Seuraavana aamuna Shuvalov vangittiin. Mutta kun hän väitti, että
hänet oli pakotettu siihen uhkaamalla hänen henkeään, ja kun
hänen menneisyydessään ei voitu havaita pienintäkään moitittavaa,
ja kun sitäpaitsi myös suuri ranskalainen kirurgi takasi hänen
rehellisyytensä, maksoi tämä juttu hänelle ainoastaan hänen
ajokorttinsa. Siten katosi hän _Pigal'ista_.
Feodorista kuultiin muutamien viikkojen kuluttua, että hänen oli
onnistunut päästä Afrikaan ja astua muukalaislegioonan palvelukseen.
Hänestä jäi _Pigal'iin_ ainoastaan ihana, voimakas legenda jäljelle.
Syyskuu oli tullut.
Helena ja Stefan jatkoivat edelleen yksitoikkoista, järkevää elämäänsä.
_Sans-Souci'n_ tappelu oli lähentänyt heitä toisiinsa. Vaistomaisesti
hakivat he toisistaan suojaa ilmassa leijailevia, salaperäisiä,
barbaarisia voimia vastaan, joiden he joka ilta tunsivat ympäröivän
itseään. Helena oli herttainen ja tyyni. Hän eli nyt vain Stefanille ja
oli onnellinen.
Eräänä päivänä kuukauden lopussa osti kirjailija tapansa mukaan
sanomalehden Aleksei Dmitritshiltä, joka joka ilta sivuutti naisen,
jota hänen poikansa oli rakastanut, tuntematta häntä. Avatessaan lehden
tunsi Stefan huimausta. Lihavin kirjaimin painettu ilmoitus julisti,
että hänen viimeinen kirjansa oli juuri ilmestynyt.
Mitä, onko niin paljon aikaa jo kulunut! mietti Stefan hämmästyneenä.
Sillä mikään ei hänelle ollut niin hyvä ajanmittari kuin
käsikirjoituksen muuttuminen painetuksi teokseksi. Se oli hänelle koko
elämä.
Kuumeisesti ajatteli hän sitä koko yön. Miltä kirja näytti? Ensimmäistä
kertaa ei hän ollut itse lukenut oikaisuvedoksia. Olivatko henkilöiden
nimet oikein painetut? Ja harvinaiset, vaikeat, merkitykselliset
sanat? Hänen täytyi mistä hinnasta hyvänsä tietää se niin pian kuin
mahdollista.
Seuraavana aamuna, aivan aikaisin, sanoi hän Helenalle:
— Minulle on varmasti lähetetty muutamia kappaleita. Menen hakemaan ne.
Tyttö liikahti kauhistuneena. Milloinkaan eivät he olleet eronneet
koko päiväksi, ja öisinkin oli hän tietänyt toisen olevan lähellä,
jossakin _Pigal'in_ kahvilassa. Ja nyt aikoi hän lähteä tuonne Parc
Montsouris'hin, jonka värit ja koko olivat hänelle yhtä tuntemattomat
kuin joku Austraalian saarista.
Helena tiesi, että Stefanin poissaolon lyhyiden hetkien ajan häntä
kiduttaisi yksinäisyys ja lakkaamaton tuska. Masentuneena hän kysyi:
— Enkö saa tulla mukanasi?
— Et, et, huusi Stefan, minun täytyy olla yksin.
Tyttö huomasi hänen kasvoillaan jälleen tuon umpimielisen, kovan
ilmeen, jonka hän oli nähnyt niissä vain yhden kerran ja joka silloin
oli kiihdyttänyt hänet vihaamaan miestä. Mutta nyt hän oli niin
alistunut ja tuskainen, että hän painoi vain päänsä alas ja kuiskasi:
— Tule pian takaisin, Stefan, rakkaani, ilman sinua ei minulla ole
mitään elämää.
— Tietenkin, tietenkin. Koetan kiiruhtaa. Haluanhan niin pian kuin
suinkin näyttää sinulle kirjani.
