V.

Stefan oli kykenemätön rakastamaan. Hän kuului liian paljon omaan

satumaailmaansa voidakseen ottaa eläviä olentoja vakavasti. Ne

saattoivat tarjota hänelle ainoastaan aineksia hänen luovaa työtään

varten.

Rakkaudessa — täytyy antaa. Vapaaehtoisesti ja välinpitämättömästi

antoi Stefan kaikille ystävyytensä, jonka luonnollisuus, runous ja

lapsellinen hyvyys muodostivat, ja hänen äänensäkin, joka muistutti

linnun pyytäjän tai taikurin ääntä, tuntui aina vapaasti ilmaisevan

häntä itseään — mutta hänen sisäinen elämänsä, todellinen elämänsä oli

niin omalatuinen, vaativainen ja suljettu, ettei hän voinut antaa siitä

hituistakaan kenellekään toiselle. Vain herkät lapset ja Irtitshin

kaltaiset miehet, jotka vielä olivat kokonaan kasvaneet kiinni maahan

ja sen ihmeisiin, saivat siitä joskus sirpaleen osakseen.

Mutta joskin he saivat hiukan häneltä, ei hän koskaan menettänyt

itsestään mitään. Hän näki heissä muutaman minuutin ajan vain jonkun

salaperäisen alkemian heijasteina, jonka hän kateellisesti omisti

kirjoihinsa.

Siten oli hänen elämänsä vieläkin itsekkäämpää, kun hänen egoisminsa ei

ollut aineellista laatua; hän olisi kyllä jonkun köyhän raukan vuoksi

antanut viimeiset vaatteensa. Hänen elämänsä oli sitä suljetumpaa, kun

hän oli muita kohtaan osaaottavainen ja hyväntahtoinen. He herättivät

hänen harrastustaan yhtä paljon, milloin intohimoisesti, milloin

taas ei hän välittänyt heistä lainkaan; sillä hän omasi samalla

välinpitämättömyyden ja uskottomuuden lahjan.

Siitä huolimatta oli olemassa jonkinlainen maanalainen käytävä Stefanin

ja ihmiskunnan välillä: hänen intohimonsa naisiin. Mutta kun hän oli

tyydyttänyt pyyteensä, oli tämäkin tie tukossa, ja nainen, jota hän oli

ahnaasti syleillyt, muuttui hänelle yhtä vieraaksi kuin koko muukin

maailma.

Syvimmän vaistonsa mukaan oli hän aina välttänyt naisia, jotka

olivat koettaneet häiritä hänen yksinäisyyttään ja tunkeutua hänen

valtakuntaansa. Hänellä oli ollut kummallisia rakastajattaria,

jotka usein olivat herättäneet hänen ystävissään paheksumista:

palvelustyttöjä, pesijättäriä, prostituoituja. Ja jos he olivat

kuuluneetkin korkeampiin yhteiskuntaluokkiin, olivat he olleet yhtä

välinpitämättömiä ja moraalisesti velttoja kuin muutkin. Saituri

valitsee aina sellaisen ympäristön, johon hän voi kätkeä aarteensa.

Stefan piiloitti muilta huolellisesti henkiset kalleutensa.

Vaikka hänen suhteensa Helenaan kestikin kauemmin, johtui se vain

niistä olosuhteista, joissa he olivat tavanneet ja siitä, että hän

heidän yhteiselämänsä alussa oli saanut sen käsityksen, että Helena

kuului samanlaisiin naisiin, joita hän ennen oli rakastanut. Myöhemmin

ei heidän yhdessäolonsa enää riippunut tytöstä.

Helena puolestaan myös tarvitsi jonkun aikaa selvittääkseen itselleen

tunteensa Stefania kohtaan.

Tämä tunteitten ottama hengähdysaika ja sisäinen epävarmuus olivat

luonnollisena seurauksena siitä pyörteestä, joka heidän yhdyselämänsä

ensi päivästä asti oli vastustamattomasti temmannut heidät mukaansa.

Kun heidän väkivaltainen ja iloton himonsa oli heittänyt heidät

toistensa syliin, nukahtivat he molemmat melkein yhtaikaa, edes

riisuutumatta, ja he nukkuivat, kuin kuolleet. Kello kävi jo

kahtatoista päivällä.

Tarjoilija, jonka tapana oli ilmoittaa Helenalle päivällisajan tulleen,

astui kuten tavallista koputtamatta sisään. Hän ei ollenkaan ihmetellyt

nähdessään miehen Helenan vieressä, vaan kosketti tyttöä. Hän avasi

silmänsä, katsoi häntä älyttömästi ja mutisi: Antakaa minun olla

rauhassa!

— Ja sitten hän vaipui uudelleen samaan lyijynraskaaseen uneen.

Vera Petrovna kävi levottomaksi, kun ei Helenaa kuulunut laulamaan.

Hän lähetti Ludmillan hänen luokseen ja Ludmilla herätti molemmat.

He nousivat hämmästyneinä, niinkuin he palaisivat takaisin autiosta

yksinäisyydestä, katselivat toisiaan ymmärtämättä mitään, ja vasta kun

he vihdoin muistivat tapahtumat, jotka olivat vieneet heidät samaan

vuoteeseen, tuntui pikku tanssijattaren läsnäolo heistä kiusalliselta.

He odottivat, kunnes hän oli lähtenyt.

— Nopeasti, nopeasti, sanoi Helena nousten ylös. — Meidän täytyy mennä!

Hän pesi kasvonsa ja maalasi ne nopeasti. Hänen punatessaan huuliaan

yritti vasta puoliksi herännyt Stefan syleillä häntä. Tyttö työnsi

inhoten hänet luotaan huudahtaen:

— Ei, en tahdo!

Mutta ollessaan lähdössä hän palasikin takaisin, kietoi kuumat kätensä

Stefanin kaulaan ja puristi hänen aistilliset peikonkasvonsa itseään

vasten. Ja Stefan seurasi Helenaa, hänen himonsa ajoi hänet tytön

jälkeen _Samovar'iin_.

Siellä ottivat kaikki iloisesti ja ystävällisesti hänet vastaan.

Edellisen yön juhla kietoi Stefanin sädekehällä, vielä enemmän kuin

anteliaan Irtitshin. Eversti johti hänet parhaimpaan pöytään, kyseli

hänen vointiaan, orkesteri soitti hänelle parhaimmat ohjelmistostaan,

kuoro hymyili hänelle ymmärtäväisesti. Ei kukaan tehnyt mitään

juomarahojen vuoksi, (kaikki _Samovar'issa_ palvelevat tiesivät

eilisestä, kummalla ystävyksistä rahaa oli). He halusivat vain osoittaa

mieltymystään ja kunnioitusta miehelle, joka osasi oikein nauttia

öistään.

Tämä lämmin ja herttainen ilmapiiri miellytti Stefania. Ja

katsellessaan Helenan, Vera Petrovnan ja Feodorin kauniita kasvoja

oli hän täysin onnellinen. Hiljaisella äänellä lauloi mustalainen

surumielisiä laulujaan, ainoastaan hänelle. Feodor veltossa voimassaan,

käsi tikarinkahvassa, tuntui hänestä heidän riemunsa ihanalta

vartijalta, Helenan tumma suu oli hänestä nautinto itse.

Helena ei ajatellut mitään. Valo, musiikki, ravintolan melu ja hänen

oma uupumuksensa tekivät hänet tunteettomaksi. Mutta tunnit kuluivat

hyvin nopeasti, eikä hän enää huomannut, että yö oli muodostunut

hänelle tottumukseksi; sillä vastapäätä häntä istui suuri, laiha

olento, jonka kömpelöt liikkeet liikuttivat häntä, ja merkillinen

naamio, älykäs, ruma ja lapsellinen, hymyili hänelle koko ajan.

Stefan tahtoi välttämättä, että Rizin istuisi hänen vieressään, ja hän

käytti koko viehätysvoimansa saadakseen hänet unohtamaan edellisen

illan tahtomatta tapahtuneen loukkauksen. Hänen vilpittömyytensä,

hänen silmiensä uneksiva ilme ja hänen kaunis äänensä, jota hän osasi

käyttää ihmeen taitavasti, antoivat hänelle — jos hän itse halusi

— vastustamattomat aseet toisen ystävyyden voittamiseksi. Helena,

joka ei ollut itse sitä vielä kokenut, huomasi Rizinin muuten niin

elottomien kasvojen vilkkaasta ja herkästä ilmeestä Stefanin voiman. Se

kauhistutti häntä.

Stefan näytti osaavan herättää eloon jotain uutta, jonkun heikon kohdan

sielussa, joka oli alennuksessaan kivettynyt ja siten säilynyt kokonaan

kuolemasta. Ja kun Stefanin kerran onnistui liikuttaa ruhtinaan

sielua, mitä silloin tapahtuisikaan hänelle, joka ei vielä ollut niin

jäykistynyt?

Mutta tähän pelkoon sekoittui suurta hellyyttä. Näiden kaikkien

_Pigal'in_ miesten ja naisten seurassa, ahneiden, levottomien ja

kuumeisten olentojen seurassa, jotka eivät voineet tulla toimeen

muualla kuin tässä yöravintoloiden ahtaassa kehässä, oli Helena jo

tottunut pitämään tätä kuria joukkoa omanaan: mutta nyt oli heidän

keskellään muuan, joka oli niin ihmeellisen täynnä lapsellisuutta,

unelmia, lempeyttä ja viattomuutta, joka ennen kaikkea oli kotoisin

niin kaukaa täältä. Ja tämä sanantuoja toisesta maailmasta, jossa

kaikki oli vapaata ja kirkasta...

Äkkiä tunsi Helena sydämensä puristuvan kokoon. Vera oli juuri

lopettanut romanssin, ja Stefan hyväili hänen valkeita hiuksiaan, jotka

vivahtivat violetille.

Miksi istuu Vera aivan hänen vieressään ja minä häntä vastapäätä?

ajatteli Helena tuntien katkeruutta, jonkalaisia hän ei vielä

milloinkaan ollut kokenut.

Ja hän kysyi äänellä, jonka vihamielistä sävyä hän ei itsekään täysin

huomannut:

— Lopetitko jo, Vera? Saanko minä nyt laulaa?

— Luonnollisesti, lapseni, tiedäthän, miten mielelläni kuuntelen sinua.

— No, päästähän minut sitten istumaan sohvalle. Minun on siellä

mukavampi.

Mustalainen naurahti ystävällisesti ja osanottavasti, ja Helenan oli

pakko punastua. Mutta hän ei olisi osannut selittää, johtuiko se

siitä, että hän oli hämillään huomatessaan Veran käsittäneen hänet,

vaiko tyytyväisyydestä senvuoksi, että hän oli sidottu Stefaniin,

vaikka vain kolmannen henkilön ajatuksissa. Hän valitsi laulun, jolla

hän tiesi voittavansa. Se oli täynnä huolettomuutta, rajuutta ja

päihtymystä. Tavallisesti tunsi hän kitarran viime akordin soitua

ikäänkuin vapauttaneensa osan itsestään. Mutta tällä kertaa oli hän

havaitsevinaan laulun uhmassa ja hehkussa väärän sävyn, niinkuin

ne eivät kuuluisikaan hänelle, niinkuin jotakin tärkeätä, jotakin

välttämätöntä olisi jäänyt ilmaisematta.

Ja kun Stefanin suudelmat polttivat hänen kaulaansa, ei hän tuntenut

mitään riemua, vain tympeää pelkoa. Tätä hän ei ollut etsinyt

istuutuessaan hänen viereensä. Mutta mitä sitten? Eikö miehellä tämän

siveettömän, myrkyllisen laulun jälkeen ollut oikeus syleillä häntä

aivan niinkuin tavallista porttoa?

Oli jo niin pitkä aika siitä, kun Helena oli ajatellut yhtenäisesti

ja tutkinut itseään, että hän säikähti tästä uhkaavasta huomiostaan.

Hän kauhistui mustalaishepenissään yhtä paljon kuin ennen, jolloin

hän ei vielä ollut _Pigal'issa_. Ei, ei, hän ei halunnut enää tietää

mitään itseperusteluista, ei enää kärsiä siitä. Ja sen tukahuttamiseksi

oli keino, se oli hänen edessään, varmasti vaikuttavana ja koettuna.

Hänellähän oli lääke, laseissa kultaisena välkkyvä. Hän tarttui siihen.

Koneellisesti ja ankaran johdonmukaisesti toistui nyt vanha juttu. Kun

Helena oli alkanut, eivät muut halunneet jäädä hänestä jälkeen. He

joivat myöskin. Viini kiihoitti heitä soittamaan ja laulamaan, laulu

ja musiikki kiihoittivat heitä juomaan. Kun _Samovar_ suljettiin, ei

janoa vielä oltu saatu sammumaan. Feodor läksi kaukaasialaisten luo

_Lesghine'iin_, Vera, Helena ja Stefan _Esturgeon'iin_.

Kuten aamullakin oli siellä jälleen mustalaisia ja vodkaa, ja jälleen

oli aurinko korkealla, kun kirjailija ja Helena palasivat hotelliin,

missä he jälleen ottivat toisensa vaieten ja eläimellisesti.

