_Samovar'issa_ oli painostavan kuuma. Umpinaiseen, ikkunattomaan,
voimakkaiden sähkölamppujen valaisemaan huoneeseen, joka oli täynnä
hajuvesien ja ihmishengityksen, tupakan ja alkoholin tuoksua, toivat
hurjasti pyörivät tuulettajat vain uutta tukahduttavan lämmintä ilmaa.
Helena ja Vera imivät pitkillä pilleillä jäälikööriään.
— Kello ei ole vielä kolmeakaan, virkkoi mustalainen, — öistä ei
nykyään tule milloinkaan loppua.
Hän silmäili salia. Melkein kaikki pöydät olivat varatut. Sitten jatkoi
hän:
— Tänään lopetetaan ensi kerran vasta kello seitsemältä aamulla. Mitä
huvia mahtanevat ihmiset löytää tästä pätsistä, saadessaan ulkona
hengittää raitista ilmaa?
— No, he tulevat kuuntelemaan meitä, sanoi Helena häijysti hymyillen.
— Olisipa se edes totta. Jos tunnen, että joku todellakin kuuntelee
minua, on minusta kaikki muu samantekevää, mutta nämä amerikattaret,
jotka haluavat vain näytellä korujaan... He näkevät vain Feodorin. Jos
hän olisi vähemmän ylpeä, rikastuisi hän äkkiä.
— Pyh, se aika kyllä tulee.
— Miten sinä voit puhua noin, sinä, joka olet yhtä vähän ostettavissa
kuin hänkin?
— Kuka tietää, miten kauan vielä?
Vera Petrovna nojautui hiukan taaksepäin voidakseen paremmin
tarkastella Helenan kasvoja ja sanoi nyökäyttäen päätään:
— Puhut noin vain siksi, että lääkäri on kieltänyt sinua juomasta.
— Ah, olisin lakannut ilman häntäkin... ne kaksi päivää, jotka
sairastin deliriumia, olivat kamalia. Mutta tiedätkö, koko tämä viikko
on ollut raskas, niin pitkäveteinen ja synkkä. Ja minä olen niin
väsynyt, ajattelen enää vain vuodettani.
Feodor kulki heidän pöytänsä ohitse. Hänen yllään oli tiukka,
karmosiininpunainen, karkeasta kankaasta valmistettu pusero. Suuret
hikipisarat kiilsivät hänen otsallaan.
— Menen ulos hiukan hengähtämään, sanoi hän. — Nämä foxtrotit vievät
vielä minusta hengen.
— Mitä hyödyttää häntäkin hänen rautainen terveytensä, pian on hänkin
loppuun kulunut, sanoi Vera Petrovna huomatessaan, miten Feodorin
posket olivat painuneet kuopalle. — Jos aikoo kestää tällaista elämää,
täytyy olla syntyään mustalainen tai sitten omistaa sellaiset luut kuin
Heridzellä on. Katsohan vain, miltä Rizin näyttää.
Helena nosti veltosti päätään. Ruhtinas tanssi nuoren, voimakkaan
englannittaren kanssa. Hänen terveyttä uhkuvien kasvojensa rinnalla
näytti Rizin tavallistakin kelmeämmältä. Silmien ympärillä oli leveät,
mustat juovat, ja poskien iho oli veltto ja kalpea. Välinpitämättömästi
virkkoi Helena:
— Se johtuu siitä, että hän on juonut liikaa sen jälkeen kun Ludmilla
jätti hänet.
— Eikä tyttökään ole onnellinen, huomautti Vera — Feodor lyö hänet
laimin. Siksi juo tyttö enemmän kuin hänelle olisi terveellistä. Ja
tässä kuumuudessa...
Tanssin päätyttyä istuutui Rizin Helenan viereen.
— Lainaahan minulle punaista, pyysi hän. — Luulen, että kasvoni ovat
aivan vihreät. Vieraat varmaankin pelästyvät minua.
Ja maalattuaan itsensä:
— Rakkaat ystävät, tilatkaa minulle jotakin. Minulla ei ole enää
sou'takaan.
Hän laski hiukan vapisevat, vanhaa, jaloa rotua todistavat kätensä
pöydälle ja katseli pikku Ludmillaa. Sitten hän kysyi väsyneellä
äänellä:
— Luuletteko, että Feodor pian jättää hänet? Hän kiduttaa tyttöä kovin,
tiedättehän sen. Tyttö kertoo minulle kaiken, ja me olemme sopineet
siitä, että hän tulee takaisin luokseni, kun Feodor ei enää välitä
hänestä. En ole tiennyt rakastavani häntä näin paljon. Rakastan näin
ensi kerran ja...
Orkesteri alotti uuden tanssin. Rizin sipaisi totunnaisesti hiuksiaan,
mutta liike oli raskas ja epäröivä.
— Työhön, sanoi hän nousten vaivalloisesti.
Hän läksi ja kumarsi elegantisti, niinkuin sopiikin kukkien täyttämän
pöydän edessä.
— Viiden minuutin kuluttua laulamme. Herää! sanoi Vera Helenalle, joka
silmät ummessa nojasi hänen olkapäähänsä.
— Nukahdin todellakin, mutisi tyttö. — Rizin ikävystyttää minua
rakkausjutuillaan. Jos hän kärsiikin, tapahtuu se hänen omasta
tahdostaan. Minä en ymmärrä sellaisia tuskia.
Mustalainen oli vastaamaisillaan, kun Feodor syöksyi paikalle.
— Helena, Helena, huusi hän, — tiedätkö, kuka juuri saapui? Irtitsh,
tiedäthän, Anton Ivanitsh, minun entinen päällikköni, se, jonka toin
uudenvuodenaattona tänne, kun tuhlailin viimeisiä rahojani. Sinähän
olit silloin mukana.