Tämä vakuutus teki Helenalle hyvää. Hän tiesi, ettei mikään toisi
Stefania hänen luokseen pikemmin takaisin kuin tämä toivo. Silti seisoi
hän kauan paitasillaan huoneensa kynnyksellä kuunnellen rakastettunsa
askelten häipyvää kaikua.
— No, voi sanoa, mitä haluaa, mutta totisesti! En voi puhua mitään...
huusi rouva Couvrard kun Stefan astui hänen portinvartijahuoneeseensa.
— Mistä tulette? ja minkälaiselta luurangolta näytättekään! Jumalan
kiitos tulette juuri ajoissa maksamaan vuokran. Nainen, joka
vuokrasi teille huoneen, on jo vallan levoton. Minä jo aioin mennä
ruumishuoneelle katsomaan.
— Rouva Couvrard, rouva Couvrard, miten iloinen olenkaan jälleen
nähdessäni teidät! Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt kirjoittaa
teille Pigal'ista.
— Mistä?
— Oh, ei mistään... Kerron teille myöhemmin. Mutta teillä on varmasti
täällä tavaroita minulle. Ah, tämä paketti, niin, niin, Berliinistä.
Siinä se on, siinä se on! Ah olen kadottanut avaimeni. Antakaa pian
minulle omanne! Kyllä, kyllä, pian selitän teille kaiken!
Vilkkaasti kuin nuorukainen nousi hän huoneeseensa. Hän kiskoi sormin
poikki langat, joilla käärö oli sidottu. Halu nähdä sen sisältö poltti
häntä. Mutta työhuoneensa kynnyksellä hän hämmästyneenä pysähtyi.
Kummallinen tunne valtasi hänet, jokin raskas ja selittämätön, kuin
puoliksi kuollut, puoliksi elävä ääni. Hän kohotti katseensa. Siinä
olivat hänen huoneensa salaperäiset vartijat, kultaraha, kalanluuranko,
päästäisen muotoinen granaatinsirpale, jonka Irtitsh oli lahjoittanut
hänelle samana päivänä, jolloin hän tutustui Helenaan.
Kun tämä nimi sukeltautui hänen tajuntaansa, tuntui se hänestä niin
etäiseltä, että hän vain vaivalla saattoi kuvitella itselleen siihen
kuuluvat kasvot. Mutta heti, kun hän piirre piirteeltä sai nuo kasvot
näkyviinsä, kuoli koko hänen innostuksensa. Hänen täytyisi uudestaan
jättää tämä pakopaikka, lähteä kauas sinne, missä lukemattomat
meluisat, jyrkät kadut risteilivät. Nyt kun suuri Pariisi eroitti
hänet tuosta pikku maailmasta, tuntui se hänestä syvältä, kirkkaasti
valaistulta luolalta, jossa suuret, sokeat kukat huojuivat hiljaa
edestakaisin.
Minkä kauniin sadun hän voisikaan kirjoittaa tuosta kuningaskunnasta!
Feodor olisi eläin, jolla olisi ruskea, tuuhea turkki ja timanttiset
kynnet, Jacquot olisi pieni ruusunvärinen kala. Mutta sitä varten
ei hänen tarvinnut sinne palata. Hänen vaistonsa sanoi hänelle
erehtymättömän varmasti, että hänen aikansa _Pigal'issa_ oli täyttynyt,
että sato oli korjattu aittoihin, ja että se hänen pidentäessään
oleskeluaan siellä kypsyisi liiaksi ja turmeltuisi.
Mutta ei hetkeksikään hänen mieleensä johtunut ajatus olla palaamatta
Helenan luokse. Tyttö oli huoneessaan ja odotti häntä, ja hän oli
vastuussa Irtitshille.
Hän alkoi selailla kirjaansa. Se tuntui hänestä hyvin vieraalta. Kello
yhdeltä ei hän ollut vielä päässyt loppuun. Silloin toi rouva Couvrard
hänelle kinkkua, juustoa ja hedelmiä ja murisi:
— Ette kai sentään ole unohtanut syömisen taitoa, toivon minä.