Niin kului muutamia päiviä. Kaikki olivat samankaltaisia, sillä ei

ole mitään yksitoikkoisempaa eikä mikään sido enempää kuin öiset

tottumukset. Puoliyön aikaan saapuivat Helena ja Stefan _Samovar'iin_,

jossa he pian tapasivat Veran, Feodorin ja Rizinin. Vähitellen, mutta

välttämättömästi he humaltuivat, sillä aamuun oli pitkä aika. Alkoholi

täytti heidät hermostuneella ilontunteella, se ajoi heitä toisesta

venäläisestä pikkuravintolasta toiseen. Kaikkialla he joivat, vihdoin

uupuneina, kuollein sieluin ja toisiaan himoiten vaipuakseen Helenan

vuoteeseen. Vasta yöllä he jälleen havahtuivat kiertämään uudelleen

samaa kehää.

Tämä yökulkijaelämä ei antanut Stefanille aikaa päästä omaksi itsekseen

takaisin eikä Helenalle mitään mahdollisuuksia päästä selville

tunteistaan. Kaikki suli yhteen, häipyi usvaksi, joka teki pään

tyhjäksi ja ruumiin verettömäksi, ja jonka vain alkoholin piiska pystyi

muutamaksi tunniksi karkoittamaan. Näinä päivinä, jotka eivät olleet

mitään päiviä, ja näinä öinä, jotka eivät olleet mitään öitä, eivät

Helena ja Stefan vaihtaneet kahtakaankymmentä sanaa, jotka olisivat

vieneet heitä lähemmäksi toisiaan. Mutta heidän joka aamu yhtyvät

ruumiinsa antoivat heille paremman ja onnellisemman tottumuksen.

Harvinaisina, lyhyinä selvinä hetkinään ihmetteli Helena katsellessaan

Stefanin rumia kasvoja, miten hän saattoi kokea niin suurta riemua

hänen sylissään, kun ihana Feodor oli jättänyt jälkeensä vain tympeän

väsymyksen tunteen. Hän ei käsittänyt, että hän katkaistuaan moraalin

kahleet ja tuntien Stefania kohtaan jotakin, mitä hän ei vielä

ymmärtänyt, vihdoin oli kypsä fyysilliseen elämään. Ja hän sanoi

masentuneena itselleen:

— Olen auttamattomasti hukassa. Niinkuin kurjin portto nautin

ensimmäisestä parhaasta, vaikka hän on rumakin.

Miten kauan olisivat he eläneet näin, jos Stefan olisi ollut rikas?

Stefan kysyi tätä usein myöhemmin itseltään voimatta vastata siihen, ja

hän värisi ajatellessaan, mitä hänestä olisi tullut, jos hänen varansa

olisivat sallineet hänen jäädä ainaiseksi _Pigal'in_ öitten sokaisevan

lumouksen valtaan.

Tietysti oli hän kykenemätön pitämään lukua rahoistaan, mutta

pitäessään kaikki aina mukanaan ei arviolasku ollut vaikea. Sinä

aamuna, jolloin hän kiinalaisten kirjoitusmerkkien koristamasta

lompakostaan otti viimeisen tuhannen frangin setelinsä, kirjansa

tekijäpalkkion viimeisen jäännöksen, tiesi hän, että siitälähin oli

_Samovar_ häneltä suljettu. Tämä havainto huolestutti häntä hiukan.

Ei köyhyyden pelosta, ei, sillä kaikista venäläisistä pakolaisista

oli hän parhaiten siihen tottunut, nuoruudestaan saakka. Hän eli aina

kädestä suuhun. Mutta häntä suututti luopuminen niin monista rakkaista

tottumuksista: kuninkaanarvosta, joka ravintolassa hänelle oli suotu,

everstin hyvistä kasvoista, Vera Petrovnan hiuksista, _Esturgeon'in_

lauluista ja Helenan kauniista rinnoista. Tästä kaikesta oli hän

nauttinut tuskin viikkoakaan, mutta myrkky oli nopeasti imeytynyt

vereen.

Tällaisia olivat Stefanin huolestuneet ajatukset hänen vaihtaessaan

viimeistä seteliään. Hän karkoitti ne, sillä hänen tuttavansa veivät

hänet mukanaan ja hän halusi tänä aamuna tuhlata _Pigal'issa_ rahansa,

luullen tilaisuuden viimiseksi.

Ei milloinkaan ollut hän ollut niin iloinen, niin viehättävä ja

lennokas puheissaan. Tuntiessaan, että hänen oli jätettävä nämä

ihmiset, ettei hän enää milloinkaan kuulisi heidän laulujaan, sai

heidät hänen mielessään näyttämään jo hänen omilta taruolennoiltaan.

Hän ei enää nähnyt heitä, hän vain muisti heidät, se on, hän loi heidät

sellaisiksi kuin hän halusi heidät nähdä. Helena oli ihmeellinen

kaksoisolento. Milloin oli hän merenneito, kun tapasi hänen surullisen

katseensa, milloin oli hän kuin kasvihuonekukka, kun Stefanin

katse kohdistui hänen kuumiin huuliinsa ja rakkaus, jota Stefan ei

milloinkaan ollut tuntenut ja jota hän ei milloinkaan tyttöä kohtaan

tuntenutkaan, leimahti siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän luuli

näkevänsä tytön viimeisen kerran ja jolloin tytöstä tulisi vain unikuva

hänen muistinsa kätköihin.

Tätä merenneitoa ja kasvihuonekukkaa, ei mustalaisen valepuvussa

olevaa Helenaa hän sinä aamuna hyväili äärettömän hellin käsin; tämän

satuolennon kanssa hän ihmeellisimmällä äänellään puheli solisevista

lähteistä, puutarhoista ja mehiläisistä, niiden salaisuuksista ja

haltijattarista. Mutta Helena kuuli hänen puhuvan. Ja jos Stefan

olisi voinut lukea sen kiitollisuuden, joka kuvastui hänen kosteista,

puoliksi suljetuista silmistään, olisi hän tuntenut itsensä

rikolliseksi.

Heidän onnensa esti heidät päihtymästä niinkuin edellisinä päivinä ja

he tulivat hotelliin melkein selvinä.

— Stefan, Stefan, elämäni, miten oletkaan minulle puhunut, huudahti

Helena. Miten puhtaaksi olet pessyt minut. Miten rakastankaan sinua!

Nämä sanat, joita hän ei vielä milloinkaan ollut lausunut, joita hän

oli pitänyt puutteellisina ja jokapäiväisinä, niin moneen kertaan

kuultuina ja luettuina, hämmästyttivät häntä; sillä hän tunsi niin

ääretöntä hellyyttä ne lausuessaan. Niiden kaiku päihdytti hänet. Hän

istui liikkumattomana säteilevä hymy huulillaan, ja hänen kasvoillaan

oli kirkas ja vakava ilme, niinkuin hän kuulisi morsiushymnin soivan.

Minä rakastan häntä, minä rakastan häntä, ajatteli hän, — ja kaikki on

yksinkertaista ja kaunista. Sekä ruumiini ilo että nämä niin nopeasti

vierivät päivät. Hän on pelastanut minut, hän on nostanut minut ylös,

niin ylös. Ja minä en ansaitse sitä.

Helenan hurmio ei ihmetyttänyt Stefania vähääkään. Kaikki viime

tuntien kuluessa hänessä syntyneet kuvat liikuttivat häntä vielä. Ja

mikä olikaan luonnollisempaa kuin se, että Helena, hänen tumman ja

säteilevän satumaailmansa uusi ystävätär kiitti häntä siitä, että hän

otti tämän mukaansa omaan sisäiseen elämäänsä? Hän katsoi Helenaa

himottomin silmin. Sillä miten hän olisi voinut koskea satujensa

haltijatarta?

Ja tyttö ajatteli:

Hän ei ajattele ainoastaan ruumistani, niinkuin luulin ja niinkuin

luulin itsekin haluavani vain sitä. Se kaikki johtui vain humalasta.

Hän puhuu minulle edelleenkin. Me käymme metsissä ja maalla. Hän

näyttää minulle kasveja ja hyönteisiä, ja vasta työaikani alkuun me

palaamme takaisin _Samovar'iin_. Me emme juo enää. Ja kaikki muuttuu

hyväksi ja valoisaksi, sellaiseksi kuin hänen äänensä.

Stefan tuli hänen luokseen, suuteli hänen hiuksiaan ja lausui:

— Hyvästi, Lenotshka, minun on lähdettävä luotasi. Nuku hyvin.

— Miksi, onko sinulla jotain ostoksia? kysyi tyttö ääni hellyyttä

tulvillaan. — Lähetä tarjoilija, niinkuin tavallista. Vai haluatko

käydä jonkun ystävän luona? Voithan tehdä sen huomenna.

Stefan pudisti suurta päätään ja sanoi iloisesti:

— Ei, menen kotiin. Minulla ei ole rahaa enää.

Helena ei vielä käsittänyt, mutta alkoi tuntea pelkoa. Epävarmalla

äänellä hän sanoi:

— Onhan sinulla aikaa mennä hakemaan sitä.

— Olet hauska, Helena, luullessasi, että minun on vain mentävä kotiin

löytääkseni kultaa. Ei, rakas minulla ei ole enää mitään.

— Entä sitten?

Stefan teki avuttoman liikkeen, mutta hymyili edelleen.

— Mutta... Stefan... mutta... milloin näen sinut jälleen huomenna?

Eikö? Ylihuomenna?

— Tiedäthän, että asun niin kaukana. Varmasti et tunne koko seutua,

Parc Montsouris'n luona. Ja autobussit, maanalaiset en tiedä edes,

miten selviydyn tänä aamuna kotiin. Ei, rakkaani, kun kerran pääsen

kolooni, en enää lähde sieltä ulos.

Hän puhui ystävällisesti niinkuin ennenkin, silmissään lapsellinen

katse. Ja tämä luonnollisuus ja keveys koskivat Helenaan, enemmän kuin

hänen sanansa. Hänellä oli merkillinen tunne siitä, ettei hän enää

ollut ihmisolento, vaan merkityksetön varjo, jonka yli Stefan astui.

— Niin, rakas, jatkoi Stefan — sanoudun irti _Pigal'ista_.

Tämä viimeinen isku nosti veret Helenan kalpeille poskille. Hän oli

siis ollut Stefanille vain koriste, niinkuin moni muukin, tämän valoja

tulvivan, kirotun kaupungin koriste-esine, kitarra. Hänen ylpeytensä

käski häntä salaamaan suuttumuksensa ja tuskansa. Hänen täytyi päästää

Stefan menemään pysyen yhtä rauhallisena kuin mies itsekin.

— No hyvä, voi hyvin, sanoi hän kääntyen pesupöydän yläpuolella

riippuvaan peiliin päin ikäänkuin pyyhkiäkseen maalin pois kasvoiltaan.

Mutta hänen silmänsä kiintyivätkin toilettiesineisiin, jotka Stefan oli

ostanut ja jotka olivat hänen omiensa vieressä. Ajatellessaan, ettei

Stefan enää milloinkaan niitä käyttäisi, että hänen olisi viskattava ne

pois, tunsi hän, ettei hän enää jaksaisi elää yksinään tässä huoneessa.

Se näytti äkkiä olevan täynnä Stefania, ja kun kirjailija otti askeleen

ovea kohti, sulki hän vaistomaisesti tien ja huohotti:

— Ei, Stefan rakas, se ei ole mahdollista!

— Mutta mitä nyt, rakkaani? kysyi Stefan hämmästyneenä Helenan

kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta.

— Se, että sinä lähdet pois, että sinä jätät minut yksin.

— En ymmärrä; niinhän täytyy tapahtua.

— Ei täydy. Eihän sinun ole pakko hyljätä minua, vaikket voikaan enää

käydä _Samovar'issa_. Asummehan me samassa kaupungissa. Ole toki

järkevä, rakkakin, ja ajattele, asiaa.

Stefanin kasvoilta luki hän sellaisen kauhun tämän ajatellessa

mahdollisuutta, että hänen täytyisi kulkea Parisin toisesta päästä

toiseen, pitää aina mielessään heidän kohtaamiseensa määrättyä aikaa,

eikä Helena voinut vihastua hänen kieltäytymisestään. Mutta samalla

ymmärsi hän, että Stefanin astuttua hänen huoneensa kynnyksen yli ei

hän näkisi häntä enää.

— Älä mene pois, älä mene pois, pyysi hän kiihkeästi.

— Rakastan nyt sinua liian paljon. Sinä et olisi saanut puhua minulle

tänään niinkuin puhuit.

Tyttö oli tarttunut hänen ranteisiinsa. Stefan oli hämmästynyt,

melkein loukkaantunut tytön itsepintaisesta pyynnöstä. Silloin tunsi

Helena, miten ensi kerran hänen elämässään sen päätekijä horjui: hänen

ylpeytensä.

— Minähän rukoilen häntä, minähän kerjään häneltä, sanoi hän itsekseen,

tuntien siitä enemmän pelästystä kuin häpeää.

Salamana näki hän edessään ne miehet, jotka olivat häntä rakastaneet

tai himoinneet: Vassian, Feodorin, jotkut muinoin Venäjällä, kaikki

hänen _Samovar'issa_ tapaamansa miehet, vieläpä Irtitshinkin. Hän oli

joko pitänyt heidät kurissa tai yksinkertaisesti työntänyt heidät

inhoten luotaan. Ja nyt hän valitti ja rukoili.

— Vastaa toki, huusi hän epätoivoisen kiivaasti, hysteerisesti.

— Älä pakoita minua painumaan polvilleni eteesi.

Stefan hätkähti hänen kimakasta huudostaan. Hän nosti käden otsalleen,

ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan, käsittääkseen, mitä tuo nainen

hänestä halusi.

— Ymmärrähän nyt, rakas, sanoi hän mahdollisimman hellästi. — Olenhan

selittänyt kaiken tarkkaan sinulle. En tiedä, millä eläisin enää täällä.