Helena oli suoristautunut ja hänen kasvoillaan oli jotakin hänen
entisestä ilmeestään.
— Huomaan, että muistat, jatkoi Feodor. — Hän ei ainakaan ole unohtanut
sinua. Hän kysyi minulta heti, mitä sinusta on tullut.
— Sanoitko sen hänelle?
— Tietysti. Ethän sinä kuitenkaan salaa mitään, luullakseni. Muuten ei
se näyttänyt häntä erikoisemmin yllättävän, yhtä vähän kuin sekään,
että hän näki minut ovella tässä puvussa. Voisi melkein luulla, että
hän on nähnyt kaiken ennakolta. Hän on kova mushikka.
— Onko hän yksin?
— Ei, hänen seurassaan on joku eriskummallinen ihminen, joka tuntuu
olevan täydessä humalassa. Hän menikin juuri vilvoittamaan päätään
vedellä.
Hänen puhuessaan tunsi Helena pelkoa, tuskaa, hämminkiä ja toivoi
voivansa kätkeytyä, paeta, mutta kaikki oli vain ohimenevää kuohuntaa;
pian vaipui hän takaisin entiseen välinpitämättömyyteensä.
— No, olkoon sitten, ja tulkoon aivan rauhassa, sanoi hän olkapäitään
kohauttaen.
Mutta huomatessaan, että Anton Ivanitshin seuralainen oli Stefan
Morski, punastui hän hiukan. Hänen mielessään kutoutui tuon kirjailijan
kuva yhteen vain hilpeiden lukuhetkien ja kauniitten unelmien kanssa..
Helena ei saanut kauan miettiä, molemmat miehet olivat jo hänen
edessään, ja jo heidän ensimmäiset sanansa aiheuttivat hänessä niin
harvinaisen hyvänolon tunteen, ettei hän enää halunnut eritellä
ajatuksiaan.
Se johtui Irtitshin ja Stefanin välittömästä tervehdystavasta.
Nämä miehet eivät voineet omaksua missään väärää sävyä, niin
yksinkertaisesti ja vaivatta sopeutuivat he joka tilanteeseen. Helena
huomasi sen heti ja kutsua odottamatta liittyi hän heidän seuraansa ja
istuutui pöytään, jossa Feodor jo odotti heitä.
— Ha ha, nythän me istumme jälleen samoin kuin uutenavuonnakin, sanoi
Irtitsh. — Tänään on vain Stefan Maksimin paikalla ja myös sisarenne
puuttuu, Helena Borissovna.
— Hän on hoitajattarena eräässä sairaalassa Neuilly'ssä, vastasi Helena
niin lyhyesti, että Irtitsh katsahti häneen tutkivasti.
— Ette näytä olevan hyvässä kunnossa, Helena Borissovna, sanoi hän,
— ettekä tekään, ruhtinas. Punaisen vyöhykkeenkin ilma sopi teille
paremmin.
— Aiotteko viedä minut sinne lakaisin? kysyi Feodor nauraen. — Ei,
pidän _leshghinkaakin_ sitä parempana.
Kun tarjoilija järjesti orkesterin eteen tuoleja kuoroa varten,
nousivat Helena ja Feodor.
— Hylkäämme teidät muutamiksi minuuteiksi, sanoi tyttö. — Minun täytyy
laulaa ja hänen tanssia.
— Hyvä, vastasi Irtitsh, — me valikoimme sinä aikana viinin.
Kun he jäivät kahden, kysyi hän Morskilta:
— No, mitä pidät hänestä? Ja mitä tuumit siitä, mitä päivällisellä
sinulle sanoin?
— En ylipäänsä tiedä enää mitään, olet antanut minun juoda liian
paljon, sanoi kirjailija autuaasti hymyillen. — Kaikki on kaunista,
kaikki on hyvää, annan sinulle siunaukseni, hän on nainen, jota
tarvitset.
— Ha ha, Stefan Metvejevitsh, sinun silmäsi eivät enää osaa lukea
sydämiä. Sanon sinulle, ettei hänen ylpeytensä vieläkään ole kokonaan
murtunut. Mutta siitä huolimatta tulee hänestä vaimoni, senkin sanon
sinulle... ellei tämä toimi kokonaan tapa häntä.
Hän puhui rauhallisesti ja miettivästi, kuten aina, vain viimeisissä
sanoissa värisi ääni hiukan. Stefan huomasi sen ruusuisesta
mielialastaan huolimatta. Se liikutti häntä enemmän kuin kaikki
Irtitshin hänelle yön kuluessa lausumat sanat.
— Oletko todella rakastunut? virkkoi hän.
— Rakastunutko? En, olenhan aivan tyyni. Helena Borissovna saa minun
puolestani tehdä mitä tahansa. Mutta jonakin päivänä täytyy hänen tulla
vaimokseni. Hänen täytyy. Tunsin sen heti, kun näin hänet ensi kerran.
En tiedä, miten sen sinulle selittäisin. Se on välttämättömämpää
hänelle kuin minulle.
— Vaikene, vaikene, huudahti Stefan äkkiä.
Vera Petrovna alkoi laulaa, ja kun Helena oli sanonut hänelle, että
salissa oli ainakin yksi ihminen, joka oikein ymmärsi hänen taidettaan,
oli hänen laulunsa täynnä kuumaa tenhoa.
— Ah, kuiskasi Anton Ivanitsh, — tuo nainen saa veren kuohumaan
suonissa.
Hän kuunteli hampaat yhteenpurtuina, silmät säihkyen. Kun Vera Petrovna
lopetti, huusi hän:
— Hyvä, mustalainen! Vielä yksi laulu!
— Ah, sinäkin jouduit satimeen, virkkoi Stefan.
