Muutamain päiväin perästä läksin Bobkovin luo.
Minä en tahtonut ennakolta ilmoittaa tulostani, ja sen tähden kävi
niin, että kun vihdoin saavuin majurin "luostariin", en tavannut häntä
kotosalla. Niin varhainen kuin vielä olikin, oli hän jo lähtenyt
veronkanto-matkalleen lasten hyväksi. Oven avasi minulle pirteä
poikaressu, niin kirkassilmäinen ja punaposkinen, että vaivoin saatoin
pidättäytyä nipistämästä häntä poskesta.
-- Tiedättekö, me saamme tänään puuroa ja voita! ilmoitti hän minulle
yhtäkkiä, ja odottamatta minun iloista huudahdustani tämän hauskan
toiveen johdosta, juoksi hän takasin sisään huutaen:
-- Veikot, vieras setä tuli!
Päällystakkia riisuessani tuli erään toisen oven luona useampia
lapsenpäitä näkyviin, ilman vähintäkään pelon tahi hämmästyksen
merkkiä. Kyllä näkyi ettei heitä oltu liioin peloteltu. Päin vastoin
katselivat he minua mitä suurimmalla uteliaisuudella.
-- Hänellä on tuuttia mukanaan! huusivat toiset heistä elokkaasti.
-- Ai, namusia!
-- Lapset, lapset... kuului jostakin kauempaa miellyttävä naisen ääni.
On todellakin naisia, joilla on niin omituinen ääni, että se valtaa
ihmisen kerrassaan. Kuulet tuon äänen kauempana -- ja sydäntäsi
vetää vastustamattomasti sinne päin. Semmoinen ääni tavataan hyvin
hyväsydämisillä Venäjän naisilla. Jossakin elämän käännekohdassa on se
rikkoutunut, ja tuon pienen repeämän kautta, joka tällöin on syntynyt,
astuu hänen sielunsa selvästi ilmi.
-- Pyydän anteeksi! Majuri on eräissä iltakemuissa ----n luona pyytänyt
minua tulla katsomaan lastenkotia. Ajasta emme kuitenkaan sen tarkemmin
sopineet.
-- Se on yhdentekevää; tehkää hyvin, käykää peremmälle. Sila
Sampsonovitsh on minulle jo puhunut siitä.
Kuinka hän oli laiha ja hinterä! Se oli juuri hänen äänensä, jonka
äsken olin kuullut. Eikä hänen äänensä saattanut muunlainen ollakaan.
Näytti siltä kuin sielulla olisi ollut vain töin tuskin tilaa
ruumiissa. "Ruoko, joka häälyy tuulessa", oli eräällä tuttavallani
papilla tapana sanoa nähdessään sellaisia. Myrsky kaataa tammenkin,
mutta ruoko vaan taipuu, lyykistyy maata vasten, ikään kuin anoen
siltä suojaa, ja nousee jälleen, pyrkien aurinkoon päin. Sellainen oli
hänkin. Merkillistä mistä tuollaiset Venäjän naiset saavat sen voiman,
mikä heillä on! Oikein sitkeähenkisiä, saattaisi sanoa. Minä katselin
häntä tarkemmin: pienoiset kasvot olivat niin kalpeat ja riutuneet.
Verta ei tippaakaan. Huulet aivan valkoiset, tukka harva ja sileäksi
kammattu, ohimot suunnattomasti lontollaan, mutta otsakulmat sen sijaan
liiaksi ulkonevat. Kulmakarvat -- mutta vaikea on sanoa oliko hänellä
niitä ollenkaan. Mutta sen sijaan -- kuinka ihmeen ihanat silmät!
Mikä syvällinen katse! Ja tuossa katseessa juuri esiintyi koko hänen
kauneutensa. Joka kerrankin vain oli nähnyt nuo silmät, ei unhottanut
niitä milloinkaan. Suuret, harmaat! Ruumis vaikka kituukin, on niissä
eloa kaksin, kolmin verroin. Niissä asui niin paljon tunteellisuutta,
sydämellisyyttä ja suoruutta, että mikä hyvänsä "première beauté"
varmaan olisi kadehtinut niitä. Mutta puhdasta onnea ei niissä koskaan
nähty päilyvän. Ne olivat melkein aina suruiset ja niistä puhui ikään
kuin runollista synkkämielisyyttä. Näytti niinkuin olisivat ne etsineet
jotakin kaukana olevaa, suloista, jotakin ihannetta tai yöllisen
taivaan syvyyteen häipynyttä tähteä. Vain harvoin niitä kirkasti
hetkisen väikkyvä hymyily. Minä tarkkasin hänen katsettaan, kun hän
silmäili lapsia, ja panin huomiolle miten hän puhutteli heitä: sanat
olivat yksinkertaiset ja vaatimattomat, mutta sittenkin niin sielukkaat
ja uhkuivat mitä sydämellisintä hellyyttä. Vastatessaan kysymyksiini
tai puhuessaan minulle jotakin, solahti hänen voimaton, hento kätensä
tuon tuostakin alas, ja hänen pitkät sormensa silittivät jonkin pienen
putuksen pörröistä tukkaa.
-- Minä taidan viivyttää teitä?
-- Ette suinkaan, työmme ei ala aivan vielä.
-- Onpa teillä lapsia täällä koko joukko!
-- Niin.
