Saatoimme hautaan erästä kirjailijaa. Alallaan hän oli vähemmin
huomattu. Päivää ennemmin menin vainajan kotiin polvistuakseni hänen
tomunsa ääressä. Suruharso-ruusukkeilla ympäröidyt vahakynttilät
paloivat valjusti pienessä huoneessa, jossa vainajan ruumis lepäsi
kultakirjo-vaatteella verhotussa kirstussa. Laihtuneissa kasvoissa oli
toinen silmä puoleksi avoin, toinen sitä vastoin luonnottoman tiiviisti
kiinni puristettu, juurikuin kuollut olisi iskenyt silmää meille ja
hyvillään jostakin, hymyillyt verettömin huulin.
-- Te saatte vielä huolehtia ja kärsiä, vaan minä olen valmis. Minä
olen päässyt lepoon. Täällä puhtaudessa on minun niin hyvä, helppo...
Sain palvelluksi loppuun, Jumalan kiitos!...
Leski, syvään surupukuun puettuna, astui päänalasen luo ja katseli
miestään niin kummallisesti, juuri kuin olisi ihmetellyt jotakin.
Ja kun hän siirti katseensa ylös vahakynttiläin pitkiin, utuisiin,
suihkuaviin liekkeihin, ei hän oikein näkynyt ymmärtävän miksi noiden
kynttiläin juuri piti seista tuossa. Hän risti nopeasti itseään,
teki ristinmerkin miehensäkin yli ja pyyhkäsi pois hiustupsun,
joka itsepintaisesti pyrki vainajan otsalle. Joku läsnäolijoista
astui vihdoin hänen luokseen, tarjosi kätensä ja talutti hänet
toiseen huoneeseen, jossa leski sitten hieman hämillään alkoi kertoa
miehestään, aivankuin olisi ollut puhe jostakin vieraasta henkilöstä:
"Kun hän jo makasi henkiheitollaan, kosketti hän vähän väliä tätä
kohtaa nenänsä juuressa ja alkoi sitten yhtäkkiä kysellä: miksikä katto
painuu noin alas? kuka siellä nyt jyskää yläkerrassa? Ja sitten, juuri
ennenkuin hän antoi henkensä, kääntyi hän yhtäkkiä minun puoleeni ja
lausui: 'mainion turkin on itselleen hankkinut reportteri Dolgunow,
vaikka ei saa kuin kolme kopekkaa riviltä. Masha kuule, anna minulle
päällystakki, minä lähden toimitukseen...' Ei, kyyhkyläiseni, minä
sanoin, et sinä mene enää minnekään, et minnekään..."
Ja hän ratkesi itkuun.
Sielumessua toimitettiin parhaillaan. Väkeä ei ollut kokoontunut paljo.
Sanomalehti-kolportööri, muutamia konttori-apulaisia ja pari kolme
ammattiveljeä. Äkkiä huomasin heidän joukossaan vanhan majurin. Mitä
hänellä lie ollut täällä asioitavaa? Hän käänsi katseensa minuun, ja
hänen muotonsa kävi hieman synkäksi. Hän asettui seinäviereen ja näytti
vaipuvan rukoukseen.
"No, ajattelin hieman ilkullisesti, et suinkaan sinä täällä tule
kauppojasi kehumaan!" Hän näytti rukoilevan hartaasti ja tunsi
varmaankin itsensä väsyneeksi tänään, sillä hänen nähtiin myötänsä
pyyhkivän hikeä otsaltaan punaruutuisella nenäliinalla, johon Saksan
valtakunnan kartta oli kuvattu. Kun rukousvirttä alettiin laulaa,
laskeutui hän polvilleen. Sitten astui hän kirstun luo, silmäili
tarkasti kuollutta, pyyhkäsi niinikään hiustupsun pois hänen otsaltaan,
teki ristinmerkin hänen ylitsensä ja astui sitten ovea kohden.
Sivumennessään kääntyi hän minuun ja lausui:
-- Eläessään en nähnyt häntä koskaan. Nyt tulin saadakseni ainakin
kumartua hänen tomunsa ääressä. Hän, vainaja kirjoitti niin kauniisti
lapsista; saakoon hän periä taivaanvaltakunnan! Hyvästi!
-- Oliko tuo vainajan sukulaisia? kysyi minulta utelias
uutistenkerääjä, joka kirjoitti muistiin läsnäolijain nimet.
-- En luule... mutta en kumminkaan tiedä.
-- Entä hänen nimensä?
-- Minä vain kohotin olkapäitäni.
-- Samantekevä, minä merkitsen "kenraali".
-- Kuten tahdotte, sehän ei kuulu minuun.
-- Se merkitsee kaikissa tapauksissa enemmän, ja onhan se leskellekin
suurempi kunnia... kenraaleja!... Toimittaja on niinikään oleva
mielissään, kun näkee millaiset miehet ovat pitäneet arvossa hänen
avustajiaan.
Referaatissa sielumessusta luettiin todellakin seuraavana päivänä:
"Vainajan tomun ääreen rukoilemaan oli niinikään saapunut muutamia
sotilashenkilöitä. Nähtiinpä joukossa kenraalejakin. Osotaiksen siis,
että vaineeseen vaipuneen ammattiveljemme näennäisesti vähän huomattu
toiminta oli tunnettu laajemmissa piireissä, kuin mitä olisi saattanut
uskoa..."