Paitsi ikkunaa vasten lyövän sateen rapinaa ei huoneessa kuulunut
ääntäkään. Helenan unta vartioivat kolme ihmistä olivat ääneti.
Niiden kahdenkymmenen päivän aikana, jotka Helena oli viettänyt tässä
sairaalassa Neuilly'ssä, nukkui hän nyt ensi kerran todellista,
tervettä unta. Hänen päivänsä ja yönsä olivat olleet loppumatonta
deliriumia, kuumetta, hikoilua ja vavahtelua.
Natalia Borissovna viittasi molemmille miehille. He läksivät hänen
mukanaan huoneesta.
— Luulen todellakin, ettei enää tarvitse pelätä mitään, sanoi Shuvalov.
Irtitsh kääntyi ja teki ristinmerkin.
— Hän on herätessään hyvin heikko, mutta täysin tajuissaan, jatkoi
lääkäri. — Se on viimeinen hetki, joka voi olla hänelle vaarallinen.
On välttämätöntä, että hän aivan huomaamattaan, vähitellen herää
elämään ja muistoihinsa. Mutta tarvitseeko minun edes sanoa sitä
teille, Natalia Borissovna? Te olette hänen paras lääkärinsä. Minä olen
rauhallinen.
Natalia Borissovnan nääntyneille kasvoille, joille oli uurtunut paljon
ryppyjä, ilmestyi tuskallinen ja pyytävä ilme.
— Anton Ivanitsh, alkoi hän arasti vilkaisten mieheen.
— Niin, vastasi Irtitsh pakoitetusti hymyillen, — en tule sisään
ennenkuin huudatte minua.
— Tiedätkö, Maksim, miksi hän pelkää minua niin, että hän houreissaan
puhui ainoastaan Vassian isästä ja minusta?
— Jätän teidän kahden, mutisi Natalia Borissovna.
Hän istuutui Helenan vuoteen pääpuoleen ja oli onnellinen kuullessaan
kalpeiden huulien lomitse säännöllisen hengityksen. Miten hyvin Helena
nukkuikaan! Ei mikään muistuttanut enää sitä ulvovaa mustalaista,
jonka he eräänä iltana olivat tuoneet Neuilly'iin ja jonka hänen
sisarensa oli tuntenut vain sen tuskan vuoksi, joka hänet oli vallannut
nähdessään sairaan.
Hän on minun lapseni, ainoa nyt, ajatteli Natalia ja olkapäät vapisivat
hiukan.
Helenan silmänurkissa oli kaksi aivan pientä ryppyä. Kiihoitus,
joka jatkuvasti oli vääristänyt sairaan kasvot, oli estänyt Natalia
Borissovnaa huomaamasta niitä. Nyt, kun kasvot olivat tyynet, näyttivät
rypyt ohuilta arvilta. Natalia Borissovna siveli niitä sormillaan kuin
haluten hävittää hirvittävän kamppailun viimeisetkin jäljet.
Niin kevyt kuin hänen kosketuksensa olikin, värähtivät Helenan
silmäluomet. Hitaasti silmät avautuivat ja tuijottivat hetken jäykkinä
ja sieluttomasti. Sitten niihin syttyi tietoisen elämän ihmeellinen
valo. Tämä herääminen, yhtä dramaattinen kuin lapsen syntyminen, sai
Natalian pidättämään henkeään.
Helena katsoi häntä kauan, ikäänkuin piirre piirteeltä tuntien
sisarensa vihdoin voiden muovailla ne kokonaisuudeksi.
— Natasha!
Se oli vain hyvin heikko huokaisu, mutta ilmaisi äärettömän ihanan
havainnon.
— Mitä, rakkaani, pienokaiseni? Mitä haluat? sopersi Natalia Borissovna.
Mutta Helena toisti vain:
— Natasha, Natasha, Natasha!
Oli kuin tämä nimi, jonka hän lausui yhä painokkaammin ja
merkitsevämmin, olisi herättänyt tytön tajuamaan maailmaa, joka laajeni
hetki hetkellä. Uteliaana näkemään sitä enemmän tarkasteli Helena
valkeita vuodevaatteita, valkeita seiniä, valkeita huonekaluja ja
kaikkien näiden keskellä Natalian valkeata olemusta.