Irtitsh nyökkäsi myöntävästi. Hänen tyyneytensä, hänen itsehillintänsä
sulivat tuon äänen tulessa, kaikki oli jälleen niinkuin ennen
muinoin, jolloin hän vuokrasi saarelleen yksinomaan itseään varten
kuusitoistahenkisen kuoron, jolloin yöt ja päivät olivat pelkkää
musiikkia ja humalaa.
— Luulin, että tuo ihminen oli kuollut, sanoi Anton Ivanitsh.
Hänen sanoissaan ei ollut pahoittelua, pikemminkin vain puhdasta iloa
jälleen löytyneen nuoruuden vuoksi.
Irtitshin huudahtaessa oli Vera Petrovna sisimmässään hämmästynyt.
Hänkin, mustalainen, oli hienolla vaistollaan tuntenut tuon
itsevaltaisen ja hartaan mushikan äänessä koko nuoruutensa: hulluuden
ja juopottelun hetket, särkyvien lasien kilinän, laulua tulvivan
aamuhämärän ja siihen uhratut rikkaudet. Hän tunsi, ettei noista
Helenan tuntemista miehistä kirjailija ollut se, joka tänä iltana
joutuisi hänessä uinuvan demoonin uhriksi.
Hänen tummille kasvoilleen lehahti heleä puna; hän hymyili
toverillisesti Irtitshille ikäänkuin haluten sanoa: Myöhemmin, kaikki,
mitä haluatte. Vapautukaamme nyt ensin tästä laumasta! — Ja Vera
Petrovna viittasi kuoroa kiihdyttämään tahtia.
Feodorin _lesghinka_ sai Irtitshin kokonaan pois suunniltaan.
— Ah, piru vieköön, piru vieköön, toisti hän haltioissaan. — Onko
missään muualla nähty jonkun ruhtinaan osaavan tanssia noin?
Viimeiset sävelet eivät vielä olleet hälvenneet, kun hän jo tilasi:
— Kymmenen jäähdytettyä pulloa, ja kaikille parasta syötävää, mitä
teillä täällä on.
— Hei, huusi Feodor ja heitti tanssiessaan käyttämänsä tikarin
pöydälle. — Tänään on juhla, huomaan, todellinen venäläinen juhla!
— Istukaa tähän, ruhtinas, vasemmalle puolelleni, sanoi Anton Ivanitsh
kunnioituksella, jota hän ei vielä milloinkaan ollut Ashkelianille
osoittanut. — Ja te, mustalainen, sydämeni ilo, oikealle. Helena
Borissovna minua vastapäätä, niinkuin talon valtijatar, ja Stefan hänen
viereensä. Niin on hyvin.
Alkoi toinen uudenvuodenyö. Mitä merkitsi se, että tällä kertaa oli
Irtitsh isäntänä ja Helena ja Feodor olivat _Samovar'in_ palveluksessa,
saaden palkkansa samppanjan kulutuksen mukaan, että kirjailija,
jonka aivot olivat tulvillaan ihmeellisiä unelmia, joi samasta
lasista kitarraa soittavan mustalaisen kanssa. — Täällä olivat kaikki
yhdenvertaisia, heitä sitoi toisiinsa sama vapautumisen tunne, he
olivat onnellisia ja innokkaita riemun lakkaamatta noustessa.
— Jospa tietäisitte, miten iloinen olen, virkkoi Helena Stefanille —
saadessani puhua venäjää venäläisten kanssa tarvitsematta ikävystyä
pöytäni ääressä ja voidessani juoda koska hyvänsä ja sitä, mikä
parhaiten maistuu... Antakaapa minulle vielä samppanjaa, oikeastaan en
saisi juoda: minulla oli hiljattain deliriumkohtaus, mutta tänä iltana
on kaikki sallittua ja kaikki on hyvin.
— Niin, eikö totta, tämä ilta on ihmeellinen, huusi Morski heilauttaen
kääpiömäistä päätään. — Minäkin tunnen itseni vapaaksi. Poissa on
kaikki tuska, kaikki henget, kaikki näkymätön. Viini suojelee meitä.
Mutta miten pyöreät olkapäät teillä onkaan, Lenotshka.
Vasta tänä iltana havaitsi Helena, miten aistillisilta ja eläviltä
saattoivat nuo kasvot näyttää, jotka hän tähän asti jonkun omituisen
assosiation takia oli sulattanut yhteen johonkin kirjailijan
fantastisen luomuksen kanssa. Se tuntui hänestä epämiellyttävältä, oli
ikäänkuin joku seinällä riippuva naamio olisi äkkiä alkanut elää hänen
silmiensä edessä.
Mutta Stefan ei enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota, sillä Vera
Petrovna oli viitannut kitarransoittajaa alkamaan.
— Meidän täytyy kunnioittaa ystäviämme vanhalla juomalaululla, sanoi
hän.
Ja kun rytmikäs laulu hänen esittämänään kohosi kuin uskonnolliseen
juhlallisuuteen, kilisti Helena ensin Irtitshin, sitten Stefanin kanssa
ja he joivat yhdellä kulauksella pohjaan ääriään myöten täytetyt lasit.
— Nyt minä laulan sinulle, huusi hän sitten.
Helenan ääni ei enää ollut niin tuore kuin Mesureux'n täysihoitolassa,
jossa Anton Ivanitsh oli sen ensi kerran kuullut. Mutta sensijaan
oli siinä villiä, pateettista täyteläisyyttä, joka sai vielä enemmän
kuin hänen pukunsa ja muuttuneet kasvonsa hänet näyttämään Irtitshin
silmissä kokonaan uudelta ihmiseltä.
—... Laula minullekin, Lenotshka, huusi Feodor. — Haluan juoda entisen
herrani terveydeksi, Anton Ivanitshin terveydeksi, hänen, joka meistä
yksin kohoaa korkealle.