Hän ei päästänyt rouvaa pois ennenkuin tämä oli povannut hänelle
korteista. Sitten söi hän ruokahalulla, jollaista hänellä ei
pitkiin aikoihin ollut ollut. Kaikki oli tässä pikku asunnossa niin
miellyttävää.
Hän syventyi jälleen kirjaansa. Lopetettuaan sen muisti hän, että hänen
oli lähdettävä pitkälle ja epämiellyttävälle matkalle.
— Niin, niin, Porte d'Orleans'ille, vaihto Barbées'sa ja pois
Pigalle'illa, toisti hän hajamielisesti maanalaisen radan virkailijan
sanat.
Hän astui alas portaita ja antoi avaimen portinvartijattarelle
takaisin. Tämä kysyi, milloin hän palaisi. Stefan vastasi surullisesti:
— En tiedä. Uskokaa minua, rouva Couvrard, asia ei riipu minusta
itsestäni.
Ulkona vallitsi syksyisen iltahämärän vastustamaton lumous.
Minulla on vielä aikaa, mietti Stefan katsellen kuulasta taivasta.
Häntä hämmästytti, että päivä tässä kaupunginosassa saattoi olla
niin pitkä, kun se _Pigal'issa_ oli niin lyhyt. Ja hän läksi Parc
Montsouris'hin.
Tämä köyhien puutarha oli melkein autio, mutta Stefan tunsi itsensä
onnelliseksi saadessaan olla yksin. Hän harhaili käytävillä pää
painuksissa. Yhtäkkiä kuuli hän puhuttavan venättä.
Eräällä penkillä istui vanha mies ja keski-ikäinen nainen. Miehellä oli
kauniit kasvot miettivine ilmeineen ja pitkät, valkeat hiukset. Nainen
muistutti sivultapäin hevosta. Hänen kasvoillaan olivat rajattoman
uupumuksen jäljet. Uteliaana istuutui Stefan heidän viereensä.
He vilkaisivat häneen välinpitämättömästi. Sitten he jatkoivat
keskusteluaan ollen kaikkien ulkomaalaisten tavoin vakuutettuja siitä,
ettei heidän salaisuuksiaan kukaan kuulisi.
Heidän keskustelunsa aikana pääsi Stefan helposti selville heistä.
Vanhus oli aristokraatti, nainen kuului sivistyneeseen porvaristoon.
Miehellä oli paikka pankissa, missä hän käänsi englantilaisia
sähkösanomia. Nainen antoi pianotunteja.
— En jaksa enää, lausui nainen. — Samana päivänä täytyy minun kiiruhtaa
Ternes'stä Bastiljiin ja Bastiljista Neuilly'in ja sitten Sceaux'n
kautta kotiini. Jospa minulle edes tarjottaisiin teetä. Se pitäisi
minut pystyssä.
— Ja teidän Aljoshanne, mitä hän tekee sillä aikaa? vanhus kysyi.
Uupuneet hevoskasvot kirkastuivat äkkiä.
— Hän on Lakanal'issa puolittain täysihoidossa, vastasi nainen. — Hän
on jo yhdeksännellä luokalla. Hän on voimakas ja ahkera.
— Lapset ovat meidän onnemme, virkkoi vanha mies. — He mukautuvat niin
nopeasti. Ja silloin tunnemme mekin itsemme vähemmän kodittomiksi.
Minun pojanpoikani on myöskin menestynyt hyvin koulussa. Hän ansaitsee
ne kaksikymmentä frangia, jotka annan hänelle kuukausittain.
— Kaksikymmentä frangia! huudahti nainen lyöden kateudesta kätensä
yhteen. — Niin paljon rahaa!
Esikaupunkijunan vihellys sai hänet rientämään asemalle. Vanhus seurasi
häntä.