— Sairaala, mutisi hän rypistäen kulmiaan. Eikö niin?
Sitten hän sanoi onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa uudestaan
pääsi voitolle hänen tiedottomasta tilastaan:
— Sairaala, jossa sinä olet hoitajattarena!
— Aivan niin, Lenotshka, kaikki on aivan yksinkertaista, kuten näet.
Helena kohotti vaivalloisesti kätensä kasvojen tasalle ja kauhistui sen
laihuutta.
— Olinko minä hyvin sairas? hän kysyi.
— Et, et, sinussa oli vain kuumetta. Sinut tuotiin tänne vain siksi,
että saisit kunnolla levätä. Siinä kaikki.
Helena katseli nyt laihtunutta rannettaan, jossa suonet olivat selvästi
näkyvissä.
— Peili, virkkoi hän äkkiä.
— Mitä sillä, rakas, mitä? Odota vielä. Se väsyttää sinua.
— Peili, toisti Helena niin hermostuneesti, että hänen sisarensa
totteli.
Mutta ennenkuin Natalia ojensi hänelle peilin, epäröi hän uudestaan.
— Ennen kaikkea, älä säikähdä, hän sanoi, — pahin on ohi.
Silmänräpäyksen oli Helena aivan ymmällään nähdessään kasvot, jotka
sukeltautuivat hänen eteensä. Ne eivät olleet hänen. Kärsimättömästi
tempasi hän peilin sisarensa kädestä ja tarkasti sitä, ikäänkuin
peläten, että häntä petettiin. Sitten kumartui jälleen sen ylitse.
Mutta yhä katsoi häneen peilistä tuo kummallinen poika, jonka posket
olivat ontot ja harmahtavat, silmien ympärillä sinipunaiset renkaat,
ulkonevat poskipäät ja — se ihmetytti häntä eniten — vain muutamia
lyhyitä hiuksia päässään.
— Mutta mikä minussa on ollut? Mitä minulle on tehty? huudahti Helena.
— Rauhoituhan, rakas. Näytät niin muuttuneelta siksi, että meidän
täytyi leikata hiuksesi. Tiedäthän, samoin kuin silloin, kun sinulla
oli lavantauti. Muistatko sitä? Mutta se ei haittaa mitään. Ne kasvavat
vain kauniimmiksi. Anna nyt peili minulle.
— Odota, odota! Ketä minä muistutan? Älä häiritse minua. Se on
vaikeata. Ah, niin, nyt tiedän, Vassiaa!
Helena huohotti:
— Ettei minun enää vain tarvitse nähdä Aleksei Dmitritshiä
sanomalehtineen, hän kuiskasi. — Hän ei tunne minua... sitä pahempi.
Natasha, Natasha, älä päästä häntä tänne! Aja hänet pois!
Natalia Borissovna luuli houreitten jälleen alkavan ja aikoi ottaa
jälleen esiin jääkääreen, joka oli pahimpien kohtausten aikana ollut
Helenan otsalla. Mutta tyttö piti kiinni hänen vyöstään ja mutisi:
— Ei, ei! Hän ei tule. Minä olen sairaalassa, ja hän käy vain
_Sans-Souci'ssa, Sans-Souci'ssa_...
Hän ei puhunut enää. Hän mietti niin ankarasti, että kasvojen veltot
lihakset supistuivat. Natalia Borissovnaa huolestutti hänen rasittava
miettiväisyytensä ja hän koetti irroittaa hänet siitä kysymyksillä
ja hyväilyillä. Mutta Helena puisti sairasta pojanpäätään saadakseen
hänet vaikenemaan. Silloin tällöin ilmaisivat melkein käsittämättömät,
kuiskaavat sanat, missä hänen ajatuksensa liikkuivat: "Vera...
pullot... romanssit... Stefan... poliisi..."