— Ja sitten minulle, Helena Borissovna, pyysi Irtitsh, — ja minä juon
ystäväni onneksi, ystäväni Stefan Matvejevitshin, jonka kirjaa me
tänään juhlimme.
— Ja minä, sanoi kirjailija, — minä laulan ja ojennan Lenotshkalle
lasin, sillä kukaan ei näytä ajattelevan antaa hänellekin juomista. Ja
sitten minä syleilen häntä. Sallitko, Anton Ivanitsh?
— Tietysti, en ole mustasukkainen.
— Mustasukkainen, sanoi Helena nauraen tavalla, joka ilmaisi hänen
alkavan olla humalassa. — Onko sillä sanalla _Samovar'issa_ mitään
merkitystä?
Ja hän, joka muuten jyrkästi torjui pienimmätkin hyväilyt, kumartui
äkkiä ja suuteli Stefania suulle. Sitten lauloi hän Feodorille:
Kuin kukat suloiset
tuhlaavat tuoksuaan,
niin malja täysinäinen
Sua juomaan viekoittaa.
Ja sitten tuli Irtitshin vuoro, sitten jälleen Veran ja vihdoin
Stefanin. Tarjoilijat tuskin ehtivät kyllin nopeasti avata pulloja.
Päihtymys paisui kuin virta, säännöllisesti ja tasaisesti, ja Irtitsh
tunsi halua laajentaa ystäväpiiriä.
— Kutsukaa toverinne mukaan, kaikki, niin että nuo amerikkalaiset
näkevät, miten mushikka osaa olla isäntänä, sanoi hän.
Koko kuoro liittyi Anton Ivanitshin pöytään. Myös kaikki soittajat
tulivat juomaan.
— Ja tuo tuolla, hänen on myös tultava, huusi Irtitsh osoittaen
Riziniä, joka oli kutsuttu pöytään, niissä oli vain naisia. — Tänä
iltana en halua jättää muille mitään.
— Mikael, Mikael, huusi Feodor, — tule venäläisten luo!
Ruhtinas epäröi, mutta huomatessaan, miten humalassa seurue oli pelkäsi
hän skandaalia ja nousi. Hänen tullessaan lähemmäksi huusi Stefan, joka
tuijotti häntä likinäköisillä silmillään, äkkiä:
— Mutta sehän on ruhtinas Mikael Andrejevitsh! Olen pari kertaa ollut
hänen juhlissaan ruusutarhassa. Hän oli kovin ylpeä. Miten kummallista
tämä on!
Myös Rizin tunsi kirjailijan, mutta hänen kuolleet kasvonsa pysyivät
liikkumattomina. Hän vilkaisi vain nopeasti Ludmillaan, joka joi
samasta lasista Feodorin kanssa ja istuutui sitten hiukan syrjään
muista.
— Ottaako hän todella vastaan juomarahoja? kysyi Stefan naiivisti
Helenalta.
Tyttö rypisti kulmiaan.
— Mitä se teitä liikuttaa? kysyi hän kuivasti.
Mutta kirjailija ei käsittänyt hänen paheksumistaan, vaan jatkoi
humalaisen itsepäisesti:
— Olisi kummallista, jos hän ottaisi minulta, entiseltä vieraaltaan...
Ennenkuin Helena älysi hänen tarkoituksensa, huusi hän:
— Anton, annahan minulle sata frangia.
Ja hän ojensi saamansa rahat ruhtinaalle.
Tämä katsoi häntä kummastuneena.
— Ottakaa, ottakaa, ne ovat teille, sanoi Stefan nauraen kuin lapsi,
joka särkee leikkikalukonettaan.
Rizin ojensi konemaisesti kätensä.
Mutta Ludmillan kimakka huuto pysähdytti hänet.
— Misha, Misha, heitä ne päin hänen naamaansa! En kärsi sinua
kohdeltavan noin! Rakas Misha parka!
Hän tempasi setelit, repi ne rikki ja syleili Riziniä suojelevasti.
— Mutta mitä te ajattelette, sopersi Stefan. — En minä tahtonut...
halusin vain, nähdä...
Hän näytti niin masentuneelta, hyljätyltä ja poikamaiselta, että Helena
unohti vastenmielisyyden, jonka Stefanin käyttäytyminen oli hänessä
herättänyt.
— Kauheata, miten te saatoitte? kysyi hän kyynelet silmissä.
Irtitshin voimakas ääni keskeytti yleisen mutinan.
— Ette saa pahastua häneen tämän vuoksi, ruhtinas, hän ei ole toisten
ihmisten kaltainen. Takaan, ettei hänen aikomuksensa ollut loukata
teitä.
— Sehän on selvä, sehän on selvä, sanoi Rizin. — Minä ymmärrän...
Mitä merkitsi hänelle tämä uusi loukkaus hänen arvokkuuttaan kohtaan,
josta hän itse aikoja sitten jo oli luopunut, sen rinnalla, että
Ludmilla jälleen oli tullut hänen luokseen?
Muuten unohtui tämä välikohtaus pian, kun uusia pulloja kannettiin
pöytään.
Pian taisteli aamunsarastus lamppujen kalvennutta valoa vastaan.
— Meidän täytyy lopettaa, sanoi Vera Petrovna. — Me olemme viimeiset ja
eversti parka odottaa jo, että lähtisimme, jotta hänkin voisi rientää
puutarhaansa.
— Älkää olko siitä huolissanne, vastasi hovimestari. — Usein ei saa
iloa palvella sellaista pöytäkuntaa.
Mutta kaikki olivat jo nousseet.
— Kello on vasta seitsemän, sanoi Irtitsh. — Juna lähtee vasta puoli
kymmeneltä. Missä jatkamme?
