Kuten kaikki tyttökoulun päättäneet nuoret neitosemme, tiesi Olga
Stepanovnakin koulusta lähtiessään hyvin kaikki Nebukadnezarit,
Mstislav rohkeat, Pietari erakot ja suuren joukon Ludvikeja ja taisi
erehtymättä luetella kaikki Ranskan kaupungit, vieläpä erityisesti
mainita ne, jotka köysitehtaittensa puolesta ovat muita merkittävämmät;
samoin ikään oli hänelle tuttu sääntö, että kateettien neliöitten
summa on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö, puhui ranskaa erittäin
hyvin, osasi pianolla soittaa kaikellaisia "reveries", jopa auttavasti
laulaakin. Mutta todellinen elämä oli hänelle kuin ekvatsiooni...
no, sanokaammepa vaikka kolmen tuntemattoman kanssa. Tuon yksinäisen
tyttöparan oli, päästessään koulusta, aivan mahdotonta sovittaa yhteen
vastaista asemaansa ja Nekoa tai Fredrik Barbarossaa tai "Linnun
rukousta", jonka hän niin vaikuttavasti oli lausunut päästötutkinnossa.
Onneksi ei hän kumminkaan jäänyt aivan yksinomaan oikullisen kohtalon
ohjattavaksi. Hänelle hankittiin kotiopettajattaren paikka erään
ylhäisen miehen perheessä, jossa hänen asemansa kuitenkin sukeutui
hieman kummalliseksi. Tosin häntä teititeltiin ja kutsuttiin
"mademoiselleksi", mutta ensimäiselle kamarineitsyelle Athanasialle
osotettiin epäilemättä suurempaa huomaavaisuutta ja arvonantoa kuin
tuolle kunniamerkillä palkitulle naiskasvatuslaitoksen vangille. Alussa
hän ei tätä suhdetta huomannut. Se mikä häntä ympäröi oli vielä liiaksi
uutta, ja siitä päivästä saakka kuin hän oli lopettanut koulunkäyntinsä
ei hänen hämmästyksestä auennut suunsa ollut vielä ehtinyt sulkeutua.
Perheessä seurusteli muudan serkku, jolla oli loistava univormu ja
komeasti kierretyt viikset. Omassa piirissään pidettiin häntä erittäin
järkevänä miehenä, koska hän ratkaisevina hetkinä osasi silmillensä
antaa erinomaisen "syvällisen" ilmeen ja pysyä merkitsevästi
ääneti. Sitäpaitsi oli hänen hymyilyssään jotakin demoonillista, ja
kuunnellessaan muita tiesi hän osottaa suurta yksilöllistä etevyyttä,
mikä myöskin vaikutti, että perheellä oli hänestä mitä suurimmat
toiveet. Hän oli nyt ensimäinen, joka teki Olga Stepanovnalle selväksi
hänen eriskummaisen asemansa. Hän ei ainoastaan selittänyt hänelle
hänen tilaansa, vaan puhui siitä niin ylevällä suuttumuksella ja piti
eräässä tilaisuudessa niin innokkaasti hänen puoltansa, että Olga
Stepanovna ennen pitkää oppi näkemään hänessä tiesipä minkä ritarin,
ehkäpä Ivanhoen tahi Rikard Leijonanmielen tahi ehkäpä molemmat
samalla kertaa. Hänestä näytti, että kaikki, hän itsekin siihen
luettuna, seisoivat jossakin hyvin alhaalla, ja että tämä kaikkien
paladiini (vaeltava ritari) liiteli saavuttamattomassa korkeudessa,
että jokainen katse, minkä hän muille tavallisille ihmisille soi, oli
jo suosionosotus. Hänen sanansa tulivat Olga Stepanovnalle laiksi,
ja vähinkin hänen osottamansa kohteliaisuus saattoi Olga Stepanovnan
nostamaan päänsä korkealle ja tuntemaan itsensä ylpeäksi. Kesäisin,
varsinkin huvilassa maalla, sattuivat he usein olemaan yhdessä.
Olga Stepanovnan hoitoon uskotut lapset pääsivät toisinaan käymään
sukulaisissa, ja silloin hänellä oli päiväkaudet joutoa. Tähän aikaan
vaivasi Rikard Leijonanmieltä sietämätön ikävä. Hän oli menettänyt,
tahi niinkuin hän toveripiirissä lausui -- "lenssannut" korttipelissä
ja sen tähden oli hänen pakko lyöttäytyä sukulaisten luo asumaan
huvilaan. Hän olisi varmaan kokonaan menehtynyt synkkämielisyytensä ja
"ma tante'n" varotusten johdosta, ellei hän olisi tiennyt nauttivansa
Olga Stepanovnan sokeata ihailua. Luonnollisesti ei hän tälle
maininnut mitään korttipelistä. Hänen puheistaan Olga Stepanovna tuli
siihen uskoon, että hänen ritarillaan oli mielessään jokin erittäin
syvämielinen suunnitelma, jonka toteuttamista varten hän juuri oli
paennut huvilan yksinäisyyteen. Rikard Leijonanmieli tapasi käydä hänen
kanssaan kävelemässä siellä "Hirvisaarella" ja kuuli Olga Stepanovnan
niin usein ylistelevän häntä joksikin suur'ihmiseksi, valituksi
luonteeksi, että hän lopulta ei ollut ainoastaan huomaavinaan, vaan
myös mielestänsä todella näki ylhäällä päänsä päällä juuri kuin
salaperäisen "kohtalon sormen", joka viittasi suoraan häneen. Ja hän
lausui siis Olga Stepanovnalle itsestään:
-- Minä olen "kohtalon kantamoinen".
Tuollaisten ajatusten valtaamana ja tuon "sormen" vaikutuksen
alaisena osotti hän siveälle kotiopettajattarelle aina mitä suurinta
huomaavaisuutta.
-- Te olette ainoa, joka olette minussa havainnut ennaltamääräyksen,
sanoi hän ja antoi "sallimuksesta kertovan" katseensa liitää loitos
etäisyyteen.
Asia päättyi sitten niin, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista.
Olga Stepanovnan täytyi luopua toimestaan perheessä ja hän asettui
asumaan Kotikovin "kalustettuihin huoneihin", missä hänelle oli asunnon
hankkinut tietysti juuri tuo mainittu ritarinsa. Onneton teki nyt
kaikki mitä voi, hankkiakseen itselleen tointa. Hän merkitytti nimensä
kaikkiin osotekonttoreihin ja kävi samassa tarkoituksessa kaikkien
tuttaviensa luona. Hänen vaeltava ritarinsa -- heidän keskinäinen
suhteensa oli yhä vielä puhdas -- kävi tuhka tiheään hänen luonaan ja
tuli joka kerralta yhä enemmän vakuutetuksi, että Olga Stepanovnakin
oli ihmeteltävä luonne, jonka sallimus varta vasten oli määrännyt hänen
"ylpeän" yksinäisyytensä sulostuttajaksi. Mutta päivä toisensa jälkeen
kului ilman että Olga Stepanovna onnistui saamaan työtä. Sillä välin
ritari hänen silmissään saavutti yhä valtavamman suuruuden, ja kun hän
yhtäkkiä puhkesi sanomaan: "teidän on tultava Jeanne d'Arc'ekseni",
tunsi Olga Stepanovna itsensä täydellisesti voitetuksi. Ja kun talvi
sitten tuli -- asuivat he jo yhdessä.