-- Kas niin, tässä olen minäkin! kuului ääni ovensuusta.
Solakka, mutta ruumiiltaan jo jotensakin vaurastunut poika, jolla
oli tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka, juoksi iloisesti sisään, mutta
pysähtyi äkisti huomattuaan minut.
-- Grishka, mitä sinä säikähdit? kysyi nuori nainen, kutsuen hänet
luokseen. -- Tules tänne!... Sila Sampsonovitsh on kyllä oikeassa
sanoessaan, että tämä poika se on meidän joukkomme etevin.
-- Minä olen vanhin... Minut löysi setä katupylvään luota.
-- Pylväsniekka! kuului joku ilvehtivän hänen takanaan.
-- Ja sinä Solamatti, -- häsähti Grishka katsahtaen taakseen. -- Sinut
löydettiin solakosta -- sinä olet Solamatti.
-- Etkö häpeä! torui häntä Olga Stepanovna. -- Eihän voi tietää, mistä
Herra sallii kenenkin löytyä. Ei pidä soimata ketään.
-- En minä ilkeydestä sitä sanonut. Vasjka se aina tekee minulle kiusaa.
-- Niin, Grishka on nyt meidän mestarina, Nyt tuli hän pikimältään
kotiin syömään ja menee sitten kouluun takasin.
-- Ettekö te juuri opetakin heitä?
-- En; täällä on lähellä käsityökoulu. Hän opettelee puusepän ammattia,
oman toivomuksensa mukaan, ja toinen käy sepänopissa.
-- Nikolka, niin. Kyllä hänkin pian tulee. Hän sai tänään aika lailla
työnjohtajalta.
-- Mitä hän sai?
-- Työnjohtaja veti häntä hiuksista ja korvista.
-- Mistä syystä?
-- Hän katkaisi viilan. Ansiostapa hän saikin; ei meillä joutavista
anneta kyytiä.
-- Onko sitä sattunut sinullekin? minä kysyin. Grishka katsoi minuun,
nyykähytti päätään ja naurahti.
-- Kuinkas muuten? On toki kovastikin! Nyt ei enää anneta... Minä
olen sen koulun jo käynyt läpi... Minä teen tuoleja, jakkaroita.
Katsokaas tuonne! sanoi hän osottaen sisähuoneen ovelle päin, missä
suuri, valkoinen pöytä oli nähtävänä. -- Se on minun työtäni. Semmoista
minä teen vapaapäivinä. Mestari ei ole auttanut vähääkään, minä olen
itse tehnyt kaikki. Ja vielä minä aikaa myöten laitan parempiakin
kaluja. Sinulle, sanoi hän kääntyen Olga Stepanovnan puoleen, -- minä
laitan piirongin sekä kaapin lehti- ja silmikkokoristuksien kanssa,
ja vielä sängyn, jonka päätyä pienet kyyhkyset kaunistavat. Kunhan
käyn puuhun-piirtäjän luona opissa. Meillä ei pääsekään kuka hyvänsä
puuhun-piirtäjän oppiin. Ainoastaan ne, joilla on selvemmin sujuva
käsi. Herran on tietäminen, että meidän ammattimme on puhdasta.
Me käsittelemme puuta. Siitä ei tartu likaa eikä hajua. Paljaita
käherälastuja vain, jotka tuoksuvat niinkuin metsässä, ja ovat niin
valkoisia ja puhtaita. Minä panin tuonne korillisen puupöliköitä,
selitti hän toimekkaasti Olga Stepanovnalle. -- Mestari sanoi, että vie
kotiin takkapuiksi, siihen ne kyllä kelpaavat.
Grishkan muoto osotti tavatonta reippautta ja varmuutta. Hän tunsi
itsessään, että hän jo oli oikealla tiellä, ja näki tulevaisuuden
kuvastavan selvänä ja kirkkaana.
-- Kun minä tulen suureksi, niin rupean mestariksi ja avaan oman
liikkeen, ja oppiin otan poikia Sila Sampsonovitshin lastenkodista...
He saavat sitten avata oman työpajan.
