-- Te kysytte, miten hänen onnistui saada Senjkan kadettikouluun. Se
onnistui hänelle niinkuin kaikki muukin. Hän luottaa onneen -- siinä
kaikki. Hän ryhtyy asiaan aina arvelematta. Se vain näyttää siltä,
kuin olisi hän ujo, mutta kun asiaksi tulee, niin hän on valmis vaikka
mihin. Senjkan paperit olivat hänellä luonaan täydessä kunnossa.
Sitten kirjoitti hän hakemuksen, jonka jätti, sisään. Vastaus tuli
epäävä tahi melkein sama kuin epäävä; sanottiin nimittäin, että asia
riippui tutkinnoista: etevimmät hyväksytään muka, toiset saavat odottaa
seuraavaan vuoteen tai siksi kunnes täyttävät säädetyn iän... No niin,
silloin otti Sila Sampsonovitsh pojan mukaansa ja lähti -- enpä totta
tosiansa tiedä minne, arvattavasti jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo,
koskapa hän matkalla sinne toimitutti rukouksen kirkossa, jotta kaikki
onnistuisi hyvin. Joku kenraali se oli, jonka luo heidän oli mentävä.
Tämä otti heidät vastaan ja kuunteli hänen asiansa.
-- Miksikä -- kysyi hän -- vaivaatte viranomaisia vähäpätöisillä
asioilla? Tiedättehän te järjestyksen, jota kadettikouluun pyrkijöiden
on noudattaminen.
Mutta Sila Sampsonovitsh vastasi:
-- Teidän ylhäisyytenne mielestä asia tosin näyttänee vähäpätöiseltä,
mutta meistä nähden asia on tärkeä. Kyllähän minä järjestyksen tiedän,
mutta se soveltuu ainoastaan rikkaille, niille, joiden on mahdollista
valmistaa lapsiaan kilpailuun. Mutta Senjka on aivan yksin maailmassa.
Minä olen ottanut hänet elättääkseni, mutta paitsi häntä on minulla
vielä kolmekymmentä suuta, jotka odottavat ruokapalaa. Ja minä elätän
heitä sillä, mitä itse onnistun kokoomaan.
-- Kokoomaan, mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee, että minä käyn kerjäämässä, ihmiset minulle antavat,
minä elätän lapset.
-- Kerjäämässä? Te, joka olette majuri -- käytte kerjäämässä? Ettekö te
sitten käsitä, että se on häpeä, synti?
-- Siinä kohden en tunne mitään häpeätä, sillä, teidän ylhäisyytenne,
minä en tee sitä omaksi, vaan hyljättyjen lapsiparkain hyväksi.
Ja mitä siihen tulee, että se olisi synti, niin kyllä minä sitten
siellä toisessa maailmassa vastaan Jumalan tuomio-istuimen edessä
siinä asiassa. Hänenhän nimessään minä juuri pyydän. Kyllä hän sitten
ratkaisee mitä on tehtävä: onko minua rankaistava vai säästettävä.
Kenraalin sisu kuohahti.
-- Mitä? Oletteko tullut tänne minua neuvomaan?
Mutta Sila Sampsonovitsh rohkeni vastata:
-- En neuvomaan; mutta, teidän ylhäisyytenne, ehkäpä Jumala minun
kauttani kehottaa teitä tekemään hyvää. Jokaisella meistä on ei
niinkään vähän syntejä omallatunnollamme ja sen tähden, auttakaa te nyt
lasta, niin...
Kenraali polki jalkaa.
-- Minulle ei vielä kukaan ole rohjennut tuolla tavalla puhua!
Mutta kas majuri hän ei vaan hellittänyt.
-- Jos minä esiintyisin omaksi hyväkseni, niin en minäkään puhuisi
täten. Mutta minä puhun "pienten" puolesta. Oletteko te unhottanut
Raamatun sanan?
Ja sitten oli aivan kuin siunattu mielijohde olisi välähtänyt hänen
päähänsä.
-- Sinä, Senjka, jäät tänne... Hänen ylhäisyytensä tehköön sinun
kanssasi mitä tahtoo, lähettäköön sinut minne haluaa. Minä en voi
muuta. Lähden pois.
Ja niin hän kääntyi ja lähti ulos. Päästyään kadulle, ehdätti hänet
muudan upseeri, kenraalin ajutantti.
-- Olkaa niin hyvä, kenraali pyytää teitä tulemaan takasin.
Majurin palatessa ei Senjkaa enää näkynyt. Kenraali astui sisään.
-- Kuulkaa, majuri. Minä olen palvellut jo 45 vuotta, mutta tämmöistä
ei minulle vielä ole tapahtunut.
