Minä jouduin kokonaan ymmälle tästä äkkiarvaamattomasta yhtymisestä, ja
nähtävästi oli majurinkin yhtä tukala ollaksensa. Minä häpesin jotakin
siihen määrään, että ilman muuta kysyä pöläytin:
-- Kuinka on teidän terveytenne laita? Johon hän yhtä sattuvasti
vastasi:
-- Mainio ilma, lunta sataa ja kaduilla on likaista.
Isäntä aluksi ihmetteli, sitten ratkesi kovaan nauruun ja, ottaen minua
kainalosta, huomautti:
-- Arvatenkin olet jo tutustunut Bobkoviin hieman eriskummaisissa
oloissa, ja sinä, hyväntekijä, kääntyi hän tämän puoleen, -- olet kai
tältäkin koettanut kiskoa veroa pienten mierolaisparkojesi hyväksi!
Majuri siihen vain hymyili, ja hänen hymynsä oli niin herttaista ja
hyvänlaatuista, että se paikalla mursi sydämeni kylmyyden.
-- Tunnustan että niin oli laita. Mutta kyllä sainkin heiltä
jalomielisen ojennuksen! Kaikkien sääntöjen mukaan!
-- Kukas sitä voi arvata mitä varten sinä hulluttelet? Eihän asia ole
jokaiselle tunnettu.
-- Suokaa anteeksi, lausuin vihdoin toinnuttuani. -- Minä ihan
todellakin luulin teitä silloin...
-- Anteeksipyynnöt ovat tarpeettomia. Minä sen siksi ymmärsinkin enkä
ollenkaan suuttunut teihin. Semmoista sattuu minulle usein. Kerran
passitettiin minut jo kerjäläiskomiteaankin.
-- Vaikka minäkin olen tietämätön asian todellisesta laidasta,
nimittäin siitä, mikä teidät, herra majuri, pakottaa antaumaan niin...
kuinka häntä sanoisin?... niin...
-- Alentavaan toimeen? Onko siinä mitään alentavaa? Minähän pyydän
Kristuksen tähden... Kuka tahtoo, hän antaa, kuka ei tahdo -- on
antamatta. Ja paitsi sitä on minun laitani todella, kuten Semjon
Pavlovitsh äsken mainitsi, erinäinen. Jos asia koskisi vain
itseäni, olisi se, aivan oikein, alentavaa. Mutta minähän teen sitä
"turvattomien" hyväksi.
-- Lapset isättömiä ja äidittömiä, lipsahti suustani.
-- Aivan niin, turvattomia lapsia.
-- Eivätkö ne ole teidän?
-- Nyt ne kyllä ovat minun, sittenkun minä olon heidät korjannut
kadulta kuten hyljätyt koiranpenikat.
-- Anteeksi, mutta eikö teillä ole omia lapsia?
-- Ei niitä toki ole koskaan ollutkaan... minä olen poikamies.
Nyt selvisi asia yhtäkkiä minulle täydessä valossaan. Ja samalla tunsin
itseni niin syylliseksi ja kurjaksi tuon vanhan majurin edessä, että
pääni vaipui rintaan.
-- Te oikein kärvensitte minut silloin. Olisin kyllä halunnut selittää
teille asian, mutta se ei ollut mitenkään mahdollista. Te ruhjoitte
minut niin kokonaan, etten paikalla löytänyt sopivia sanojakaan;
kaikissa tapauksissa oli menettelynne minua kohtaan jaloa ja jossakin
toisessa tilaisuudessa se olisi ollut ihan paikallaan. Minä olen
aina poikavuosistani asti, nähkääs, kovasti pitänyt tuollaisista
pikku palleroista. Jo kadettikoulussa ollessa minä aina autoin uusia
tulokkaita. Kun välistä kävin tervehtimässä ala-ikäisten komppaniaa --
olkaimetonta komennuskuntaa, kuten nimitys kuului -- niin kyllä minä
olin kuin yksi sydän ja yksi sielu noiden myyriäisten kera. Jos joku
teki heille pahaa (totta on että heitä ensi aikoina kohdeltiin meillä
sangen tuimasti), niin olin minä heti heitä puolustamassa. Senpä tähden
minä sainkin kokea yhtä ja toista: tappeluja, nuhteita päälliköiltä,
jopa selkäsaunojakin; karsserissa istumisia en huoli ottaa lukuunkaan.
Minä olin kyllä varma kadetti, varsinkin mitä aseharjoituksiin
tulee: marssin niinkuin ei mitään täysinäinen vesilasi päälaella
läikäyttämättä tippaakaan. Meidän aikaan semmoiset temput olivat
tavallisia. Kivääriharjoituksissa niinikään suoriusin mestarillisesti.
Kun huudettiin "tehkää kunniaa", niin lämäytin sillä tavalla, että
ikkunanruudut järisivät... Meillä tahdottiin että sen piti rämähtää,
ja sentähden höllitimme tahallamme kiväärin ruuveja kovemman räminän
aikaansaamiseksi. Kohta minut sentähden ylennettiin korpraaliksi, minä
sain nauhan oluksiin ja tulin siirretyksi ala-ikäisten komppaniaan. Ja
kas, silloin minusta vasta oikein tuli uusien tulokasten puolustaja.
Mutta kyllä minä olinkin suosittu heidän keskellään. -- Tieteissä
minä sen sijaan olin jotensakin jäykkä. Luoja ei ollut lahjoittanut
minulle terävää ymmärrystä. Matematiikassa en milloinkaan päässyt
Pythagoraan sääntöä pitemmälle ja historiassa takerruin puunilaisiin
sotiin. Kaikista pahin viholliseni oli kronolooginen luettelo. Vielä
äskettäinkin näin pahusta unissa. Oli kuin minut olisi kutsuttu
esiin ja sanottu: "no, toinen puunilainen, annas kuulua!" Heräsin
sitten hikeä valuen. Viidennen luokan menin mitenkuten läpi, mutta
ensimäisessä erikoisluokassa tuli reput. Aineena oli jotkin trajectoriat
ja allegoriat, ja ne ne tekivät pystyn... Sen jälkeen päästettiin
minut linnoitusväkipataljoonaan. Siihen aikaan määrättiin vähemmän
kyvykkäät paraastaan linnaväkeen. Mutta siinä minä en ollut kauan.
Sopivaisuuteni vuoksi taloudellisissa toimissa valittiin minut ensin
kivalteriksi ja siirrettiin sitten intendenttiosastoon, jossa palvelin
viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti. Ei yhtään syntiä
omallatunnolla enemmän keisarin kuin Herrammekaan edessä. Puhdas, niin
ettei höytyvääkään ollut tarttunut kärsään.
-- Siitä olen jo kuullut kerrottavan.
-- Vai niin; no kai te sitten tiedätte senkin, miten minä rehellisyyden
tähden sain potkun virasta?
-- Tiedän.
-- Vai niin. Siten se kävi.
-- Miksi ette ole mennyt naimisiin, te joka niin rakastatte lapsia?
-- Siksi että nuoret neitosemme ovat liiaksi sointuvia.
-- Mitä tarkoitatte? minä kysyin, kun en oitis käsittänyt häntä.
-- Selitän kohta paikalla... Sallikaa minun ensin tervehtiä emäntäämme
ja suudella hänen kättään.