Ei kukaan tietänyt, miten Terhan saattoi niin hyvin olla perillä
kaikesta, mutta ei mikään, mitä hänen ravintolassaan tapahtui,
välttynyt joutumasta hänen kaukaiseen komeroonsa, jossa hän alituisesti
oleskeli. Herkkiä antenneja myöten välittyivät hänen korviinsa
vähäpätöisimmätkin tapahtumat. Kun hän siis seuraavana aamuna pyysi
Terzovia kutsumaan Helenan luokseen, ymmärsi tämä oitis, että oli
kyseessä tuo armeenialaisen kanssa sattunut selkkaus. Hän huomautti
siitä tytölle lisäten vielä:
— Älkää missään nimessä kiihoittuko. Teidän täytyy osoittaa hänelle,
että te olette paroonitar ja hän vain talonpoikaislurjus. Hän on hyvin
ylpeä voidessaan pitää meitä palveluksessaan, ja mitä enemmän häntä
nöyryyttää, sitä tyytyväisempi hän on, sillä hän osaa oikein arvioida
erotuksen.
Helena ei tarvinnut näitä neuvoja. Eräs luonteenpiirre oli vielä
säilynyt hänessä pilaantumattomana, ja se oli hänen ylpeytensä, jota
_Samovar'in_ ilmapiiri oli vain kehittänyt voimakkaammaksi. Niinpä ei
hän antanut Terhanille sananvuoroa, vaan alkoi itse:
— On aivan tarpeetonta, että puhutte minulle tuosta eilisiltaisesta
tomppelista. En salli milloinkaan itseeni kajottavan vasten tahtoani.
Ottakaa se nyt kerta kaikkiaan huomioon.
Jättiläismäisen levanttilaisen silmäluomet olivat puoliummessa kuin
syleilyssä. Hänen silmänsä kiiluivat kapeana juovana.
— Istukaapa ja kuunnelkaa minua, rakas lapsi, sanoi hän. — Näen
heti, kenen kanssa olen tekemisissä, enkä aio vaatia teiltä mitään
mahdotonta. Muissa taloissa vaaditaan, että laulajattaret tekevät
kaiken, mitä vieras vaatii, vieläpä esityksen jälkeenkin. Minä en
tee sitä. Päinvastoin. Se olisi huono liikeyritys. Jos vieras saa
kaiken, mitä hän haluaa, ei enää mikään houkuttele häntä palaamaan
takaisin. Huomaattehan, että tiedän asian. Mutta on oltava kyllin
nokkela ollakseen loukkaamatta vierasta. Antakaa hänen toivoa, olkaa
herttainen hänelle. Silloin palaa hän takaisin juomaan lisää. Ja
sehän on tärkeintä. Viiniä, samppanjaa, kukkia, nukkeja, kalliita
savukkeita. Miehethän ovat niin tyhmiä, etteivät he pysty kieltämään
naiselta mitään. Juokaa siis ja huolehtikaa samalla, että toverinnekin
kutsutaan mukaan. Kuten sanoin, olkaa ennen kaikkea ystävällinen. Eihän
teitä suuresti vahingoittane, vaikka käsivarttanne tai olkapäätänne
kosketetaankin? Pitemmällehän ei tarvitse mennä. Aina on säilytettävä
ryhtinsä.
Kun Helena puisti torjuvasti päätään, tarttui Terhan hänen ranteeseensa
ja jatkoi vielä viekkaammin:
— Ajatelkaapa asiaa nyt edes aivan hiukan. En halua ollenkaan puhua
teille siitä ennakkomaksusta, jonka niin luottavaisesti olen teille
antanut, ja jonka vain tällä tavalla voitte maksaa minulle takaisin.
Mutta ottakaapa huomioon, että toverinne elävät niistä pulloista,
jotka teidän avullanne tyhjennetään. Sitä ette kai ajatellut, eikö
totta? Huomaatte siis, että pian olisi minun pakko tehdä erotuksia, jos
jokainen menettelisi teidän tavallanne. Ja mitä heistä tulisi silloin?
He ovat kaikki niin hyviä ihmisiä: eversti, ruhtinas, upseerit;
kuorossa on sitäpaitsi vielä eräs oikeusneuvos, eräs opettaja ja eräs
lähetystösihteeri. (Näitä luetellessaan sulki hän silmänsä kokonaan.)