Hän näytti eksyneeltä lapselta. Sen nähdessään rauhoittui Helena

jälleen. Stefan ei siis halunnut kuulla hänen rukouksiaan. Tiesikö

hän ylipäänsä, mitä ylpeys oli? Hän oli yksinkertainen kuin

koruton kertomus. Miksei hän puhunut miehelle yksinkertaisesti ja

luonnollisesti? Silloin saisi hän tämän helposti taipumaan.

Helena syleili Stefania molemmin käsin, veti hänet vuoteeseen ja

painautui tiukkaan häntä vasten:

— Olet oikeassa, sanoi hän melkein iloisesti. — Käyttäydyn kuin

mieletön. Mutta katsohan, nämä yöt repivät hermoni hajalle. Kuuntele

minua nyt, rakas. Niin kauan kuin olimme yhdessä, en välittänyt

juomisesta. Mutta jos tahdon (ja omituinen ylpeys valaisi hänen

kasvojaan hänen muistaessaan, millainen valta hänellä oli miehiin) voin

ansaita rahaa kylliksi meille molemmille. Huonehan meillä on. Hiljaa,

hiljaa, sinä maksat minulle kaiken takaisin, vaikka korkoineen, kun

olet kirjoittanut uuden kirjan. Sinä et enää tule _Samovar'iin_ enkä

minä juo enää, vaan tulen sieltä suoraan kotiin. Sinä saat nukkua ja

tehdä työtäsi hyvin.

Tytön lempeys ja hänen ruumiinsa lämpö saivat Stefanin heltymään. Hän

nauroi iloisesti.

— Tehdä työtä täällä, sanoi hän. Oletpa koomillinen!

— Miksi niin? Järjestän sinulle tänne pöydän, ja aamuisin on täällä

niin rauhallista.

Stefan irrottautui tahtomattaan lempeästi tytöstä. Hän ajatteli sitä

täydellistä yksinäisyyttä, jota hän tarvitsi kirjoittaessaan. Hän

ajatteli, miten hänen kirkkaimpanakin päivänä oli laskettava kaihtimet

alas ja tilkittävä ovi tarkoin.

— Ah, rakkaani, hän sanoi, — vaikka minulla olisi kymmenen huonetta, en

voisi kirjoittaa riviäkään tietäessäni sinun olevan läsnä.

Tämä vastaus ei loukannut Helenaa. Hän tunsi taikauskoista kunnioitusta

henkistä työtä kohtaan. Hän oli tyytyväinen jo siitäkin, että Stefan

puhui hänen kanssaan työstään. Sehän oli ensimmäinen hänen sisäisistä

salaisuuksistaan, jonka Stefan uskoi hänelle.

— Ah, minä tahtoisin niin mielelläni tietää, mutisi hän hyväillen

Stefanin otsaa, — miten ne ihmeet, jotka olen lukenut, täällä syntyvät.

Helena ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, että Stefanin

kasvot, nuo hyvät ja lapselliset kasvot voisivat näyttää niin kovilta

ja epäluuloisilta. Mutta Stefan olikin tytön hellässä kysymyksessä

löytänyt pahimman vihollisensa: rauhanhäiritsijän, vieraan, uteliaan

imartelijan, joka aikoi tunkeutua siihen piilopaikkaan, missä oli

kätkettynä aarre, jota hän koko elämänsä ajan oli puolustanut ihmisten

katseita ja ääniä vastaan.

Hän asteli edestakaisin huoneessa sanoen hermostuneella, äänellä

lyhyesti:

— Ei sanaakaan enää siitä, pyydän.

Helena tarttui kaulaansa ikäänkuin tukahduttaakseen tuskanhuudon. Nuo

sanat! Ja ennen kaikkea tuo äänensävyt ikäänkuin hän olisi varas!

— Riittää, huusi hän, riittää! Mene vain! Miksi käyttäydyt minua

kohtaan näin? Siksi, että olet tullut tuntemaan minut kapakassa.

Viattomasta ilmeestäsi ja armeliaisuudestasi huolimatta olet

samanlainen kuin kaikki muutkin, yhtä pelkuri ja tyhmä kuin he.

Millä oikeudella sinä solvaat minua? Mitä kauhistuttavaa minä olen

sinulta pyytänyt? Tai mitä suututtavaa? Sinun mielestäsi olen siis

korkeintaan tarpeeksi arvokas vain sinun nautintoasi varten? Mutta

avointa ja luottavaa sanaa minä en ansaitse? Niinkö? Mutta katsohan

suoraan minuun, en sentään näytä täydellisesti portolta. Varmasti olen

ainakin yhtä arvokas kuin ennen tuntemasi naiset. Voit nauraa, mutta

sinä olet ensimmäinen rakastajani; ennen sinua oli vain Feodor yhden

yön, yhden ainoan yön, ja jos kertoisin sinulle kaiken, ymmärtäisit

minut. Jos olisit kysynyt minulta, en olisi vaiennut mistään. Mutta

mitä minun elämäni sinua liikuttaa? Sinä tulit, annoit minulle takaisin

puhtauden tunteen, ja nyt menet pois. Mutta mikä paha mahti lähetti

sinut tielleni? Olin rauhallinen kuin ruumisarkussa. Sinulla ei ollut

oikeutta, sinulla ei ollut oikeutta siihen. Sinulle tuottaa siis hyvin

paljon huvia koettaa valtaasi köyhiin ja kadotettuihin, mutta silti

uskollisiin ihmisiin, penkoa heidät sisintään myöten ja sitten sysätä

heidät sivuun. Näin kyllä, mitä teit Rizinille. Ja minulle tänä aamuna.

Saatana! Saatana!

— Älä sano sitä, huusi Stefan ristiten itsensä kalpein kasvoin. — Sinä

et tiedä...

Hän ei voinut jatkaa. Helena oli epätoivoisesti takertunut häneen.

Hän nojasi päätään hänen olkaansa, hyväili hänen poskiaan ja kuiski

huohottaen ja nyyhkien:

— Älä mene pois, rakas Stefanini, rakkaani! En pyydä sinulta mitään

muuta. Kohtele minua kuin kaikkein halveksittavinta naista, en nyt

ansaitse enempää. Silloin tällöin kohotan vielä pääni pystyyn,

mutta minä tiedän, minä tiedän, mitä on sieluni pohjalla. Sinun ei

vain tarvitse antaa minun tuntea sitä liian paljon, siinä kaikki.

Sinähän jäät, sano, jääthän, eikö niin? Itken sinun tähtesi. En

olisi milloinkaan uskonut voivani itkeä jonkun miehen vuoksi. Mutta

minä rakastan sinua, minä rakastan sinua. Ja saat olla varma, että

raha-asioista selviydymme, minä ansaitsen. Sinä maksat minulle

takaisin. Ja sinullahan on hyviä ystäviä, voithan lainata heilläkin

hiukan. Tietysti, kirjoita. Irtitshille! Tiedän, että hän lähettää

sinulle. Hän on karkea, mutta hyvä. On arvotonta, että annat pyytää

itseäsi näin, että pakoitat minut alentumaan näin.

Hän puhui vielä kauan. Milloin valittaen, milloin vihoissaan, loukatun

ylpeyden vaihtuessa kurjimpaan matelemiseen. Hän heittelehti näiden

kahden elämänsä navan välillä niinkuin eläin palavan häkin ristikkojen

välissä. Ja Stefan myöntyi.

Hän ei tehnyt sitä säälistä tai väsymyksestä; sillä tämä horjuva ja

hyväntahtoinen uneksija oli pelkän hitautensa vuoksi taipumaton,

silloin kun hänen sisäistä elämäänsä uhattiin. Hänen taipuvaisuutensa

nyt johtui siitä, että Helena oli hyvin kaunis ja epätoivossaan

kiihoittava, siitä, ettei hän vielä ollut saanut kyllikseen

_Pigal'in_ tarjoamista yöllisistä huveista, ja myöskin siitä, että

hänen viimeinen kirjansa oli ilmestynyt niin hiljattain, ettei

hänellä ollut mitään halua vielä aloittaa uutta. Sitten Helena oli

tahtomattaan, mainitsemalla Irtitshin nimen, herättänyt Stefanissa

mitä merkillisimmän vastavaikutuksen. Ketään tuttavaansa ei kirjailija

rakastanut niin paljon kuin tuota siperialaista mushikkaa. Mutta vielä

enemmän hän pelkäsi tätä. Melkein synnynnäisen viisautensa ja voimansa,

vaistomaisen ihmistuntemuksensa — ja sanojen, joita löytääkseen

Stefanin oli taisteltava uniensa syvyyksissä ja ihmeellisissä

kirjoissaan — vuoksi tuntui Irtitsh hänestä usein olennolta, joka oli

kotoisin niiden ikuisten, pyhien puiden sisimmästä, joista villikansat

veistävät synkät epäjumalankuvansa.

Mutta Helenan milloin nyyhkyttäessä, milloin solvatessa häntä näki

Stefan ensimmäisen kerran Irtitshin lähdön jälkeen asiat oikeassa

valossa. Kun tyttö rukoustensa lomassa sattumalta mainitsi tämän nimen,

muisti hän äkkiä kaiken, mitä hänen ystävänsä oli puhunut hänelle

tunteistaan tyttöä kohtaan. Ja Stefan kauhistui sitä, mitä hän oli

tehnyt. Helenan huulet eivät turhaan olleet muodostaneet sanaa, jota ei

saa lausua: Saatana, saatana. Hän mietti kauan, syvästi ja rehellisesti

— ja rauhoittui jälleen. Irtitsh ei ollut kieltänyt häntä koskemasta

Helenaan. Jos hän olisi sen tehnyt, ei mikään kiusaus olisi voinut

houkutella häntä kieltoa rikkomaan, sen Stefan tiesi. Kuitenkin Irtitsh

näytti aavistaneen kaiken. Stefan näki jälleen edessään hänen silmänsä

lähtöhetkellä. Aivan varmasti oli hän arvannut kaiken ja hyväksynyt

sen. Mitä muuten voisivat merkitä sanat:

— Säästä häntä kaikessa.

Mutta silloin täytyi hänen totella häntä tässäkin.

Stefanin mieliala keventyi ja tyyntyi, ja vasta nyt havaitsi hän

Helenan syvän kärsimyksen. Ja hän vapisi myötätunnosta. Silloin, kun

hänen sydämensä ja järkensä olivat sovinnossa keskenään, ei kukaan

osannut lohduttaa paremmin kuin hän. Helena nukahti pian. Kyyneleet

olivat huuhdelleet ihomaalin hänen kasvoiltaan, niin että hän näytti

huonostimaalatulta nukella. Stefan kirjoitti Irtitshille kirjeen, jossa

hän kertoi kaiken ja pyysi rahaa.

Vastaus ei saapunut niin pian kuin Stefan oli arvellut. — Mutta se ei

huolestuttanut häntä. — Vakuutettuna siitä, että hän oli menetellyt

niinkuin pitikin, huvitteli hän edelleen _Pigal'issa_.

Vaikkei hän enää käynytkään _Samovar'issa_, ei hän nukkunut enempää

kuin ennenkään. Miten hän olisi sitä voinutkaan Helenan huoneessa, joka

oli täynnä Montmartre'in öisten valojen hehkua ja yöelämän kumeata

melua? Ja mikä huumaava, kuumeinen elämä liukui Stefanin ikkunoitten

ohitse! Miten olisi hän voinut olla sukeltamatta tuohon kiihoittavien

lupausten virtaan?

Stefan saattoi Helenan _Samovar'in_ ovelle. Sitten harhaili hän

viekoittelevilla kaduilla, uneksi loistoravintoloitten edessä, joiden

välkkyvät, salaperäiset ikkunat värisivät himmeästä musiikista. Vihdoin

läksi hän _Sans-Souci'hin_.

Tämä pikku kahvila täytti ne tunnit, jolloin Stefanin oli odotettava

Helenaa. Siellä oli pieni terassi, mahdollisimman ahdas, ja ohikulkijat

tyrkkivät sen pöytiä. Mutta oli miellyttävää katsella viileässä

elokuun yössä sivuitse lipuvia kasvoja, joiden piirteitä vääristivät

hurjistelut ja mainoskilpien räikeät valot. Sitäpaitsi pistäytyivät

Feodor ja Rizin tanssien väliajoilla usein siellä. He olivat Stefanin

ainoat tähänastiset ystävät Pigal'issa.

Mutta pian sai hän ystäviä _Sans-Souci'n_ kantavieraidenkin joukossa:

neekereitä, eteläamerikkalaisia, ennen kaikkea venäläisiä; sillä

kahvila oli ikäänkuin niiden ravintoloitten polttopisteessä, joissa

he kaikki työskentelivät. Yön työttömille toimi se jonkinlaisena

paikanvälitystoimistona. Siellä näkyi asianajajia, upseereja, jotka

ennen olivat esittäneet romansseja salongeissa ja nyt toivoivat

paikkaa jossakin kuorossa. Edelleen oli siellä kaukaasialaisia, aina

tanssijoina toimivia vähävenäläisiä, juopottelun tähden erotettuja

mustalaisia, "houkutuslintuja", jotka vainusivat sopivaa tilaisuutta,

kitarransoittajia, jotka olivat juoneet soittimensa, laulajia, joiden

äänen alkoholi oli särkenyt, ja muita, vielä kummallisempia olentoja,

joista ei tiedetty mitään, synkkiä, levottomia kasvoja, jotka joka ilta

jossakin kahvilan nurkassa punoivat pimeitä suunnitelmiaan.