Oli niin omituista nähdä kaikkea tuota ympärilläni, semminkin kun
tiesin, että majuri Bobkov parasta aikaa kuljeskeli ympäri puodeissa,
kauppahalleissa, kirkoissa, esplanaadeilla sekä filantroopisten
kauppiasten luona, pyytäen ja kerjäten elatusapua tälle oivasti ja
onnellisesti varttuvalle lapsijoukolle. Juuri semmoisilla "Kristuksen
nimeen" kootuilla varoilla kasvatti hän todellakin kaikkia näitä
pieniä, näitä "harhaan joutuneita" lapsia, eikä hän milloinkaan koko
näinä vuosina unhottanut evankeliumin sanoja: "älkää surko huomisesta
päivästä"...
-- Miten raskaita olot toisinaan ovatkin olleet -- kertoi Olga
Stepanovna, ikään kuin arvaten minun ajatukseni -- ei Sila
Sampsonovitsh koskaan ole horjunut uskossaan. "Kyllä me tulemme
toimeen, ei Jumala hylkää meitä!" siinä kaikki mitä sellaisissa
tiloissa olen kuullut hänen lausuvan. Välistä tulee hän kotiin
iltasilla väsyneenä ja rasittuneena; hänhän on liikkeessä pitkät
päivät. "Mikähän meille tulee huomenna eteen, mitä ihmettä me teemme?"
kysyn minä. -- "Me teemme mitä Jumala käskee. Eihän meillä ole mitään
syytä olla levottomia. Katsopas näitä, sanoo hän osottaen lapsia, --
mitäs luulet heidän olevan? He ovat Jumalan taimia, taivaan lintusia,
kukapa siis pitäisi heistä huolta, ellei taivaallinen Isä?" Semmoinen
on meidän majuri.
-- Poikiako teillä siis vain onkin?
-- Ei, on meillä kaksi tyttöäkin. Mutta heidän sijansa on kyökissä,
missä saavat laittaa ruokaa näille. Minä olen pannut sen heille
määräksi. Jonkunhan siinäkin puuhassa on oltava. Ja onpa hyvä heihin
itseensäkin nähden, että saavat jo lapsuudesta tottua järjestykseen ja
taloudentoimiin.
Samassa tuli juuri kuin kutsuttuna ovessa näkyviin pieni tyttö, jolla
oli suuret, hämmästystä osottavat silmät.
-- Mitä tahdot, Lupotshka?
-- Jeroshkan pitäisi tulla kuorimaan potattia.
Jeroshka, pieni valkotukkainen poika, jolla oli hopeanhohtoiset
silmäripset ja punaiset kulmakarvat, astui käskemättä esiin loukostaan,
jossa oli kyhäillyt jotakin käytetyistä tulitikuista ja säleistä.
-- Mitä sinä teit siellä?
-- Puutarhan ja kylän... vastasi hän hämillään ja juoksi kyökkiin.
-- Ja Fedjkan pitäisi tuoda vettä, pitkitti Lupotshka yhä yhtä tyynesti.
Osotaiksen että puun- ja vedenkantaminen oli Fedjkan asiana, hän
kun oli kaikkia muita vahvempi. Hän oli leveähartiainen, poskipäät
ulkonevat, ja oli pyytänyt saada tuon tehtävän suorittaakseen. Hänen
unelmainsa päämääränä oli tulla sepäksi.
-- Päivää, Lupotshka! tervehti Grishka, mennen tytön luo.
Tyttö kohosi varpaisilleen ja kurotti suunsa häntä kohden,
"Vanhin" suuteli häntä.
-- Ah, kuulkaapas, juolahti minulle mieleen, -- täällähän pitäisi olla
eräs poika, jonka isä oli upseeri ja kuoli sotaretkellä Ferghanan
kaanikunnassa.
-- Hän on ollut täällä. Nyt käy hän välistä luonamme, mutta harvoin.
Tarkoitatte varmaan Senjkaa?
-- Missä hän nyt on?
-- Sila Sampsonovitsh sai hänet toimitetuksi kadettikouluun.
-- Kuinka se saattoi hänelle onnistua?
-- Suokaa anteeksi, odottakaa vähän... Lupotshka, mitä sinä vielä
tahdot?
-- Voita ja pippuria olisi tarvis.
Oli mukavaa nähdä tuota pientä tytöntynkää oikean kyökkipiian touhussa;
kuinka totinen olikaan hänen katsantonsa! Olga Stepanovnakaan ei voinut
pitäytyä nauramasta, seuratessaan tyttöä ulos.