— Oikein puhuttu, sanoi Heridze astuen keittiöstä saliin.
— En tunne tätä herraa, joka kutsui meitä mukaan, mutta hän miellyttää
minua. Kuullessani teidän juhlivan täällä, nousi janoni ihan
huippuunsa. Ellette tiedä, minne menisitte, niin seuratkaa minua.
Hän tarttui tuttavallisesti Irtitshin käsivarteen ja vei hänet kadulle.
Muut tulivat perässä.
— Vien teidät paikkaan, joka vasta tänä aamuna avataan, selitti
Heridze. — Ei kovinkaan mukava, mutta siellä on vodkaa, jonka veroista
ei löydä koko Pariisissa. Huoneisto kuuluu entiselle kokilleni, se
selittää kaiken.
_Esturgeon'in_ muodosti vain yksi ainoa pieni huone _Rue Douai'n_
varrella. Vastakalkituilla seinillä riippui naiiveja, maalauksia. Koko
kaluston muodosti kaksi pitkää pöytää penkkeineen. Palvelijoina olivat
isäntä, paksu ja iloinen, mies ja hänen puolisonsa. Koko huone tuoksui
voimakkaasti kotiruualta; paikka oli yksinkertainen, köyhä, mutta
kaikki näytti toivottavan iloisesti tervetuloa.
— Hm, hm, murisi Heridze, — on hyvä, että tulimme heti.
Pikku ravintola oli itse asiassa täpötäynnä. Kaikki yöravintolat olivat
jo suljetut ja uutuuden viehättämänä olivat venäläiset laulajattaret,
tanssijattaret ja soittajat heti lähteneet _Esturgeon'iin_.
Vastatulleet työntäytyivät niin hyvin kuin mahtuivat muitten vieraitten
joukkoon. Useimmat siellä olevista olivat mustalaisia. Heidän
ruskeat kasvonsa ilmaisivat heidät, samoin myös se luonnollisuus,
millä he kantoivat pukujaan, jotka venäläisten yllä vaikuttivat vain
valepuvuilta. Mutta ennen kaikkea tunsi heidät hilpeistä kasvoistaan.
Ei naisista eikä miehistä voinut havaita, että he olivat koko yön
juoneet ja tehneet työtä.
Kun Heridze tapansa mukaan puhui hyvin äänekkäästi, virkkoi eräs
viulunsoittaja hänelle nöyrästi, mutta varmasti:
— Ruhtinas, tänään on pyydettävä lupa _tulumbashilta_, jos haluaa puhua
kovaa.
— Ah, onko teillä _tulumbash_? kysyi Heridze ollenkaan väittämättä
vastaan. — Onko se Sidko? lisäsi hän nyökäten vanhaa mustalaista
kohden, joka istui kunniapaikalla lihavana ja mahtavana kuin
epäjumalankuva.
— Niin, ruhtinas, vastasi tämä. — Kun tämä talo avattiin ja annettiin
meidän haltuumme, halusivat nuo nuoret huvitella vanhojen tapojemme
mukaisesti. Suo anteeksi, mutta saat puhua ainoastaan minun luvallani,
ruhtinas.
Seikkailija myöntyi kunnioittavasti.
— Minua, minua ei sinun tarvitse opettaa tottelemaan _tulumbashia_,
sanoi hän.
— Miten mielenkiintoista, miten mielenkiintoista, kuiskasi Stefan
vieressään istuvan Helenan korvaan. — Sana, jota he käyttävät, juontaa
alkunsa Aasiasta. Se merkitsee kaikista valituista päälliköistä
vanhinta. Mutta en tiennyt, että mustalaiset...
Hän keskeytti, sillä jälleen kuului Sidkon ontto ääni:
— Ehdotan, hän sanoi, — että nimitämme ruhtinas Heridzen toisen pöydän
_tulumbashiksi_. Osoitamme siten kunnioitusta miehelle, joka on aina
ollut mustalaisten ystävä.
Ja kaikki nämä ihmiset räikeine, kuluneine vaatteineen, joiden puutteet
kelmeä aamunsarastus julmasti paljasti, nämä ihmisparat, jotka juuri
olivat palvelleet tunnottomien juoppojen leikkikaluina ja nauraneet
saadakseen juomarahoja, tunnustivat vakavin ilmein yksipäiväisen
kuningasarvon miehelle, joka oli vajonnut syvemmälle kuin kukaan
heistä. Uskoiko kukaan tätä leikkiä? Tuntuiko se heidän humalaisissa
aivoissaan todellisuudelta vai oliko se vain lapsen mystillistä
mielikuvitusta? Ei kukaan olisi osannut sitä sanoa, mutta ainoa, johon
tämä harhakuvitelma vaikutti totuuden voimalla, oli Stefan. Täältä
löysi hän jälleen oikean valtakuntansa ja näytti aivan selvinneen.
Helenan valtasi se harvinainen kauneus, joka loisti hänen silmistään,
hänen otsaltaan ja hänen melkein ruumittoman keveältä kädeltään, jonka
hän tiedottomasti oli laskenut Helenan olkapäälle. Tuo pitkä käsi oli
niin hento ja samalla voimakas, muistuttaen jotakin salaperäistä,
suojelevaa hyönteistä, ettei tyttö uskaltanut liikahtaakaan peläten
säikäyttävänsä sen pois. Vanha mustalainen kysyi Heridzeltä.
— No, ruhtinas, mitä haluat?
— Ennen kaikkea, että juomme.
— Sitä toivon minäkin, sanoi Sidko.
— Älkää liikkuko, sanoi Helena Stefanille, joka kuin hypnotisoituna
aikoi noudattaa molempien pöydänvanhinten käskyä, — minä palvelen teitä.