Mutta kaikki nämä sanat näyttivät olevan yhdentekeviä. Ne olivat vain
toisarvoisia osia ristisana-arvoituksessa, joka mihin hintaan tahansa
oli saatava valmiiksi, ja se oli hänestä ainoa tärkeä seikka. Vihdoin
sanoi Helena kauhistuneena:
— _Pigal_!
Hän käänsi sekavat silmänsä Natalia Borissovnaan. Mutta tämä syleili
häntä niin lempein käsin ja sanoi niin sydämellisen vakuuttavasti: "Se
on lopussa, Lenotshka, rauhoitu", että Helena hymyili onnellisesti kuin
lapsi ja nukahti uudelleen.
Seuraavat päivät olivat Helenan elämän ihanimmat. Hänen ruumiinsa
heräsi jälleen eloon; hän riemuitsi tuntiessaan jälleen halua
hengittää, syödä ja veren virtaavan suonissaan. Ja eivätkö Natalia
Borissovnan silmät suojelleet häntä vaarallista maailmaa vastaan?
Tämä onnellinen rauha kesti koko hänen ensi toipumisensa ajan.
Epäilemättä olisi sitä jatkunut kauemminkin — niin paljon nautti Helena
pelkästä olemassaolon riemusta — ellei Shuvalov olisi eräänä aamuna
astunut sisään.
— Tulen suomaan itselleni ilon katsoa pelastunutta potilastani, hän
sanoi. — Meillä on todellakin ollut onni mukanamme, Helena Borissovna.
Sellainen kaunis korkea kuume, mikä teillä oli, ei tavallisesti
ole niin armelias. Luullakseni voitte pian nousta ylös. Oletteko
tyytyväinen?
Helena ei vastannut. Hän ei uskaltanut katsoa lääkärin kirkkaisiin,
hyväntahtoisiin silmiin.
— Tätä miestä minä olen sinutellut, rukoillut häntä tarjoamaan minulle
juotavaa, toisti hän kauhistuneena itsekseen.
Hän kärsi niin silminnähtävästi, että Shuvalov, turhaan koetettuaan
houkutella häntä lausumaan sanaakaan, poistui.
Irtitsh odotti häntä ulkopuolella ja kysyi:
— No, Maksim?
Nähdessään liikutuksen Irtitshin muuten niin tyynillä kasvoilla ei
Shuvalov voinut salata ihmetystään.
— Niin, niin, sinä kai luulet, että olen lapsellinen, huomautti
Irtitsh, — mutta alan menettää luottamukseni. Niin kauan kuin hän oli
_Pigal'issa_, humalassa ja mielettömänä, saattoi hän sanoa, mitä häntä
huvitti tai olla sanomatta... mutta nyt... Puhuitko minusta?
— Miten saatoin? Hän tuskin sieti läsnäoloani. Meidän täytyy odottaa.
— Hyvä. Maksim, kaikessa, mikä koskee terveyttä, olet sinä minua
viisaampi. Mutta siitä huolimatta täytyy Helena Borissovnan tällä
viikolla tehdä päätöksensä. Kaikki minun asiani riippuvat hänen
sanastaan. Maksim, sano se hänelle, minä, minä en enää voi.
— Olet oikeassa. Minunkin täytyy saada asiasta selvyys ja hankkia
itselleni paikka. On jo aika.
Kun Irtitsh läksi sairaalasta, mutisi hän:
— Ja kuitenkin ennusti Stefan minulle eilen onnellista ratkaisua.
Kaikesta hellyydestään ja rakkaudestaan huolimatta ei Natalia
Borissovnan onnistunut saada Helenan sydämeen takaisin sitä
turvallisuudentunnetta, joka tähän asti oli loistanut hänen silmistään.
Tyttö kärsi nyt levottomuudesta, joka ei suonut hänelle rauhaa. Tosin
voimistui ja tervehtyi hänen vastustuskykyinen ruumiinsa jatkuvasti.
Mutta samalla saattoi hän esteettömämmin ja voimakkaammin pitää kiinni
häntä kiusaavista ajatuksista.
Eräänä hyvin aurinkoisena myöhäissyksyn päivänä ehdotti Natalia
Borissovna onnellisesti hymyillen sisarelleen, että hän pukeutuisi ensi
kerran lähteäkseen kävelylle. Helena kalpeni.