Stefan jäi vielä muutamiksi minuuteiksi istumaan penkille. Hän ei
ajatellut mitään. Sitten hän nousi — mutta palatakseen asuntoonsa
takaisin. Tosin oli korkean, korkean vuoren huipulla, jota tulenliekit
ympäröivät, eräs varjo, joka viittoi hänelle. Mutta se ei enää
merkinnyt Stefanille mitään.
* * * * *
Samoihin aikoihin avasi Helena huoneensa oven, kumartui portaiden
kaiteen yli ja tähysteli pimeään. Miten usein hän olikaan sen tehnyt
päivän kuluessa. Portaat narisivat miehen askeleista. Vaikka hän
tunsikin, etteivät ne olleet Stefanin hiukan laahustavat, hiljaiset
askelet, odotti hän kuitenkin sydämessään hämärä, itsepintainen toivo,
että hän sittenkin tulisi.
Mutta askelet pysähtyivät kerrosta alemmaksi. Helena kuuli haluttoman
naisäänen lausuvan:
— Tule sisään, mutta älä avaa ikkunaa. Olen vielä liiaksi humalassa
näyttäytyäkseni valossa.
Helena palasi vuoteeseensa. Stefanin lähdöstä asti oli hän noussut
siitä vain kuuntelemaan portailta kuuluvia ääniä. Hän otti kirjailijan
jättämän sanomalehden ja luki sadannen kerran ilmoituksen:
"Juuri ilmestynyt: _Kolme pikku lasta_, kirjoittanut Stefan Morski,
Griabin-yhtiö, Berlin. Saatavana kaikista Parisin kirjakaupoista."
Mutta Helena kykeni vain hyvin huonosti yhdistämään rakastettunsa
tähän kirjailijaan, jonka kirjaa ilmoitettiin. Mitä oli tällä
yleisön tuntemalla, julkisuuden miehellä yhteistä Stefanin ja hänen
hajamielisten silmiensä ja kömpelöiden liikkeittensä kanssa? Mutta
missä hän viipyi? Missä hän viipyi? Pimeys lankesi jo kapeille kaduille.
Helena pelkäsi tehdä itselleen selväksi pahinta pelkoaan, tuskaa, joka
oli vallannut hänet nähdessään Stefanin lähtevän huoneesta, tuskaa,
josta hän ei voinut vapautua. Niin ei saanut olla, hän ei voinut uskoa
sitä, muuten olisi parempi, että hän silmät ummessa hyppäisi ikkunasta.
Helena taittui jälleen lehteen. Mutta hän oli lukenut sen jo niin
moneen kertaan, että hän osasi artikkelit ja ilmoitukset melkein
sanasta sanaan. Kuten tavallista oli siinä ensin tiedusteluja
kadonneista omaisista.
"Aleksander Sergejevitsh Martinov pyytää kaikkia, jotka voivat
ilmoittaa jotakin hänen vaimostaan Katarina Andrejevnasta, joka
kesäkuussa 1920 jäi hänen jälkeensä Rostoviin, kirjoittamaan tämän
lehden konttoriin."
"Vuodesta 1919 olen ollut erossa lapsistani Paulista ja Mariasta. He
ovat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset. Pyydän niitä emigrantteja,
jotka vuonna 1919 ja sitä seuraavina vuosina ovat saapuneet Kievistä,
ehdottomasti ilmoittamaan kaiken, mitä he mahdollisesti lapsistani
tietävät. Anna Ivanovna Ribitnina."
Tällaisia ilmoituksia oli puoli palstaa. Tuskanhuutoja nousi
Bukarestista, Belgradista, Madridista, Lontoosta, myöskin Tunisista ja
Intiasta. Ja nämä ilmoitukset olivat ladotut hyvin pienin kirjaimin
maksaakseen ilmoittajilleen mahdollisimman vähän. Mutta hän oli jo
niin tottunut joka päivä lukemaan näitä epätoivoisia, samankaltaisia
pyyntöjä, että elonmerkit, joita kodittomat lähettivät toisilleen
maailman toisesta päästä toiseen, liikuttivat yleensä häntä enää hyvin
vähän. Mutta miksi nämä pikku ilmoitukset tänään vaikuttivat häneen
niin voimakkaasti?
