XI.

Oli eräs luutnantti Krutojar-Sladetski. Hän oli rakkaudesta mennyt

naimisiin ja asui silloin täällä Pietarissa. Mutta ennen pitkää

huomasi hän että oli mahdotonta tulla toimeen kolmenkymmenenviiden

ruplan kuukausipalkalla täällä. Hänen nuori rouvansa halusi sitäpaitsi

joskus vähän herkutella, ja syntihän olisi ollut sitä kieltää.

Luutnantti tuumaili sinne tänne ja vihdoin sai luvattu kaksinkertainen

palkka hänet houkutelluksi hakemaan siirtoa Turkestaniin. Niin sanoi

hän vaimolleen -- tämä oli sivistynyt nainen, osasi ulkoa joukon

ranskalaisia värsyjä ja pianolla soittaa kaikellaisia helppoja tansseja

ja oli lukenut erään kenraalin rouvan johdolla -- niin hän sanoi

vaimolleen: "jää sinä tänne niin kauaksi, kuin minä saan järjestetyksi

meille asunnon siellä; ja sitten, kun kaikki on valmiina, niin minä

kirjoitan ja sinä tulet perästä." Luutnantti vuokrasi hänelle huoneen

seinätysten minun asuntoni kanssa. Siinä hän usein istui ja tuumaili,

millaiset huonekalut miehensä ostaa ja mimmoisen pienen talon hän

vuokraa heille asunnoksi. Rouva tahtoi että siinä välttämättömästi

tuli olla vähäinen pihamaa sekä puutarha -- plataaneja, kirsikka- ja

persikkapuita, aurinkoa ja sen semmoista. Keväällä kaikki seisoisi

täydessä kukassa, niin ettei paratiisissa olisi parempi olla. No

niin, hänen naapuruutensa oli minulle erittäin hyvään tarpeeseen.

Ulos mennessäni pyysin usein että hän pitäisi silmällä Grishkaa, ja

hän oli aina siihen suostuvainen ja ylimalkain hyvin avulias. Hänellä

oli tapana pestä pojan kasvot hienolla saippualla ja paikata hänen

housujaan. Tahi luki hän jotakin satua pojalle. Hänen luutnanttinsa

oli jättänyt hänet... te tiedätte, kuten perhe-elämässä on tavallista

-- perillisen toivoon. Ja tämä teki, että hän silloin erityisellä

rakkaudella oli kiintynyt lapsiin. Matkalle lähtemistä ei hänen

siihen aikaan ollut ajatteleminenkaan. Kunpa kotonaankin olisi

onnellisesti voinut täyttää luonnonlain. Kerran kun hän oli saanut

kirjeen mieheltään, tuli hän luokseni ja kertoi: mieheni kirjoittaa,

että pihamaassamme kasvaa viikunapuu -- "indshir", joksi sitä siellä

nimitetään -- sekä silkkiäispuita. Ja hän vain toivoi ja uneksi päästä

sinne, noiden "indshirien" luo niin pian kuin mahdollista. Mutta

silloin juuri sattui, kuin jos itse paholainen olisi veivannut, että

Skobelev saapui sinne kukistamaan Ferghanan. Hän kokosi heti luokseen

joukkoja Turkestanista ja niiden muassa -- luutnantti Krutojarin.

Vaimon ja kirsikkapensasten sijasta suoraa tietä tappotanterelle.

Jos hän olisi kaatunut edes taistelussa, olisi leski ainakin saanut

lahjapalkinnon tahi korotetun eläkkeen miehen urhoollisuuden tähden,

mutta hän kuoli aivan yksinkertaisesti punatautiin eräässä lasaretissa.