Nyt olen varma, rakas lapsi, että olette ymmärtänyt minut, että ette
ole vihoissanne minulle ja että olette vieraille herttainen.
Terhanin ystävällisten sanojen aikana puistatti Helenaa inhon väristys.
Mutta hänen perustelunsa tunkeutuivat pisarottain hänen sisimpäänsä
ilman että hän saattoi niitä vastustaa.
— Hän on oikeassa, hän on oikeassa, toisti hän itsekseen Terhanin
puhuessa. — Olen hänelle velkaa.
Eikä hän voinut sietää ajatusta, että hän olisi kiitollisuudenvelassa
tuolle inhoittavasta rasvasta ja likaisista laskelmista kokoonpannulle
miehelle. Osien oli vaihduttava, maksoi mitä maksoi.
— Voitte olla rauhallinen, sanoi hän nousten.
Jäätyään yksin viipyi Terhan muutaman sekunnin uneksimassa yllättävän
hieno hymy turpeilla huulillaan. Sitten hän jälleen syventyi
laskuihinsa.
Samuel Jakovlevitsh oli hermostuneena odottanut tämän keskustelun
päättymistä. Hän oli onnellinen nähdessään Helenan rauhallisin kasvoin
palaavan Terhanin luolasta. Mutta katsottuaan tyttöä tarkemmin
hän pelästyi. Tällä oli päättäväinen, melkein mielipuolinen ilme
kasvoillaan.
— Rakas ystävä, sanoi Helena Ludmillalle, — olin eilen illalla hyvin
tyhmä. Se johtui tottumuksen puutteesta. Nyt haluan, että minut
kutsutaan pöytiin niin paljon kuin mahdollista. Tehkää minulle
mieliksi, te ja ruhtinas Rizin, ja unohtakaa tämä juttu. Hankkikaa
minulle työtä.
Hän puri hampaansa yhteen ja toisti: Työtä.
Sitten lähestyi hän Lanskoita ja sanoi:
— Herra kapteeni, te olitte eilen väärässä. Tästä päivästä lähtien
olette oikeassa. Välimme ovat siis selvät ja pyydän teitä unohtamaan,
että olen läsnä.
Pian oli Helena _Samovarin_ paras "houkutuslintu". Hänen kauneutensa,
hänen huolettomat ja samalla epätoivoiset kasvonsa viehättivät kaikkia.
Hän oppi valikoiduin liikkein näyttämään häikäisevää niskaansa ja
käsivartensa suloista alastomuutta. Hän oppi myöskin salavihkaa
tyhjentämään lasinsa jääastiaan ja sanomaan viiniä maistaessaan
huolimattomasti:
— En pidä tästä; juon mieluummin väkevämpää.
Ja kun hänen pingoittuneet piirteensä lisäksi alkoivat hiukan kärsiä
epäterveestä elämästä silti menettämättä yksinkertaista jalouttaan, ja
kun hän myöskin puhui sujuvasti ja hyvin ranskaa, italiaa ja englantia,
sai hän hämilleen kaikki lyhytaikaiset juomatoverinsa. Ja vain harvoin
ei hän saavuttanut sitä mitä hän halusi.
Usein koskettivat samppanjasta märät huulet hänen kaulaansa, saastaiset
kädet puristelivat häntä ja hyväilivät hänen rintojaan. Hampaat
yhteenpurtuina ja silmät elottomina sieti hän näitä hyväilyjä; mutta
hänen kylmyytensä teki niistä tavallisesti pikaisen lopun. Mutta vielä
raskaammalta tuntui hänestä kaikkien näiden ihmisten kysymyksiin
vastaaminen, joita Montmartre'in valot vetivät puoleensa kaikilta
maailman kulmilta. Hän tiesi hyvin, etteivät he tulleet _Samovar'iin_
niinkuin johonkin muuhun ravintolaan vain juomaan ja yksinkertaisesti
huvittelemaan. Varmasti heitä veti sinne sen omalaatuinen sisustus,
puvut ja laulu. Mutta myöskin hämärä toive saada edes silmänräpäyksen
ajan nauttia kokonaisen kansan kurjuudesta, ja lisätä remuisen yön
banaaleihin huvituksiin hiljaisempi, arveluttava ja perverssi nautinto
saada tunkeutua kauniiden ja tuskan jäytämien kasvojen peittämiin
sieluihin.
