Kauan en sillä kertaa viipynyt Bobkovin luona. Sittemmin kävin useasti
hänen luonaan ja opin niin vähitellen tuntemaan kaikki sekä surut että
ilot tämän omituisen pienen maailman keskuudessa. Ja totta puhuen eivät
olot siellä aina niin perin ilahuttavalla kannalla olleet; jos oli
valoisiakin päiviä -- mikä ei aina riipu runsaammista tahi niukemmista
varoista -- niin tapasipa synkkiäkin päiviä näitten taivaan lintusten
osaksi. Niin pääsi esimerkiksi tuhkarokko vallalle lapsissa, jolloin
melkein kaikki sairastuivat siihen. Olga Stepanovna puuhasi silloin
niin, ettei hän viimein ollut enää itsensä kaltainen. Ehkäpä olisi
hän menettänyt henkensäkin ainaisesta yövalvonnasta, jollei aivan
odottamatta apua olisi saatu. Omasta ehdostaan tuli näet silloin
muutamia eukkoja naapuritaloista.
-- Lepäähän sinä vähän, he sanoivat. -- Näethän, ihmisparka, miten sinä
olet työstä rasittunut! Kyllä me valvomme sairasten luona.
Muudan pesijänainenkin riistäysi työstään irti ja jouduttautui sinne.
-- Salli minunkin auttaa heitä, niin palvelen samalla Jumalaa, sanoi
hän.
Ja sitten piti hän kokonaisuudessaan huolta heidän pesustaan.
Niin auttoivat he kaikki toinen toistaan. Näissä
yhteiskunta-kerroksissa ihmiset osaavat omin neuvoin suoriutua
vastuksistaan ja ymmärtävät auttaa toisiaan erityisettä pyynnöttä,
korupuheitta, korskeilutta ja teeskentelyttä? Kaikki käy
yksinkertaisesti ja luontevasti, aivan kuin itsestään. Tänään autat
sinä minua, huomenna kohtaa sinua vaurio, ja silloin minä autan
sinua. Näin tulevat kaikki autetuiksi. Olga Stepanovna sai täten
tilaisuutta nauttia neljä viisi tuntia lepoa yöllä, ja vieläpä hänellä
oli aikaa päivälläkin huoahtaa, ja sekin jo oli hyvä asia. Lopulta
kostui hän jälleen täydellisesti, tulipa entistään ravakammaksikin.
Juuri sellaisia luonteita esiytyy Venäjän naisten joukossa. Kuka
hyvänsä toinen sortuisi tuossa ylivoimaisessa taistelussa, mutta
nämä yhteiskunnan äidilliset vaalijat saavat aivan kuin uusia voimia
aina loppumattomiin itse tuosta väsymyksestä, lakkaamattomasta
työstä ja ainaisesta ahertamisesta. Samaten kuin ruoho, joka kasvaa
seinänvierustalla. Sitä kyökistä käsin värillä vedellä valellaan, ja
poljeksitaan, ja nyhdetään juurineen, ja puita sen päälle ladotaan,
ja koirat sitä runtelevat, mutta se vaan työntää latvaansa auringon
suudeltavaksi, ja elää omaa salattua elämäänsä; eikä sillä hyvä, että
se elää, vaan se vielä työntää hyvälle tuoksuvan kukankin ja laskee
siemenen samaan karuun maaperään...
Mutta eipä Bobkovkaan tänä surkeana aikana istunut ristissä käsin.
Melkein väkipakolla hankki hän lääkärejä sairasten luo, juoksi kaikissa
apteekeissa pyytämässä lääkkeitä. Hän nousi aina lääkäri-olympin
kukkuloille ja sai sieltä jumalat tulemaan alas hänen köyhään
asuntoonsa.
-- Eräänkin luona, kertoi majuri, -- astuin suoraan hänen luoksensa
ruokasaliin. Hän istui päivällistä syömässä. Sama se, minähän olin
varustautunut kohtaamaan mitä hyvänsä. Enempää ajattelematta kiljasi
hän: "Eipä pidä saada enää hetkenkään rauhaa". Mutta kun silloin tulin
ajatelleeksi Jeroshkaa, joka makasi täydessä houreessa, puhkesin itkuun
ja lankesin polvilleni. Lääkärin edessä, ajatelkaas! Mutta silloin
alentui häneltäkin ääni. "Mitä ajattelettekaan? Rauhoittukaa!" sanoi
hän. "Kas tässä, juokaa hiukan viiniä." Sitten käski hän valjastaa
hevoset vaunujen eteen. "Lähdetään kohta paikalla. Teidän omatko lapset
ne ovat sairaana?" Minä selitin hänelle kaikki juurta jaksain.
Sillä välin pani hänen rouvansa korin täyteen kaikellaisia hyviä
tavaroita minua varten... Ruokatarpeita, liinavaatetta ja jonkinlaista
makeata viiniä. Niin tuli sitten lääkäri kotiin luoksemme, ja Jumala
palkitkoon häntä siitä! Hän tarkasti kaikki sairaat ja viipyi luonamme
lähes kolme tuntia. Poislähtiessään sanoi hän minulle:
-- Älkää nyt olko huolissanne; iltasin minulla on enemmän aikaa, minä
tulen silloin kutsumatta luoksenne. Älkää rasittako itseänne liiaksi.
Kas tässä, ottakaa tämä lääkkeitä ja muita tarpeita varten.
Hän pistää jotakin käteeni, ja mitä näenkään? Sateenkaaren värinen
sadanruplan seteli! Mutta jos _silloin_ olisin säikähtynyt hänen
uhkaansa ja lähtenyt pois, niin lapset olisivat jääneet avutta. Ja
mitähän luulette hänen sitten tehneen? Niinpä niin, kahden viikon
kuluessa kävi hän joka päivä luonamme! Sittemmin, kun pojat rupesivat
paranemaan, tuli hän joka toinen päivä ja myöhemmin ainakin kerran
viikossa, jolloin hän aina tarkasti kaikki lapset ja jakeli heille
lahjoja. Jeroshkalle, joka oli kovasti sairaana, hän toi jotakin
erityisen lajista viiniä. "Tietämätöntä on -- hän sanoi -- Jaksaako
tämä poika voittaa taudin." Vähitellen tulivat kaikki sentään jälleen
jaloilleen. Ja Olga Stepanovna on varmistunut niin, ettette häntä
enää tunnekaan; hänen poskensa oikein punoittavat, ja hän on lihonut.
Ajatelkaapas, semmoisten puuhien ja ponnistusten perästä!...
Ja minäkin iloitsin tästä. Mutta kohtapa osottautui, että iloni oli
liian aikaista. Joitakuita kertoja pistäysin heidän luonaan sen jälkeen
ja näin, että kaikki oli muuten hyvin paitsi että Jeroshka, vaikka
olikin jo noussut tautivuoteelta, kumminkin oli niin eriskummaisen
näköinen.