Ellei hän palaa, mietti Helena äkkiä kauhistuen, olen samassa asemassa
kuin nämä kaikki ihmiset. Enhän tiedä edes hänen osoitettaan.
Helena hypähti vuoteesta. Hän ei voinut odottaa kauemmin. Voittamaton
tuska oli hänet vallannut. Hänen täytyi päästä ulos huumatakseen
itsensä.
Hänet nähtiin kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa, joissa _Pigal'in_
venäläisten oli tapana käydä. Kuin takaa-ajettu kiiruhti hän paikasta
toiseen äänekkäästi nauraen. Äkkiä ryntäsi hän hotelliin kysymään,
oliko Stefan käynyt siellä. Joka kerran sai hän kieltävän vastauksen.
Sitten palasi hän pöytään, josta hän juuri oli lähtenyt, heti jälleen
rientääkseen toiseen. Vihdoin tuli hetki, jolloin työ alkoi.
Koko yön paloi kuume hänessä. Tuskin oli hän laulanut yhden romanssin,
kun hän jälleen kiiruhti _Sans-Souci‘hin_. Hän ei puhutellut ketään,
vaan etsi kahvilasta ja terassilta.
Aamun valjetessa ei Helena palannut kotiin niinkuin muulloin aina
siitä lähtien, jolloin hänet oli erotettu _Samovar'ista_. Hän pelkäsi
huonettaan, tuota likaista huonetta, joka vielä edellisenä iltana oli
tuntunut hänestä niin kauniilta ja kodikkaalta.
Ja mustalaiset tulivat. Helena joi heidän kerallaan. Veran täytyi viedä
hänet pois, sillä hän nyyhkytti hysteerisesti nojaten pöytään ja huusi:
— Sano, rakas, että hän tulee takaisin! Hän tulee takaisin!
Siitä lähtien oli Helena pysyvästi deliriumissa. Millään muulla sanalla
ei voi hänen elämäntapaansa ilmaista. Humala ei silmänräpäykseksikään
haihtunut hänestä. Unessakin oli sen leima hänessä. Heti herättyään
tarttui hän vuoteen vieressä olevaan vodkapulloon. Se oli hänelle
ainoa keino voidakseen alkaa uudelleen yönsä, jotka olivat täynnä
hallusinatioita. Ellei häntä kannettu tajuttomana huoneeseensa, joi ja
nauroi hän edelleen, kunnes sai kouristuksia tai itki tukahtuakseen.
Hän lauloi ja loukkasi vieraita, sopi, solvasi heitä uudestaan ja
lauloi ja joi edelleen.
Mikään ei voinut hillitä hänen mielettömyyttään, eivät Veran rukoukset
eivätkä _Esturgeon'in_ isännän arat varoitukset, ei edes ne melkein
inhoksi muuttunut halveksunta, jolla häntä hotellissa kohdeltiin.
Hänellä oli vain yksi huoli, nimittäin saada alkoholia. Mutta siihen
hän tarvitsi rahaa. Hänen kassansa oli pian tyhjä, samoin hänen
saamansa ennakko palkastaan. Hän lainasi Veralta, myi kaikki vaatteensa
ja joutui jälleen pukemaan ylleen mustalaishepenet. Mutta nämäkin rahat
riittivät vain muutaman yön.
Silloin kääntyi hän niitten miesten puoleen, jotka kävivät
ravintolassa. Hän antoi heidän hyväillä ja syleillä itseään saadakseen
pullon paloviinaa. Mutta saatuaan, mitä hän halusi, puhkesi hän
huutamaan, lausui uhkauksia ja sopimattomia solvauksia.
Pian oli hänen lähdettävä _Esturgeon'ista_.