— Minun täytyy siis pian lähteä täältä! hän mutisi.
— Siitä ei voi olla puhettakaan, Lenotshka. Tarvitset lepoa vielä pari
kuukautta. Shuvalov sanoi niin ja tunnethan sen itsekin.
Helena epäröi muutaman sekunnin, puhuisiko hän huolista, joita hän
tunsi. Mutta hänestä tuntui, että jatkuva vaikeneminen aiheuttaisi sen,
että hän tulisi epäämättömästi vastuuseen sopimuksesta, jossa hän ei
halunnut olla mukana.
— Natasha, olen nyt kyllin järjissäni voidakseni tietää kaiken, virkkoi
hän. — On jo todellakin aika.
Natalia Borissovna pelästyi nähdessään sisarensa silmissä
päättäväisyyttä, jonka hän tiesi vaaralliseksi.
— Mutta kaikkihan on selvä, pikku rakkaani, sinä murehdit...
— Natasha, sinä pelkäät suotta, sanoi Helena lempeästi. — Vakuutan
sinulle, että kykene täydellisesti puhumaan ja ymmärtämään.
— Mistä? Mitä sinä kuvittelet?
— Katsohan, rakkaani, tiedän varsin hyvin, mitä hoito täällä maksaa.
Maksaakseni sen Feodorin puolesta läksin Terhanin luokse. (Hyvä jumala,
siitähän on kulunut kokonainen ihmisikä, vaikka se tapahtuikin vasta
huhtikuun alussa, hän mietti.) Kuka siis maksaa puolestani? Ei, ei,
älä väitä minulle, että sinä olet järjestänyt kaiken, että sinulle
myönnetään luottoa. Miksi valehtelisit, kun hyvin tiedät, ettei sinua
uskota. Sinä se et ole, Natasha parkani, eikä myöskään Shuvalov. Siis
se on... hän... eikö niin... Irtitsh?
Hiljaa ja ponnistellen oli hän lausunut sen miehen nimen, jonka
näkymättömän, ainaisen vaikutuksen hän oli kuluneiden kuukausien aikana
tuntenut joka puolella. Stefanin, Shuvalovin, vieläpä nyt sisarenkin
takana.
Natalia Borissovna nyökkäsi kevyesti.
Vaikka hän aavistikin juuri tätä vastausta, huumaantui Helena hetkeksi,
niinkuin hän sisimmässään sittenkin olisi toivonut toista, ihmeellistä
vastausta.
— En tahdo tätä apua enää, jatkoi hän matalalla äänellä. — Tähän
asti en ole ollut vastuussa itsestäni. Siitä huolimatta olisi minun
Shuvalovin käynnin jälkeen... mutta se on samantekevää. Natasha, muutan
heti sinun huoneeseesi. Sinullahan on edelleen entinen, arvelen. Ja
sitten haen työtä. Sillä, hän jatkoi kiivaammin, — mitä oikeutta
minulla on ottaa vastaan apua Irtitshiltä? Ja miksi sinä olet myöntynyt
siihen, että hän ylläpitää minua täällä? Tuhat kertaa mieluummin olisin
mennyt yleiseen sairaalaan kuin ottanut tämän velan.
— Kuulehan Lenotshka, pyydän, älä kiihoitu. Aioin puhua siitä kanssasi
— myöhemmin — kun olisit ollut voimakkaampi. Mutta kun itse aloit
puhua siitä, niin olkoon. Anton Ivanitsh on tehnyt niin siksi, että...
odota... älä ole kärsimätön... niin, rakkaani, siksi, että hän rakastaa
sinua ja haluaa mennä naimisiin kanssasi.
— Ja sinä saatoit uskoa...
— En ole luullut mitään, en mitään. Olen ollut vain iloinen saadessani
hoitaa sinua, että niin pitkän ajan kuluttua jälleen olit luonani.
— Ja mitä ajattelet nyt?
— Miten minä voisin, Lenotshka, sinun täytyy...
— Paljon kiitoksia, että edes tässä asiassa annat minulle täyden
toimintavapauden, sanoi Helena pilkallisesti.
