Minä matkustin pois ja unhotin majurin ihan kokonaan. Vuoden
kuluttua palasin jälleen. Muistan vieläkin sen kolean syyspäivän.
Näytti siltä kuin kaikki ympärillä olisi vuodattanut kyyneleitä --
taivas, kadut, kartanojen seinät, ikkunaruudut, vieläpä lehdettömät
puutkin bulevaardien laitamilla. Kylmän läpitunkemat muistopatsaat
näyttivät kutistuneen kokoon kylmän kosteilla aluksillaan, ja ainoa
Pietarissa, joka ei yskinyt, lienee ollut Falconet'in Pietari suuri
pronssihevosensa seljässä. Ei ole maailmassa mitään sen kiusallisempaa
kuin pohjoinen ilman-alamme tähän vuoden-aikaan. Suvi on ikävä sekin;
mutta syksy on kerrassaan sietämätön. Se on kuin pitkä ja tuskallinen
kuolinkamppaus, jolloin kaikki ympärilläsi, verkkaan ja raskaasti,
vaipuu kuolemaan.
Juuri tämmöisenä päivänä käyskelin Fontankan rantakatua, kun yhtäkkiä
loitolla äkkäsin majurin. Halkopihan portilla istui omassa korkeassa
persoonassaan ja kaikessa loistavuudessaan muudan tylppänenäinen
kauppias, poskipäät ulkonevat ja ulkomuoto niin luonnottoman villin
näköinen, että hän missä toisessa maassa tahansa heti olisi herättänyt
kaikkien katseluhaluisten ihmisten huomion, olisipa voinut löytää
impressaarionkin, joka olisi ottanut koko maailmalle esittääkseen
tätä Jumalan luomusta. Majuri, joka kahdenkymmenen askelen päässä oli
huomannut tämän kummallisen ihmisen tiukan katseen, teki kunniaa ja
asettui "asentoon" hänen edessään. Kauppias viittasi häntä luokseen.
Samassa ehdätin minäkin heidät.
-- No, mitenkä ne sinun pienet jaksavat? Vetäyvät kai kuuruun, luulemma?
-- Kuinkas!... Täytyyhän niiden, Merkul Savitsh, tämmöisessä kylmässä
-- pieniä ovat vielä... Kissallakin on paremmat päivät kuin heillä; se
saattaa ainakin kätkeä turpansa käpälänsä alle ja olla lämpimissään...
-- Käskenkö antaa sinulle vähän, vai mitä sanot?
-- Olen valmis heittäymään jalkojesi juureen siitä.
-- Sekapuita. Olkoon menneeksi. Haapoja ja petäjiä puoliksi. Lienee
vähän tähteenä. Hieman tuoreita tietysti -- pinon pohjalta.
-- Meistä ykskaikki!
-- Käskee olla! Ka kun et vielä rupeaisi lahjahevosen suuhun katsomaan!
"Ykskaikki" sanot; haluaisinpa tietää, mitä sen muuta pitäisi olla.
Mutta kuule, pidä huoli siitä, että lapsinulikkasi rukouksiin
mennessään heti rukoilevat edesmenneitten Eufimian, Vasilisan ja
Glycerian puolesta. Lasten rukous on otollinen Jumalalle. Lapset ovat
parhaimpia asianajajia mitä vainajilla saattaa olla.
Ja tuntematta minua katosi majuri yhdessä isännän kanssa portista
halkopihaan.
Tämä ei enää saattanut olla vain paljasta kerjuuta. Minun on mahdotonta
saada sanotuksi, miten suuresti nyt olin huvitettu tästä vanhasta
majurista. Mikä eriskummainen olento! Minä en päässyt asiasta sen
selvemmälle kun otin ajatellakseni, että morrinkaiset sellaiset kuin
tuo portissa istuva kauppias, kohtelevat kerjäläisiä vallan toisella
tavalla. Ja jos antavatkin niin eivät anna puita, vaan ennemmin
kolikon, ja siitäkin saavat ihmisparat kyllikseen kumarrella. Olisin
mielelläni odottanut majurin takasintuloa, mutta kylmä viilteli
luita niin yltiösti ja hengittäminen raakeassa ilmassa oli niin
vaikeata, että kiireesti nostin kauluksen pystyyn ja läksin kotiin.
Huomasin selvästi ettei majuri viime kuluneena vuotena ollut yhtään
muuttunut. Samaan tapaan kuin ennen levisi hänen tukkansa latanialehden
muotoisesti niskasta ylöspäin yli koko kaljun päälaen; sama vanha,
vaan siisti viitta ja sama sateenvarjon muotoinen lippa virkalakissa.
Nenäliinakin oli sama kuin minkä olin nähnyt tuolla säntillisellä
upseerilla viimeksi sielumessussa ammattiveljeni luona -- suuri,
punainen, Saksan valtakunnan kartalla varustettu. Viikset vain olivat
entisestään valjenneet, mutta olivat silti hyvin hoidetut kuten
ennenkin -- kerityt harjan tapaan, samoin olivat harmahtavat posket
sileiksi ajetut.
Ei, tämä oli jotain muuta kuin vain paljasta kerjuuta.
Siitä päivästä alkaen tulin oikein uteliaaksi. Kukahan oli tuo mies ja
millaista elämää vietti hän?