Hän täytti lasin vodkalla, nosti sen miehen huulille ja joi sitten
itse. Muutamiin sekunteihin ei kuulunut muuta kuin laseista valuvan
paloviinan pulputus.
— Ja nyt, lapset, lauletaan, käski Sidko.
Vaistomaisesti kääntyivät kaikki katseet Vera Petrovnaan. Hän nyökkäsi
liikutettuna kiitokseksi tästä kunnianosoituksesta, mutta virkkoi:
— Ellei se ole _tulumbashin_ suoranainen määräys, ehdotan, että tavan
mukaan aloitamme kuorossa.
Sidko ja Heridze nyökkäsivät yhtyen häneen ja vanha mustalainen lausui:
— Melkein kaikki täällä ovat meidän heimoamme ja muut ovat ystäviä.
Voimme laulaa vanhojen lauluja.
Heti kajahti laulu, jota Stefan ja Irtitsh — miten paljon he
lienevätkin käyneet Moskovan yöravintoloissa tai olleet saarilla
— eivät milloinkaan olleet kuulleet. Se oli hidas, kaihomielinen,
valittava ja hillitty, mutta silti leveä ja täynnä loppumatonta
sisäistä vapautta. He lauloivat sitä hartaina, liikkumattomina,
kivettynein kasvoin. Silloin tällöin sipaisi ihmeellisen kevyt käsi
kitarran kieliä. _Esturgeon'in_ valkeiden seinien sisällä vallitsi
näännyttävä intohimo ja lempeä surumielisyys. Stefanin käsi puristi
kiinteämmin Helenan lämmintä olkapäätä. Hän ei ihastukseltaan enää
voinut hillitä itseään ja kuiskasi:
Kaikki maailman kulta ei riittäisi ostamaan näitä lauluja! Ne ovat
leirien ja telttojen lauluja, salaisuuksien lauluja, joita ei
myydä. Helena, rakas Lenotshka, ettekö näe heitä arolla hevosineen,
vaunuineen, ettekö näe tuulta, aron tuulta heidän hiuksissaan!
Siellä on pieniä, tummia tyttöjä ja vanhoja naisia, jotka näkevät
tulevaisuuden, ja siellä on soittajia...
Säteilevästi hymyillen kuunteli tyttö häntä niinkuin nuorentavaan
uneen vajonnena. Siitä oli jo niin kauan, kun hän oli kuullut kauniita
sanoja. Hänen elämänsä oli juopuneitten huutoja, hysteerisiä kyyneleitä
ja huumausta, mitä kaikkea _Samovar'in_ öitten elämä oli täynnään.
Ja Stefanin ääni! Se oli kuin noidan, joka osasi houkutella hänen
sielussaan kumpuilemaan uusia lähteitä, joiden hän oli luullut jo
aikoja sitten kuivuneen.
— Jumala, miten kaunista, mutisi Helena.
Kodittomien salaperäisen laulun kaikuessa oli eräs mustalainen
noussut hitaasti ikäänkuin vastustamatonta ääntä totellen. Hän
oli koko joukosta melkein ainoa aistikkaasti puettu. Hänellä oli
vadelmanpunainen pusero, jota piti koossa hiukan tummempi vyö, ja
vanhan kullanväriset avarat housut.
Hänen leveät, litteät kasvonsa puoliksi suljettuine silmineen ja
esiinpistävine poskipäineen olivat aivan hurmioituneet. Huomaamattomin
liikkein alkoi hän tanssia. Hän ei siirtynyt paikaltaan, hänessä elivät
vain polvet, vavahtelevat olkapäät ja kädet, jotka hän verkkaan kohotti
otsansa tasalle. Mutta nämä yksinkertaiset liikkeet, hänen punaisten,
puoliavointen huultensa hymy vaikuttivat niin voimakkaasti ja mukaansa
vievästi, että Stefanin mieleen tulivat Niilin, Tiibetin ja Gangesin
suuret jumalat.
Äkkiä hajoitti kimakka vihellys mystillisen tunnelman.
Se oli ruhtinas Heridze.
— Hei, hei, kirkaisi Feodor.
Ja välittömästi kajahti hullu hymni, niinkuin hirmumyrsky olisi
puhjennut riehumaan. Nämä naiset, nämä miehet, jotka äsken juuri
olivat loihtineet huoneeseen kuljeksivien laumojen surumielisyyden
äärettömän hienoine vivahduksineen, valtasi joku kummallinen, kirkuva
demooni. He lauloivat tahdin yhä kiihtyessä loistavin silmin ja
jännittynein lihaksin, tulisen viinin ja kauniiden tyttöjen suunniltaan
saattamina. He tuntuivat läähättävän ylitsevuotavasta riemusta. Ja
äskeinen papillisen arvokas tanssija muuttui hyppiväksi fauniksi.
Heridzen vihellykset, Feodorin kiljahdukset ja muitten kättentaputus
löivät hänelle tahtia yhä hurjemmin. Viuluniekat availivat kuumeisesti
koteloltaan, kitarransoittajat näppäilivät raivoisasti soittimiaan. Ja
vaikka he kaikki olivat uupuneita yön laulusta, tanssista, musiikista
ja alkoholista, ei kukaan ajatellut muuta kuin saada laulaa, tanssia,
soittaa ja juoda yhä lisää.
Helena ja Stefan täyttivät konemaisesti lasinsa ja tyhjensivät niitä
lakkaamatta. He eivät enää tajunneet aikaa eivätkä paikkaa, he tiesivät
vain, että tämä silmänräpäys oli kaunis ja että heidän ruumiinsa
näyttivät sulautuvan yhteen. Molemmat hätkähtivät, kun heidän toisiinsa
nojaavien päittensä takaa kuului Anton Ivanitshin ääni, hiukan
hitaampana kuin tavallisesti:
— Minä menen nyt.
