-- Minä kuljen myöhään eräänä iltana kotiin, ja tieni jäällä käy
avannon ohi. Niin näen juuri kuin joku liikkuisi siellä, ihan lähellä
jään reunaa. Kelläpäs siellä olisi asiata näin myöhällä, minä
ajattelin. Riensin paikalle. Ja kun parahiksi pääsin perille, niin
molskahti jokin avantoon, niin että vesi läiskähti ylös minunkin
päälleni. Mutta minä kerkisin kuitenkin käydä kiinni tuon "jonkin"
helmoihin ja vedin esineen jäälle. Näin silloin, että se oli ilotyttö!
Hän kirkuu: "päästäkää minut, tirannit, ilkiöt!" Mutta minä muistutan:
"entä Jumala?" Ja mitä luulette hänen vastaavan? Epätoivossaan huutaa
hän: "Ei Jumalata olekaan!" No, minä huomaan, että nainen on ihan
kauhuissaan ja ettei hänellä ole rahtuakaan järkeä enää. Minä pidän
kovasti kiinni hänestä ja alan sillä välin lukea rukousta: "Hän on
nouseva ylös." Ja juuri kun pääsen sanoihin: "ja on voittanut perkeleen
vallan", niin tyrskähtää hän äänekkääseen itkuun. Uskonette tahi ette,
semmoista itkua ja semmoisia kyyneliä en ole koskaan, ei ennen eikä
jälkeen, kuullut taikka nähnyt. Hän oikein repeli sieluani. Ja totta
puhuen, en voinut itsekään pidättää kyyneliä. Niin itkimme sitten
yhdessä. Ajateltakoon vain, miten paljon murheita tämän maan päällä
ihmisille annetaan! Niitä ei lueta, ei mitata. Mitä onnettomuuksia
niitä sattuukaan! Ja kuka on lyhytnäköinen, sen on vielä pahempi. Näkee
kyllä pienen kiven jalkainsa alla, mutta ei erota leveätä tietä, joka
kulkee kauempana... Ei ole suunnasta tietoa, ei rantaa lähimailla --
mitäs muuta silloin, kuin naru kaulaan, tai tuliluikusta luoti otsaan,
tahi päistikkaa veteen... Mutta ken malttaa mielensä, ottaa tarkasti
harkitakseen, sille jo pelastuskin soreana siintää... Sillä välin kuin
itkin, vedin häntä yhä kauemmas avannolta. Ja kun se oli tehty, niin
puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella...
"Mitä suurimmalla ankaruudella", katsahdinpa silloin juuri majuria
silmiin; sitä sydämellistä herttaisuutta, mikä hänen katseessaan
päilyi!... Kirkkaan hehkuvana loisti se silmiä ympäröiväin ryppyjen
keskeltä.
-- Silloin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella tähän tapaan:
kuinka saatoit sinä, tuhma tyttö, antautua sellaiseen työhön? Eikö
sinulle ole opetettu uskontoa?
Ja hän vastaa:
-- Minä sain koulusta päästessäni kunniamerkin.
-- Vai niin, kunniamerkin, mutta ymmärrystä ei suinkaan saanut. Jos
muistaisit mitä uskonto opettaa, niin sinä tietäisit, miten sellaisia
itsemurhaajia kuin sinä, vastaanotetaan siellä, minne meidän kaikkien
kerran on tultava. Henkipatoille ei luvata mitään armoa. Heidän
puolestaan ei uskalla kirkkokaan rukoilla; se on kielletty. Ainoastaan
siinä tapauksessa, että tekisit sen mielenhäiriössä, ei rangaistus
olisi niin kova.
-- Mitäs minä voin muutakaan tehdä -- hän vastaa -- kun olen
hyljätty ja yksin koko maailmassa? Ovat pusertaneet minut tyhjäksi
kuin sitruunan ja heittäneet sairaana kadulle, kun eivät enää minua
tarvinneet!
-- Yksin et suinkaan ole! Olenhan minä, lisäksi toinen, kolmas. Käyhän
kaduittakin ihmisiä, jotka hyljätyn hoimiinsa ottavat, siitä saat olla
varma. Kerrotaan, että ulkomailla pääkaupungeissa nykyään korjataan
sikarinpätkätkin, miksikä ei siis ihmistä?
