-- Voitteko arvata monastiko minä olen kosinut? kysyi hän tuokion
perästä palattuaan. -- Säntilleen kolmetoista!... Pirun tusina sanovat
ihmiset. Ulkomuodoltani en ollut erittäin viehättävä. Ja semmoinen
kuin olin, olen vieläkin. Hiukan pienehkö kasvultanikin; Vjatkan
rotua, kuten amerikkalais-ruotsalaiset hevoset, jotka pietarilaisten
vuokra-ajuriemme keskuudessa ovat niin hyvässä maineessa. Eikä
myöskään sovi sanoa, että univormumme linnaväessä olisi ollut ylen
huikaiseva. Mutta mielitekoni olivat hienon hienoja, eivät ollenkaan
virka-arvoni mukaiset. Sillä minä nähkääs olen aina pitänyt paljon
lukemisesta; herra Senkowskin "kirjaston" olen ahmimalla lukenut
läpi; osasinpa ulkoakin useita sivuja, jotka käsittivät hellempiä
tunteita. Siihen aikaan oli tavallista, että romaaneissa kaikki rouvat
ja neidot välttämättömästi kuvattiin kaunottariksi. Ei ollut niinkuin
nyt -- rokonarpiset ja pystynenäiset eivät tulleet kysymykseenkään.
Yksinkertaisuudessani ja kokemattomuudessani uskoin kaikkea tuota
todeksi, luulin elämässäkin kaikki niin olevan. Kuinka monta jo
yksin Benediktowkin saattoi harhaan: kukapa ei runoilijaa uskoisi?
No niin, olihan meillä siellä maaseudulla ihania kaunottariakin.
Ja minä olin koko lailla mielistynyt niihin. Vieläpä kirjoitin
värsyjäkin heille... moisiin pikkumaisuuksiin sitä mentiin! Se oli
silloin muotina... Ja otin minä osaa tansseihinkin! Kadettikoulussa
minä mielemmin pysyttelin uunin läheisyydessä kun toiset tanssivat.
Mutta nyt ei auttanut muu kuin lähteä mukaan. Kun sitten hetkinen oli
aikailtu ja minä olin töllöttänyt tarpeekseni, niin rohkaisin viimein
mieleni. Virkatakki yllä ja valkoiset hansikkaat, ja niin oikaisin
suorinta tietä tytön luo, joka oli hetken juhlallisuuden esineenä:
niin ja niin, minulla on jalot ja rehelliset aikeet. Mutta kuten jo
mainitsin, meidän naiset olivat niin kauhean sointuvia, ja siksi
asia päättyi vihdoin siihen, että minun oli hiivatin nimeni vuoksi
mahdotonta mennä avioliittoon tytön kanssa, joka olisi ollut minulle
sopiva. Sain niin monasti kuulla: ajatelkaa toki herra luutnantti
(aina siihen arvoon saakka kohosin naimatuumissani), johan kaikki
ystävättäreni minulle nauraisivat. Sanoisivat minua "bobkov-voiteeksi"
[laakerivoide]. Meillä oli eräs vänrikki Rosanov, ulkomuodoltaan
oikea ukonoinas, mutta hänkin tuli ja sieppasi tytön pois aivan
nenäni edestä. Tyttö oli jo tullut kahden vaiheelle, niin silloin
piti hänen tuppautua siihen. Hienohelma arveli kai, että oli parempi
sittenkin olla rouva Rosanov kuin "bobkov-voide". -- Kerran sattui
oikein hullunkurisesti: asemapaikkanamme oli silloin Serpuhov niminen
kaupunki. Erään sikäläisen kauppiaan luo saapui silloin vieraisille
hänen naimaton sisarensa Perejaslav'ista. Hänen nimensä oli Gumosov.
Armenialainen nimi, sillä he olivat armenialaista sukuperää. Tyttö oli
kuin kukkanen, omiansa vaikka bukettiin pantavaksi. Pienet kätöset
-- "peaux de soie"!... Minä olin tietysti heti tulena ja liekkinä,
ja korvissani kaikui jo vihkimälaulu: "Esaija riemuitse!" Annoin
palvelijan huuhtaista parin valkoisia hansikkaita, pirskoitin vaatteeni
Alfons Ralle'n resedalla ja läksin hänen luokseen. No, kyllähän minut
hyvin otettiin vastaan. Veli toi heti pullon madeiraa, marmelaadeja,
pastilleja -- kaikki niinkuin olla pitää. Sitten aloin huovata asiaani,
ja minä jo huomasin että minulla oli hyvät menestymisen toiveet.
Kauppias piti minua suuressa arvossa raittiuteni tähden. Mutta sitten
juolahtaa veljelle jotakin hullunkurista päähän ja hän sanoa tokaisee:
-- Mitähän siitä oikein tulee kun gumosalaastari [kummilaastari] menee
bobkov-voiteelle naimisiin?
Tulipunainen neitonen päästi kimakan huudon ja syöksi ovesta ulos.
Vielä nytkin kaikuu tuo ulina korvissani.
Ja sen koommin en häntä nähnyt.
Silloin käännyin veljen puoleen:
-- Etkö häpeä? minä sanoin.
-- Niin no, semmoinen on sinun onnesi! Sinä et ole sointuva. Kyllä
sinulla on hyvä käytös ja säästeliäs olet luonnostasi, mutta nimesi ei
ole sointuva.
Ja niin meni sekin toive myttyyn.
Huonommista tytöistä minä en välittänyt, ja paremmat karttoivat minua
kuin paholainen pyhää savua. Kun sitten luovuin virasta niin olin ihan
yksin. Mutta mitäpä siitä naimiskaupastakaan olisi ollut: toiset minun
asemassani ovat ruvenneet avioliittoon, Jumala tiesi kenenkä kanssa, ja
alkaneet sitten ryypiskellä niin että kaikki on mennyt nurinniskoin.
-- Mutta sanokaa, miten olette saaneet nuo lapset?
-- Siihen oli syynä paha ilma.
-- Anteeksi, minä en ymmärrä teitä.
-- Pahan ilman johdosta. Jos ilma olisi ollut kaunis, ei sitä silloin
kenties olisi tapahtunut.