Päiväkaudet istui hän tuolilla jossakin nurkassa, tähystäen suurilla
silmillään, kuka tiesikään, minne. Ei vähintäkään punaa näkynyt hänen
kasvoillaan; liidunvalkeat huulet olivat puoleksi avatut ja kaula oli
käynyt niin hoikaksi kuin kuihtuvan kukan varsi. Ja näytti siltä, kuin
se pian taipuisi, menisi poikki, ja pieni pää itsestään putoisi pois
kuten kukkanen syksyllä. Silmät olivat sen sijaan eloisat ja kirkkaat,
ja toisinaan näkyi niissä selittämätön ilme. Kerran tohtori minun
nähteni lahjoitti hänelle karhun, joka, kun viritti erään vieterin,
itsestään liikkui lattialla ja käänteli päätään. Sittemmin tuo kelpo
mies toi vielä pojalle kauniin, valkoisen vuohen, jolla oli kullatut
sarvet ja joka määkyi, kun sitä vedettiin hännästä. Jeroshkan silmät
suurenivat vieläkin enemmän, kun hän kummastunein katsein yhtämittaa
seurasi karhun liikkeitä, mutta sitten siiristyivät jälleen hänen
silmänsä ja hän alkoi nyyhkiä. Hänelle annettiin silloin viiniä, ja hän
joi sitä nöyrästi, mutta ei tullut yhtään iloisemmaksi, vaikka viini
olikin makeaa. Myöskin annettiin hänen nautittavakseen lihamehustetta.
Kaiken tämän hän kunnolleen täytti, mutta näöstään päättäen ei ollut
juuri toivomista, että hän paranisi. Ja tohtori sanoi, kääntyen Olga
Stepanovnaan:
-- Huono on Jeroshka, hyvin huono ja tykkänään voimaton,
Näkyi selvästi, miten tuo pieni ruumis vähitellen suli kokoon ja
muuttui ikään kuin läpikuultavaksi. Kohta lakkasi hän käymästä ulkona.
Silloin vietiin hänet kantamalla ulos, milloin ilma oli lämmin. Hänen
silmänsä tähystelivät silloin lakkaamatta pohjoisen taivaan kirkkaaseen
sineen.
-- Minä kuolen kohta! sanoi hän yhtäkkiä kerran Olga Stepanovnalle.
-- Miksi niin sanot, kiltti poikani?
-- Muuten vaan... minä tiedän sen... Katsokaas tätä!
Ja voimiaan ponnistaen oikasi hän käsivartensa, joka muistutti
kuivanutta kukanvartta jossakin herbaarissa.
Sen jälkeen täytyi hänen pysyä vuoteessa. Hän hengitti työläästi ja
tuijotti lakkaamatta kattoon. Toiset lapset alkoivat jo ahdistella
häntä kysymyksillä.
-- Mitä sinä näet siellä, Jeroshka?
Hän käänsi vitkaisesti heihin päin katseensa, joka lapsenkatseeksi oli
liian vakava.
-- En... mitään... Minä näen... Siellä... on niin puhdasta...
-- Mikä on puhdasta?
-- Lintuja... lentää... Mutta meillä... ei ole siipiä... Ei ole...
karhullakaan... siipiä.
Jonkun ajan perästä lakkasi hän vastaamasta kysymyksiin.
-- Ajatelkaas, hän on öisinkin samallainen! kertoi minulle Olga
Stepanovna. -- Hän vain katsomistaan katsoo ja välistä hourii, luulen
ma. Eilen kello kolmen tienoissa, ennen kuin vielä oli alkanut
sarastaakaan, sanoi hän yhtäkkiä, juuri kuin itsekseen: "Ja kaikki niin
valkoisia, niin valkoisia ja niin puhtaita, niin puhtaita!"
-- Mitä sinä näet? minä kysyn ja tartun hänen käteensä, joka tuntuu
niin kuumalle.
"Minä näen valkoisia, vastaa hän, ja siivetkin ovat valkoiset... Minä
olen nyt niin kevyt... Jos minulla vain olisi sellaiset siivet, niin
minäkin lentäisin." Ja totta olikin: hän oli tullut kevyeksi.
Toisena yönä taas hän kävi rauhattomaksi ja näytti pyrkivän ylös
sängystä.
-- Mihin sinä tahdot mennä, Jeroshka?
-- Kuorimaan potattia.
-- Mitä sinä puhut?
-- Lupotshka ei ehdi yksin... Antakaa minun mennä. En minä syö raakoja
potattia.
-- Ole Jumalan nimessä! Makaa pieni kyyhky; huomenna, kun tulee päivä,
niin saat kuoria potattia...
-- Kun tulee päivä... mietti hän. -- Entä vuohi?
-- Mitä sinä siitä?
-- Missä vuohi on?
-- Tuolla ikkunalla...
-- Katso ettei se saa puskea...
-- Ketä se puskee?
-- Jeroshkaa.
-- Sinuako? Sinähän olet Jeroshka?
-- Minäkö? virkkoi hän ikään kuin kummissaan ja kävi miettiväiseksi.
Sitten vaikeni hän yhtä mittaa kaksi päivää.
-- Katsos karhua... liekuttelee päätään.
-- No, miksi se niin tekee?
-- Hakee... metsämarjoja... Tahtoo syödä... Anna karhulle vähän
potatteja...
Muutamien päivien kuluttua kävin taas heidän luonaan. Jeroshka makasi
kääntyneenä seinään päin, ja laskevan auringon kultaiset säteet
leikittelivät parhaillaan hänen kasvoillaan. Yhtäkkiä värähti hänen
huulillaan hymy -- ensi kertaa koko tuona aikana -- kummallinen hymy...
Leukapieli, ohuen, läpikuultavan nahan peittämänä, vain hymyili.
-- Se on vettä, kuiskasi hän, -- vettä... Keinuu niin hiljaa, hiljaa
kuin kätkyt...
Ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Kasvot olivat niin kirkkaat.
-- Mitenkä sinun laitasi on, Jeroshka?
-- Minä uin! ymmärsin vaivalla hänen vastauksensa hänen huuliensa
liikkeistä. -- Minä uin...
Ja hän ui todellakin pois.
Hän ui täältä kauas pois, jättäen jälkeensä tilalle pienen, kurjan,
käpristyneen ruumiin. Tosiaankin kuni syysmyrskyjen runtelema kukka.
Tulin taas seuraavana aamuna.
Ruumis oli jo pesty, puettu puhtaaseen paitaan ja asetettu pöydälle.
Kasvot olivat kokonaan kuin yhteen taimettuneet; valkoiset, terävät
hampaat vain näkyivät puoleksi avatussa suussa, kuin jos hän olisi
irvistänyt jollekin.
Sitten tuli pappi, toimitti sielumessun ja lausui sen jälkeen Olga
Stepanovnalle:
-- Meidänkö olisi hänen puolestansa rukoileminen? Hän se nyt rukoilee
meidän puolestamme!