Helena kärsi siis moninverroin enemmän kuin suudelmista hänen
menneisyyttään, kasvatustaan, perhettään, tapaa, millä hän oli tähän
asemaan joutunut, koskevista kysymyksistä, joihin hänen täytyi vastata
tai valehdella. Helena käsitti, ettei _Samovar'issa_ myyty ainoastaan
samppanjaa ja lauluja ja hiukkasia hänen ruumiistaan. Mutta hän oppi
myöskin ymmärtämään paremmin menneisyyttään ja kaiken varhaisemman
elämänsä, kaiken kasvatuksensa, omalaatuisuutensa ja neitseellisyytensä
häviämisen, kaiken jaloutensa ja kurjuutensa. Näinä loputtoman pitkinä
öinä polkivat sen kaiken lokaan juopuneet, jotka kulkivat edestakaisin
ja penkoivat karkeasti esiin kaikkein salaisimmat ja kalleimmatkin
aarteet.
Ja musiikki, joka repi hermoja ja piiskasi aisteja! Mustalaislaulut,
villit ja himokkaat! Ja velvollisuus juoda, mitä Helena jatkoi
ainoastaan jonkinlaiseen jäykkyystilaan asti, sillä hän ei halunnut
vielä deliriumia ja tiedottomuutta!
Ainoastaan Vera Petrovnan laulu tuotti hänelle jonkinlaista helpotusta.
Nuo kasvot ja tuo ääni, niin läpituntevat, pysyivät muuttumattomina.
Häntä olisi voinut luulla papittareksi, jolla on lupa astua jumalien
eteen. Kaikki vieraat hakivat häntä umpimähkään, vaistomaisesti. Mutta
Helenaan he vaikuttivat kuin myrkky. Kaikki oli vain sanoja, villejä,
kuumeisia rytmejä, täynnä nyyhkytystä ja aistillisia huutoja.
Kun tyttö pääsi vapaaksi tästä kuningaskunnasta ja katsoi apua-anovasti
ympärilleen, näki hän vain vihattuja kasvoja. Lähdettyään
_Samovar'ista_ täytyi hänen palata hotelliinsa, joka oli mitä
alhaisimman haureuden pesäpaikka.
Kun hän aamuin kulki _Sans-Souci'n_ tai jonkun muun baarin ohitse,
tunsi hän usein halua astua sisään, liittymään venäläisten seuraan,
juomaan heidän kanssaan, ei ammatin vuoksi, vaan vapaasta tahdostaan,
pelkästä juomisen halusta. Mutta hän muisti, ettei hänellä ollut rahaa.
Kaiken, minkä hän ansaitsi, antoi hän Terhanille; sillä hän tahtoi
suorittaa velkansa niin pian kuin mahdollista. Eikä kukaan hänen
tovereistaan kutsunut koskaan häntä mukaan.
Vihollisuus heidän välillään jäi pysyväksi. Ellei se ollutkaan katkera
kuin ensimmäisenä päivänä, kuulsi se selvästi jäisen kohteliaisuuden
naamion alta... Mutta silti tuntui Helenasta usein, että Vera Petrovnan
silmät kohdistuivat häneen epäröivän myötätuntoisina. Hän oli kuitenkin
liian ylpeä ottaakseen ensimmäisen askeleen lähemmäksi.
Sitävastoin oli Nadja, kuorotyttö, joka istui laulun aikana hänen
vieressään, vannonut peittelemätöntä vihaa Helenaa kohtaan.
Tuo laiha nainen, joka elähtäneine ja lakastuneine kasvoineen
näytti toisten rinnalla silmiinpistävän vanhalta, teki merkillisen
poissaolevan vaikutuksen. Hänen puhdas, mutta heikko ja hiukan ilmeetön
äänensä herätti Helenassa sääliä, mutta lämmötöntä ja kylmää sääliä,
jota tunnetaan epämiellyttävää sairasta kohtaan. Ja tämän säälinkin
hävittivät ne lukemattomat pisteliäät huomautukset ja loukkaavat
pilat, julmat viittailut hänen menestyksestään _Samovar'in_ vieraiden
keskuudessa, ja ilkeä nauru, jolla Nadja joka ilta kidutti häntä.
