-- Niin, juuri pahan ilman johdosta. Huono sää on aina tehnyt
minut hyvin alakuloiseksi. Siinä istut kotosalla, ja sade pieksee
ikkunanruutuja. Ei koskaan yksinäisyys tunnu niin raskaalta kuin
silloin. Olet kaikkien hylkäämä, ei kukaan sinua tarvitse! -- Niin
sattui kerran, minä muistan sen vielä, että istuin tuolla tavalla
ison aikaa, kunnes en jaksanut kauemmin kestää sitä. Läksin silloin
ulos. Väliäpä tuolla, ajattelin, jos kastunkin läpimäräksi; on se
ainakin parempi kuin istua kotona happanemassa. Nostin kaulukseni
ylös ja läksin matkaan reippaasti polskien lätäköissä. Tuli heitä
vastaan kenraaleja kuinka paljon tahansa, kaikki olisivat he saaneet
likaräiskeitä kasvoilleen, sillä kalossini olivat siihen varsin omiaan;
veneiksi olisin voinut niitä nimittää. Ystävilläni oli tapana sanoa,
että ne oli kuutta airoparia varten tehty. Niillä olisi voinut vaikka
valtameren poikki matkustaa. Ei ketään näkynyt tällä syrjäkadulla.
Se oli "Pensioonikatu", jonka varrella luuvaloiset lesket ja minun
vertaiseni asuvat. -- Sitä katua kun kuljin, tuulen vinkuessa ja sateen
ropistessa, oli minusta kuin joku olisi itkenyt. Ihmettä ja kummaa,
kukahan se olisi? Ja niin omituista sitten: itkeä älähtää kerran,
säikähtää ja on taas kotvan aikaa vaiti... Kuljen etemmäksi sitä
suuntaa, mistä päin ääni kuuluu. Ja mitä näenkään, laupias Jumala!
Kadun kulmassa seisoo polven korkuinen pieni olento, matelijainen, joka
vapisemistaan vapisee. Minä riennän sinne. Pieni, pieni pojan napero!
Olisi hyvin sopinut hatun alle piiloon tai pöydän alla pystysuorana
esteettömästi marssimaan.
-- Mikä sinun on, pieni tyhmyri? minä kysyin. Hän vastasi:
-- Minä pelkään!
-- Mitä sinä pelkäät?
-- Minä pelkään, setä kulta!
-- Mutta kuinka sinä, tuommoinen pieni kirppu, olet tänne joutunut?
-- Äiti jätti minut.
-- Kuka äiti?
-- Minun... Malanja on hänen nimensä... Toissilmäinen... Muudan
sotamies löi häneltä silmän pois kauluurullalla.
-- Mistä te tänne tulitte?
-- Kylästä... Minä pelkään...
-- Mistä kylästä?
-- Meidän kylästä.
-- Mikä sen kylän nimi on?
-- Ei meillä ole muuta kuin se yksi kylä...
-- No, kuinkas se äitisi sinut jätti?
-- Hän sanoi, seiso tässä ja odota, porsas. Minä tulen kohta. Ja niin
hän lähti.
-- Joko siitä on kauan?
-- Hän lähti jo aamulla... Minä pelkään, setä...
-- Ketä sinä pelkäät?
Hän vaikeni. Minä otin häntä kädestä, ja hän takertui kiinni
pikkusormeeni niin lujasti, kuin jos se olisi ollut hänen ainoa tukensa
ja turvansa suuressa, avarassa maailmassa. Hän piti siitä kovasti
kiinni, sillä välin yhä toistaen: "minä pelkään, minä pelkään!"
-- Mutta sanohan, ketä sinä oikein pelkäät?
-- Minä pelkään kaikkia...
-- Pelkäätkö minuakin?
Hän vilkasi minuun salavihkaa, niinkuin säikähtynyt pieni metsä-elävä.
Sitten kääntyi hän pois.
-- No, kuulehan, pelkäätkö sinä minuakin?
-- En, jupisi hän nyt, -- en minä pelkää sinua... Älä sinä vain lyö
minua.
Ahaa, hän jo "sinuttelee" minua; siitä näkyy, että hän todella luottaa
minuun, minä ajattelin.
-- Tahdotko sinä jotakin? minä kysyin. Ja hän vastaa:
-- Minä tahdon syödä.
Osotaiksen että poika parka ei ollut maistanut ruuan murua sitten
aamusen. Minä pojan kanssa kohta ruokapuotiin, ostin sieltä makkaraa,
leipää, munia -- ja sitä kyytiä kotiin. Siellä konttasi hän kohta
nurkkaan ja katsoa piirutteli sieltä kuin peltorotta kolostaan. Seurasi
minua alati katseillaan. Minä käskin tuoda teekeittimen sisään. Ja
minun täytyy tunnustaa: kun näin, miten ahnaasti hän syöksyi ruuan
kimppuun, niin kyynel kiertyi silmistäni. Hän vaan söi ja söi.