He katsahtivat häneen mitään ymmärtämättömin silmin. Irtitsh oli
juovuksissa, mutta loistavalla tuulella.
— Kello on yhdeksän, sanoi hän, — junani lähtee kolmenkymmenen viiden
minuutin kuluttua.
— Oh, hiiteen junasi, huusi Stefan onnellisesti nauraen. — Tänään on
kaikki samantekevää.
— No, no, sinähän olet tänään ihan täydessä vauhdissa, sanoi Anton
Ivanitsh painokkaasti. — On vain hyvä, että kirjasi on valmis. Mutta
minun työni ei vielä ole valmis. Ja vaikka olisin kymmenen kertaa
enemmän päissäni, läksisin joka tapauksessa. Helena Borissovna, jatkoi
hän — ja jos tyttö olisi ollut normaalissa tilassa, olisi hän nähnyt
miehen tavallisesti niin läpitunkemattomilla kasvoilla kiivaan piirteen
— Helena Borissovna, näemme pian jälleen. Ja jos joskus tunnette halua
kuolla — niin käy kyllä — niin kutsukaa minut avuksi.
— Mutta älä nyt sano meille hyvästi, huudahti Stefan. — Me tulemme
mukanasi. Eikö totta, Lenotshka?
Kun he astuivat kadulle, paistoi aurinko täydellä terällä heidän
kasvoihinsa, ja Helenan täytyi nojata Irtitshin käsivarteen, ettei
horjuisi.
— Ah, mehän olemme Pariisissa, huudahti hän, — en enää muistanut sitä.
Ja luuletteko, että nuo muut tuolla _Esturgeon'issa_ tietävät siitä?
Hän nikotteli naurusta kuullessaan, miten mustalaisten juhla yhä
meluisana jatkui.
— Ettekö halua, että ensin saattaisimme teidät kotiinne, esitti Irtitsh
lempeästi. — Teidänhän täytyy asua aivan lähellä, ja minulla on vielä
vähän aikaa.
— Mitä, arveletteko, että olen humalassa? Ahaa, ette te noista
pienistä, läpitunkevista silmistänne huolimatta tunnekaan siis minua.
Nopeasti auto, että pääsemme jatkamaan juhlaa. Älkää pahastuko,
tahtoisin niin mielelläni, että jäisitte tänne, mutta te ette itse
halua. Tiedättekö, että nyt pidän teistä enemmän? Kun te olette läsnä,
olen paljon tyynempi. Mutta Stefanista minä pidän.
He nousivat autoon. Matkalla _Gare du Nord'ille_ jatkoi Helena:
— Kutsun häntä Stefaniksi, miten koomillista! Minähän tuskin tunnen
häntä. Hänen kirjojaan lukiessani minua peloittaa. Suuri kirjailija.
No, mitä sillä on väliä. Ennen kaikkea on hän suuri juoppo niinkuin
minäkin.
Ennenkuin Irtitsh hypähti vaunuosastoonsa, veti hän asemasillalla
Morskin nopeasti sivuun ja sanoi tukahtuneella äänellä:
— Pidä hyvää huolta hänestä, Stefan Matvejevitsh. Varjele häntä
kaikessa. Ja jos vain voit, estä hänet juomasta.
Hän syleili toista kiihkeästi, sulki vaununosaston oven eikä enää
katsahtanut heihin.
Kahden jäätyään valtasi Helenan ja Stefanin heidän päihtymyksestään
huolimatta merkillinen, kiusallinen tunne. Asemalla eivät he tunteneet
sitä niin selvästi, sillä paikallisjunien, matkatavaravaunujen ja
jalankulkijoiden melu huumasi heitä. Mutta päästyään kadulle sai tuo
tunne sellaisen vallan, että he välttivät katsomasta toisiaan.
Heidät sitoi toisiinsa sanaton sopimus, sama aikomus, mutta he eivät
uskaltaneet pukea sitä sanoiksi eivätkä ilmaista sitä liikkeelläkään.
_Esturgeon'issa_ vallinneen hurjan metelin aikana oli kaikki näyttänyt
heistä niin helpolta, siellä olivat mieletön musiikki ja tanssi
riistäneet heidät mukaansa. Mutta täällä, ihmisten ympäröiminä ja
kahdenkesken jätettyinä he empivät. He olivat palanneet takaisin
sivistykseen, ja se vaati harkitumpia valmisteluja.
Sekunnin ajan miettivät he molemmat palaamista takaisin ravintolaan,
jotta sen alkuperäisen villi tunnelma vapauttaisi heidät tästä
pakonalaisuudesta. Mutta ihana kesäaamu oli heidät lumonnut. Heistä
tuntui sietämättömältä ajatella tuota helvettiä nyt, kun heidän yllään
oli korkea taivas ja kaunis aurinko. Epäröiden seisoivat he aseman
edustalla. Kiireestään huolimatta pysähtyivät matkustajat katsomaan
naamiaispukuista naista. Yhä raskaammilta tuntuivat minuutit heistä,
mutta he tiesivät sittenkin, etteivät he voineet erota.
Lykätäkseen tytön ratkaisua ja voittaakseen aikaa ehdotti Stefan:
— Mennään _Bois de Boulogne'iin_.
— Ah, mielelläni, huudahti Helena. — Ajatelkaahan, kolmeen viikkoon en
ole liikkunut _Pigal'ista_ minnekään.
Sana _Pigal_ näytti saattavan hänet jälleen humalaan. Koko matkan
lörpötteli hän kaikenlaista joutavaa ja nauroi lakkaamatta. Ja yhä
uudelleen toisti hän samaa lausetta:
— Te tunnette kaikki kummalliset sanat, kaikki taikasanat, selittäkää
minulle, mitä sana _Pigal_ merkitsee.