Vaimo oli juuri tähän aikaan synnyttänyt lapsensa. Kaksi kuukautta

pidimme kuolintapauksen häneltä salassa. Maito olisi muuten helposti

saattanut nousta hänelle päähän. Jonkun ajan perästä meni hän itse

meidän tietämättämme esikuntaan. Niin ja niin, haluaisin saada tietoa

luutnantti Kjutojar-Sladetskista, sukulaiset ovat huolissaan, kahteen

kuukauteen ei ole mitään kuulunut. Virkamies otti selvän asiasta ja

lausui sitte aivan levollisesti: hän on kuollut, jo kolmatta kuukautta

takaperin. Romaus, ja siinä makasi onneton lattialla. Hän tuotiin

sitten meille kotiin, jossa hän virkosi jälleen, mutta siitä päivin

oli hänen terveytensä ainaiseksi murrettu. Usein istui hän katsellen

ikkunasta ulos, mutta hänen silmänsä eivät nähneet mitään. Aamuin

sekä illoin makasi hän sängyssään itkien. Talouskapineistaan täytyi

hänen myydä yhtä ja toista hankkiakseen itselleen elatusta. Tilapäinen

raha-apu hänelle myönnettiin, mutta muutamien kuukausien kuluttua oli

sekin lopussa. Silloin kääntyi hän sukulaisten ja sen kenraalinrouvan

puoleen, jonka johdolla hän ennen oli lukenut. Mutta viimeksimainittu,

joka jo oli ottanut toisen kasvatustyttären itselleen, sanoi: sinä olet

jo lentänyt ulos pesästä, katso nyt itse eteesi. Sen jälkeen pantiin

hänen hyväkseen pikkanen rahankeräys toimeen. Parisen vuotta hän sillä

tavoin elää kitkutti, mutta kuoli sitten kolmantena. Hautajaisten

jälkeen kysyi Grishka minulta:

-- Mitä me nyt teemme Senjkan kanssa, setä?

-- Minkä Senjkan?

-- Sen, joka nyt on jäänyt yksin.

-- Mitä me voimme tehdä? Kyllä kai Jumala auttaa häntä löytämään

majapaikan jostakin.

-- Jumala kyllä auttaa... Mutta minun mielestäni sinun pitäisi ottaa

hänet.

-- Miksikä niin?

-- Otithan sinä minutkin... Miksikä hänet sitten hyljätä?

Minä hämmästyin tätä lapsen logiikkia. Niin tosiaankin, kuinka olisi

käynyt laatuun hyljätä Senjkan? Olkoonpa niin, että hän olisi voinut

päästä johonkin lapsenkotiin ja että hänen siellä olisi ollut kylläkin

hyvä. Mutta kun muistin, miten äitinsä oli rakastanut ja hyväillyt

häntä, niin ajattelin: ruokaa hän kyllä saa lastenkodissa, mutta

hellyyttä ei siellä sanottavasti tulle kysymykseen. Ja nähkääs, eihän

sitä niin tarkoin tiedä mitä lapsi enemmän kaipaa -- hellyyttä vaiko

makeita ruokapaloja. Ja hänen äitinsä kuva seisoi ilmielävänä edessäni.

Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän minut luokseen. Hän tahtoi

silloin sanoa minulle jotakin, mutta ei enää voinut, ja hänen katseensa

ilmaisi niin syvää surua. Syvälle painuneet silmät olivat ikäänkuin

mustan kehystän ympäröimät. Ei, ajattelin minä, hyvä oli, majuri, että

pysyit naimatonna: sinä olisit kenties samalla tavalla jättänyt vaimosi

kärsimään ja kuolemaan. Ei ole meidän köyhien raukkojen soveliasta

tavotella voita leivälle. Niin pyysin sitten Jumalalta siunausta ja

otin huostaani Senjkan... Sen jälkeen jatkui samaan tapaan. Kaksi

pienokaista sain testamentin kautta eräältä pesijältä.

-- Testamentin kautta, mitä tarkoitatte?

-- Juuri niin. Minä en tuntenut häntä ollenkaan. Hän asui viereisessä

talossa. Kun hän kuoli, niin tuli pappi luokseni ja sanoi: "ripillä

ollessaan hän ilmoitti haluavansa jättää lapset teille. Oli kuullut,

että löytyy semmoinen majuri, joka rakastaa vieraita lapsia ja pitää

huolta heidän kasvatuksestaan. Niin ottakoon hän minunkin, sanoi hän,

ja minä olen toisessa maailmassa rukoileva, että Jumala auttaisi häntä

elämässä." Kuolevan pyyntö on tietysti varteen otettava.

Jonkun ajan perästä taas Grishka kunnosti itsensä. Hän lähti kerran

ulos kävelemään ja palasi takasin tuoden kaksi muassaan. Takkuisia

ja näöltään oikeita villejä. Ensin ei saanut halaistua sanaa heidän

suustaan, mutta sitten he vähitellen sentään mukaantuivat.

-- Mistä hän heidät sai käsiinsä?

-- Proomusta, joka oli jäätynyt kiinni rantaan. Vallaton kun on,

kapusi hän proomuun ja löysi sieltä nuo kaksi tenavaa. Ne olivat

istuneet kokoonkyyristyneinä ja olivat vähältä paleltua. No, niin hän

otti heidät paikallapa kuljetti reippaasti kotiin. Kartanonmiehen oli

kutsunut ja sen avulla tuonut. Kartanonmies oli tahtonut viedä heidät

poliisivartiokonttoriin, niin oli Grishka tuumannut; "vielä heitä

poliisikonttoriin! Minä tiedän paikan, missä tämmöisiä otetaan vastaan.

Viedään majurin luo, majuri elättää."