Mutta nähdessään sisarensa silmissä äärettömän tuskan, tarttui hän
hänen käsiinsä, puristi niitä intohimoisesti ja jatkoi äkkiä tyyntyen
ja syvästi surullisena:
— Suo minulle anteeksi, Natasha. Sinä olen aina ollut minulle niin
hyvä, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka edessä en tunne
alennustani, sillä sinä rakastat minua niin paljon. Mutta sinä et voi
kuvitellakaan, miten sietämätöntä on olla vain rikastuneen talonpojan
oikku, sillä mikään muu ei voi olla kyseessä, huudahti hän kyynelten
tukahduttamalla äänellä. — Tuntea olevansa aina vakoilijoitten
ympäröimä, nähdä, miten rakastettu mies ainoastaan hänen käskystään jää
luoksesi, kunnes vihdoin korjataan kadulta kuin sairas koira ja myydään
alennetulla hinnalla.
Hän on seurannut minun elämääni, hän on tiennyt aivan hyvin, ettei
se voi päättyä toisin... nyt hän väkisin vaatii kättäni ja esiintyy
pelastajana antaakseen minun maksaa velkaani koko elämän ajan...
Natasha, Natasha, minulla ei ole enää ylpeydestäni jäljellä mitään,
vakuutan sen sinulle. Kaikki on poissa. Mutta tämä — ei, ei —
mieluummin alan uudelleen Pigal'issa. Sinun pitää viedä hänelle
vastaukseni, eikö niin? On niin hänen tapaistaan antaa aina muiden
hoitaa hänen asioitaan. Mene, kirjoita hänelle, lähetä joku viemään
kirjettä, että hän saa tietää mahdollisimman pian. En voi hengittää,
ennenkuin olet sen tehnyt.
Ilta saapui. Helena järjesteli tavaroitaan viedäkseen ne Natalia
Borissovnan huoneeseen, kun tämä astui huoneeseen hyvin kiihoittuneena.
Helena ymmärsi heti ja teki ensin kieltävän liikkeen. Mutta pian hän
hillitsi itsensä jälleen ja sanoi:
— En voi kieltää sitä häneltä, mutta jää sinä tänne, Natasha.
Sitten peitti hän nopeasti hiuksensa, jotka tuskin olivat alkaneet
kasvaa, valkealla huivilla.
Tämä talonpoikainen päähine ja hänen leveät, yksinkertaiset kasvonsa
tekivät hänet niin selvästi venakon näköiseksi, että Irtitsh joutui
aivan suunniltaan.
— Niin te olette kaunis, hän mutisi, — aivan kuin kotona Venäjällä.
— Istukaa, olkaa hyvä, Anton Ivanitsh.
Helenaa hämmästytti suuresti se tyyneys, jolla hän voi lausua
nuo sanat. Odottaessaan Irtitshiä oli hän ollut jännittynyt kuin
vaarallisimman vihollisensa lähestyessä. Mutta nähtyään hänet hän
tunsi, että hänen pelkonsa ja vihansa hävisivät ja sijaan tuli
ihmeellinen rauha. Epäselvästi muisteli hän tunteneensa samoin
molemmilla kerroilla, jolloin hän oli tavannut Irtitshin.
Tämän miehen luonnollisuus ja yksinkertaisuus, vielä voimakkaammat kuin
Stefanin, haihduttivat Helenan tunteman epäluuloisuuden häntä kohtaan.
Tuo mies, leveäharteinen ja tyyni, ei voinut nöyryyttää häntä, noine
ystävällisinä silmineen hän ei voinut keinotella hänen perikadollaan.
Hän oli kykenemätön samalla kertaa niin mutkikkaisiin, alhaisiin ja
laskelmallisiin tunteisiin. Hän tahtoi avoimesti, mitä hän tahtoi,
ilman vilpillisyyden häivettäkään, ilman mutkia. Hän oli erehtynyt,
siinä kaikki. Tyttö ei voinut vain sentähden olla hänelle vihainen.