Sehän on luonnollista: kaikki pelkäävät häntä, kukaan ei rohkene
hiiskua hänelle sanaakaan. Sila Sampsonovitsh suoristi vartalonsa ja
seisoo, kädet sivuilla, niinkuin se heikäläisillä on tapana.
-- Minä olen pannut Senjkan yhteen lastenlapsieni kanssa. Leikkiköön
hän nyt siellä ja syököön aamiaista heidän kanssaan. Toistaiseksi olen
vain huomannut, että poika on ujo ja hiljainen. Mutta tuumikaammepa
nyt, mihin toimiin meidän on ryhtyminen pojan suhteen. Mistä te olette
saanut hänet? Ei hän ole voinut taivaasta pudota alas. Lapset eivät
tavallisesti romahda sieltä katon läpi sisään.
-- Minulla oli jo kunnia esittää teidän ylhäisyydellenne, että hänen
isänsä, muudan upseeri, kuoli Turkestanissa sotaretkellä ollessaan.
Äiti, joka oli minun naapurini, seurasi kohta saman tien perään surun
ja puutteen murtamana. Lasta ei sopinut panna orpokotiin; Jumala tietää
mitä hänestä siellä olisi voinut tulla.
-- Ja teillä on useita sellaisia? Sanokaapa, miten te onnistutte
tulemaan toimeen heidän kanssaan, miten te ylläpidätte heitä? Onko
tosiaankin mahdollista, että te käytte pyytämässä? Te olette toden
totta merkillinen ihminen! Suokaa anteeksi, että minä äsken pikastuin.
Se on todellakin uroteko... Harvalla on siihen kykyä.
-- En minäkään kerrallaan sitä alkanut, vastaa ukko. -- Aluksi otin
yhden, sitten toisen. Toivoin tulevani toimeen eläkkeelläni ja
puhtaaksi kirjoittamisella. Mutta sitten niitä pesumuijan alotteesta
keräytyi koko liuta. Eihän heitä voinut kadullekaan heittää.
-- Miksi te niin aikaisin luovuitte virastanne?
-- Minut pakotettiin.
-- Minkä tähden?
-- Rehellisyyden tähden.
-- Kuinka?
Nyt kertoi hän kaikki kenraalille, joka siitä sai aihetta makeaan
nauruun.
-- Niin no, siihen aikaan te taisitte olla mahdoton palvelemaan siinä
virastossa... Minä tunnen entisen päällikkönne, olenpa ystävällisissä
väleissäkin hänen kanssaan. Minä otan asiasta selon, ja saatte olla
varma siitä, että jos kertomuksenne havaitaan todeksi, niin tulee
Senjka otettavaksi kadettikouluun. Mutta jättäkää hänet kaikissa
tapauksissa nyt tänne. On hyvä että hän tottuu toisellaiseen seuraan.
Ja sillä tavoin pääsi Senjka sitten kadettikouluun. Hän on hyvä poika.
Käy välisti tervehtimässä meitä ja leikkii toisten lapsiemme kanssa
pitämättä itseään liian hyvänä siihen. Hän rakastaa majuria kuni isää.
Mutta tiedättekö, mitä tuo kenraali sitten teki? Ei sillä hyvä, että,
hän valmisti pojalle pääsyn sotakouluun, hän hankki myös majurille
kolmensadan ruplan vuotuisen apurahan ja keräsi sitä paitsi tuttaviensa
joukossa tuhannen ruplaa. Me saatoimme silloin hankkia uudet puvut
kaikille lapsille järjestään. Mutta ensinnä oli hän kokonaan
säikähyttää. Kaikki ihmisethän ovat hyviä... Tulee vain tietää, miten
sydämen ovea on kolkutettava, jotta se aukeaisi. Sellaista on elämämme
nyt.
Taasen tuli tyttö, jolla oli nuo hämmästystä osottavat silmät.
-- Mitä tahdot, Lupotshka?
-- Jeroshka syöpi raakoja potatteja.
-- Joko taas? Ah, sinä pahankurinen poika!
-- En minä potatteja syö, puolustelihen Jeroshka. -- Minä syön vaan
kuoria.
-- Vielähän se on pahempi. Ei silti, etten soisi sinulle tuota herkkua,
mutta sinä tulet kipeäksi siitä.
-- Ne maistuvat niin hyvälle.
-- Jos sinun on nälkä, niin ota leipää...
-- Ei leipä ole mitään! vastasi Jeroshka tyytymättömänä. -- Ja sinä...
kielikello!...
Mutta Lupotshka palasi arvostaan tietoisena sanaakaan vastaamatta
kyökkiin.