Kaikki nämä ihmiset sulkivat pian Stefanin sydämeensä. Hänhän ei

pyytänyt mitään. Hän ei etsinyt tointa eikä häirinnyt ketään.

Tarkkaavaisesti ja kärsivällisesti kuunteli hän luottavaisia

tunnustuksia. Ja kaikilla miehillä ja naisilla, jotka siellä

kokoontuivat, oli niin loputtoman paljon kertomista. Jokaisen kasvoille

oli kirjoitettu liikuttava elämäntarina. Jokainen katse kertoi

kurjuudesta, kärsimyksestä ja tuskasta, siveettömyydestä, viinistä ja

rakkaudesta.

Stefan kokosi kaikki nämä tarinat, sekoitti ne paloviinaan, paisutti

niitä ja painoi ne mieleensä. Hänen ympärillään hälisi kahvila,

hänen ohitseen solui keskeytymättä yhä uusia kasvoja, joiden otsien

taakse epäilemättä kätkeytyi uusia tarinoita, ja jotka nopeasti

sukelsivat takaisin hämärään. Ja kehottaessaan päätään näki hän vanhoja

kukkienmyyjättäriä ja kookkaita kasakoita, jotka seisoivat vartijoina

valaistun, uutimin peitetyn oven edessä.

Päivä sarasti aivan epäloogillisesti ja ikäänkuin unennäkönä. Helena

saapui _Samovar'ista_ Vera mukanaan ja he läksivät _Esturgeon'iin_,

josta oli tullut heille voittamaton tottumus, kuin pahe. Ja senjälkeen

nukahti Stefan rakastettunsa viereen, kunnes jälleen tuli aika lähteä

_Sans-Souci'hin_.

Näiden kolmen paikan muodostaman taikakolmion sisässä kului kaksi

viikkoa, kaksi huomaavaa ja hedelmällistä viikkoa Stefanille, kaksi

tuskan ja onnen viikkoa Helenalle.

Katsella ja kuunnella kirjailijaa, tuntea hänet vieressään, ihailla

kaikkea sitä, minkä hän katsein ja sanoin paljasti itsestään,

ruumiillisesti yhtyä, häneen — kaikki se täytti Helenan suuremmalla

riemulla kuin mitä kukaan muu nainen olisi voinut tuntea; sillä

kaikkien hänen aistiensa ja tunteittensa vastaanottavaisuuden

ja reaktiokyvyn olivat hänen elämäntapansa ja alkoholinkäyttö

kymmenkertaistaneet. Kaikki ilmeni hänessä kohtauksittain. Kesken

keskustelua tai laulua hän äkkiä syleili Stefania, ja näissä

suudelmissa oli äidillistä, aistillista ja salaperäistä rakkautta, joka

lähenteli hurmiota.

Mutta hän kärsi myöskin enemmän kuin kukaan muu silloin, kun intohimon

ryöppy ei riittänyt hukuttamaan täydellisesti hänen ymmärrystään ja

ajatuksiaan. Hän ei voinut unohtaa, millä itsensä alentamisella hänen

oli täytynyt ostaa Stefanin jääminen. Eikä hän voinut olla näkemättä,

että Stefan kaikesta ystävällisyydestään huolimatta jäi hänelle

läpitunkemattomaksi ja vieraaksi. Vaikka he elivätkin yhdessä, olivat

he kuitenkin vain niinkuin kaksi laivaa, jotka purjehtivat tyynellä

merellä kylki kyljessä kiinni ainoastaan ensimmäisen tuulenpuuskan

viriämiseen asti.

Helena ei voinut tietää, että Stefan, vaikka hän olisikin tutustunut

häneen jo silloin, kun hän vielä oli viaton ja koskematon, olisi

kiinnittänyt häneen yhtä vähän, ehkä vieläkin enemmän huomiota.

Siksi luuli hän miehen käytöksen johtuvan hänen alennustilastaan.

Mutta vaikka hän niinä hetkinä, jolloin hän tunsi syvimmin

rappeutuneisuutensa, olikin valmis kuuluttamaan sen koko maailmalle, ei

hän silti voinut sietää ajatusta, että joku — kaikkein vähimmin juuri

Stefan — kohottaisi sen muuriksi heidän välilleen.

Ollessaan sidottuna samanlaiseen elämään kirottujen ihmisten

parissa oli hän luullut voivansa palvella _Samovar'issa_ ilman

vastenmielisyyden tunnetta. Vieläpä saivat Vera ja Heridze hänet

näkemään kauneutta ja suuruutta tässä ahnaiden jumalien palvelemisessa.

Mutta päästessään selville rakkaudestaan murtuivat hänen varmuutensa

ja uhmansa. Hän tunsi olevansa alastomana ja ryvetettynä alttiina

muiden katseille. Hän häpesi räikeää pukuaan, maksettuja laulujaan

ja juopotteluaan. Mielellään olisi hän pukeutunut yksiväriseen,

pitkähihaiseen, korkeakauluksiseen pukuun. Mielellään olisi hän pessyt

kasvoiltaan ihomaalin ja sen mukana _Pigal'issa_ vietetyt kuukaudet,

ollakseen Stefanin silmissä muitten naisten kaltainen, kaikkien niiden

naisten, joita kunnioitetaan. Mitä hepeniä hänellä olikaan yllään,

hepeniä, joita hän ei aina ennättänyt edes riisua! Ne polttivat hänen

ruumistaan. Nämä ajatukset kiusasivat ja kiduttivat häntä. Sitäkin

enemmän, kun Stefan ei pystynyt niitä ymmärtämään. Jos hän olisi niin

tehnyt, käsittänyt sen, mitä hän pelkäsi ja mikä haavoitti ja repi

häntä, olisi hän varmasti yrittänyt tehdä parhaansa tyynnyttääkseen

häntä. Mutta Stefanille ei ollut olemassa moraalia, ei ennakkoluuloja,

ei hyveellisiä eikä langenneita naisia. Juuri hänen täydellinen

kyvyttömyytensä tunteeseen, jota Helena oli hänelle kuvannut, esti

häntä millään tavalla auttamasta tyttöä hänen kärsimyksissään.

Siksi täytyi Helenan aivan yksinään puolustautua tässä elämässä, jota

he rinnakkain viettivät. Mutta miten hän niinollen pystyi pitämään

päätöksensä olla juomatta enää? Hän kärsi alennustilastaan; hän tiesi,

että viini vei häntä yhä alemmaksi, mutta humalassa hän ei tajunnut

sitä. Silloin vapautui hän siitä sietämättömän masentavasta tunteesta,

josta Stefanin katse sai hänet värisemään. Kun alkoholin demooni kohisi

hänen ohimoissaan, poltti hänen rinnassaan, piiskasi hänen halujaan,

silloin tunsi hän olevansa kaikkien muitten miesten ja naisten

kaltainen, silloin oli hän rohkea, ylpeä ja voimakas kuin Bakkuksen

papitar.

Eräänä aamuna tuli Helena yksin noutamaan Stefania _Sans-Souci'sta_.

— Entä Vera? kysyi kirjailija.

Mustalainen oli lähtenyt Rizinin mukana. Aivan suunniltaan oli tämä

rukoillut Veraa lähtemään Ludmillan luokse, joka jo muutaman päivän

oli ollut sairas. Astuessaan yli kadun oli Helena päättänyt kertoa

tämän kaiken Stefanille. Hän aikoi myöskin sanoa, miten levoton hän oli

pikku tanssijattaren puolesta. Mutta hänen rakastettunsa kysymys tuotti

hänelle liian syvän pettymyksen. Ja tämä pieni mustasukkaisuuden laine

sai kaikki hänen kärsimyksensä, jotka kuukauden ajan jo olivat vieneet

hänet pois tasapainosta, tulvahtamaan yli.

Kaikkien _Sans-Souci'n_ venäläisten ja kimeiden huutojen sisään

houkuttelemien ohikulkijoitten kuullen pani hän Stefanin kanssa toimeen

mielettömän kohtauksen. Valittaen ja huutaen ilmaisi hän vihansa,

rakkautensa, ylpeytensä, pelkonsa ja epätoivonsa. Hän ei ollut niin

humalassa, ettei hän olisi huomannut raivonsa törkeyttä; mutta juuri

siksi menetti hän vielä viimeisenkin rippeen itsehillinnästään. Hän

hekumoi hysteerisesti ja nauttien kurjuudellaan, ja tuskissaan olisi

hän halunnut kiemurrella katukivityksellä. Mutta mikään ei saanut häntä

lopettamaan. Iljettävänä virtana tulvi hänen huuliltaan sanoja, joita

hän ei muuten edes ajatuksissaan olisi lausunut, kauheita sanoja,

joilta hän öisin, oli kaikin voimin pyrkinyt sulkemaan korvansa.

Oli kuin hänen olisi ollut pakko huutaa ne julki kuin likaiset,

perkeleelliset loihtusanat, jotka yksin voisivat pysähdyttää sen

hävittävän heilurin, joka kuljetti häntä mielettömästi toivottoman

rakkauden ja kuolettavan häpeän välillä ja hämmensi hänen järkensä.

— Nyt, lopetti Helena hengästyneenä ja hermot pilalla — nyt ole

tyytyväinen, olen puhunut sinulle kuin "portto". Ei ole enää mitään

erehtymismahdollisuuksia.

Hän purskahti nauruun, jota Stefan ei voinut kestää. Hän raivasi

itselleen tien uteliaiden katsojien lävitse. Päämäärättä riensi

hän pois, vain päästäkseen kuulemasta Helenan kimeitä huutoja.

Hämmentyneenä katseli tyttö ympärilleen. Kaikkialla vieraita, uteliaita

ja vahingoniloisia kasvoja. Hän huudahti kauhistuneena ja juoksi

Stefanin jälkeen.

— Älä jätä minua, älä jätä minua, huusi hän hampaat kalisten. — Etkö

nähnyt? Ne ovat naamioita, koirannaamioita! Puolusta minua, puolusta

minua!

Aikaisemmin kuin tavallista palasivat he kotiin. Helena itki hiljaa.

Kaksi päivää lepäsi hän vuoteessa. Hän oli laittanut kylmän kääreen

otsalleen; sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hänen päänsä olisi täynnä

palavia hiiliä. Tämä hallusinatio oli niin voimakas, että hän

tuon tuostakin laski, miten paljon hiiliä oli. Stefan hoiti häntä

tottumattomin ja ujoin käsin. Syvässä epätoivossaan oli hän kuin lapsi,

joka on kulkenut liian kauaksi metsään eikä enää löydä paluutietä.

Onnettomuudeksi ei kuume eikä delirium ollut riittävän ankara viemään

Helenalta muistot tapahtuneesta. Ja kun hän jälleen palasi takaisin

yöelämäänsä, muisti hän ne ihmiset, jotka _Sans-Souci'ssa_ olivat

seisoneet hänen ympärillään, seuranneet häntä alhaisen jännittynein

ja halveksivin katsein, jotka hän usein oli nähnyt porttojen välisiä

tappeluita katselemassa. Ja tämä yhä lisäsi hänen itseinhoaan. Hän

tunsi itsensä sisäisesti rikkinäiseksi, halveksittavammaksi ja

iljettävämmäksi kuin juopuneet, vanhat naiset, jotka aamuhämärissä

hyräilivät puoliääneen _Pigal'in_ porttoloiden edustalla.

Ennen _Samovar'iin_ lähtöään hän tuskin uskalsi puhutella Stefania.

Vihdoin sen tehtyään oli hänen äänensä masentunut ja hänen silmänsä

pelokkaat. Mutta heti astuttuaan yli _Samovar'in_ kynnyksen oli hän

kuin järjetön. Mitä mitättömin määrä alkoholia nosti hänet hurjaan

humalaan. Hän oli niin alkoholin turmelema, että pieninkin pisara oli

hänelle myrkkyä. Tähän aikaan hän riiteli Veran kanssa. Hän loukkasi

julmasti ja aiheetta Feodoriakin. Tuskin kului yötäkään, ettei hän

aiheuttanut skandaalia. Näinä mielipuolisuuden hetkinä pystyi vain

hovimestari, jonka hyväntahtoisia, koruttomia kasvoja hän rakasti,

hiukan häntä rauhoittamaan. Silloin pakeni hän tämän turviin ja

nyyhkytti hänen leveää rintaansa vasten.

— Pikku tyttöni, sanoi tämä hänelle, — tulkaa minun luokseni maalle.

Kastelette siellä puutarhaani ja kaikki menee ohi.

— Mutta minä rakastan häntä, minä rakastan häntä liiaksi, voihki Helena.

Ja äkkiä ryntäsi hän Sans-Soucihin, niissä Stefan istui uneksien,

kuunnellen tarinoita, ja syleili häntä hurjasti. Sitten riensi hän

säteilevänä takaisin _Samovar'iin_; mutta saatuaan muutaman pisaran

viiniä oli hän jälleen suunniltaan.

Tällä välin saapui Irtitshin vastaus. Stefan vavahti hiukan nähdessään

kirjaimet, joita ei oltu kirjoitettu, vaan piirretty lapsellisella,

huolellisella innolla. Hän vilkaisi säikähtyneenä Helenaan, ikäänkuin

hänen olisi ollut tehtävä tytöstä tili jollekin, joka näkymättömänä oli

läsnä. Tyttö makasi vuoteellaan alastomana, sillä ilma oli hyvin kuuma,

ja poltti ahneesti. Hänen poskensa olivat painuneet kuopalle ja olivat

kelmeät kuin vaha. Hänen leukansa vapisi hiukan. Stefan huokasi ja

avasi kirjeen. Seteleitä putosi lattialle.