Irtitshin tyyneys ja luottamusta herättävä olemus olivat muutamassa
hetkessä herättäneet Helenassa nämä ajatukset, ja samalla myöskin
tunteen, johon sisältyi rauhaa, ystävyyttä ja helpoitusta. Totellen
hänen kehoitustaan oli Irtitsh ottanut tuolin, ja nostanut sen keveästi
ilmaan kuin koetellen sen kestävyyttä. Vasta sitten istuutui hän
hitaasti ja vakavana. Jokainen hänen liikkeensä ilmaisi varovaisuutta,
johon ei sekaantunut pikkumaisuutta, sekä ruumiillisten että henkisten
voimien ankaraa säästämistä sellaisten tilaisuuksien varalle, jossa
niitä mahdollisesti todella tarvittaisiin.
Tämän sisäisen voiman ohella, joka alituisesti virtasi hänestä
vaikuttaen hänen ympäristöönsä yhtä rauhoittavasti kuin öljy
myrskyaaltoihin, osoitti hän tänä iltana tuskin huomattavaa ujoutta,
joka riisti hänen lujasta katseestaan sen tavallisen varmuuden. Ja
juuri tämä ujous tyynnytti Helenaa. Hän tunsi, että miten paljon
tämä mies oli häntä auttanutkin, miten syvä ja likainen se kuilu
oli ollutkin, josta mies oli hänet vetänyt ylös, oli hän kuitenkin
voimakkaampi kuin tämä, sillä ensimmäisen kerran elämässään lähestyi
mies toista henkilöä nöyrällä rukouksella, jonka hän jo etukäteen tiesi
tulevan hyljätyksi.
— Helena Borissovna, minun ei ole helppo ilmaista tunteitani, alkoi
Irtitsh, — enkä varmastikaan olisi niistä puhunut teille mitään, ellen
olisi saanut sisareltanne tätä kirjettä. Ajattelin, että soisitte
minulle sen kunnian, että itse ilmoittaisitte minulle kieltäytymisenne.
Tapa, jolla te olette minua kohdellut, selvitti minulle, että te
ette ainoastaan kieltänyt minulta ystävyyttänne — jota kukaan ei voi
toiselta vaatiakaan — vaan että te myöskin tunnette minua kohtaan
vastenmielisyyttä ja halveksitte minua. Ja sitä, sitä minä en tahdo,
sillä kumpikaan meistä ei ansaitse sitä.
Hän vaikeni, pyyhki kädenselkämyksellään kuivia huuliaan, ojentautui
tuolillaan ja jatkoi:
— Olen ajatellut paljon teitä, Helena Borissovna, ja huomaan olleeni
oikeassa kaikessa, paitsi yhdessä ainoassa seikassa: minun olisi
pitänyt olla itse täällä. Siten olette te luullut, että maksan
toisille, jotta he ilmoittavat minulle päivän, jolloin voin poimia
teidät kuin syksyllä maahan pudonneen omenan. Hyvä, siitä asiasta
meidän on puhuttava. Te miellytitte minua alusta pitäen. Sanoin sen
teille heti. Miksikö? Niin, miksi tahtoi Anton Ivanitsh, joka ei
milloinkaan ollut ajatellut ottaa vaimoa, mennä naimisiin kohdatessaan
teidät? No hyvä, haluan olla rehellinen. Venäjällä en milloinkaan
seurustellut teidän luokkaanne kuuluvien ihmisten kanssa. Tultuani
rikkaaksi olisivat he kyllä ottaneet minut vastaan, mutta minä en
halunnut. Pysyn mieluummin omalla paikallani. Mutta, näettehän, enää
ei paikkani ollut niiden joukossa, joista olin lähtöisin, mutta
ei myöskään teikäläisten, ei kummassakaan. Kun Maksim tutustutti
minut Teihin, sanoin itselleni: "Enää ei ole olemassa Venäjää eikä
seurapiirejä, saadaanhan nähdä." Ja kun minä saan päähäni ajatuksen,
vaikka hienon kuin ohuin lanka, muodostuu se kuin köydeksi, jota ei
enää ole helppo lyödä poikki. No, huomasin kyllä, että kohtelitte minua
kuin talonpoikaa, joka minä olenkin. Mutta huomasin myöskin, että juuri
tätä talonpoikaa te tarvitsette välttämättömimmin sitten kun teidän
ylpeytenne on hävinnyt. Te olitte hyvin ylpeä, Helena Borissovna,
sallikaa minun se sanoa, mutta se ei ollut mitään väärää lajia
ylpeyttä, vaan samanlaista, mitä on aivan nuorella varsalla. Ja minä
tiesin myös, että elämä pian panee sille suitset. Mutta sitä en voinut
aavistaa, että nuo ohjakset olisivat niin lujat ja että ne tekisivät
teille niin kipeätä, että te myöhemmin sitä häpeäisitte. Älkää vastatko
minulle.