Hän oli yhä vielä kaunis, ja hänen äänensä kävi päivä päivältä
tuskaisemmaksi ja sydäntävihlovammaksi. Siksi sai hän ilman muuta
paikan toisessa yöravintolassa, ennen kaikkea siksi, että hän osasi
niin hyvin houkutella juomaan. Vain lyhyen ajan pysyi hän siellä, sillä
hän puri erästä miestä, jonka kasvot olivat Stefanin näköiset.
Senjälkeen kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän sai jälleen työtä.
Tämän ajan vietti hän Sans-Souci'ssa, missä hänellä vielä oli hiukan
luottoa. Siellä tapasi hän myös Shuvalovin.
— Ah, Maksim, _Pigal_ ei siis päästä sinua irti? hän huusi. — Mutta
eihän sinulla ole täällä enää mitään tekemistä, autoton autonkuljettaja.
Hän tuskin huomasi toisen hämmästynyttä vastausta, vaan jatkoi:
— Voitko tarjota minulle jotain juotavaa?
— Voin kyllä, jos todellakin sitä haluatte.
— Haluanko minä? Miten tyhmä ja kohtelias sinä oletkaan. Mutta
sinähän olet rikas, sinullahan on seteleitä, seteleitä (hänen äänensä
madaltui). Sinä levität ehkä väärää rahaa? Etkö? No hyvä. Tunnen vain
erään pojan, joka elää sillä. Hän miellyttää minua. Katsohan häntä. Hän
pelaa korttia tuolla nurkassa. Asetun varmasti yhteen hänen kanssaan.
Olen saanut tarpeekseni yksinäisyydestä. Tilaa vielä lasi minulle.
Helena näki Shuvalovin jälleen seuraavana päivänä ja sitten joka ilta
_Sans-Souci'ssa_. Hän ihmetteli hiukan näitä käsittämättömiä käyntejä,
sillä näytti siltä, kuin Shuvalov tulisi vain saadakseen puhella
hänen kanssaan. Hän ei juonut, jutteli hänen kanssaan tunnin pari
joutavanpäiväisistä asioista ja läksi jälleen. Mutta tyttö ei udellut
häneltä mitään. Mitä hän välitti miehen käyntien syistä, kunhan tämä
vain hankki hänelle juotavaa.
Eräänä iltana kysyi Shuvalov mitä välinpitämättömimmällä äänellä:
— Ettekö vieläkään ole saanut tietoa Stefanista?
Tyttö lakkasi hyräilemästä. Tätä nimeä ei vielä milloinkaan oltu heidän
keskensä mainittu.
— Sinä tiedät jotakin, mutisi hän ja tarttui hänen ranteeseensa.
— Ei, ei, minä en tiedä enempää kuin tekään. En tuntenut häntä ennen
hänen tänne tuloaan. Mutta olen tavannut Irtitshin, joka aikoo jäädä
muutamaksi viikoksi Parisiin. Ja jos haluatte tavata häntä...
— Ahaa, minä ymmärrän, sanoi Helena hitaasti. — Ei, pikku Maksim, en
halua tavata häntä enkä vastedes sinuakaan.
Äkkiä hän raivostui ja huusi vavisten:
— Lähde tiehesi tai heitän lautasen päähäsi! Vakooja, sinäkin olet
vakooja!
Pian senjälkeen lauloi hän eräässä uudessa venäläisessä ravintolassa.
Hänen joka yö aikaansaamansa skandaalit olisivat varmasti pian
aiheuttaneet hänen erottamisensa, ellei eräs marraskuun alussa sattunut
tapaus olisi kokonaan lopettanut hänen uraansa _Pigal'issa_.
Eräänä iltana hänet kutsui pöytäänsä eräs mulatti, joka puhui ranskaa
amerikkalaisen tavoin murtaen. Mies oli jo juovuksissa kun Helena
saapui hänen luokseen. Aamulla oli heidän edessään kymmenkunta tyhjää
pulloa. Kun miehen piti maksaa, veti hän lompakkonsa esiin, katsoi
hämmästyneenä sen laihaa sisältöä ja kirosi:
— Minulta on varastettu! Minulla oli viisituhatta frangia tullessani
tänne. Se on hän!