Sitten, niinkuin jälleen deliriumin vallassa, alkoi hän puhua
Feodorista, erotetusta Nadjasta, hovimestarista, lasista, jonka hän oli
heittänyt Terhanin kasvoihin, kaukaasialaisten seurassa vietetyistä
aamutunneista _Lesghine'issä_, Olgasta, omista hallusinatioistaan.
Äkkiä hän vaikeni. He olivat jo ajaneet läpi _Porte Dauphine'in_ ja
metsä ympäröi heitä kiemurtelevin käytävin.
— Puita, näin paljon puita, mutisi Helena himokkaasti. — Kiitos, Stefan
rakas. Olet hyvä, kun näytät minulle tämän kaiken.
Sairaalloisessa kiihtymyksessään tuntui hänestä siltä kuin mies olisi
noita, koska hänen oli onnistunut vaikkapa vain yhdeksi aamuksikin
temmata hänet irti siitä turmiollisesta piiristä, jonka vanki hän
oli. Ja Helenan äänen intohimoinen tuska ja aistillinen hellyys
hämmästyttivät miestä. Kun vaunut ajoivat järven ohi, huudahti Helena:
— Haluan soutelemaan!
Stefan totteli. Tähän aikaan puistossa maleksivien kävelijöitten
ivallisten katseitten seuraamina astuivat he veneeseen. Stefan sousi
kömpelösti, varsinkin kun aurinko kimmelsi tuhansin kipunoin hänen
paksuissa silmälaseissaan. Helena uitti kättään vedessä.
— Se on niin viileätä, hän virkkoi, — miten ihanaa olisikaan uida
täällä.
— Ei, ei, pyydän teitä, mutisi Stefan pelästyneenä tytön äänensävystä.
Ilman tätä huomautusta ei tyttö olisi ryhtynyt mihinkään. Mutta
kuultuaan hänen sanansa hän huudahti:
— Ah! Sinä pelkäät, no, minä...
Hän ojentautui salamana ja hyppäsi. Stefan jäi hämmästyksestä
liikkumattomaksi muutamaksi hetkeksi. Helena vajosi jo. Silloin tarttui
hän tyttöä lujasti hartioista ja vaikka vene heiluikin kovasti, veti
hän hänet veneeseen. Tyttö nauroi, hiukan väristen, ja sanoi:
— Vielä kerran, haluan vielä kerran, on niin kuuma!
Vastaamatta mitään ohjasi Stefan veneen maihin. Hän ei tiennyt, miksi
yhtäkkiä Irtitshin viimeiset sanat surisivat hänen korvissaan.
Hän pyysi minua pitämään tytöstä hyvää huolta, ja hän oli vähällä
hukkua, mietti hän. — Siis hän tiesi. Mutta hän tiesi vielä jotain
muutakin, koska hän pyysi minua varjelemaan tyttöä. Mutta mitä?
Kun he pääsivät maalle, työnsi hän Helenan kuumeisesti autoon ikäänkuin
peläten tytön hyppäävän veteen jälleen.
— Asuntoonne, pian, sanoi hän.
Tyttö antoi ajajalle osoitteen tämän muristessa siitä, että vaunu
kastui. He ajoivat muutaman minuutin mitään puhumatta. Äkkiä alkoivat
Helenan hampaat kalista vilusta.
— Minä kuolen, hän huusi, — ellen saa hiukan alkoholia!
Stefan pysähdytti auton pienen ravintolan eteen. Salia siivoovat
tarjoilijat olivat ällistyksissään nähdessään sisään tulevan juopuneen
naisen, kirjaviin hepeniin puetun, silkkiliina päässä ja niin märkänä,
että vesi tipahteli vaatteista.
— Hänen täytyy saada lämmitellä, mutisi Stefan.
— Hyvä, vien teidät lämmityshuoneeseen, sanoi eräs tarjoilijoista.
Kolmisin astuivat he hyvin jyrkkiä portaita alas kellarikerrokseen,
Helena horjuen ja kompastellen. Vihdoin tulivat he hiilikellariin,
jossa sijaitsi myös keskuslämmityslaite.
— Tuokaa minulle konjakkia ja jotain leivoksia, pyysi Helena.
Kellarin lämpö teki hyvää, mutta ruumiiseen liimaantuvat vaatteet
tuntuivat ilkeiltä. Hän joi konjakin nopeasti, suurin kulauksin. Ja
sitten riisui hän pikaisesti puseron, hameen ja paidan yltään.
Stefan tuijotti polvet vavisten hänen voimakasta, joustavaa ruumistaan.
Helena ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Konjakkilasi kädessä
nojautui hän lämpöjohtoon antaen lämmön tunkeutua kaikkiin huokosiin.
Stefan lähestyi häntä varovasti ja ojensi kätensä tytön täyteläisiä
rintoja kohden. Mutta Helena väisti äkkiä huutaen:
— Ei, ei, kun olen humalassa, et saa ottaa minua! Jo monet ovat sitä
yrittäneet, mutta tähän asti ei kukaan ole onnistunut.
Sitten, äkkiä tajuten alastomuutensa, pukeutui hän ripeästi. Mykkinä
ja vihamielisinä palasivat he Pariisiin. Mutta Stefan seurasi Helenaa
tämän hotelliin eikä tyttö pannut vastaan. Ensi töikseen tilasi hän
huoneeseensa konjakkia. He joivat vaieten, umpimielisinä. Heidät
valtasi kauhea, raskas, eläimellinen humala. Tyttö ei jaksanut enää
pysytellä pystyssä vaan heittäytyi vuoteelle. Kirjailija ojentautui
hänen viereensä.
— Ei, ei, en tahdo, sopersi tyttö, mutta kietoi samalla hänet käsin ja
jaloin ikäänkuin peläten, että hän pakenisi.