Ja nyt ei se ollut hymyily, mikä valahti hänen kasvoilleen, vaan jokin
sisältä päin leimahtava valo, joka tuokiossa kirkasti ne.
-- Kyllä on. Sila Sampsonovitsh... hänhän niitä aina... Eilen taas
tapasi yhden, tuon tuossa. Serjosha, tulepas tänne!
Teutaroiden kuve edeltäpäin, kuni pentu, joka vielä ei ole
hemmottelulla pilattu tahi tottunut hyväilyihin, läheni meitä
punaverinen pojannaskali, jolla oli teirenpilkkuiset kasvot ja tukka
niin jäykkä ja monimetkuinen, että näytti olevan mahdoton saada sitä
millään kurin taipumaan tai tottelemaan kampaa ja harjaa.
-- Mistä sinä olet?
Hän käänsi teirenpilkkuiset kasvonsa Olga Stepanovnaan päin.
-- Serjosha, vastaapas nyt mistä sinä olet tullut.
-- Tuoltapa vaan!
Ja hän teki epämääräisen liikkeen kädellään.
-- Taivaastako, vai?
-- E--en...
-- Mistäs sitten? Hän mietti hetkisen.
-- Maalta.
-- Mitäs varten sinä tulit kaupunkiin?
-- Tulinpahan vaan.
-- Mutta miksi?
-- Otinpahan vaan ja tulin... Rantu-Senjka sanoi: et sinä lähde, mutta
minä läksin sittenkin.
Se ei ollut niinkuin hän olisi puhunut, vaan niinkuin sanottavansa
olisi luiskahtamalla luiskahtanut hänen kieleltään; ja siten
puhuessaan hän kaiken aikaa tuijotti syrjään ja viittoi mielettömästi
käsillään, aivan kuin ne olisivat olleet vieraat ja hänen olisi ollut
aivan helppoa pyörittää niitä ilmassa. Minä luulin jo että hän oli
lopettanut, mutta yhtäkkiä kävi hän jälleen juron näköiseksi, ruopi
mahaansa ja sanoa pupersi kiireesti:
-- Mutta minä sanoin hänelle: älä lyö, minä olen pieni, koskee... Minua
näes mukittiin vain halolla, vain halolla. Juuri tähän paikkaan ja
tänne kanssa.
Niin lausuessaan osotti hän hartioitansa ja rintaansa.
-- No, ja sitten minä läksin pois. Sonja on tuhma, -- hän jäi sinne...
-- Puhutko sinä äidistäsi, vai kenestä?
-- E--en... äiti oli hyvä... ei hän tapellut. Hän oli niin kipeä. Hän
pantiin laatikkoon ja peitettiin multaan.
-- Ruumisarkkuun? Kuoliko hän?
-- Ruumisarkkuun juuri... ruumisarkkuun... Hän kuoli, mutta en minä
kuollut. Minä kun tahdoin ruokaa, niin eivät antaneet. Huusivat vain:
"pyydä Shutshka-koiralta, ehkä se antaa sinulle palasen". Ja pyysinhän
minä siltä... Mutta se vain murisi minulle -- mrrr -- ja puri minua.
Pojan kasvoissa näkyi todellakin jälkiä koiran hampaista.
-- Hän se nämäkin repi päästä, sanoi hän tarttuen otsahiuksiinsa.
-- Kuka? Shutshkako?
-- E--ei... Sotamiehen-vaimo. Shutshka oli sotamiehen-vaimon koira, ja
minut jätti kyläkunta tuon vaimon hoitoon. Eräs setä sanoi: voipihan
käydä niin, että Serjosha kuolee sotamiehen-vaimon luona; silloin tämän
on helpompi ja poikakin joutuu korjuuseen. Mutta en minä tahtonut
kuolla. Miksikä minä kuolisin?... Sitten minä läksin pois. Täällä on
hyvä, täällä annetaan puuroa; eilen saimme lihaakin. Täällä saapi syödä
kyllälteen. Luulin minä, että hänkin rupeisi tappelemaan, sanoi hän
katsahtaen syrjäsilmällä Olga Stepanovnaan, -- mutta ei hän lyö... Ehkä
sitten, jälestä puuron...
-- Ei, veliseni, täällä ei tapella! puuttui puheeseen pieni poikanen,
pörheä kuin villakoira, ja työkkäsi häntä nyrkillään kylkeen.
-- No, eipähän ilmankaan!... Kuinka sitä muuten tulisi toimeen? Jos ei
meitä lyötäisi, niin...
-- Mutta eihän äitisikään sinua lyönyt?
-- Ei hän lyönyt niin että koski. Mutta ankara hän oli kaikissa
tapauksissa. Mitäs hänestä, hän oli kivuloinen. Mutta talonpojat, ne
löivät.
-- Oi, sinä pikku, pikku raukka! keskeytti hänet Olga Stepanovna,
silitellen hänen päätään.
Poika oikein sipristi silmiään. Nähtävästi hän ei ollut tottunut
sellaiseen kohteluun.
Jätimme hänet rauhaan. Kauan seisoi hän siinä, tuijottaen jäykästi
eteensä, jolla aikaa hänen lapsenajunsa nähtävästi oli kiihkeässä
toiminnassa. Nenä vetihen kurttuihin ja otsa ryppyihin. Ja yhtäkkiä,
kun ei enää kukaan odottanutkaan, huudahti hän suurella äänellä:
"Täällä on puuro niin makeata!"