"Rakas Stefan Matvejevitsh", kirjoitti Irtitsh. "Et ole ilmoittanut

minulle uutta osoitettasi. Minun on täytynyt pyytää sitä Maksimilta.

Liikeasiani menestyvät hyvin. Syksyllä tulen jälleen Pariisiin vielä

laajentamaan niitä. Älä ollenkaan murehdi rahojen vuoksi. Tämä on

toistaiseksi käsikirjoituksestasi. Syleilen Sinua ja toivon Sinulle

kaikkea hyvää."

Ja hänen kömpelön nimikirjoituksensa alla oli:

"Estä häntä juomasta, niin hyvin kuin vain voit."

Tämä lause ilahdutti Stefania, mutta tuotti samalla hänelle tuskaa.

Irtitsh ei ollut hänelle vihainen hänen suhteensa vuoksi Helenaan,

mutta ei myöskään antanut hänelle hänen vapauttaan takaisin.

Hänen tehtävänsä tytön luona ei siis vielä ollut päättynyt. Miten

kauan täytyi hänen vielä sitä toimittaa? Hän katseli kirjettä

kauan, niinkuin Irtitshin sanat voisivat paljastaa hänelle hänen

tulevaisuutensa. Sitten vilkaisi hän jälleen Helenaan. Tyttö tupakoi

yhä, välinpitämättömänä ja sammuneena. Hän ajatteli pikku Ludmillan

enkelinkasvoja. Tyttö oli viikko sitten kuollut keskenmenoon. Mutta

kun Stefan oli ilmoittanut hänelle, että hän nyt voisi tulla jälleen

_Samovar'iin_ hänen kanssaan, tunsi tyttö niin syvää ja kirkasta

riemua, että Stefan oli aivan ymmällään.

Tämä ilo varjeli Helenaa ensimmäisinä öinä. Hän sopi Veran kanssa,

pyysi anteeksi Feodorilta, istui Stefanin vieressä ja joi vain

vettä, johon oli sekoitettu hiukan samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat

liikuttavan huolestuneet ja viisaat kuin lapsen, joka on tehnyt virheen

ja haluaa hyvittää sen.

Mutta eräänä iltana huudahti Stefan iloissaan hänen muuttumisestaan:

— Anton Ivanitsh on oleva minuun tyytyväinen.

Hän ei huomannut, että Helenan kulmakarvat vetäytyivät yhteen hänen

kysyessään:

— Ja miksi?

Hän vastasi:

— Tiedätkö, että siinä kirjeessä, jossa hän lähetti minulle rahaa,

pyysi hän minua, että estäisin sinut juomasta.

— Ah, todellako, sanoi Helena tuntien kurkussaan kuristavan. —

Sinä siis olet täällä valvoaksesi minua hänen puolestaan? Ja

vastapalvelukseksi hän elättää sinua?

— Mitä? Mitä nyt? Mutta kuulehan toki.

— Vaikene, vaikene, sanoi Helena kovemmin. — Sinun on täytynyt

kirjoittaa hänelle, että minä juon. Ja olet valittanut sitä. Siis

täytyy kaikkien ihmisten tietää, että sinä kohtelet minua kuin juoppoa.

Hän purskahti nauruun, joka jo kerran ennenkin oli saanut Stefanin

pakenemaan, ja jatkoi:

— Silloin haluan minä saada siitä ainakin yhden edun. Anna minulle

viiniä.

— En, sanoi Stefan päättäväisyydellä, joka oli hänelle outoa. Ja lujin

käsin piti hän kiinni tytöstä tämän yrittäessä tarttua pulloon.

— Ah, mutta sinä todellakin pelkäät työnantajasi puolesta!

— Miksi loukkaat minua, rakas, kun...

— Loukkaan sinua? Ja mitä sinä olet tehnyt siitä asti, kun olemme

olleet yhdessä? Mutta kun on mustalainen, ei tarvita sinua eikä sinun

mushikkaasi! Katsohan!

Hän suuntasi askelensa pöytää kohti, jossa oli vain miehiä, hymyili

heille herttaisesti ja viittasi kitarransoittajalle. Hän lauloi kauan.

Joka romanssin välillä tarjottiin hänelle lasi samppanjaa, ja ennenkuin

hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella, kääntyi hän joka kerran

Stefaniin päin ja huusi:

— Anton Ivanitshin malja, eikö niin?

Hän ei lähtenyt pöydästä, ennenkuin hän jälleen tunsi itsessään

öittensä demoonin.

Silloin pyysi hän juomarahaa, suuteli miestä, joka sitä antoi ja palasi

Stefanin luokse.

Lamaantuneena kauhistuksesta oli tämä tarkkaillut häntä.

— Sinä et ole menetellyt oikein, et olisi saanut tehdä noin, kuiskasi

hän kuumeisesti Helenalle.

— Miksi? Olenko kenties pettänyt sinua? huusi hän nauraen, jatkuvasti

nauraen. — Olemmehan me yhdessäkin juopotelleet useammin kuin yhden

kerran, eikö totta? Silloin pidit sinä sitä aivan luonnollisena, kun et

ollut saanut tuota kirjettä. Mutta millä oikeudella, millä oikeudella

se mies vahtii minua? Sano se minulle, rakkaani!

Hän oli puhunut niin kovalla äänellä, että kaikkien katseet kääntyivät

heihin. Stefan halusi tyynnyttää häntä ja sanoi:

— Rakkaani, etkö sitten ole nähnyt, että hän rakastaa sinua, että hän

tarkoittaa hyvää sinulle? Hän on sanonut minulle aikovansa kanssasi

naimisiin, ja hän, hän ei ole minun kaltaisena ihminen. Hän on arvokas,

hän...

Stefan keskeytti äkkiä. Helena oli puristanut lasin niin lujasti

käteensä, että se särkyi. Huomasiko hän sitä? Tunsiko hän jotain villiä

nautintoa haavoittaessaan itseään? — Hän puristi yhä lasinsiruja

verisessä kädessään.

— Mitä sanot? huusi hän äkkiä. — Hän on arvokas? Olette samanlaisia.

Hänellä ei liikeasoittensa vuoksi ole aikaa minua varten, ja siksi voit

sinä nukkua vieressäni kunnes luovutat minut hänelle. Peto! Peto!

Hän kohotti vertavuotavan kätensä ja iski kaikin voimin Stefania

kasvoihin. Samassa tunsi Stefan rautaisen kouran nostavan itsensä ylös.

Hovimestari kuiskasi hänen korvaansa:

— Suokaa anteeksi, mutta lähtekää pian pois, Stefan Matvejevitsh,

pyydän sitä hartaasti! Tehkää se tytön vuoksi. Miten onnetonta, etten

voinut tulla nopeammin. Mutta niin kauan kuin te olette täällä, en voi

vastata tytöstä.

— Hyvä, hyvä, eversti, sopersi kirjailija, — mutta sanokaa hänelle,

että kaikki on lopussa. En voi enää, en todellakaan voi enää!

— Tehkää miten haluatte, Stefan Matvejevitsh, mutta ajatelkaa myös

sitä, että hänen ylpeytensä saattaa hänet tekemään kaiken tämän.

Hän työnsi toisen ovelle.

Stefan kulki yli kadun ja istuutui itsekään tajuamatta sitä

_Sans-Souci'n_ terassille. Tarjoilija pyysi häntä ensi töikseen

poistamaan veriset sormenjäljet poskeltaan. Kylmä vesi rauhoitti

häntä hiukan, mutta päätöstään hän ei muuttanut: hän ei enää halunnut

nähdä Helenaa. Hän selittäisi Irtitshille, että hän oli loppuun asti

yrittänyt kaikin voimin, mutta että enää hän ei jaksanut.

Hänen mietiskelynsä keskeytti Rizin:

— Olen hyvin iloinen tavatessani teidät täällä, sanoi hän pakotetusti

hymyillen. — Minun on välttämättä puhuttava kanssanne.

— Oh, ruhtinas, olen itsekin iloinen nähdessäni teidät. Tehän tunnette

naiset. Te voitte antaa minulle neuvon. Mutta miksi ette kolmeen

päivään ole tullut _Samovar'iin_ ja ilman smokingia? Miksi?

— Ettekö tunne juttua vielä kysyi ruhtinas. — Pian kuulette kaiken,

rakas ystävä.

Hän näytti iloiselta ja rauhalliselta, teeskentelemättä enää mitään.

Kuitenkin värisi hänen äänessään hermostuneisuutta. Ja Stefan, herkempi

äänille kuin sanoille, havaitsi sen heti. Samalla näyttivät hänestä

ruhtinaan kasvot kokonaan muuttuneilta: nyt niinkuin ainakin olivat ne

elottomat, mutta entisen velttouden ja välinpitämättömyyden sijasta

olivat ne nyt kovat, miehekkäät ja kauniit. Stefan huomautti siitä

Rizinille.

— Oletteko huomannut sen? kysyi toinen osoittamatta mitään ihmettelyä.

— Ettekö näe syvemmälle? Ette? Se on kummallista. Kuvittelen, että

jokaisen pitäisi se huomata. Ja ennen kaikkea teidän, sillä te olette

kauhea ystävä, se teidän on vihdoinkin tiedettävä. Te ette jätä sieluja

rauhaan. Voisi sanoa, että käsittelette niitä niinkuin valokuvaaja

käsittelee levyjään pimeässä huoneessa. Minuun nähden se ei tietenkään

merkitse mitään, mutta katselkaapa vain hiukan muita.

Stefan ihmetteli yhä enemmän. Ei vielä milloinkaan Rizin ollut puhunut

hänen kanssaan näin kauan ja ennen kaikkea näin älykkäästi. Ja

millaisen varman, melkein ylpeän sävyn hän olikaan omaksunut. Oli kuin

hän äkkiä olisi saanut takaisin kaikki säätyennakkoluulonsa.

Se johtuu varmasti hänen puvustaan, hänellähän ei ole nyt virkapukuaan

yllään, mietti Stefan katsellen toisen kevyttä takkia, joka teki hänet

paljon nuoremman ja hennomman näköiseksi.

— Lähtisin mielelläni kanssanne pikku ajelulle Bois de Boulogne'iin,

sanoi Rizin äkkiä.

Kun Stefan epäröi ajatellessaan Helenaa ja päätöstään, jatkoi ruhtinas

itsepäisesti:

— Teidän täytyy. Vakuutan teille, että teidän täytyy.

He ajoivat läpi valoja tulvivan Montmartre'in puhumatta sanaakaan.

Mutta mitä pimeämmiksi bulevardit muuttuivat, sitä syvemmin hengitti

ruhtinas.

— On. kuukausia siitä, mutisi hän, — kun olen hengittänyt tällaista

ilmaa. Miten hyvää se tekeekään!

Hän pisti käden taskuunsa ikäänkuin vakuuttautuakseen, että jokin

tärkeä esine yhä oli tallella.

— Haluatteko savukkeen? kysyi Stefan.

— Ei kiitos, en vielä.

He ajoivat pitkin Avenue du Bois'ta. Kuutamossa oli se salaperäinen

ja leveä kuin puistokäytävä. Rizin kumartui ulos ikkunasta ja virkkoi

varmalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä:

— Ennen sotaa ajoin usein naisten seurassa tätä katua pitkin

vaunuillani. Jonkun aikaa jo olen muistellut liian paljon menneitä,

niin, siitä saakka, kun me tapasimme toisemme jälleen täällä.

Tiedättekö, miten paljon te loukkasitte minua sinä ensimmäisenä yönä?

Oh, en ollut teille siitä vihainen. Ette tarkoittanut sillä mitään,

mutta se herätti minut kuitenkin. No, on totta, että annoitte minulle

Ludmillan takaisin, mutta hän oli raskaana Feodorille ja hän kuoli

minun luonani, minun luonani. Niin, tiedättehän, että pokerissa on

eriä, jolloin teidän vastustajallanne on aina neljä ässää kädessään,

kun teillä itsellänne on neljä kuningasta. Niin tapahtui minulle

hautajaisten jälkeisenä aamuna. Onhan kyllä totta, että pelaan

sellaisten ihmisten kanssa, jotka usein itse hiukan auttavat onnea,

mutta milloinkaan ette näe minua _Jockey'ssä_, eikö totta? No, kun

nyt minun täytyy maksaa välttääkseni skandaalia, laskin hiukan

väärin jakaessani juomarahoja. Eversti huomasi sen, ja hän oli hyvin

ystävällinen. Kummallista on, että jo heti silloin ajattelin teitä.

Sanoin itselleni, että te olette ainoa ihminen, joka ei halveksisi

minua. Olin siitä varma. Ja vain siksi saatoin tehdä päätökseni,

sellaisen kuin minun täytyi. Siinä se on.

Stefan vaikeni raskain sydämin: Miksi nämä tunnustukset? Mistä halusi

tuo mies saattaa hänet vastuuseen?

— Pidän teistä hyvin paljon, Stefan Matvejevitsh, jatkoi ruhtinas. —

Kenenkään muun kanssa en olisi voinut lähteä tälle ajelulle. Katsokaapa

vain ympärillenne, on kuin jossakin teidän kirjassanne.

Puiden lomitse puikahtelivat kuunsäteet hehkuen ruohikossa. Hirvet

pakenivat kuin varjot.

Rizin mutisi vielä hiljemmin:

— Tarttukaa käteeni, Stefan Matvejevitsh, ja puristakaa sitä lujasti.

Hyvä, kiitos. Nyt nousen vaunuista ja neljännestunnin kuluttua tulette

noutamaan minut.

