ilman kukkavihkoako? Mitä se on?
-- No nähkääs, herrathan pitävät hienona tapana lähettää sellaisissa
tiloissa kukkavihon tai konvehteja...
Leo Aleksandrovitsh sätti nyt miestä ja onnistui vaivoin saamaan hänet
lähemmin tolkulle asiasta.
Sananviejä lähti matkaan issikalla, mutta viipyi sillä tiellä kumminkin
kolme tuntia.
Sillä aikaa oleksi Leo Aleksandrovitsh kotona kuin horkkakuumeessa. Hän
kulki edestakasin huoneissa, torui palvelijaansa, mylläsi kirjojaan ja
paiskiloi niitä lattialle. Vihdoin palasi lähetti.
-- No?
-- Kaikki niinkuin pitääkin.
-- Nimittäin?
-- Ihan paikallaan. Ensiksikin asuu hän erään majuri Bobkovin luona.
-- Mitä sinä nyt valehtelet, pölvänä?
-- Oikein totta, -- naimatonna... Mutta täysin nuhteettomana, niinkuin
"bonnat" herrasperheissä. Me emme saa valheita laatia. Sekin seisoo
johtosäännöissämme...
-- Maltas, maltas, koetti nyt Leo Aleksandrovitsh rauhoittua. --
Majurilla on siis lapsia?
-- On, kolmekymmentäkaksi pientä nassua siellä pyllekehtää.
-- Kuinka, kolmekymmentäkaksi?
-- Ihan niin, se luku pitää varmasti paikkaansa. Sillä nähkääs, tuo
majuri kerää lapsia kaikkialta, missä niitä vain ei tarvita. Hänellä
on niinkuin kasvatuslaitos semmoinen. Ja neiti Krohotova -- Olga
Stepanovna -- hoitaa noita lapsia. Kyllä minä otin tarkan selon
kaikesta, niinkuin käskittekin. Hänen käytöksensä on kiitettävä,
kartanonmies ei sanonut tietävänsä mitään pahaa hänestä, ja hyvissä
kirjoissa hän on poliisillakin, jolle ei ole mitään kannetta
häntä vastaan tehty. Minä olen aikoinani itse ollut kirjurina
poliisikonttorissa ja tunnen siis nämä asiat: Raitis hän on aina ja
tehtävistään vaarin pitävä. Epäiltäviä miesvieraita ei hänen luonaan
milloinkaan, käy, ja itseään hän pitää tarkasti kurissa.
-- Hän palvelee siis palkan edestä? Paljonko hänelle maksetaan?
-- Palkka ei tule kysymykseen! Tuo majuri on tavallaan eriskummainen
ihminen, hän elättää lapset armopaloilla!
Tällä kertaa ei Leo Aleksandrovitsh ymmärtänyt suoraan sanoen mitään.
Hänen täytyi itsensä koettaa saada selvä asiasta. Siksi sotkuiselta
tuntui koko lähetin kertomus.