Ja sillä tavoin, hyvä herra, on minulla nyt tasan kolmekymmentäkaksi

sielua, ei alle eikä päälle siitä. Mitä eläkkeeseen tulee, niin kyllä

te sillä kertaa arvasitte täysin oikein. Mutta nähkääs, minun eläkkeeni

ei riitä edes asunnon vuokraamiseksi heille. Kyllä minä silloin

tahdoin selittää teille kaikki, mutta sanat eivät sujuneet kielelleni.

Ajattelin, minäkö kykenisin esittämään teille koko totuuden! Vähän

itkasinkin sitten.

-- Miksi ette maininnut mitään siellä sielumessussa, muistattehan?

-- Hautajaisissa? Miten se olisi käynyt päinsä? Jotakin niin korkeata

ja tärkeätä merkitykseensä nähden kuin kuolema, ja siinä tilaisuudessa

minä olisin tuonut itseni nähtäville suruineni, huolineni! Ajateltakoon

vain: ihminen makaa kuolleena, ja ruumiin päällä, päänalusten kohdalla,

liitelee hänen henkensä, oivaltaen meidän salatut ajatuksemme ja

kuullen kaikki, mitä emme uskalla edes sanoin lausua. Mutta pimeyden

vallat yltympärillä koettavat villitä mieltä. Ei meidän silloin sovellu

tuoda esille omia asioitamme! Semmoisissa tiloissa meidän on ainoastaan

pysähtyminen vainajan tomun ääreen ja rukoileminen: "Herra Jeesus

Kristus, Jumalan poika, kuule oman synnittömän äitisi, meidän pyhien

ja Jumalalle otollisten isien ja kaikkien pyhimysten esirukoukset ja

armahda manalle muuttaneen sielua." Niin meidän silloin on tehtävä.

-- Sallitteko minun käydä lapsenkotianne katsomassa?

-- Minä olen aina oleva mielissäni siitä.

-- Tuntoni soimaa minua. Minä käyttäysin sillä kertaa oikein

häpeämättömästi.

-- Ette suinkaan. Te käyttäydyitte sivistyneen miehen arvon mukaisesti

-- hyvin hienotunteisesti. Mutta jos te vielä joskus yhtyisitte

tuollaiseen, joka pyytää Jeesuksen nimessä, niin älkää antako sen

kuohuttaa mieltänne. Eihän saata ensi näkemältä päättää, millainen

ihminen on. Yksi esimerkki. Minut kutsuttiin kerran kenraali Gresserin

luo. No, hän tietysti pujotti heti kolme sormea takin laskoksen alle

toisen napin kohdalla. "Te, majuri -- hän sanoi -- olette lyöttäynyt

kerjäämään!" Ja sitten polki hän molemmin jaloin lattiaan. Uhkea hän

oli kuin kuvapatsas! Minä annoin hänen mielin määrin polkea ja pyysin

sitten saada selittää asian. Hän oli myöntyväinen siihen. Ja niin

latelin hänelle kaikki järjestään, en mitään asiaa salannut. Hän nousi

ja rupesi kiivaasti astumaan edestakasin huoneessa. "Miksi -- sanoi hän

-- ette heti maininnut sitä?" Sitten pani hän kätensä hartioilleni,

vei minut kabinettiinsa, otti laatikosta kaksi sadan ruplan seteliä

ja pisti ne taskuuni. "Ottakaa ne, majuri -- sanoi hän -- ja älkää

panko pahaksenne... ja milloin vain jotakin tarvitsette, niin tulkaa

suoraan minun luokseni." Juuri sillä tavalla, taattoseni, minä heitä

nyt elätän... Kristuksen nimessä... Sirunen täältä, toinen sieltä --

ja niin on heillä ruokaa ja katto päänsä päällä. Minua se ei hävetä

yhtään, sillä minähän en pyydä itseni hyväksi... Kerran koetin kääntyä

hyväntekeväisten naisten puoleen, toivossa, että suuria ja runsaita

apuvaroja tulvaisi pienokaisteni osaksi. Mutta sitten olin iloinen kun

vaan pääsin heistä.

-- Minkälaisten naisten puoleen te sitten käännyitte?

-- Niitä on sellaisia patruunan rouvia.

-- Patruunittaria?

-- Niin juuri. No, ja kyllä minä sain heistä ikävikseni asti; minä vain

pyysin heitä sitten: Jumalan tähden, unhottakaa minut ihan kokonaan!

-- Miksikä niin?

-- Ellette jo ole kyllästynyt minua kuulemaan, niin kerron kohtsillään

teille kaikki. He ovat niin hirveän tarkkoja, niin tarkkoja ja

turhamaisia, että elävän ihmisen on vaikea tulla heidän kanssaan

toimeen...