-- On kyllä totta, että meidänkin, miesten joukossa tavataan paatuneita
roistoja. En sano sitä tuomitakseni ketään, se ei kuulu minuun,
mutta niin se vaan on, että he eivät tunne millaistakaan sääliä
naissukupuolta kohtaan. Pidetäänpä sitä joskus oikeana urotekonakin,
kuka voi pettää tuollaisen yksinäisen tytön ja sitten jättää hänet
tuuliajolle. Olen minä, hyvä herra, tuntenut sellaisia päärosvoja,
jotka sitä ovat tehneet, niin että saattaa ainoastaan ihmetellä,
että maa heitä kantaa. Oikein läpiliipattuja konnia olen sillä
alalla tavannut. Esimerkiksi: meillä intendentuurissa oli muudan
alikapteeni Smij-Samotsvetov. Hän soitti kitaraa niin kauniisti
ja lauloi tenori-äänellään hyvin tunteellisia romansseja. Tenorit
ovat tavallisesti typeräpäisiä, eikä Smijkään saattanut liiaksi
ymmärryksellään kehua, mutta tytöstäjänä oli hän oikea Aleksanteri
Makedonialainen. Eikä hän tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Minun
luullakseni asia riippuukin kokonaan siitä, onko meillä sääliä vai
puuttuuko sitä. Jos sääliväisyyttä puuttuu, niin on helppo voittaa mikä
nainen tahansa. -- Heti kun hän keksi arvoisensa esineen, alkoi hän
leijailla sen ympärillä niinkuin haukka kiertää kyyhkyslakkaa... Ja
ellei pieni kyyhkyläinen silloin ajoissa pitänyt varaansa -- niin heti
oli haukka hänen kimpussaan: käsivarret koukussa kuin vempeleet, katse
jaloutta osottavana ja sitten pikkuinen romanssi... "Sä olet sieluni,
sä kaikki olet mulle", j.n.e. Viikko kuluu, niin leijailee hän jo
toisen kyyhkyslakkaan luona. Hiisikonnia se täytyy sanoa. Kuinka paljon
kyyneliä heillä onkaan omallatunnollaan!...
Sitä samaa tietä päätyi tämäkin nainen avantoon... oli samaten joutunut
tuommoisen kiusaajan kyniin. Ei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia,
ei tyyssijaa minkäänlaista... Minä otin hänet majaani ja sanoin:
-- Älkää, armollinen neiti, yhtään sanoko, ettei teitä kukaan tarvitse.
Jumala, jota teidän mielestänne ei ole olemassa, on johdattanut teidät
suoraa tietä minun luokseni.
Silloin tuli hän katumapäälle ja lausui:
-- Minä sen tein surusta.
-- Minun luonani -- pitkitin -- on teille varattuna tehtävä, pyhä
tehtävä. Näettekö nämä hyljätyt lapset? Ruvetkaa äidiksi heille. Te
olette saanut opetusta, opettakaa te siis heitä, etteivät he sitten
lähde kelvottomina maailmalle. Ja teidän tulee itsennekin hyvä olla --
te unhotatte surunne. Elämässä sattuu tosin monenlaisia selkkauksia,
mutta kenties tekin vielä joskus tulette saamaan palkkanne.
Ja niinpä saatan sanoa, että siitä lähtien kuin lian tuli taloon,
koitti pienoisilleni valoisampi aika. Nyt he ovat aina puhtaina,
vaatteet pestyinä ja parsittuina. Hän on totuttanut heitä lukemaan ja
puuhailee heidän kanssaan päivät päästään. Moni sitä ei kykenisi sillä
tavalla tekemään. Semmoista se on, taattoseni, ihminen ei todellakaan
tiedä, mistä hän onnen saavuttaa. Välistä voi sen löytää avannostakin.
-- Kas vaan, hänhän sopisi hyvin teille vaimoksi.
-- Kuka? Olga Stepanovna?
Majurin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Puna levisi siitä hänen
päälaelleenkin.