Ensi päivinä ponnisteli Helena turhaan aivojaan ymmärtääkseen, mikä oli
aiheuttanut tämän itsepintaisen katkeruuden. Mutta pian hän lakkasi
vaivaamasta sillä itseään ja tyytyi mahdollisimman paljon välttämään
tätä käsittämätöntä vihollista. Mutta jatkuvasti tunsi hän silti Nadjan
halveksivien katseiden seuraavan itseään. Helena oli viettänyt yön
kahden tolkuttomasti humalassa olevan, mutta muuten patriarkaalisen
arvokkaan ameriikkalaisen seurassa. Molemmat olivat niin liikutettuja
kuullessaan hänen puhuvan englantia, että he lähtiessään pistivät
melkein väkisin hänen käteensä pinkan dollarinseteleitä. Ensimmäisen
kerran sai Helena juomarahoja niin epätahdikkaalla tavalla. Ne
polttivat hänen kädessään; ja hän oli iloinen voidessaan _Samovar'issa_
vallitsevan tavan mukaan antaa ne Rizinille. Kun ne piti jakaa, sanoi
ruhtinas:
— Vaihdan ameriikkalaisen rahan kassassa. Voimmehan jakaa sen huomenna.
Silloin kajahti Nadjan kimeä ääni:
— Olen varma, huusi hän, — että meidän juhlittu kaunottaremme on siitä
hiukan pistänyt omaan taskuunsakin.
Helena ei enää voinut hillitä itseään kuullessaan tämän loukkauksen.
Hän meni vihollisensa luo ja sanoi koko ruumis vavisten, pakotetun
rauhallisesti, jonka taakse kätkeytyi suunnatonta vihaa: — Sallin
teidän tarkastaa itseni, mutta ellette löydä mitään, niin...
Silloin kiertyi käsivarsi hänen, ympärilleen. Hän vaikeni. Sitten
yritti hän väkivalloin vapautua, mutta huomasi aivan vieressään Vera
Petrovnan profiilin.
— Lapseni, mutisi mustalainen, — te olette oikeassa, mutta älkää puhuko
mitään. Selitän teille kaiken...
Hän jatkoi käskevästi:
— Olet tehnyt väärin, Nadja, pyydä anteeksi!
Nadja totteli niin äkkiä ja niin surkuteltavan voimattomasti, että
Helenan kiukku pian lauhtui. Mistäpä hän ei olisi kieltäytynyt, kunhan
vain Vera Petrovnan käsivarsi lämpimästi jäisi hänen olalleen?
— Tulkaa nyt, sanoi Vera.
He istuutuivat yksinäiselle sohvalle. Kelmeä aamuvalo hiipi huoneeseen.
Juoksupoika alkoi lakaista lattioita.
— Lapsukaiseni, alkoi mustalainen — minä olen syyllinen. En ole
rakastanut teitä enkä tehnyt teille oikeutta.
— Mutta miksi sitten, miksi?
— Nyt olen muuttanut mielipidettäni, mutta te ette ole sitä huomannut.
Kuulkaahan. Pidin teitä houkutuslintuna, joka kuljeksii paikasta
toiseen, myy itseään ja vie toisilta paikan. Mutta kuoroni on minulle
kaikkeni. Myönnän, ettei se kelpaa kovinkaan suuriin, mutta minä
suojelen sitä, sillä, he kaikki ovat köyhiä ja rehellisiä ihmisiä.
— Tiedän sen, sanoi Helena, joka muisti Ludmillan sanat.