Hyvä. Sen minä näin tullessani silloin Stefanin kanssa _Samovar'iin_.
Joka ainoa päivä kärsin puolestanne hyvin paljon, sillä Stefan
Matvejevitsh on sielujensyöjä. Hän ottaa, mitä hän tarvitsee ja lähtee
jälleen pois. On seisottava lujasti jaloillaan, jos mielii vaaratta
rakastaa häntä. Mutta mitä muuta minä saatoin tehdä, kuin matkustaa?
Ensin minun täytyi olla rikas. Jos olisin köyhä, olisi se samaa kuin
kitarra ilman kieliä. Ja sitten mietin, että jos jäisin olemaan
elämäntapojenne todistajana, te aivan varmasti halveksisitte minua.
Siinä minä erehdyin. Minun olisi pitänyt jäädä ja näyttää teille, etten
ole sen suurempi pyhimys kuin kukaan muukaan, ja silloin ette olisi
hävennyt edessäni, vaan väsyttyänne kuolemaan asti antanut minulle
merkin tulla. Sensijaan nyt on näyttänyt siltä kuin olisin antanut
vartioida teitä, että olisin hyvän jumalan tavoin istunut pilven
reunalla hoitelemassa lankojani. En tahtonut loukata ylpeyttänne, mutta
päinvastoin poljinkin sen jalkojeni alle kuin talonpoika ainakin. Mutta
en milloinkaan, Helena Borissovna, ole aikonut mitään pahaa teille.
Siinä kaikki.
Koko pitkän puheensa aikana ei Irtitsh ollut muuttanut asentoaan;
hänen kätensä nojasivat polviin eikä tuolin selkämykseen nojaava
vartalo ollut liikahtanutkaan. Hän oli puhunut yksitoikkoisella, hiukan
laulavalla äänellä, joka tuuditti uneen kuin pitkät, korkeat mainingit.
Helena ei ollut ajatellutkaan keskeyttää häntä, ja kun mies lopetti,
kaipasi hän hänen äänensä sointia. Se tyynnytti kaiken hänen
levottomuutensa, niinkuin sen kautta olisi haastellut puiden ja syvin
vesien viisaus.
Hiljaisuus vallitsi. Natalia Borissovna, joka seisoi taaempana
ikkunan luona, olisi halunnut piiloutua uutimien taakse, ettei hänen
läsnäolonsa estäisi mitään, minkä täytyi tapahtua.
— Olette tehnyt oikein tullessanne, Anton Ivanitsh, virkkoi Helena
vihdoin. — Olen teille hyvin paljosta kiitollisuuden velassa, ja olen
iloinen voidessani sen nyt tuntea.
Hän vaikeni, mutta toinen istui yhä ikäänkuin odottaen lisää. Kun
Irtitsh oli varma siitä, ettei toinen enää lisäisi mitään, käänsi hän
katseensa syrjään ja sanoi välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin
puhuen asiasta, joka ei koskenut häntä:
— Ja nyt, kun tiedätte kaiken, oletteko nyt muuttanut mieltänne?
Suunnaton väsymys valtasi äkkiä Helenan. Hänellä oli vain yksi ainoa
toivo: että tuo mies mitä pikimmin poistuisi, mies, jonka läsnäolo
rauhoitti kuin uni, mutta joka samalla vaati häneltä päätöstä, joka
koski koko hänen elämäänsä.
