Olin erään ystäväni luona käymässä ja viivyin siellä pitempään.
Paluumatkalle kun läksin, oli jo myöhäinen, ja kulki tieni Iisakin
kirkon ohi. Astuin sisään. Kuoriin, jossa aamumessu toimitetaan, en
tavallisesti mene. Siellä vallitsee jo maailma, todellisuus. Joka
rukouksen sana kajahtaa siellä tarkkamääräisenä, punnittuna. Ihmiset
rukoilevat ja tietävät mitä rukoilevat. Tuo salakähmäinen, mystillinen
"jokin" tai "kaikki" alennetaan siellä meidän pieniä, joutavia
tarpeitamme vastaavaksi. Minä pysähdyin keskellä kirkkoa ja annoin
ajatukseni kokonaan vaipua iäisyyden salaperäiseen helmaan. Minusta
oli kuin jos pimeässä pääni päällä olisi auennut kaksi ääretöntä
silmää ja että katse, jota ei edes koko maailma kyennyt rajoittamaan,
olisi tunkenut sieluuni. Olin kuulevinani siipien salamielistä
suhinaa. Syvin hiljaisuus vallitsi, mutta tuossa hiljaisuudessa
liikkui ellei ääniä, niin äänten henkiä, ja samassa tuntui synkkä
pimeys olevan henkiolentoja täynnä. Silmin ei niitä huomannut, mutta
sydän aavisti niiden läsnäolon. Ajatukseni kiiti kauas, kauas taapäin
ajassa, vaeltaen kuni yksinäinen muukalainen kuljettua tietä. Minusta
oli kuin jos vanhat haudat olisivat auenneet ja kalliit, rakkaat
henkilöt, semmoiset, joita en saata toivoa kohtaavani enää, nousseet
noista haudoista ja puhelleet kanssani hiljaisella äänellä. Unheeseen
joutuneita kuvia elämästä kohosi menneisyyden kätköistä, esiintyen
entisen muotoisina ja värisinä, entisekseen elävinä ja liikkuvina... Ne
astuivat esiin peittäen hetken todellisuuden, aivan kuin tuo "hetki"
olisi ollut vain satua, varjokuva, mutta todellisesti oleva sisältynyt
noihin muistoihin. Kuinka ystävällisesti soivatkaan menneisyydestä
ammoin sitten vaienneet äänet, kuinka lempeästi hymyilivätkään minulle
sieltä valoisat katseet rakastettujen ystävien silmistä!... Tuntui
siltä kuin kärsimyksiä ja kuolemaa ei ensinkään olisi, vaan että koko
tämä kolkko yksinäisyys olisi ollut vain unta, pitkää kiusallista
unta. Ikäänkuin aallon sylissä lepäävänä kiinnyt tuohon haaveeseen,
ja se vie sinut hiljaa, uinuttavasti keinutellen kauas pois, johonkin
lumottuun maahan, ihmeitten maailmaan, missä ei tunneta suruja, ei
eron katkeruutta... Yhtäkkiä ilmestyi silloin jokin todellisesti
elävä, jonka esiintyminen muistutti minulle suuressa määrin epäsointua
hiljaisessa melodiassa. Kuulin jotakin lausuttavan ja huomasin
vierelläni ihmishaahmon.
-- Hyvä herra!...
-- Mitä tahdotte?
-- Vanhalle majurille... olisiko pikkusen apua?... Kuinka?...
Jumaliste... Ainahan sitä jotakin raskii...
Silmäilin tarkemmin miestä.
Hän oli lyhytkasvuinen, jopa aivan pienikokoinenkin, eron saanut
upseeri. Mikäli pimeässä voin huomata, oli viitta hänen hartioillaan
jokseenkin siisti. Tukka oli huolellisesti kammattu ylös kaljulle
päälaelle, aivankuin olisi se kasvanut niskasta ylöspäin ja levinnyt
siellä viuhkanmuotoisesti niinkuin mikähän latania. Tuommoinen siivo
miehennappula ja sittenkin, kumma kyllä, toisti hän yhtäkkiä uudestaan:
-- Kristuksen tähden, pyydän!... Ettekö antaisi pikkusen apua, --
ainahan sitä jotakin raskii antaa!...
Moisissa tilaisuuksissa joutuu niin oudosti hämille. Ojensin hänelle
mitä satuin löytämään taskustani.
-- Kas niin, suuri kiitos... Jumala palkitkoon teitä!
Totta puhuen en hänestä sillä kertaa mitään hyvää ajatellut.
"Niin se on, -- ajattelin -- hän saa kyllä eläkkeen ja käy sittenkin
kerjäämässä. Hän saattoi vain mielialani hämmennyksiin, veti minut alas
maan päälle, tiesi Herra mimmoisista korkeuksista, ja nyt on mahdotonta
kohota sinne jälleen!" Mutta samassa lähti kansa ulos kirkosta, ja
majuri tepasteli toimekkaasti milloin yhden, milloin toisen luo.
Erehdyksestä oli hän toistamiseen käydä minun kimppuuni, mutta tunsi
sitten minut ja virkkoi, vieläpä naurahtaenkin:
-- Teiltä olen jo... niin sanoakseni... ottanut ulos vero-osuuden.
Ajattelette kaiketi: millainen hävytön mies tuo majuri... Enkö arvannut
oikein? Kuinka? Taisipa se vain olla niin.
Eikä hän väärässä ollutkaan. Minä olin vähällä sanoakin hänelle suoraan
totuuden, mutta sitten ilmestyi viereeni mies, arvatenkin kauppias,
supinnahkainen turkinkaulus kuomin tavoin pystyssä. Hitaasti kuin
mitkäkin kyytivaunut tallusti hän kirkon läpi.
-- Jefrem Samoilovitsh kaikessa kunniassaan! huudahti majuri läheten
nopeasti miestä.
-- Hoo, intendentuuri-rotta! Holhokeille varmaankin?
-- Niin juuri, teidän arvoisuutenne!
-- "Toinen toistaan pienempiä, isä leski, lapset turvattomia!" Eikös
niin?... No, Jumalan haltuun -- ota tämä seteli ja pistäy sitten
maitopuotiin... kuuletko? Tänään minä olen hyvä.
Vanhan majurin käytös suututti minua niin kovin, että koetin välttää
häntä sen enemmän kohtaamasta ja riensin kiireimmiten pois. Luulin
hänessä keksineeni yhden noita tavallisia kauppahallityyppejä: "Vaimoni
on leski, lapset orpoja!" -- Tietenkin esiintyy hän vapaaehtoisesti
ilvehtijänä kaikissa noissa maitopuodeissa, muutenhan ei tuommoinen
möhömahainen kauppias suinkaan kutsuisi häntä luokseen ja ojentaisi
paperirahoja hänelle.