— Ymmärrätte siis, jatkoi Vera Petrovna kuin peläten kiitospuhetta, —
että kun ensin näin teidät, ajattelin teidän työntävän jonkun omistani
syrjään. Terhan on säälimätön. Ellei hän olekaan tähän mennessä sitä
tehnyt, on se tapahtunut vain pelosta, että minäkin menisin. Olen
halveksinut teitä. En keksi sille mitään muuta ilmaisua, sillä minä
en tunne mitään puolinaisesti. Kuoro on myöskin halveksinut teitä,
varsinkin Nadja, joka tunsi itsensä tuomituksi. Hän on Terhanin
mielestä kiusallinen. Voitte olla varma, että Terhan ajaa hänet pois
niin pian kuin mahdollisia. Ja silloin on hän kadulla. Mutta hänellä on
kaksi lasta ja mies, joka ei saa mistään työtä.
— Sellaista en aio missään nimessä sallia. En tahdo. Mieluummin menen
itse.
Vera Petrovna syleili Helenaa sanoen:
— Tiedättekö, minä punnitsen ihmiset heidän laulunsa mukaan. Siitä
asti, kun kuulin äänenne, olen tuntenut omantunnonvaivoja. Odotin vain
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.
Hän mietti hetken ja jatkoi:
— Kun ajattelee, että Nadjalla oli Moskovassa suuri talo omaani
vastapäätä, ja että heillä neljällä nyt on asuttavanaan yksi ainoa
huone, että hän värisee jokaisen kuluttamansa frangin vuoksi!
Luonnollisesti tulee hän mielettömäksi nähdessään, miten ravintolassa
annetaan niin paljon rahaa muille hänen silmäinsä edessä. Hän kadehtii
kaikkea ja kaikkia, mutta luottaa minuun. Jumala antakoon hänelle
anteeksi. Hänellä on kolme nälkäistä suuta täytettävänä, hän on jo
liian vanha, ja sitten tämä ammatti.
— Mutta, Vera Petrovna, eikö teidän ammattinne ole sama?
Mustalainen nauroi pitkään ja kuhertavasti, niin että hänen hampaansa
välkkyivät, hampaat, jotka olivat yhtä valkeat ja kiiltävät kuin hänen
hiuksensa.
— Minun laitani on aivan toinen, vastasi hän. — Mitä minua hyödyttää
se, että isäni oli suuri herra. Suonissani kiertää ennen kaikkea
äitini veri. Ja tiedättekö, millainen nainen hän oli? Hän lauloi ja
tanssi koko yön, sitten yksinään kotona koko päivän, ja kun hänen
voimansa loppuivat, palkkasi hän jonkun seuraansa kuuluvan pikkutytön
tanssimaan ja laulamaan. Ja minä, minä aloin jo kahdeksanvuotiaana.
Keskiyön tullen nukahdin tuoliini. Silloin kaadettiin vodkaa
kurkkuuni, jotta jälleen virkistyisin. Jos minun pitäisi kertoa teille
elämästäni, voisitte kuunnella minua aamusta iltaan. Miten minut
kolmitoistavuotiaana naitettiin erään tanssijan, elukan kanssa, miten
eräs nuori kenraali vietteli minut, miten elin hänen maatilallaan hänen
seurassaan samalla kertaa saaliina ja valtiattarena, miten sitten
toinen avioliittoni teki minut rikkaaksi ja vallankumous köyhdytti
minut, miten avojaloin saavuin Berliiniin. Mutta nyt olen nälkäinen
ja janoinen. Kerron teille joskus toiste. Mutta mitähän puuhailee se
vintiö, jota odotan?
Hän huusi:
— Kyril, tuletko sinä?
Hiukan raaka ääni vastasi tarjoiluhuoneesta:
— Mene vain edellä, minä lasken lautaset.
— Kuka se on? kysyi Helena.
— Kokkimme, ruhtinas Heridze.
— Mikä Heridze?
— Niin, niin, lapsukainen, teidän lienee vaikea uskoa sitä. Mutta hän
on todellakin kuuluisa Kyril Heridze.
Lapsena oli Helena kuullut puhuttavan tästä miehestä. Hän tiesi hänestä
vain sen, mitä hän oli siepannut vanhempiensa ja näiden ystävien
keskusteluista, mutta tämä vähäkin riitti kietomaan legendan tuon
miehen ympärille. Ja millaisen legendan! Täynnä rakkautta, hurjuutta ja
rikoksia. Hänessä heräsi sekavia muistoja.