-- Mitä ajattelettekaan! Minä kuudenkymmenen korvissa ja hän
vasta kaksikymmentäkaksi täyttänyt. Varjelkoon Jumala semmoisista
ajatuksista! Kylläpä tekin keksitte. Vaimo! Mielemmin menisin itse
avantoon, kuin antaisin sellaisten ajatusten saada sijaa kaljussa
päässäni. Mutta se on kyllä totinen tosi, että hän lapsille on kuin
oikea äiti. Ja niin hyvä äiti kun onkin! Hän on paljo saava anteeksi
sen tähden. Mutta toisakseen, mitäpä hänellä niin olisi anteeksi
pyydettävääkään? Hänen syntikuormansa ei ollut suuri. Eikä hänelle
syntinsä tuottanut vähintäkään iloa. Pahempiakin saattavat synnit
olla... Syy on kokonaan _miehen, -- nainen_ sitävastoin on kuin lammas.
Ken vaan haluaa, tarttuu villoihin ja taluttaa pois lampaan -- se
seuraa taluttajaa. Ja kyllä niitä tulee susia jos paimeniakin... Ja
siten hoitaa hän nyt, itse orpona, minun orpojani, niinkuin kana hoitaa
poikiaan.
-- Ihmeellisiä asioita te vaan minulle kerrotte!
-- Kuinka niin?
-- No mitenkäs! Te, ihan yksinänne, itse rutiköyhä, ja kumminkin
-- kuinka monelle köyhälle olette valmistanut tilaisuuden nauttia
kodinsuojaa ja kasvatusta!
-- Mitäs ihmeellistä siinä on?
-- Jopa siinä rikaskin tuumisi sinne tänne, ennenkuin uskaltaisi
ryhtyä...
-- Niin, sehän se juuri onkin, että ei pidä ensinkään tuumia. Jos ensin
tuumittaisiin, niin jäisi moni hyväteko tekemättä. Ei, toimi ensin ja
sitten vasta tuumi, mitä vielä olisi tehtävä... Tee niinkuin sovistuu
-- -- suoraan niinkuin sydämesi käskee... Siinä se on koko asian ydin.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Sitä, että asiaan on aina käytävä käsiksi ihan yksinkertaisesti,
sydämen ääntä noudattaen. Niin tein minä esimerkiksi käydessäni
kauppias Jegorovin luona, jolta vaimo oli kuollut vuosi sitä ennen.
Oikein oli sääli miesparkaa! Itse hän tosin istui ja haasteli minun
kanssani; mutta sittenkin minä huomasin, että vaimonsa oli kuin
ilmi-elävänä hänen mielessään... Mitä silloin sattui kielelleni
herahtamaan, sitä minä hänelle puhuin. Ja aina siitä pitäen käy
hän joka viikko luonani ja liehaa pienokaisteni kanssa. Joka aamu
lähettää hän milloin neljänneksen vasikkaa, milloin kymmenisen naulaa
naudanlihaa. Eilen suvaitsi hän lahjoittaa meille koko sianpuolikkaan.
Ja semmoinen kaunis sika kuin se oli! Jos sen olisi käärinyt levättiin
ja pannut vaunuihin istumaan, ei sen suinkaan olisi tarvinnut hävetä
puolestaan. Niinkuin hyväkin porvarinrouva! Kuten sanoin, ennen kaikkea
-- yksinkertaisesti. Jos kysytte järjeltänne neuvoa, kun ryhdytte
johonkin asiaan ja lähestytte sitä niinkuin kulkisitte saartokaivannon
halki, silloin ette saa mitään hyvää aikaan. Ei, vaan siunatkaa itsenne
ja sitten -- suoraan eteenpäin, sydämestä sydämeen. Ja ennen kaikkea,
älkää peljätkö vaikeuksia. Jumala kyllä auttaa vaikeuksista. Jos
ihmiset aina tuumisivat, niin ei mitään tosihyvää tässä maailmassa
olisikaan. Ei, jos vain omatuntonne sanoo minkä hyväksi, niin käykää
rynnäten päälle. Vaikea ainoastaan näyttää vaikealta.