Mutta mies jatkoi itsepäisesti ja näköjään tyynenä:
— Teen, niinkuin te haluatte, Helena Borissovna. Me voimme jäädä
Parisiin, sillä minä voin ostaa täällä tontteja ja rakennuttaa taloja.
Tunnen sen työn. Tai me voimme palata jälleen pohjoiseen. Minulla on jo
suunnitelma: suuri maatila. Osaan viljellä maata ja hoitaa karjaa. Ja
lähelleni haluaisin ne pojat, jotka ovat olleet apunani pohjoisessa.
Siitä tulisi suorastaan pieni venäläinen kylä.
— Ei, ei, en tahdo mitään! huudahti Helena. En halua enää nähdä ihmisiä
enkä elää heidän kanssaan. Minä en voi, minä en voi katsoa vielä heitä
silmiin.
Irtitsh nöykkäsi. Hetkisen näytti hän yhtä lamaantuneelta kuin
Helenakin.
— Te olette päässyt riivaajastanne, hän sanoi, — mutta olette saanut
sen tilalle toisen, paljon pahemman. Sitä vastaan ei kukaan voi mitään.
Ja mitä aiotte nyt tehdä?
— Mitä se merkitsee? Palvelijoista on puute, voin kai saada jostain
paikan.
— Niin, niin, minä käsitän. Haluatte hautautua niin syvälle kuin
mahdollista. Siinä tapauksessa toivotan teille paljon onnea, Helena
Borissovna. En sano teille, että olisitte murtanut minut, sillä en ole
sellaista ainesta, mutta sittenkin...
Hän ojensi kätensä. Tämä liike muistutti hänelle terveisistä, jotka hän
oli saanut tuodakseen.
— Olin unohtaa, hän sanoi, — Maksim, joka tietää, ettette halua nähdä
häntä, pyysi minua tuomaan terveiset.
— Shuvalov lähtee siis? kysyi Helena koneellisesti.
— Kyllä, kauas, Afrikkaan, päiväntasaajalle. Hallitus on tarjonnut
venäläisille lääkäreille paikkoja siellä. Viiden vuoden oleskelu.
Hänellä ei ollut valinnan varaa.
— Miten onnellinen hän onkaan!
Irtitshiä poltti tämä unohdusta janoavasta sielusta lähtenyt huuto.
— Kuvitella, mutisi hän vihaisena itselleen, — etten tullut
ajatelleeksi sitä.
Sitten astui hän lähemmäksi Helenaa ja sanoi voimakkaalla äänellä, kuin
haluten hypnotisoida tytön:
Se tekisi kaiken hyväksi, Helena Borissovna. Sekä teille että minulle.
Minä lopetan liikeasiani täällä, hankin itselleni työtä, samantekevää
mitä, älkää murehtiko siitä. Työ kasvaa itsestään minun käsissäni. Eikä
ainoitakaan valkeita kasvoja satojen virstojen alalla ympärillämme.
Elätte siellä kuin autiolla saarella.
— Mutta sanokaa, sopersi Helena, — tahtoisitteko todella lähteä
sinne... ilman mitään pakkoa...
— Niinkauan kuin ei se voi tapahtua Venäjän maaperällä, on aivan
samantekevää, minne kotini pystytän. No, Helena Borissovna?
Tyttö oli sulkenut silmänsä. Hän näki suuria ja kuumia ja harmaita
tasankoja, ihmisiä, jotka olivat yksinkertaisia ja barbaarisia kuin
lapset, auringon, joka tuhoaa kaiken, ruohon, maan, muistot. Ja
Irtitshin, tyynenä, voimakkaana ja rauhoittavana, hänen vuoksensa...
Helena ajatteli Feodoria, joka samalla tavalla oli alkanut uuden
elämän, sitten ajatteli hän Pigal'ia, uusia häntä odottavia taisteluja,
ja jälleen kuumaa, yksinäistä erämaata. Häntä huimasi...
Hän avasi silmänsä, kohtasi Natalia Borissovnan rukoilevan katseen ja
kysyi äänellä, joka tuntui hänestä vieraalta, ikäänkuin joku toinen
olisi puhunut:
— Tulisitko meidän mukanamme, Natasha?