Kaukaasian hallitsevien ruhtinasperheiden perillinen... Venäjän
kaunein kavaljeeri... kaikki sydämet syttyivät vain hänen ratsunsa
kavioiden kuminastakin... Japanin sodan sankari. Keisarillisen
perheen sukulainen... joka pieksi nagaikalla naisen kuoliaaksi.
Menetti yhdessä ainoassa pelierässä koko perintönsä... alennettiin
kolme kertaa sotilasarvostaan. Läksi maailmansotaan tavallisena
sotamiehenä. Valloitti konekiväärin pelkällä tikarilla aseistettuna.
Jättiläishuijauksia. Vallankumouksen aikana jonkinlainen kuningas
Turkestanissa; sitten hänen jälkensä hävisivät.
Helena muisti myös erään jutun, joka aina oli ihastuttanut häntä. Kun
hän oli kerran myynyt maatilan, joka ei kuulunut hänelle, ja tuomari
kysyi syytä hänen menettelyynsä, vastasi hän:
— Koska minä en tarvinnut sitä.
Tämä hillitön mies siis...
Tuntui niinkuin Vera Petrovna olisi seurannut Helenan otsan takana
viliseviä kuvia, sillä nyt hän sanoi:
— Juuri sama Heridze valmistaa ne oivalliset _shashlik'it_, joita
teidän ihailijanne teille tarjoavat. Mutta menkäämme nyt, hän kyllä
tulee perässä.
Ulkona oli jo päivä. Aurinko ei vielä ollut kohonnut kaupungin ylle,
vaikka sen nousun jo aavistikin. Huolimatta autoista, yökuljeksijoiden
kalpeista kasvoista ja huonosti maalatuista naisista oli sarastavassa
aamussa äärettömän paljon puhtautta.
Mutta Vera Petrovna ja Helena, jotka tulivat ihmisten ja tupakansavun
kyllästämästä ilmapiiristä, astuivat heti toiseen, yhtä tympeään, mutta
vielä pienempään paikkaan. Ravintolan nimi oli _Lesghine_. Se oli
kuuluisa kaukaasialaisista ruuistaan. Melkein yksinomaan venäläisiä
kävi siellä. Eikä ravintola pyrkinytkään millään tavoin häikäisemään
upeudellaan. Tarjoilijat seurustelivat ujostelematta vieraiden kanssa.
Orkesterin muodostivat piano ja viulu. Koristuksina oli ainoastaan
kaksi vastakkaisilla seinillä riippuvaa mattoa. Mutta keittiöstä tulvi
maustimien ja öljyn tuoksu, joka loihti esiin koko Idän.
Vera Petrovna otettiin vastaan kunnioituksella ja ilolla. _Lesghine'in_
omistaja, _Samovar'in_ entinen tanssija, suuteli hänen kättään ja
vei hänet parhaaseen pöytään. Helena silmäili uteliaana ravintolan
kantavieraita. Melkein kaikki olivat kaukaasialaisia. Heidän solakat
uumansa ja terävät kasvonsa toivat hänen mieleensä Feodorin. Varmasti
hän oli jo parantunut. Konemaisesti laski Helena, että oli jo vierinyt
enemmän kuin kuukausi siitä kun hän läksi sairaalasta. Hän hätkähti
ajatellessaan, miten nopeasti aika oli kulunut. Mutta onnellinen hän ei
ollut. Sitten hän ajatteli Natalia Borissovnaa.
Tiesikö hänen sisarensa, mitä hänestä oli tullut?
Ehkä hän oli kuullut Shuvalovilta tai Samuel Jakovlevitshilta.
Ja varmastikaan eivät he sitten enää tapaisi toisiaan.
— Ei mitään surullisia mietteitä, lapsukainen, sanoi Vera Petrovna
äkkiä. — Ei pidä ajatella mitään. Kilistäkäämme ystävyytemme onneksi.
— Mutta mitä te minulle annattekaan? kysyi Helena heikosti hymyillen.
— Vodkaa, ja vielä noin suuren lasillisen. En ole vielä milloinkaan
juonut sitä.
— Teidän täytyy alkaa sillä. Haluan tehdä teistä oikean mustalaisen.
