Mutta pian kaikki minulle selvisi. Läksin eräänä iltana muutaman
ystäväni luo. Sinä päivänä oli hänellä vastaanotto, joten tiesin
varmasti tapaavani hänet. Niin kävikin. Lähes vuosikauteen eivät olleet
minua nähneet ja sentähden oli vastaanotto sitä sydämellisempi.
-- Peto hyökkää pyytäjää kohti! naurahti isäntä.
-- Jos minä olisin vaikka pyytäjä, mutta missä peto on?
-- Tänään tutustutan sinut sellaiseen tyyppiin... vallan harvinaiseen.
Saat hänestä hyvän aiheen.
Minä kupristin ehdottomasti kulmiani. Heti kun olet tullut
kirjailijaksi, ovat tuttavasi valmiit tyrkyttämään sinulle tyyppejä.
Ja tavallisesti ovat nuo tyypit sangen epäintressantteja henkilöitä.
Miksi ne toisista ovat mieltäkiinnittäviä, sitä en mitenkään pysty
arvaamaan. Vielä pahemmassa pelissä olet naisten kanssa. He pyrkivät
itse "tyypeiksi". Jokin arvoisa rouva, joka aikanaan on voitollisesti
taivuttanut miehensä valtikkansa alle, ilmoittaa heti kohdatessaan
teidät: "Ah, minun elämäni on koko romaani!" Niin vastenmielistä kuin
entisten erhetysten tunnustaminen lieneekin, latelee hän teille tuon
romaanin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ollen muka itse kolmantena
henkilönä siinä, mutta silmien vilkunnasta ja kerronnan sävystä
saatatte huomata, että hän se juuri päähenkilö onkin. Ystäväni tajusi
millaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, ja hän
naurahti.
-- Saat kohta nähdä. Ja olet vielä kiitollinenkin tuttavuudesta.
Bobkovin kaltaisia et joka askelella kohtaa. Minä en ainakaan tunne
useampia kuin yhden sellaisen.
-- Mikähän eksemplaari se on?
-- Harvinainen. Ensiksikin ihmeteltävän rehellinen; rehellisyytensä
tähden hänet päällikkö ajoi virastakin pois.
-- Sinä puhut tänään vain arvoituksissa.
-- Kuuntelehan ensin: tämä Bobkov antautui palvelemaan
intendenttiosastossa. Siitä on nyt jo kauan aikaa. Hänelle annettiin
toimeksi jokin erinäinen tehtävä. Hän teki työtä viiden edestä,
sai tehtävänsä valmiiksi ja esitti säästöä suunnattoman summan.
Tiedäthän tuommoisen astronoomillisen luvun, jossa nollat katoavat
äärettömyyteen. Kaikki huudahtivat ihmeissään. Toverit alkoivat omaan
tapaansa selitellä: "virassa kohoaminen on muka hänellä ainoana
tarkoitusperänä. Yksinäinen kun on eikä tarvitse rahoja, niin hän vain
virkaylennyksiä ajaa takaa." Ja ylenihän se virkakin, tosiaankin. Hänet
kutsui luokseen "itse", pyysi nojatuoliin istumaan, puristi kättä,
vaikka kapteeni Bobkov sitä ennen oli saanut seista asennossa hänen
edessään, kädet sivuilla eikä uskaltanut ovensuusta tulla askeltakaan
etemmäksi.
-- Kiitän teitä, lausuu hänen ylhäisyytensä, -- vihdoinkin olen
tavannut virastossani todellakin rehellisen miehen.
Kenraali itse oli oikein persoonoittu rehellisyys.
-- Ajattelin, jatkoi hän, että kuolen näkemättä kunnollista upseeria
intendentin puvussa... Kiitän teitä... Mutta nyt täytyy minun sanoa
teille suoraan, ystävä hyvä, että teidän on välttämättömästi jätettävä
erohakemus sisään.
-- Kuinka, herra? ja Bobkov kavahti ylös.
-- Tahi siirryttävä minne tahdotte tai hyväksi katsotte. Sillä minä
pyydän sanoa teille, että semmoisille epä-itsekkäille kuin te,
ei meillä Venäjällä ole sijaa muualla kuin kenties luostarissa,
eikä teitä sielläkään valita rahastonhoitajaksi, vaan asetetaan
teidät ehkä taikinapurtilon ääreen. Ilomielin tahdon aina jatkaa
tuttavuutta kanssanne ja minä pyydän teitä tästä lähin ilman muuta
käymään vieraissa luonani. Olen kernas kaikkialla suosittelemaan
teitä mitä lämpimämmin, mutta olkaa te hyvä ja siirtykää pois minun
läheisyydestäni.
-- Mutta mistä syystä, olkaa hyvä ja sanokaa!
-- Ei mistään syystä, vaan tunnustukseksi erinomaisista ansioistanne.
Minulla ei ole tilaa semmoisille kuin te, ja paitsi sitä tulee
ottaa lukuun vielä yksi puoli asiassa, n.k. virallinen... Tullaan
ajattelemaan; kaikki toiset minulla ovat siis konnia. Sillä eihän
kukaan, paitsi te, ole esiintuonut säästöä... Te olette ikäänkuin
tikkuna kaikkien silmissä. Seuraavaisesti... mikä nimi on heille
annettava? Itsekin oivallatte mimmoiset nimi- ja laatusanat siinä
pyrkivät kielelle. Tahi täytyy minun antaa potku heille kaikille ja
sallia teidän yksin jäädä paikallenne. Mutta ettehän te yksin saata
hoitaa koko virastoa? Siis, ystävä hyvä, minä olen iloinen siitä että
saan lukea teidät tuttavakseni, mutta kaikissa tapauksissa on minun
pyytäminen, että erkanette meistä kauemmaksi. Minulla on sydän täynnä
ilman teidän säästösuunnitelmiannekin.
Tämän isällisen neuvon saatuaan Bobkov lähti pois. Hänen käsiinsä ei
ollut kruunun kopekkaakaan tarttunut. Rohkeasti voi hän katsoa jokaista
silmiin. Hänen paikallaan ihmiset, jopa kaikkein yksinkertaisimmatkin,
olivat helposti koonneet satoja tuhansia ja jälkeenpäin saavuttaneet
ihmiskunnan hyväntekijäin maineen, jota vastoin hän oli köyhä
kuin kirkkorotta... Vai olisiko ehkä rikkaudeksi katsottava se
kahdenkymmenenseitsemän ruplan eläke, jonka hän saa?
-- Oliko hänen sitten mahdotonta saada mitään paikkaa?
-- Kyllä kai hän olisi saanut! Kenraali tosiaankin suositteli häntä
mitä "lämpimämmin." Mutta hän osottautui sopimattomaksi virkaan.
Rintamapalvelukseen ei hänestä ollut, taloudellisella alalla sellaisia
peljätään, ja sivilivirkaan, niin näes, miehellä oli kunniantuntoa
siihen aikaan. Omituinen! Minä, arveli hän, olen keisarini majuri,
enkä saata myöntyä siihen, että kuka hyvänsä kauppias, pullovartiset
saappaat jalassa, tulee minua mielin määrin komentelemaan. Siitä asti
on hänellä jo ääni paljon alentunut, niinkuin laulajilla ääni alenee,
kuten tiedät. Sen jälkeen otti hän eron virasta, sai majurin arvonimen
ja Stanislain ritarimerkin lohdukkeeksi kaulaansa. Mutta katsohan
kummaa, siinä susi kussa mainitaan. Sallikaa minun esittää teidät:
majuri Bobkov...