-- Tahdotko vielä? minä kysyin.
-- Vielä!
Minä annan hänelle lisää, ja hän hotmasee suuhunsa kaikki, ahnaasti
kuin koira. Kuului vain miten hän maiskutti huuliaan, tuo pieni porsas.
-- Tahdotko vielä? kysyn uudestaan. Ajattelevan näköisenä painaa hän
sormellaan mahaa ja vastaa:
-- Jo nyt piisaa.
Sitten antoi hän ruuan jäädä ja hänen silmäluomensa alkoivat vähitellen
painua kiinni.
No, ajattelin, tiedustelut jääkööt huomiseksi, nyt pitää sinun nukkua.
Sitten riisuin pojan ja panin turkin hänen peitteekseen. Hän oli jo
uneen vaipumaisillaan, kun hän yhtäkkiä kavahti ylös:
-- Kuuletko... Jos Orefi setä tulee humalassa kapakasta, niin laita
minut piiloon. Sillä hän on repinyt niin paljon hiuksia minulta tästä,
päästäni.
-- Veikkonen, tänne ei Orefi setäsi pääse.
-- Oho, ei hän kysy lupaa. Kun hän on päissään, niin...
Mutta nyt hän ei voinut kauemmin vastustaa unta, suu aukeni yhä enemmän
ja pian kuultiin hänen kuorsaavan.
Varmuuden vuoksi lukitsin oven ja kätkin avaimen. Kuka tietää,
ajattelin, hän voi havahtua ja mennä matkoihinsa. Kun minä aamulla
nousin ylös, niin poikanen vielä nukkui. Minä satuin jollakin
jysähyttämään, ja hän repäisi silmänsä auki.
-- Eikö äiti ole käynyt täällä? hän kysyi.
-- Ei.
-- Eikä Orefi setäkään?
-- Ei ole häntäkään näkynyt.
-- Merkillistä!... Ehkä hän on mennyt naapuriin... Mutta vartuhan kyllä
hän vielä tulee ja antaa sinulle kyytiä!
Koko viikon johdin tiedusteluja ja tuloksena oli, että kaikille
tuntematon Malanja oli tuonut Grishkan Pietariin ja jättänyt hänet
kadulle siinä toivossa, että löytyisi joku hyvä ihminen, joka ottaisi
pojan huomaansa.
-- Eikähän ne eukon tuumat pettäneetkään!
-- Kuinka niin?
-- Löytyihän se semmoinen ihminen.
-- Ahaa, te tarkoitatte minua! Minä en sitä tehnyt hyvyydestä, vaan
ennemmin oman yksinäisyyteni vuoksi. Ja hupainenpa nallikka se poikanen
olikin. Kolmantena päivänä kysyi hän:
-- Kuulehan setä kulta, milloinkas rupeat minua ruoskimaan?
-- Miksikä minä sinua ruoskisin?
-- Mutta jos tulet juovuksissa kotia?
-- Minä en tapaa olla juovuksissa.
Poika miettimään. Ensin näkyi hänen olevan mahdoton uskoa sellaista
ihmettä.
-- Meillä Orefi setä lupasi jättää juomisen pois, kirjoittipa hän
Johannes kastajan kuvalle oikean kuitinkin siitä. Mutta ei hän
kumminkaan voinut olla juomatta. Ja niin pieksivät he häntä sitten
kyläkuntahallituksessa niin julmasti...
Jonkun ajan perästä saapui luokseni konstaapeli poliisikonttorista.
-- Asuuko tässä majuri Bobkov, hän kysyi, -- joka on haltuunsa ottanut
eksyksiin joutuneen pojan?
-- Tässä asuu.
-- Komissaarius on toimittanut lapselle sijan orpokodissa, teidän
korkea vapaasukuisuutenne.
No, minä tuumin ja tuumin, katselin ympärilleni... ja äkkiä tuntui
minusta, että jos lapsi otetaan minulta pois, niin minulle ei jää enää
mitään, enemmän kuin madolle tyhjässä pähkinänkuoressa. Oikein rupesi
pelottamaan. Olin jo ehtinyt tottua Grishkaan.
-- Minä olenkin päättänyt, että pidän hänet itse.
-- Siinä tapauksessa olkaa hyvä ja antakaa minulle kirjallinen
sitoumus, vastasi konstaapeli.
Minä kirjoitin sitoumuksen. Ja niin alkoi meillä, Grishkalla ja
minulla, hauska yhdyselämä.
-- Mutta miten nuo toiset lapset ovat teille joutuneet?
-- Eri tapauksien kautta. Toisen lapsen ottamiseen oli Ferghanan
kaanikunta syynä.
-- Te, majuri, puhutte pelkästään arvoituksien kautta... Mitä
kaanikunnalla on sen asian kanssa tekemistä?
-- Saattepa kuulla mitä kaikkea tässä maailmassa saattaa tapahtua.