— Ei, ei, en päästä teitä.

— Uskokaa minua, minun täytyy olla yksin.

Ruhtinas koputti lasiin, hypähti ulos ja heitti oven rämähtäen kiinni.

— Ajakaa eteenpäin, huusi hän kuljettajalle.

Auto ei ollut kulkenut vielä sataakaan metriä, kun pamahti laukaus.

— Jälleen nuo kirotut renkaat, murahti kuljettaja ja jarrutti.

Stefan kiiruhti paikalle, jossa ruhtinas äsken oli seisonut.

Toimittaessaan ruumiin lähimmälle poliisiasemalle ja hoitaessaan kaikki

muodollisuudet ajatteli Stefan vain Helenaa.

— Hän tekee aivan samoin, hän tekee sen varmasti, toisti hän itsekseen.

Ja hän oli kuulevinaan Irtitshin äänen: "Säästä häntä kaikin tavoin".

Kun kaikki oli ohi ja hän palasi Pigal'iin, ei hän uskaltanut heti

mennä Helenan huoneeseen. Hän pelkäsi tapaavansa tytön makaamassa

siellä huulet raollaan ja silmät jäykkinä, niinkuin Rizinillä oli

ollut. Mutta Feodor odotti häntä _Sans-Souci'ssa_ ja kertoi, että

hänen oli täytynyt viedä tyttö vuoteeseen, kun tämä oli ollut aivan

tajuttomana humalassa. Hän ilmoitti myöskin, että Terhan oli eroittanut

Helenan.

Stefan ei nukkunut minuuttiakaan. Huomatessaan, että Helena pian

heräisi kuolemankaltaisesta unestaan, värisi hän vastenmielisyydestä

ajatellessaan, että edellisen illan kohtaus varmasti jälleen

uudistuisi. Mutta tyttö painautuikin kiinni häneen ja kuiskasi:

— Ah, sinä oletkin täällä, minä niin pelkäsin!

Sitten lisäsi hän:

— Minun on jano.

Stefan aikoi noutaa hänelle lasin vettä, mutta tyttö kietoi hänet

jaloillaan niin ettei hän voinut liikahtaakaan. Kauan lepäsi tyttö niin.

— Minun on pääni niin kipeä, virkkoi hän vihdoin, — mitä eilen

oikeastaan tapahtui? Mitä merkitsee tämä side kädessäni?

Hän avasi sen nopeasti; hänen kämmenensä oli täynnä haavoja, jotka

eivät vielä olleet menneet umpeen.

— Ah niin, jatkoi Helena, — minähän puristin lasiani liian kovaa. Mutta

miksi?

Vähän toinnuttuaan ihmetteli hän sitä, että hän niin selvästi saattoi

muistaa käytöksensä, mutta vain sen, mikä oli ruumiillista laatua,

mutta hänen käytöksensä syyt jäivät hänelle hämäriksi. Ensimmäisen

kerran oli humalan seurauksena hänelle tällainen muistamattomuus.

Ensimmäisen kerran oli hänellä nyt myöskin tällaisia haavoja. Se

pelästytti häntä. Oli kuin hän olisi äkkiä irtaantunut ruumiistaan ja

puolueettomana katselijana mittaisi lankeemuksensa syvyyttä.

— Stefan, rakkaani, rukoili hän, mitä nyt on tapahtunut? Minun täytyy

saada tietää!

Varovaisin sanoin kertoi Stefan hänelle yön tapahtumat mainitsematta

syytä heidän riitaansa. Hän ei uskaltanut myöskään puhua Rizinistä.

Helena kuunteli häntä pää kumarassa ja kädet kylminä. Kuullessaan, että

Terhan oli eroittanut hänet, vapisi hän raivosta.

— Niinkuin piian, mutisi hän.

Mutta huomatessaan Stefanin olevan hellemmän ja huomaavaisemman kuin

milloinkaan ennen, tunsi hän sydämessään toivotonta kiitollisuutta tätä

miestä kohtaan, jonka hän kaikesta huolimatta halusi jäävän luokseen.

Helena kumartui hänen ylitseen ja sanoi intohimoisesti:

— Ansaitsen, että minua koko elämäni ajan laahataan pitkin katuja kuin

koiraa, jota ihmiset inhosta viskelevät kivillä, kuuletko, jos vielä

kerran uskaltaisin käyttäytyä sinua kohtaan niin.

Stefan hyväili hänen paljasta olkapäätään. Tyttö tyyntyi hiukan ja

jatkoi vähemmän kiivaasti:

— On hyvä, etten enää saa mennä tuohon Terhanin kirottuun ravintolaan.

Silloin ei enää mikään pakoita minua juomaan eikä vetämään ylleni noita

rääsyjä, jotka myrkyttävät vereni.

Halveksivasti viittasi hän mustalaisvaatteisiin, jotka lojuivat vuoteen

vieressä lattialla. Hän värisi häpeästä ajatellessaan, että Feodorin

oli täytynyt viskata vaatteet lattialle riisuttuaan hänet.

Kuka tahansa muu olisi voinut ottaa minut, ajatteli hän, ilman että

olisin sitä edes muistanut tänään.

Hän heittäytyi Stefanin syliin ja huudahti:

— Älä jätä minua koskaan, sinähän et tiedä!

Ajatellen Rizinin kuolemaa luuli Stefan, että hän mietti itsemurhaa ja

alkoi hermostuneena vapista.

— Pyydän sinua, rukoilen sinua, voihki hän.

— Niin, niin, olet oikeassa, anna anteeksi, en enää tee sitä. Tärvelen

sinun elämäsi hysteerisillä kohtauksillani, poika parkani. Mutta nyt se

on ohi, se on todellakin ohi. Saat nähdä, miten tyyni ja kiltti minä

osaan olla. Ja minä ajattelen ainoastaan sinua.

Hän vaikeni. Sitten pukeutui hän jälleen siihen yksiväriseen pukuun,

joka hänellä oli ollut yllään Mesureux'n täysihoitolassa. Ja näiden

vaatteiden mukana syntyi uudelleen se rauhallinen, siisti Helena,

joka oli ohjannut Natalia Borissovnan elämää niin lempeällä pakolla.

Stefanin täytyi laskea jäljellä olevat rahat. Helena laski, että

he voisivat elää niillä kymmenen päivää, ja Stefanin täytyi luvata

hänelle, ettei hän kuluttaisi päivittäin muuta kuin määräsumman, siksi

että hän löytäisi työtä, aivan erilaista kuin _Samovar'issa_.

Iloisena alistui Stefan tähän tahtoon, joka nyt vaikutti vain hänen

ulkonaiseen elämäänsä. Hän kuvitteli olevansa kuin pikku järvessä,

jonka lämmin vesi hyväili häntä. Enää ei ollut hurjia öitä, ei mitään

narrimaisia syrjähyppyjä säädyllisestä elämästä. He menivät nykyisin

levolle jokseenkin aikaisin, ja heidän tervehtyneemmät ruumiinsa

yhtyivät suuremmalla riemulla kuin milloinkaan ennen.

Tämä toi heidän päiviinsä suloisen, aistillisen jälkimaun. Oli

juuri markkinain aika. He viettivät päivänsä telttojen luona. Place

Barbés'lta Place Clichy'lle asti oli ihmetelttoja, jotka viehättivät

Stefania. Innostuneena katseli hän kaikkia näytöksiä. Ampumakojujen

naamioidut olivat hänen ystäviään. Salaisesti hämmästyneenä kuunteli

hän eläintenkesyttäjäin taikasanoja.

Viikon elivät he sovinnossa kuin porvarilliset, viisaat rakastavaiset.

Mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he voisivat jättää

_Pigal'in_. Stefan ei vielä ollut nauttinut sitä lääkettä kylliksi.

Hän tarvitsi räikeitä, kylmiä valoja, irstaita rytmejä, dramaattisia

kasvoja, jotka sukeltautuivat kuolevan kesän kauniista iltahämärästä

kuin polyypit. Ja Helena puolestaan ei edes ajatuksissaan halunnut

näyttäytyä missään muussa kaupunginosassa, sillä hän uskoi alentavien

öittensä jokaisen hetken ainaiseksi painuneen kasvoihinsa.

Mutta heidän rahansa hupenivat, ja tyttö alkoi etsiä työtä, joka ei

pakoittaisi häntä juomaan. Hänelle tarjottiin paikkaa _Esturgeon'issa_.

Pikku ravintola oli saanut sellaisen menestyksen, että isäntä oli

vuokrannut naapurisalinkin. Hän oli antanut repiä väliseinän pois, eikä

hän enää aikonut avata ravintolaa vain aamuisin mustalaisille, vaan

tehdä työtä koko yön, vieraina myöskin ulkomaalaisia.

Kunnioittavasti pyysi hän Helenaa laulamaan sinne. Kun hänen piti

olla ainoa laulajatar, saattoi hän tarjota hyvän palkan. Ei puhuttu

pulloista tulevista prosenteista eikä mustalaispuvusta. Siksi otti

Helena mielellään vastaan kunniallisen paikan, jonka tämä hyvä ihminen

hänelle tarjosi. Hän pyrki perheineen eteenpäin kunniallisella tavalla,

ja kaikki _Pigal'in_ venäläiset saivat hänen luonaan hyvän vastaanoton

ja luottoa.

Päivät vierivät yksitoikkoisina. Vaikeudetta oli Helena saanut luvan

lähteä _Esturgeon'ista_ silloin kun mustalaiset saapuivat sinne,

(silloinhan oli laulua jo muutenkin kylliksi). Sitten vei hän Stefanin

hellästi kotiin. Tämä vietti yönsä _Esturgeon'issa_ ja _Sans-Souci'ssa_.

Eräänä aamuna tuli Heridze heidän luokseen. Kuten tavallisesti olivat

ruhtinaan suupielet kyynillisessä hymyssä, mutta silti oli uusi,

pehmeämpi loiste hänen muuten niin kovissa, kylmissä silmissään,

jotka näyttivät sillä, niinkuin hän voisi kotkan tavoin katsoa niillä

aurinkoon sokaistumatta.

— Rakkaat lapset, hän sanoi, — teidän täytyy tänään nousta ylös hiukan

aikaisemmin. Tänään on Jacquot'n nimipäivä ja teidän on tultava

päivälliselle hänen luokseen. Se on teille suuri kunnia. Sinne tulevat

myöskin Vera, Olga ja Feodor (hän mutisi kirouksen). Valitettavasti on

se hölmö ihastunut niin hullusti suureen espanjalaiseen tammaansa, että

minun on kutsuttava hänetkin. Sitä pahempi hänelle itselleen, pitäköön

itse huolta hänestä.

Heridze asui Rue Pigalle'in varrella hotellihuoneessa, joka oli

suunnilleen Helenan huoneen kokoinen, mutta näytti tytöstä paljon

avarammalta. Sen kalustona oli nimittäin vain lapsenvuode ja

muutamia pieniä huonekaluja. Patja, jolla Heridze itse nukkui, oli

kokoonkierrettynä nurkassa ja peitetty persialaisella kankaalla.

Muuten ei mikään osoittanut hänen oleskeluaan tässä huoneessa, paitsi

oven luona riippuva suuri revolveri. Huone oli aivan täynnä halpoja

leikkikaluja ja kuvakirjoja. Kaikki oli kiusallisen puhdasta. Kun

Helena ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, nauroi vanha seikkailija

lapsellisesti ja onnellisesti.

— Tämä on Jacquot'n huone, hän sanoi, — ei minun. Minä olen hänen

palvelijansa. Mutta hänen kamarineitsyensä on emäntä. Hän pukee juuri

tyttöä uusiin vaatteisiin.

— Sitä parempi, vastasi Helena, — silloin voin ainakin rauhassa avata

lahjapakettini.

Hän avasi Stefanin tuoman käärön ja otti esiin pörröisen karhun ja

suuren nuken.

Olga ja Vera saapuivat yhdessä. Heilläkin oli mukanaan lahjoja,

jotka olivat vieneet heidän muutaman päivän tulonsa. He syleilivät

juhlallisesti Heridzeä ja onnittelivat häntä. Hän otti vastaan heidän

onnentoivotuksensa vakavasti ja kauniisti hymyillen.

Feodor odotutti itseään melkoisen kauan. Vihdoin hän saapui. Mutta hän

oli kuormittanut itsensä ruokatavaroilla, viinillä ja leikkikaluilla,

ja sulki vanhan ruhtinaan niin lämpimästi syliinsä, että tämä

antoi anteeksi hänen seuralaiselleen. Feodor oli hyvin rakastunut

kookkaaseen, leveälanteiseen tangotanssijattareen, nainen kohteli häntä

kuitenkin huonosti ja vain Feodorin voima vaikutti häneen.

Tarjoilija toi huoneeseen seitsemälle hengelle katetun, kukin

koristetun pöydän. Stefanin aikoessa istuutua, sanoi Heridze hänelle

puolittain vakavasti, puolittain leikillä:

— Sinä elät todellakin kuussa, kurja kirjailija! Aiotko istuutua ennen

talon emäntää? Olkoon äitisi...

Hän ei lopettanut kauheata lempikiroustaan, vaan kääntyi niinkuin

pahassa teossa tavattuna ovea kohti. Kynnyksellä seisoi kuusivuotias

tyttönen, erinomaisen kookas ja voimakas. Hänen suuret, ahneet ja

rohkeat silmänsä katselivat vieraita ja kiintyivät sitten vuoteella

hajallaan oleviin leikkikaluihin. Pienokainen juoksi Olgan ja Veran luo

ja syleili heitä; sillä he olivat vanhoja tuttavia. Sitten tervehti hän

muita nopeasti, mutta sievästi niiaten ja alkoi penkoa leikkikaluja.

