Olga Stepanovnan onni ei ollut pitkä-ikäinen.
Kuten tiedämme löytyy perhosia, jotka elävät vain yhden päivän.
Semmoinen perhonen mataa koterostaan, lekottelee päivänpaisteessa
ja lämpimässä, lentää tuoksuvasta kukasta toiseen, ja kun iltarusko
sammuu, sammuu hänkin saamatta edes nähdä tai tuntea pimeätä yötä,
sen kosteutta, sen kylmyyttä. Olga Stepanovnan onni muistutti tämän
perhosen päivää; perho saa toki kuolla, mutta Olga Stepanovna ei
saanut, vaan yö kietoi hänet pimeään, kylmään vaippaansa. Alussa hän ei
käsittänyt niin mitään. Ritari alkoi näristä kuin vanha akka, muuttui
oikulliseksi, tuli nurpeissaan kotiin, vakasi miekkansa nurkkaan ja
sätti kaikkea ympäristössään kurjaksi ja inhottavaksi. Sen sijaan että
olisi pakissut Olga Stepanovnan kanssa mieltä ylentävistä aineista,
ryhtyi hän sievistelemään kynsiään -- mikä tehtävä vaati parisen
tuntia kerrakseen ja sillä aikaa ei kukaan eikä mikään saanut häiritä
hiljaisuutta hänen ympärillään. Jos Olga Stepanovnalla oli hiukset
kammattu ylös, huomautti hän miksi noin sileäksi nuoltu? Jos hiukset
olivat höllemmällä, ärähti hän: "sinulla näyttää olevan halu tekeytyä
noita-akaksi". Jos Olga Stepanovnan kädet tuntuivat kylmiltä, sanoi
hän: "ihan niinkuin ottaisi sammakon käteensä". Jos ne olivat lämpimät,
silloin kuuluivat sanat: "mikä sinua vaivaa? Oikein on vastenmielistä
ottaa sinua kädestä ihanhan se polttaa; ja niin kuiva sitten - kuin...
kuin käärmeennahka." Jos Olga Stepanovna oli hyväilynhaluinen, huudahti
hän: "anna minun olla, minä olen kyllästynyt moisiin poroporvarillisiin
hellyydenosotuksiin... Mene pois luotani! Tuo saattaa käydä laatuun
jossakin tupakkakaupassa." Jos taas Olga Stepanovna jätti hänet rauhaan
ja koetti pidättää itseänsä, sanoi hän: "Venäjän naisista ei ole min
mihinkään; heidän läheisyydessään on vilustumisen vaara tarjona,
saa helposti nuhan; toista ovat Ranskan naiset" j.n.e. Sattuipa
Rikard Leijonanmieli sitten käymään eräässä huvipaikassa, jossa oli
tarjona tanssia ja laulua. Huvipaikan isäntä, muudan sivistyneeseen
luokkaan kuuluva nykyajan mies, oli kilpaillessaan Poljakovien ja
Aumon'ien kanssa pyrkinyt voitolle näistä järjestämällä yrityksensä
"tieteen viimeisen kehitysasteen" mukaan. Hän tilasi ranskalaisen
kuplettilaulajan -- iljettävän kuotuksen. Sinä iltana, jona "kohtalon
kantamoinen" kävi huvipaikassa, oli tuo laulaja esiin huudettaessa
astunut yleisön eteen varustettuna kasvoja rumentavalla tekonenällä,
joka oli tehnyt hänet varsin naurettavan näköiseksi. Ja Rikard
Leijonanmielen pisti yhtäkkiä silmiin se hämmästyttävä yhdennäköisyys,
minkä hän luuli huomaavansa tämän narrin ja Olga Stepanovnan välillä.
Tuommoiset vertailuthan ovat mahdollisia. Ei mitään yhteisiä piirteitä
ja kumminkin -- mikä merkillinen yhtäläisyys! Olga Stepanovnalla ei
ollut sellaista nenää eikä sellaisia huuliakaan kuin ranskalaisella,
mutta siitä huolimatta näytti hänen ulkomuodossaan olevan jotakin, mikä
itsepintaisesti muistutti tästä vintiöstä, jopa siinä määrässä, että
vaeltava ritari, kun hän sitten palasi kotiin, ei voinut nauramatta
katsoa Jeanne d'Arc'iinsa. Hän oli Olga Stepanovnassa näkevinään
maalatun, iljettävän kujeilijan, eikä sen tähden voinut enää ilman
ilmeistä vastenmielisyyttä ottaa häntä kädestä.
Olga Stepanovna tuli tällä välin kituvaiseksi ja alkoi sairastella,
mikä seikka yhä enemmän pahensi hänen tilaansa.
"Niinkuin nyljetty kissa!" ajatteli ritari itsekseen, kun hänen
katseensa osui Olga Stepanovnan kalpeihin, pienoisiin kasvoihin ja
kulmikkaihin olkapäihin.
"Enhän minä ole mikään sairaanhoitajatar!" ajatteli hän kuten toisetkin
senkaltaiset herrat.
Viimein hän haki ja sai virkatointa toisella paikkakunnalla ja matkusti
pois, mutta unhotti kokonaan ennalta ilmoittaa lähdöstään Olgalle.
Vasta Moskovasta lähetti hän hänelle sähkösanoman, luvaten ilmoittaa
"lähemmin kirjeessä". Mutta noita lähempiä tietoja sai kärsivä
naisrukka kauan odottaa. Kuukausi kului, mutta mitään ei kuulunut.