Helena nauroi kastanjanruskeita sormia, jotka liikkuivat hänen edessään
kuin madot. Mutta mies toisti itsepintaisesti:
— Hänet on tarkastettava, hänet on tarkastettava!
Välittämättä koko henkilökunnan vakuutuksista ja kiukustuneena siitä,
ettei Helenaa liikuttanut mikään, ryntäsi hän kadulle ja huusi poliisia.
Huoneiston omistaja tuli tytön luo ja virkkoi:
— Teidän on mentävä mukaan, mutta älkää pelätkö, ettehän te ole tehnyt
mitään.
Helena ei vieläkään käsittänyt, mitä häneltä haluttiin. Mutta hän läksi
tottelevaisesti eteishuoneeseen. Siellä hän näki poliisin, joka odotti
häntä. Hän väistyi horjuen takaisin.
— Mitä, mitä, hän huusi! — älkää koskeko minuun!
Hänen kasvojaan rumensivat juopumus, yön valvonta ja tuska. Mutta
virkamies oli niin tottunut sellaisiin kasvoihin, ettei se häntä
liikuttanut.
— Ei mitään juttuja, ei mitään riitaa, hän sanoi. Eteenpäin!
— Mutta minä en ole tehnyt mitään... minä en...
— Se ei liikuta minua. No, tulkaa!
Hän tarttui tytön käsivarteen. Tämä raaka kosketus ja märän univormun
haju sammuttivat kaikki Helenan tunteet ja ajatukset. Hän antoi viedä
itsensä pois kuin säkin.
Rue Rochechouart'in poliisiaseman luona haki poliisi silmillään
ilmiantajaa. Mutta mulatti oli kadonnut.
— Kummallinen poika, mutisi poliisi ja katsoi hetken Helenaa epäröiden.
Tyttö näytti niin tylsältä ja kuolemankalpealta, että hän kohautti
olkapäitään. Vaikka hän olisi viatonkin, oli parempi, ettei hän jäänyt
kadulle tuossa tilassa.
Helena astui ylös portaita, tuli huonosti valaistuun huoneeseen ja
näki siellä muita virkapukuisia miehiä. He näyttivät väsyneiltä ja
synkillä. He tuskin vilkaisivat häneen. Sitten nousi hän jälleen miehen
seuraamana portaita ja huomasi äkkiä olevansa puolipimeässä keskellä
sekavaa muminaa. Vasta silloin toimivat hänen hermonsa ja huudahti
hurjasti.
Siellä on taas joku, joka näkee henkiä, pilkkasi joku.
— Mutta missä minä olen? Mitä tämä merkitsee? kysyi Helena venäjäksi.
— Nyt puhuu hän rikollismurretta, huomautti toinen.
Nämä äänet olivat niin raakoja ja ilkeitä, että Helena pelästyi.
Vielä enemmän hän kauhistui, kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen
ja hän eroitti paremmin kasvot, jotka täyttivät vajan, jossa hän oli.
Ne olivat pelkkiä langenneiden ihmisten kasvoja, säälimättömiä ja
toivottomia.
Helena koetti paeta niitä, löytää paikan, missä hän voisi olla yksin,
kyyristyä kokoon ja pysyä näkymättömänä. Mutta suuressa huoneessa oli
heitä niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuneet penkeille, joita oli
seinillä. Minnepäin Helena kääntyikin, joka puolella oli uusia kasvoja.
Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli seisonut paikallaan, uskaltamatta
liikahtaakaan. Mutta kun ei kukaan enää kiinnittänyt häneen huomiota,
herpaantui hänen ruumiinsa. Hänen polvensa pettivät ja hän vaipui
lattialle. Se oli kostea ja tahmea, mutta hän ei jaksanut nousta. Koko
ajan valui sade rikkinäisen katon lävitse. Hänen ohuet vaatteensa
olivat pian läpimärät. Hän värisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan.