— Hän on hyvin kaunis, sanoi Stefan, vilpittömästi.

— Jospa tietäisit, miten hän tanssii ja laulaa, vaikkei hänelle ole

kukaan sitä opettanut, mutisi Heridze, jonka rakastunut katse seurasi

tyttöä. — Minä jo pelkään. Hänen äitinsä, se portto, oli kuitenkin

mustalainen. — No, rakas Jacquot, jatkoi hän, kun tyttö oli katsellut

kaikki lahjansa, — etkö ajattele, että olisi aika jo käydä pöytään?

Hänen puhuessaan tytölle oli hänen äänensä kohtelias ja hieno, mitä

hänen tavallisesta, kiukkuisesta ja murisevasta puheestaan päätellen

oli vaikeata uskoa. Sen, joka tunsi tämän vanhan, hurjan miehen, jonka

koko elämä oli kulunut sodassa, ryöstöissä, hurjissa orgioissa ja

pelissä ja joka yhä joka aamu saapui puolijuovuksissa kotiin, täytyi

kysyä itseltään, miten paljon rakkautta ja suurenmoista itsehillintää

hänen oli pitänyt osoittaakaan voidakseen opettaa tyttärelleen

tuollaisen ylhäisen käytöksen ja jalon ryhdin.

— Isäni ei tarvitsisi punastua hänen vuokseen, sanoi Heridze usein

Veralle, — isäni, joka kuolinpäivänään, kun vanha ranskalainen

opettajattaremme oli kääriytynyt rumaan, karmosiininpunaiseen

villahuiviin, sanoi tälle: "Punainen sopii teille sangen hyvin, neiti

Pantin". Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Jacquot istuutui tuolille, jolle oli pantu useita tyynyjä, ja sanoi:

— Istu minua vastapäätä, isä, Olgan ja Veran väliin. Ja hänet minä

tahdon viereeni.

Hän näytti Stefania. Koko aterian aikana, joka kului toverillisen,

iloisen tunnelman vallitessa, eivät he lakanneet lörpöttelemästä

keskenään.

Samana iltana, kun Stefan ja Helena kymmenen tienoissa läksivät

_Sans-Souci'hin_, kuulivat he lähemmäksi päästyään tahdikasta

musiikkia. He kiiruhtivat käyntiään ja tunkeutuivat kuuntelijajoukon

lävitse. Sisällä näkivät he puujalkaisen, nukkavieruun takkiin puetun

miehen, joka löi tamburiinia.

— Ah, sehän on uralilainen kasakka, sanoi Stefan. — Hän tuntee kaikki

Turkestanin sadut.

— En ole nähnyt häntä vielä koskaan, huomautti Helena.

— Siksi, että hän tulee tavallisesti vasta myöhemmin, ja on käynyt

täällä vasta muutamina päivinä. Mutta milloinkaan ennen ei hän ole

ottanut tamburiinia mukaansa.

— Hiljaa, mutisivat jotkut ympärilläseisojista kärsimättöminä.

Siellä oli ainoastaan kasakoita ja mustalaisia leveine hartioineen

ja ruskeine, hurjine kasvoineen. Alkuperäisen soittimen räikeät

ja nopeat tahdit näyttivät lumonneen heidät. Mies, joka taitavin,

pitkin sormin löi tamburiinia, oli laiha kuin isännätön koira. Hänen

vartalonsa, joka nojasi vahingoittuneeseen lonkkaan kuin jalustaan,

oli hämmästyttävän solakka. Hän näytti olevan täynnä samaa elämää kuin

kellojen reunustama, kilisevä nahka. Hän keinui melkein kiusallisen

tarkasti soittimen tahdissa. Mutta pää oli aivan liikkumatta. Hänellä

oli voimakkaat slaavilaiset huulet ja Aasian kapeat, loistavat ja

salaperäiset silmät.

Myöskin laulu, jota puujalkainen kasakka esitti, oli kotoisin Aasiasta.

Hän heilutti tamburiinia yksitoikkoisesti ja salamyhkäisesti. Tuo

sävel pystyi lumoamaan käärmeet ja kiihoittamaan dervishit tanssimaan.

Siksi kuuntelivat kaikki nämä hurjat ihmiset sitä täynnä salaperäistä

levottomuutta. Ja paljon äärettömämpien ja alastomampien arojen kuin

ne, joilla he olivat kasvaneet, huuto sai heidät vapisemaan, kun

tamburiininsoittaja alkoi laulaa.

Oliko tämä laulua, tämä ikuisesti vain kahden sävelen muodostama ääni,

vai oliko se yli-inhimillinen valitus, hiekan, lakastuneen ruohon ja

armottoman auringon synnyttämä?

Helenakin tunsi, miten hänessä heräsi jotakin kiihoittavaa,

epämääräistä ja katkeraa, kuin muistoja satojen vuosien takaa, kun

huoneessa kaikui tämä sieluton ja armoton sävel, muodoton, eläimellinen

valitus.

Mies lauloi kauan. Ehkä olisi hän laulanut koko yön. Mutta eräs pieni

nainen, vaatimattoman työläisen tavoin pukeutunut, jota Helena ja

Stefan eivät olleet huomanneet kuulijoitten tiheässä laumassa, astui

miehen luo ja sanoi ranskaksi ujosti:

— Meidän täytyy istua, Grisha. En jaksa enää.

Mies nauroi hänelle, heilautti tamburiinia ja löi viimeisen tahdin

puujalallaan. Kuuntelijat hajaantuivat vaieten, päät raskaina.

— Hei, Grisha, juotko lasin kanssani? kysyi Stefan.

Toinen suostui iloisesti lausuen:

— Tämä on minun vaimoni, hyvä nainen. Hänen nimensä on Elisa; mutta hän

ei puhu ollenkaan venättä, hän on ranskatar.

Pieni työläisnainen tervehti kömpelösti ja istuutui Helenan viereen.

— Mutta kuka on opettanut sinut laulamaan noin? huudahti Stefan.

Kasakka nauroi:

— Mistä minä tietäisin? hän vastasi. — Nämä laulut ovat ilmassa. Ja

sitten oli äitini bashkiirilainen, joten...

Sillävälin jutteli Elisa aivan hiljaa Helenan kanssa. Hän oli

onnellinen löytäessään tässä venäläisten muodostamassa piirissä jonkun,

joka puhui hänen kieltään niin hyvin. Ja yksinkertaisten ihmisten

uskoutumistarpeen pakottamana hän sanoi:

— Me tutustuimme toisimme eniten hänen onnettomuuttaan, matkalla

tehtaaseen. Me miellyimme toisiimme ja menimme naimisiin. Myöhemmin

menetti hän jalkansa. Mutta kun hän on erinomaisen kätevä, alkoi hän

tehdä kenkiä täkäläisille tanssijoille. Se tuottaa hiukan. Nyt hän

on aivan muuttunut jouduttuaan yhteen täkäläisten kanssa. Oh, ei ole

kysymyksessä mitään rakkausjuttuja tai muita naisia, sillä hän on niin

vakava kuin vain suinkin saattaa ajatella. Hän ei juo ja rakastaa

minua tavalla, jollaisella ei ainuttakaan ystävättäristäni, rakasteta.

Ja miten oikeudenmukainen ja uskollinen hän onkaan! Mutta hän on

surullinen. Usein jättää hän työnsä kesken ja katselee tyhjyyteen. En

tiedä minne, mutta silloin ei hän näe mitään, ei minua eikä mitään

muutakaan. Se alkoi sen jälkeen, kun hän rupesi käymään täällä.

Hänelle se tekee hyvää, mutta minä, minä pelkään kaikkia näitä miehiä

puukkoineen ja patrooneineen.

— Niin, voin kyllä kuvitella sen, virkkoi Helena miettiväsi. —

Varmaankin teillä on pieni, matalakattoinen, pihanpuolella oleva asunto.

— Mutta meillä on niin hauskannäköistä, vastasi kasakan vaimo

vilkkaasti. — Ja kaikki niin siistiä. Sen saatte uskoa.

— Pihalle päin, toisti Helena ja katseli miehen kapeita, kauas katsovia

silmiä.

— Hyvää iltaa, Helena Borissovna, mikä kauhea kuumuus, virkkoi Helenan

takana, ääni, jonka kuuleminen sai hänet iloiseksi.

Shuvalov istuutui Helenan viereen ja heitti yltään rasva- ja

öljytahrojen peittämän sadetakkinsa.

— Mutta tehän olette smokingissa! huudahti Helena

Tämä huudahdus sai Stefanin katsahtamaan ylös. Hän oli niin innoissaan

udellut Grishalta baskiirien taikamenoja, ettei hän ollut huomannut

autonkuljettajan tuloa.

— Todellakin, Maksim, olette hyvin muhkea, hän sanoi.

— Mutta minkä kunniaksi?

— Se on kummallinen juttu. Kuvitelkaapa, toissa aamuna sain

kyydittäväkseni herran, joka tuli _Palermosta_, parin askeleen päässä

täältä. Minusta tuntui, etten nähnyt häntä ensi kertaa. Oli jo

päivä, ja hänen maksaessaan me tunsimme toisemme. Hän on eräs hyvin

kuuluisa ranskalainen kirurgi, joka sodan aikana kävi Venäjällä ja

jolle minä esittelin erään kenttäsairaalan. Tänään olin hänen luonaan

illallisella. Siellä oli ainoastaan virkaveljiäni. Minä olin äärettömän

iloinen saadessani koko ajan puhua lääketieteestä.

Hän mietti hetken ikäänkuin selvittäen vaikutelmiaan.

— Mutta omituista, hän jatkoi, — että tunnen oloni paremmaksi täällä

kapakassa kuin siellä. Kun väänsin autoni käyntiin, täytyi minun laulaa.

Kuten tavallista siirtyi hän yleisempiin asioihin jatkaen:

— Me olemme sentään aivan erilaisia kuin ranskalaiset. Ennen meidän

luhistumistamme en vielä ollut siitä selvillä. Tehän tiedätte, että

olen aina ollut ihastunut länsimaihin ja halveksin niitä, jotka

puhuivat slaavilaisesta sielusta. Mutta nyt tunnen hyvin, että emme ole

muitten kaltaisia. Me olemme vastaanottavaisempia. Ettekö ole samaa

mieltä, Stefan? Niin, niin, eikö totta, vastaanottavaisempi on juuri

oikea sana. Nopeammin ja täydellisemmin kuin ketkään muut joudumme me

hetken vaikutelmien valtaan. Ne muovailevat meitä. Se on vaarallista,

jos kehitys käy tavallista, rauhallista kulkuaan, sillä me emme voi

olla sellaisia. Mutta nykyisessä asemassamme on se siunaus. Ja mistä

muusta rodusta te löydätte jonkun Helena Borissovnan, sellaisen, jonka

minä tunsin vain muutamia kuukausia sitten, ja josta nyt on tullut

eräs _Pigal'in_ parhaista mustalaisista? Ja Feodorin, tanssijan? Ja

everstin, hovimestarin, ja miksei, minut, yöautonkuljettajan? Ja kaikki

tämä tapahtuu aivan itsestään ja rauhallisesti, ikäänkuin meillä ei

olisikaan mitään menneisyyttä.

Hän keskeytti ja katseli terassilla olevien kasvoja keksiäkseen vielä

joitakin väitteensä tueksi sopivia. Hänen katseensa liukui kadulle, ja

äkkiä tarttui hän Helenan käteen.

— Katsokaa, katsokaa, hän sanoi, minä en erehdy!

Hän näytti kurjaa varjoa, joka pelokkain askelin saapui Rue

Pigalle'ilta. Hänellä oli sanomalehtipinkka kainalossaan.

Tyttö alkoi vavista.

— Se on Vassian isä, mutisi hän.

— Noin kaksi kuukautta sitten hän hävisi täysihoitolasta, selitti

Shuvalov. — Viime aikoina hän ei enää tullut alas huoneestaan, ja usein

kuuli koko talo hänen ulvovan kuin koira. Luulen, että hän joi paljon.

Vanhus astui kahvilaan.

— Älkää taivaan nimessä kutsuko häntä tänne, kuiskasi Helena.

Aleksei Dmitritshillä ei ollut kaulusta. Värittömän paidan sisästä

pisti mustien suonien peittämä kaula esiin. Hänen silmänsä vetistivät.

Hän kulki tarjoilupöydän ääreen ja tilasi suuren lasin punaviiniä. Nain

vaivoin sai hän sen huulilleen käsien suonenvetoisesti väristessä.

Sitten kulki hän ravintolan ympäri tarjoten venäläisiä sanomalehtiä. Ne

olivat aamulehtiä. Hän pyyteli lapsellisesti anteeksi, niinkuin koko

hänen elämästään olisi jäänyt jäljelle vain tämä sanomalehtimiehen

häpeä myydä aamulehtiä illalla.

— Aloitin vasta tänä iltana, eikä minulle annettu muita, hän sanoi. —

Saan nämä halvemmalla.

Muutamia käsiä ojentui. Hän kulki Shuvalovin ja Helenan ohi tuntematta

heitä.

Tytön katse seurasi häntä kuin lumottuna, kunnes hän hävisi. Hän, hän

oli tehnyt miehestä tuollaisen. Ja miksi? Hänen silmänsä liukuivat

Stefaniin. Tämä oli tuhannen penikulman päässä hänestä, opetellen

bashkiirien taikamenoja.