Viimein kun virkatoiminnalle määrätty aika läheni loppuaan, tuli
tietoja, tosin lyhyitä, mutta sitä enemmän sisältäviä. Kirjeessä,
joka ei ollut vapaa oikeinkirjoitus-virheistä, ilmoitti Rikard
Leijonanmieli, että heidän liittonsa oli muka molemmanpuolinen
hairahdus, että _hän_ jo kauan oli tuntenut Olgan kylmyyden jopa
inhonkin _häntä_ kohtaan ja sen tähden, tottuneena kaikessa uhrautumaan
ja menettelemään jalosti, nyt antoi hänelle vapauden jälleen; että
hän "aatelismiehenä ja upseerina" tietystikään ei jättäisi häntä
apua vaille, vaan auttaisi häntä tilansa ja varojensa mukaan; että
Olgalla vielä oli elämä kokonaan edessään; että hän toivotti Olgalle
onnea sekä pyysi, että Olga unhottaisi hänet ihan kokonaan eikä
antaisi hänen varjonsa saattaa hänen omaatuntoaan rauhattomaksi;
että hän antoi Olgalle anteeksi _kaikki, kaikki, kaikki_ (mitkä
kaikki -- jätti hän viisaasti kyllä sanomatta, kenties ranskalaisen
kuplettilaulajan valenenän?)... "Olkaa huoleti, minä en ole häiritsevä
teitä soimauksillani. Maailma on avara, meillä on kylliksi tilaa
eritä toisistamme, tarvitsematta enää milloinkaan kohdata toinen
toistamme... Minä olen ylpeä ja voin kyllä vaikenemisen hunnulla
peittää sydämenhaavani" j.n.e. Asunnon ja huonekalut jätti hän
Olgalle ja pyysi ainoastaan, että Olga panisi kokoon mitä hänellä oli
yksityisiä kapineita siellä, jotta hän voisi lähettää palvelijan niitä
noutamaan... Kirjeen luettuaan Olga Stepanovna jäi pitkäksi aikaa
sohvannurkkaan istumaan. Hänen oli aivan mahdotonta tajuta mitä oli
tapahtunut. Oli kuin jonkinlaisia tulikierukkoja olisi väippynyt hänen
silmäinsä edessä; hänen korvissaan suhisi, ohimoita pakotti, päälaki
painoi lyijynraskaana aivoja... Hänen jalkojaan tuntui kylmävän, hän
nosti ne allensa ja kääri ympärilleen vaipaksen. Jääkylmät väreet
puistuttivat hänen ruumistaan, ja sydän tykytti niin rajusti, jotta
hän luuli kylkiluiden katkeavan tai sen itsensä pakahtuvan niitä
vasten. Tulevaisuus, koko hänen elämänsä kutistui kokoon, niin ettei
pääsy eteen päin eikä sivuille päin näyttänyt mitenkään mahdolliselta.
Ja pimeys, sankka pimeys verhosi painostavana häntä. Ei pienintäkään
tähteä pilkottanut siellä. Kaikki mitä tämän naisparan sielussa lie
ollut voimia -- kaikki oli hän pannut rakkauteensa, kaikki oli hän
uhrannut rakastetulleen. Ja hänestä tuntui nyt, kuin jos hänellä ei
olisi enää mitään mille elää ja mistä elää -- ei siinä mielessä,
että hänellä ei ollut varoja, vaan että hänellä ei ollut aivoja, ei
verta, ei hermoja, ei voimia, sanalla sanoen ei mitään, sillä hän, tuo
kunnoton, oli riistänyt häneltä kaikki, heittänyt ne likaan ja polkenut
ne siihen, ja nyt liiteli onneton nainen avaruudessa kuni tyhjä
pallo, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää. -- Seuraavana yönä valtasi
hänet hulluutta lähentelevä epätoivo. Mitäpä olikaan hänen nyt enää
tehtävänä? "Kuoltava" -- oli hänestä kuin joku olisi kuiskannut, joku
salaperäinen, taipumaton, joka piili pimeässä ja jonka läsnäolon hän
selvästi tunsi. Oli kuin tämä joku olisi työkkäilemistään työkkäillyt
häntä, tarttunut häntä olkapäihin, pukenut jonkin vaatekappaleen
hänen ylleen ja heittänyt hänet ulos, tuonne jäätyneelle Nevalle
hukuttautumaan, välttämättömästä hukuttautumaan... Ja yhä kylmemmäksi
kävi hänen sisällään sekä hänen ympärillään.
Juuri siinä tilaisuudessa Sila Sampsonovitsh sattui tapaamaan hänet.
Olga Stepanovnan sairaus ei kestänyt kauan, ja taudista kostuttuaan
tuli hän huomaamaan, että elämä ei sentään yksinomaan keskittynyt
hänen rakkauteensa, että ulkopuolella tämän rakkauden rajojen levisi
äärettömiä avaruuksia, täynnä valoa ja lämpöä, että tuossa, aivan
hänen vuoteensa vieressä puuhaili pieniä hyljättyjä olentoja, jotka
olivat kukkanuppujen tavoin auenneet, odottaen saavansa nauttia hänen
rakkaudestaan, hellyydestään, hyväilyistään, kuni virvottavasta
kasteesta ikään.
Olga Stepanovna virkosi jälleen.
Palkinnon saanut kasvatuskouluneiti kuoli hänessä ainaiseksi ja sen
sijaan nousi todellinen nainen, josta uhkui ehtymättä voimia hyviin
tekoihin. Nyt oli hänen elämänsä saanut sisällön ja hän oli täysin
tyytyväinen oloonsa. -- Mutta juuri silloin piti sattuman, että
menneisyys yhtäkkiä ja odottamatta taas veti hänet puoleensa...