Kaukaisesta nurkasta kuului kuorsausta. Vähän lähempänä keskustelivat
jotkut miehet hiljaisella äänellä. Hän yritti koneellisesti seurata
heidän puhettaan, mutta murre oli hänelle käsittämätöntä. Jokin
karvainen vilahti nopeasti hänen jalkainsa ylitse.
Kesti kauan, ennenkuin aamu sarasti. Vihdoin alkoivat ihmiset näkyä
selvemmin, niinkuin hiilipiirroksina enenevässä valossa. Kaikki naiset
ja miehet olivat toistensa kaltaisia: kaikki olivat puetut lokaisiin
riepuihin ja kaikilla oli samat levottomat kasvot. Helena sulki
silmänsä päästäkseen näkemästä heitä.
Hän vapisi märissä vaatteissaan. Hän oli jo täysin selvinnyt
humalastaan, mutta väsymys ja kauhu vaikuttivat yhtä voimakkaasti
kuin alkoholi. Helena ei voinut käsittää, mitkä tapahtumat olivat
johdattaneet hänet tänne. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että häntä
aiottiin rangaista hänen hurjasta elämästään, että sitä varten oli
olemassa lakeja, joista hän ei tiennyt, ja että hänet suljettaisiin
kuukausimääriksi vankilaan.
— Minuthan tuomitaan, minut tuomitaan, mietti hän, — eikä minua ole
vielä milloinkaan rangaistu.
Hän tukahdutti vastenmielisyytensä ja kysyi vieressään lojuvalta
maankiertäjältä väristen.
— Olemmeko me vankilassa?
Mies vastasi olkapäitään kohauttaen:
— Se on selvä, ellei sinulla ole mitään papereita.
— Mutta minullahan on, minullahan on! huudahti Helena.
— Niinkö, oletko siis kokaiinin vuoksi? Etkö? Oletko ollut tappelussa?
Etkö? No, kyninyt jonkun kavaljeerin lompakkoa? Ei sitäkään? No, ellet
halua sanoa mitään, niin jätä minut rauhaan, senkin karnevaalinaamio!
He nauroivat ja tekivät rivoja huomautuksia tytön puvusta. Helena kätki
kasvot käsiinsä eikä sanonut enää sanaakaan.
Kymmenen ajoissa ilmestyi poliisi ovelle. Toinen toisensa jälkeen
seurasi häntä sihteerin luokse. Mutta heitä oli niin paljon. Kello tuli
kaksitoista eikä Helenaa oltu vielä kutsuttu.
— Kello on hyvinkin neljä, ennenkuin me pääsemme sinne, murisi
maankiertäjä.
Helena vapisi. Joutua siis vielä kauemmin odottamaan tässä ympäristössä
ja kauheassa epävarmuudessa! Hänessä oli kuumetta. Vaikkei hänen
alkoholin tärvelemä vatsansa enää voinut tunteakaan nälkää, poltti
hänen suutaan ja kurkkuaan hirvittävä jano. Ja tuo tuli levisi niskaan
ja aivoihin asti. Hän luuli kuolevansa. Mutta maankiertäjän ennustus
ei ainakaan häneen nähden pitänyt paikkaansa. Ovi aukeni jälleen ja
virkailija viittasi Helenalle. Hän seurasi horjuen. Ymmärtämättä
mitään kuuli hän komisarion puhuvan jokseenkin kohteliaasti. Hän ei
käsittänyt, mistä onnellisesta sattumasta tämä puhui ja että joku oli
tullut vaatimaan hänen vapauttamistaan.
Hän puisti vain päätään ja sopersi:
— Kiitos, herra, kiitoksia hyvin paljon.
Sitten ryntäsi hän ulos kuin mieletön, työnsi sivuun turkkiin verhotun
miehen, joka seisoi poliisikonttorin ovella ja näytti odottavan häntä,
ja kiiruhti Veran luokse.
— Minut on... minut on... huusi Helena.
Ja kouristuksien vallassa kaatui hän maahan.