Ja kuitenkin, mietti Helena, — jos minun pitäisi vielä kerran alkaa,

menettelisin aivan samoin.

Hänen mietteensä keskeytti Feodorin saapuminen rakastettunsa kanssa.

Hän oli iloinen ja säteili jälleen kauneutta. Hänen intohimonsa

espanjattaren ruumiiseen oli lopettanut unettomat yöt ja päivät,

jolloin hänen poskensa jo olivatkin ehtineet käydä lyijynkarvaisiksi

ja kuopalle. Mutta kun hänen lihansa oli joustava kuin pedon, oli jo

kolmen viikon suhteellinen lepo palauttanut hänen kasvoilleen terveen

värin.

— Ihanaa elää nyt! huusi hän jännittäen voimakkaita lihaksiaan. — Tässä

kuussa on kuuma kuin Kaukaasiassa.

Helena katseli häntä kateellisena. Häneen joka tapauksessa sopi

Shuvalovin teoria. Epäilemättä oli hän uuden elämänsä ensi kuukausina

kärsinyt, mutta nyt oli hän jo täysin tottunut siihen. Hän tanssi, joi

ja rakasti. Hänen voimansa olivat kuuluisat koko Pigal'issa. Hän ei

ollut matelevainen eikä rahalla ostettavissa, pukua, joka oli hänen

yllään, oli hänen sukunsa kantanut miespolven ajan, ja yöt olivat

kuumat kuin hänen rakastajattarensa — mitä muuta hän tarvitsi?

— Kas vain, sanoi Feodor, — ensi kerran elämässäni näen vanhan

ruhtinaamme tyttärensä kanssa kadulla tähän aikaan.

Todella astui Heridze, taluttaen Jacquot'ta, _Sans-Souci'n_ terassille.

Huomatessaan Stefanin hän huusi:

— Ansaitsisit, että löisin kallosi mäsäksi, senkin kirottu noita. On

sinun syytäsi, etten saa tätä pikku paholaista tänä iltana vuoteeseen.

Hän kertoi, että päivällisellä olit alkanut jonkun tarinan, eikä hän

voi nukkua ennenkuin hän on kuullut sen lopunkin. Tänään on hänen

nimipäivänsä, minun täytyi siis ottaa hänet mukaan. Siis jatka, senkin

ihmesäkki, äläkä venyttele sitä loppumattomiin. Sinulle ei makseta

siitä rivien mukaan.

Stefan nosti tytön syliinsä ja alkoi jutella hiljaisella äänellä.

Toiset jatkoivat jälleen keskusteluaan, jota säesti Rue Pigalle'ilta

sisään tunkeva autojen ja jalankulkijoitten melu. Äkkiä kuulivat he

katkelman kirjailijan ja tytön keskustelusta:

— Pikku paimen, — puheli Stefan, — oli saapunut metsään, jonka omisti

maailman väkevin mies.

— Oliko hän väkevämpi kuin isä? kysyi lapsi.

— Kymmenen, niin, tuhat kertaa voimakkaampi.

— Se ei ole totta, huusi Jacquot. — Miksi sinä valehtelet?

Koko pöytäseurue purskahti nauruun.

— Mitä pienokainen sanoo? kysyi Feodorin rakastettu. Feodor tulkitsi

keskustelun hänelle, jotta tanssijatarkin saattoi ottaa osaa muitten

riemuun. Mutta vihaten Heridzeä hän sanoi vain lyhyesti:

— Ja sinä, oletko samaa mieltä kuin Jacquot?

Feodor kohautti olkapäitään.

— Siitä ei ole kysymys. Lapsen luottamus isäänsä on kaunista.

— Entä jos minä luotan sinuun samalla tavalla? sanoi tanssijatar

hellästi.

Heridze oli kuullut kaksinpuhelun. Hän rypisti kulmakarvojaan, jotka

olivat yhtä harmaat ja tuuheat kuin hänen vanhan turkislakkinsa karvat.

— Annapa kätesi, sanoi hän äkkiä Feodorille. — Kumpi ensin painaa alas

toisen käden?

Nuori mies epäröi. Hän rakasti ja kunnioitti Heridzeä liiaksi

ryhtyäkseen kevyesti moiseen leikkiin. Mutta hänen rakastettunsa ei

päästänyt katsettaan hänestä. Miten voisi hän kieltäytyä haasteesta?

— Antakaa olla, ruhtinas, sanoi hän puoliääneen.

Heridze puolestaan epäröi silmänräpäyksen. Feodorin äänessä oli sekä

rakkautta ja varoitusta. Mutta vanha seikkailija kohtasi Jacquot'n

jännittyneen, vakavan katseen.

— Vai niin, murisi hän, — näillä nyrkeillä olen lyönyt lattiaan

kymmenen miestä yhtä haavaa, ja sinä, keltanokka... no, odotatko pyhää

henkeä? huusi hän Feodorille.

Feodor tarttui huokaisten Heridzen ojenneltuun käteen. Heti

koskettaessaan toisiaan tunsivat he olevansa yhdenvertaisia. Molemmilla

oli sama oikea, luja ote ja kovat, sitkeät lihakset. Muutamiin

sekunteihin eivät heidän kyynärvartensa liikkuneet tuumaakaan. He

olivat keskittäneet kaiken voimansa ranteisiinsa. Yhteenpuristetuissa

leuoissa oli voitontahtoa.

Mutta pian tunsi Feodor voittavansa. Hän ei osannut sanoa, mistä tämä

varmuus johtui; sillä Heridzen kämmenet ja sormet eivät antaneet

myöten. Mutta hänestä näytti, että ruhtinaan kasvoilla vilahti nopeasti

ja terävästi rukous, kuin katkeavan miekan salama. Suuri sääli kouristi

hänen sydäntään. Hän tiesi, ettei seikkailija koko elämässään ollut

joutunut kaksinkamppailussa tappiolle. Hän kunnioitti ruhtinasta tämän

sukuperän, iän ja säikkymättömän rohkeuden vuoksi. Ja nyt hänen täytyi,

vuosiltaan puolta nuorempana, loukata häntä näin.

Hän vilkaisi rakastettuunsa, mutta tämä hymyili häijysti. Feodor

käsitti, että tyttö halveksi häntä siksi, että hän vitkasteli niin

kauan. Hän sulki silmänsä, ja ilottomasti, kuin pyöveli, painoi hän

Heridzen käden alas.

Vanhuksen kasvoille kohosi tumma puna. Hän virkkoi kumeasti:

— Tässä ranteessa on kaksi kuulaa.

Hän ei uskaltanut katsoa tytärtään kasvoihin. Sitten hän huusi:

— Minä vaadin hyvitystä, kuuletko! Tulehan tänne, niin väännän sinut

lattiaan!

Hän työnsi pöydän syrjään ja asettui keskelle kahvilaa.

— Oletko järjiltäsi, ruhtinas? Onko tämä siihen sopiva paikka? sanoi

Feodor.

— Ahaa, sinä pelkäät tappelua, espanjattaren tohvelisankari!

Silloin seisoi nuori mies jo hänen vieressään.

— Itse sinä tämän tahdot, hän lausui.

He tarttuivat toisiinsa. Jännittyneinä muodostivat _Sans-Souci'n_

kantavieraat piirin heidän ympärilleen, sillä kaikki tiesivät heidän

voimansa ja olivat heti huomanneet, että kyseessä oli mitä vakavin tosi.

Heti liikahdettuaan olivat molemmat täydessä taistelussa. Molempien

veri oli liian kuumaa, jotta he toisen vastarinnasta kiihoittuneina

eivät olisi käyttäneet kauheiden lihastensa voimaa kokonaan. Punainen

takki kamppaili mustan kanssa. Heidän liikkeensä olivat niin nopeita

että heidät saattoi eroittaa toisistaan vain takkien väristä. Heridze

oli puolta päätä Feodoria pitempi. Hän oli myöskin leveäharteisempi,

raskaampi ja taitavampi. Ashkeliani omasi — lukuunottamatta nuoruuttaan

— sen hämmästyttävän voiman, joka ilmeni hänessä hänen hypähtäessään

hevosen selkään tai esiintyessään _lesghinkassa_. Silloin valtasi hänet

ikäänkuin maanalainen voima, joka vei häneltä järjen ja itsehillinnän.

Tuntiessaan tämän kauhean voiman nousevan itsessään, tuki hän

kantapäänsä lujasti lattiaan, tarttui Heridzeä vyötäisistä ja nosti

hänet ähkyen ylös.

Puujalkainen kasakka nousi kuin hurmion vallassa. Aivan itsestään

heilahteli tamburiini hänen kädessään barbaarisen rytmin mukaan. Mutta

lujempana kuin bashkiirin voittolaulu kajahti Jacquot'n epätoivoinen,

mieletön huuto.

— Lyö toki hänet maahan, isä, lyö!

Mitä tapahtui silloin Heridzen sielussa? Hän jännittäytyi hurjasti,

tarttui Feodorin kurkkuun ja pusersi.

Hänen kasvoissaan oli niin paljon murhaa, että puujalkainen kasakka

linkutti askelen eteenpäin ja huudahti:

— Onhan sinulla tikari, tyhmyri!

Tuskin oli hän sen sanonut, kun salissa syntyi kumea murina. Nopean,

vastustamattoman vaiston ajamana oli Feodor seurannut hänen neuvoaan.

Tikari välähti hänen vyöstään ja painui Heridzen olkapäähän.

Iskun voima eroitti miehet. Kului monta sekuntia Feodorin tuijottaessa

veristä tikarinterää. Kukaan ei uskaltanut liikahtaa.

Heridze horjahti. Hän nojautui pöytään. Toiset aikoivat rientää avuksi,

mutta hän torjui heidät.

— Ansaitsin sen, sanoi hän puoliksi itsekseen. — Ja minulla oli onnea.

Tuo keltanokka ei osaa iskeä paikalleen.

Hän oikaisi vartalonsa, irvisti ja lisäsi:

— Se tekee kipeää, mutta menee ohi.

Hän aikoi avata takinkauluksen, mutta oikea käsi ei totellut.

— Auttakaa nyt minua, senkin kanat! huusi hän.

He avasivat hänen takkinsa. Sen alla ei ollut mitään muuta. Hänen

arpinen rintansa oli litteä ja kova ja hyvin suuriluinen.

— Pistäkää lautasliina reikään, sanoi hän. Laittakaa se hyvin

paikoilleen, ei tarvitse arastella.

Hän nousi muuttamatta ilmettäkään, ja virkkoi:

— Nyt on kaikki kunnossa, hoidan kyllä itse loput.

Sitten äkkiä raivostuen huusi hän Feodorille:

— Ja sinä olet juuri yhtä tyhmä kuin taitamatonkin! Laita itsesi

tiehesi täältä! Et kai halua vankilaan, vai miten, kaukaasialainen

prinssi?

Feodor hätkähti, pudotti tikarinsa ja syöksyi ovelle.

Mutta liian myöhään. Poliisi lähestyi juoksujalkaa. Vihellykset

leikkasivat ilmaa. Ohikulkevat ahtautuivat yhteen.

— Niitä on liian paljon, sanoi Heridze istuutuen jälleen, — mutta

katselenpa asiain menoa. Poika on minun maatani.

Feodor oli väistynyt seinään asti. Ei milloinkaan hän ollut

tuttavistaan ollut niin kaunis. Seisoessaan punaisessa takissaan

voimakkaana ja jäntevänä, piirteet jännityksestä kuin kiveen hakattuina

näytti hän viidakon pedolta. Äkkiä hyppäsi hän lähestyvien univormujen

kimppuun. Nyrkit, pää ja hampaat, kaikki toimivat aseina. Kolme kertaa

vierivät hänen vastustajansa lattialle, kolme kertaa riistäytyi hän

irti kiinni pitävistä käsivarsista.

— Senkin roisto, roisto, miksi haavoitit käteni! huusi ruhtinas

liikutuksesta nyyhkyttävällä äänellä. — Kahden me selviytyisimme!

Vihdoin Feodor voitettiin. Murtunein luin kannettiin muutamia poliiseja

paikalta. Tuntiessaan käsirautojen kilahtavan kiinni ranteissaan,

jännitti hän lihaksiaan. Heridze luuli näkevänsä voitonriemua hänen

silmissään.

Vanha seikkailija oli yhtä kokenut paossa kuin taistelussakin.

Hän halusi estää vangitun tekemästä nyt, sopimattomalla hetkellä

mitään. Ja ollen varma, että vain venäläiset ymmärsivät häntä, huusi

hän Shuvaloville, Feodoriin päin kääntyneenä:

— Maksim, pane autosi käyntiin ja aja tuonne toiselle puolelle katua,

missä on vähemmän ihmisiä.

Feodor laski kätensä ja astui vastustelematta ulos. Utelias lauma

seurasi häntä. Poliisit pitivät hänestä vain heikosti kiinni ollessaan

varmoja hänen voimattomuudestaan. Hän kulki mahdollisimman hitaasti

suunnilleen viisikymmentä metriä.

Sitten kokosi hän kaikki voimansa ja ojensi käsivartensa. Ketjut

kilahtivat lyhyesti ja katkesivat. Käsivarsiensa ympärillä olevan

raudan painolla nakkasi Feodor poliisit maahan, päästi hurjan

dshigiittihuutonsa ja hyppäsi Shuvalovin autoon. Vaunu katosi kadun

pimeyteen.

Heridze siveli Jacquot'n hiuksia ja sanoi:

— Siinä näet, mihin sinun silmälasipäisen ystäväsi sadut johtavat.