Useimmissa tapauksissa on katala ihminen ainoastaan jossakussa
suhteessa katala; tarkastettakoon häntä toiselta puolelta, niin varmaan
hänessäkin huomaa Jumalan kuvan. Mineraalit kiteytyvät kokonaisina ja
samanmuotoisina, mutta ihmisten laita on toinen. Usein kyllä on ihminen
yhtä valmis tekemään urosteon kuin minkä konnuuden tahansa. Hän on
aallokon kuljetettavana. Hyvään päin sattuu kyllä poikkeuksia, mutta
pahanne päin en ole niitä huomannut. Tavallisesti on se niin, että
minne hän alussa sattuu kulkeutumaan, ennen kuin hänen luonteensa vielä
on vakaantunut, siihen jää hän kuin naulattuna olemaan. Mutta täysin
kehittyneissäkin luonteissa saattaa toisinaan havaita hämmästyttäviä
vastakohtia tässä suhteessa. Sama osottautui nyt olevan laita Rikard
Leijonanmielen.
Joitakuita vuosia oli kulunut. Luultavasti oli hän tällä välin
yhtynyt useampiinkin naisiin, ollut rakastunut ja saavuttanut
vastarakkautta. Mutta mitä enemmän mielivaikutteita hänellä karttui ja
mitä useampia "kullan kuvia" painui hänen mieleensä, sitä selvempinä,
tarkkapiirteisempinä ja viehättävämpinä tulivat kaiken tuon takaa
näkyviin Olga Stepanovnan lempeän rakastettavat, vaikkei läheskään
kauniit kasvot. Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä kirkkaampana
helotti tuo kuva, kunnes se viimein loistollaan himmensi kaikki muut.
Hänestä näytti kuin jos Olga Stepanovna ainoastaan olisi tahtonut
hänelle todellista onnea lahjoittaa. Olgan persoona saattoi niin
vähitellen varjoon koko maailman sekä hänen edessään että takanaan.
Varsinkin kävi asema tällaiseksi eräänä iltana, kun hän vastoin
tavallisuutta oli jäänyt kotiin aivan yksin. Oli sateinen ilma ja
Leo Aleksandrovitsh tunsi itsensä liian laiskaksi lähteäksensä
minnekään. Hän puki sen vuoksi väljän takin yllensä, viritti tulen
rautauuniin, asettui mukavasti istumaan nojatuoliin ystävällisesti
leiskuvan takkavalkean eteen ja istua nuukkui siinä myöhään yöhön.
Jollakin ikäkaudella tulevat tämmöiset situatsioonit ikäänkuin tarpeen
vaatimiksi. Menneisyyden muistot tulevat yhä rakkaammiksi ja niiden
kanssa viipyy niin mielellään muutaman hetkisen kahdenkesken. Sillä
aivan yksinhän ihminen ei ole koskaan. Lukemattomista haudoista
tuolla takanasi nousee henkilöitä, jotka ovat sydämellesi kalliita,
ja niin vietät tuntikausia seurapiirissä, jossa tunnet olevasi
paljoa tutumpi kuin niitten uusien ystävien ja tuttavien parissa,
jotka todellisuudessa ympäröivät sinua. Suloisia ääniä tarjoutuu
kuultavaksesi, ääniä, jotka kerran joskus ovat saaneet sydämesi
sykkimään sekä ilosta että levottomuudesta. Ja sinä annat mielelläsi
aallon kuljettaa itseäsi kauas, kauas menneisyyteen, jolloin kaikki
oli niin toisennäköistä, jolloin aurinko näytti kirkkaammin paistavan,
jolloin esineitten värit tuntuivat mehevämmiltä ja lämpöisemmiltä ja
kukkien lemu ihanammalta, ja jolloin olit hengittävinäsi niin huokeasti
ja vapaasti, jolloin ihmisten sydämetkin huokuivat kohtahasi enemmän
luottavaisuutta ja ystävyyttä. -- Leo Aleksandrovitsh, niin, hänkin
jäi nyt istumaan siten, kahdenkesken noitten sanattomain todistajain
kera, ja tietysti astui silloin elävänä kohta hänen eteensä Olga
Stepanovnan armahainen kuva. Vaikka erilläänkin ja matkan päässä ollen,
tunsi hairahtunut paladiini mielestänsä taaskin tuon viattoman tytön
perin hellät hyväilyt, kuuli hänen kuohuvien tunteittensa värähyttämän
äänen, joka nyt tunki hänen sydämeensä semmoisella voimalla, että hänet
yht'äkkiä valtasi joku käsittämätön tuska. Ja Olga Stepanovnan katsekin
osui jälleen häneen, ei tuo neuvoton ja hämmästynyt katse, jolla hän
oli tähystänyt häntä viimeksi, tultuansa käsittämään heidän turhaan
rauenneen rakkautensa koko katkeruuden ja pettäväisyyden, -- ei, vaan
luottavainen ja altis katse, jossa koko hänen teeskentelemätön, puhdas
sielunsa kuvastui.
