Minä pidin "majuria" häpeämättömänä tyhjäntoimittajana; ja kun me
muutaman päivän perästä sattumalta tapasimme toisemme Nikolain
rautatien asemahuoneella, niin kohtelinkin tätä "intendentuurirottaa"
jotensakin tylysti. Samaten kuin tuomiokirkossa ilmestyi hän nytkin
aivan äkkiarvaamatta vierelleni. Nähtävästi oli hän varustettu
häikäilemättömällä rohkeudella. Hän tunsi minut, nosti vanhaa lakkiaan
ja lausui:
-- Kohtaamme eri paikoissa toisiamme... Hyvä herra! Olisiko ehkä
mahdollista... Pyytäminenhän ei ole syntiä, vai mitenkä?...
En antanut hänen lopettaa.
-- Ettekö häpeä ollenkaan? Upseeri vielä olette... Tottahan te olette
palvellut niin kauan että saatte eläkkeen?
Hän vetäytyi omituisella tavalla köyryyn, joutui intoihinsa ja lateli
hyvin sukkelasti:
-- Kuinkas, kuinkas. Aivan oikein, en saata valittaa, täyden, täyden
eläkkeen... Vääryyttä en suinkaan ole kärsinyt... Kuten kaikki muutkin,
laissa säädetyn eläkkeen...
Ja hän vilhui neuvotonna sivuille, ollen nähtävästi hämillään.
-- Jollei noita "isättömiä ja äidittömiä lapsia" olisi...
Tämä suotta-kerjäävien klassillinen fraasi saattoi minut täyden
suuttumuksen valtaan.
-- Tehkää niin hyvin ja jättäkää minut rauhaan! Pyydystelkää edelleen
turkkikuomeissa tallustavia kauppiaita jos lystäätte. Mutta minä en
pidä ollenkaan ilveilystänne. Hyvästi!
Asemahuoneen ovella katsahdin ympärilleni. Majuri seisoi hatutta
päin, niin säälittävän kurjan ja nöyryytetyn näköisenä, silmät maahan
luotuina, liikuttaen hullunkurisesti käsiään ja sormiaan. Minun tuli
yhtäkkiä jotakin häpeä. Olin vähällä kääntyä takasin pyytääkseni
häneltä anteeksi, mutta pidätin itseni ja menin pois.
Nyt ei hän ainakaan ole ahdistava minua, ajattelin. Mikä julkeus
todellakin! Kuinka monta todella kurjaa onkaan, jotka tarvitsevat
toisten apua, ja hän vie leivän heidän suustaan. Moisella ajatuksella
koetin puolustaa menettelyäni oikein virallisesti.
Ja minä saavutin sen minkä halusin saavuttaa.
Muutamia päiviä sen jälkeen kohtasin jälleen majurin. Hän kohotti
jo kättään tarttuakseen lakkiinsa, mutta antoi sen hetikohta vaipua
jälleen ja kulki arvokkuudella ohitseni. "Se tepsi, ajattelin
mielissäni. On hän tosiaankin miettinyt itselleen elinkeinon!" Mutta
siinä oli kumminkin yksi seikka, joka tuotti minulle päänvaivaa:
sellaisiahan kuin hän ovat tavallisesti kaikki piintyneet juopot,
mutta niihin ei tämä salaperäinen tuntematon majuri kumminkaan
näyttänyt kuuluvan. Päinvastoin ilmaisi koko hänen pieni, siisti,
puhtoinen olentonsa tavatonta säädyllisyyttä, silminnähtävää tottumusta
järjestykseen. Napit olivat täysilukuisina paikoillaan, saappaat oli
kiillotettu ja ratkeamat viitassa yhteenparsittu. Eläkkeenmaksu-päivinä
läänin-ränttereissä näkee koko joukon tuollaisia ukkorahjuksia, jotka
kaikki ovat huomattavassa määrässä omanarvontuntonsa läpitunkemia,
jopa käyttäytyvätkin ylvästelevästi, ja heidän kuulee ikäänkuin
sanovan: "me olemme, se tietäkää, palvelleet isänmaata uskollisesti
ja kunniallisesti ja nyt nautimme lepoa..." Myöskin olivat majurin
viikset asianmukaisesti kerityt, päät ylöskierrettyinä, eikä partakaan
leuassa rehottanut ruokkoamattomana harjasmetsänä, vaan oli se
ohjesäännön mukaisesti puhtaaksi ajeltu, niin että tummanharmaat posket
juhlallisesti paistoivat. Minun saamani mielivaikute oli nähtävästi
vallan oikea, sillä muudan huonoille jälille joutunut tyttö katsahti
ohikulkiessaan majuriin ja virkahti nauraen:
-- "Ka, mimmoinen siivon näköinen vanha eronsaanut pappa-ukko siinä
käyskentelee..."
Ilmeisesti oli majuri-vanhus rykmentissä ollessaankin ollut
mallikelpoinen upseeri ja ihan varmaan oli hän kaiken aikaa palvellut
kruunua säntillisestä; luultavasti oli hän tullut toimeen lainaamatta
juutalaisilta sekä ottamatta palkkaansa etukäteen ja kaiketi oli hän
osannut pitää palvelijankin tarpeenmukaisessa kurissa.