Leo Aleksandrovitsh nousi sijaltaan ja otti esiin hänen kirjeensä.
Nämä kirjeet olivat hänellä vielä tallella, vaikka hän kaualla ei ollut
silmäillyt niitä. Ja Jumala sen tietää miten iloiseksi hän nyt tuli,
ettei ollut hävittänyt niitä yhdessä muitten kirjeitten keralla...
Hän ryhtyi niitä uudelleen lukemaan.
Mikä suloinen tunne huokuikaan häntä vastaan näistä hienolla käsialalla
täyteen kirjoitetuista lehdistä! Oli niinkuin kevättuulonen olisi
tuonut muassaan etäisiltä mailta hiljan puhjenneitten orvokkien hienoa
tuoksua. Ja mikä hartaus! -- hartaus, joka teki nämä kirjeet ikään
kuin eläviksi. Hän oli jokaisessa näistä kellastuneista sanoista
tuntevinaan ikään kuin hiljaista suonentykytystä. Kuinka toisellainen
Olga Stepanovna oli kuin ne naiset, joita hän sittemmin niin lukuisasti
oli elämässään kohdannut, nuo keimailevat, loistavat, mutta kylmät
naiset, jotka eivät muusta välittäneet kuin huolettomasta elosta ja
nautinnoista!... Häntäkin he olivat pitäneet sellaisena nautinnon
lähteenä, ei yhtään sen parempana... Hänen tunteistaan he viisi
välittivät! Eivät he mitään olleet hänelle antaneet, mutta kaikki he
olivat vieneet, rahat, ajan, tulevaisuuden. Mutta _tämä_ nainen, kuinka
yksinkertainen hän oli kaikessa! Sanatkin, joita hän käytti, olivat
kaikkein tavallisimpia. Niissä ei näkynyt sitä intohimojen ilotulta,
mikä noitten toisten naisten kirjeissä oli vallannut hänet; ei, hänen
sanansa olivat kaikkein tavallisimpia, mutta kuitenkin paloi niissä
sellainen hehku, että se sai hänetkin lämpenemään... Hän tunsi sulosti
hurmaavan sumun pimentävän hänen silmänsä ja hänestä oli kuin Olga
Stepanovna olisi seisonut siinä hänen vierellään -- hän kuuli hänen
hameensa hiljaisen kahinan. Hän ummisti silmänsä ja hänen mielestänsä
ei muuta tarvittu kuin että hän ne jälleen avaisi, niin näkisi hän
Olga Stepanovnan, hänen tarvitsi vain kurottaa kättään koskettaaksensa
Olga Stepanovnan vapisevaan, kylmään ja kalvakkaan käteen. Ja tämän
käden yhdestä ainoasta puristuksesta olisi hän nyt ollut kernas
uhraamaan kaikki myöhemmät voittonsa ja ihastumisensa, kaikki nuo
naiset, jotka olivat vannoneet hänelle rakkautta, kuten hänkin oli
heitä kohtaan tehnyt. -- Hän otti esille Olga Stepanovnan valokuvan ja
rupesi tarkastelemaan sitä. Kuinka tyhmä hän oli ollut silloin, kun
ei ollut ymmärtänyt pitää arvossa tuota sisäistä kauneutta, minkä hän
nyt niin hyvin tajusi, tuota sielua, joka loisti hänen kaikki anteeksi
antavasta katseestaan ja hänen surumielisestä hymyilystään! Noita
huulia hän oli suudellut. Nehän olivat kuuluneet hänelle, kuten koko
Olga Stepanovnan olentokin -- täydellisinä ja kokonaan. Leohan oli
ottanut häneltä kaikki mitä oli tahtonut ja milloin tahtonut, kysymättä
lupaa, välittämättä hänen mielihaluistaan, ja kaikki Olga Stepanovnan
pyrinnöt ja harrastukset olivat tarkoittaneet vain sitä, että hänen
Leonsa tuntisi itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi... Ja kaikki oli
Leo Aleksandrovitsh, omin käsin, rikki ruhtonut, sekä hänen että tuon
hiljaisen, hennon elämän!... Heidän liittonsa, tuon vapaan, uskollisen
ja ihanan oli hän heittänyt likaan, kuin minkäkin epäjumalankuvan ja
polkenut sen siihen...
Hänestä tuntui yhtäkkiä niin hirvittävältä ja tukehduttavalta.
Hän pukeutui kiireesti ja riensi ulos sateeseen ja kylmään. Nuo
muistelmansa olivat ikäänkuin tukehuttaa hänet siellä kotona, hänen
ollessaan niiden kanssa kahdenkesken...