Ensin vodka, sitten kaikki muu. Ja kun te, jolla on tuollainen ääni,
osaatte laulaa kaksikymmentä romanssia siten kuin äitini minua opetti
niitä laulamaan, silloin ei teidän enää tarvitse istua pöydissä. Sen
voitte uskoa. Tai te käytte niissä vain laulamassa niinkuin minäkin. Ja
teitä kunnioitetaan.
Vera Petrovna söi ja joi paljon. Huomasi, että hänen ruumiinsa vaati
voimakkaita ruokia ja alkoholia kestääkseen yön rasitukset. Mutta
eniten tässä mustalaisessa ihastutti ja veti puoleensa Helenaa se,
ettei tämä eläimellinen voima häirinnyt hänen liikkeittensä hienoa
notkeutta, hänen kasvojensa ylpeää kauneutta eikä mitään, joka oli
rodunomaista Vera Petrovnan olennossa ja sanoissa. He keskustelivat
paljon ja kauan. Kun Helena ei voinut salata ihmetystään _Samovar'in_
öitten harvinaisen taikurin monipuolisen ja laajan sivistyksen vuoksi,
sanoi Vera Petrovna:
— Olen lukenut paljon, aivan yhdentekevää mitä. Vaikkakin äitini minun
alkaessani opetella aakkosia löi minua ja sanoi, ettei todellinen
mustalainen tarvitse sellaista. Mutta toinen mieheni kehitti minua
paljon. Hän teki minusta suurmaailman naisen. Hänhän oli niin rikas ja
niin hyvä. Mitä vuosia Moskovassa vietimmekään!
— Ja missä hän on nyt?
— Sitä en tiedä. Erosimme juuri vähän ennen vallankumousta. Hän halusi
tutustua Kiinaan ja minun oli palattava takaisin yöravintoloihin. En
osannut enää elää ilman niitä. Ehkä tapaan hänet vielä joskus. Kaikki
tapaavat toisensa _Pigal'issa_. Kuten Heridze — kaksikymmentä vuotta
sitten oli hän sisarpuoleni rakastaja. Siitä lähtien en ollut häntä
nähnyt.
Hän alkoi hyräillä mustalaislaulua:
Mi ollut on,
mi kaunist, ollut on.
on poissa nyt,
jo kauan sitten häipynyt.
— Ah, Vera, rakkahin, lausui sama raaka ääni, jonka Helena oli kuullut
_Samovar'in_ tarjoiluhuoneesta. — Aina laulu huulilla ja lasi vodkaa
hampaitten välissä!
Kaikki huoneessa olevat kaukaasialaiset olivat ruhtinas Heridzen
astuessa sisään nousseet seisomaan.
— Istukaa, pojat, sanoi hän, — ja kiitos kunnioituksesta, jolla
tervehditte vanhinta _dshigittiänne_.
Hänellä oli yllään vanha, likainen, sininen asetakki ruosteisine
patrooneineen, turkislakista läksivät karvat ja leukaan asti napitettu
kaulus herätti epäilyksiä, tokko hänellä oli ollenkaan paitaa karhean
kankaan alla. Mutta tämä köyhyys ja huolimattomuus tekivät hänet vain
puoleensavetävämmäksi.
Hän oli melkein kuusikymmenvuotias, mutta hänen kookas, ryhdikäs
vartalonsa uhosi vielä lannistumatonta voimaa. Pää oli kalju, mutta
hampaat kiilsivät valkeina kuin nuorukaisen. Hänen päänsä oli niin
ylpeästi pystyssä, ettei näköjään mikään voinut sitä taivuttaa. Ja
jokainen hänen liikkeensä todisti ylhäistä varmuutta. Hänen kasvonsa
olivat vielä kauniit, kiitos piirteiden säännöllisyyden, silmien miltei
sietämättömän liekin ja ennen kaikkea hänen ilmeensä hehkuvan hurjuuden.
Kun hän ojensi Helenalle kätensä, ei tämä voinut irroittaa katsettaan
kauheasta arvesta, joka ulottui ranteesta rystysiin.
— Sitä voisi kyllä pitää rautaisten kahleitten jättämänä merkkinä, eikö
totta? virkkoi hän istuutuessaan. — Olen kyllä kantanut kahleitakin,
mutta en tarpeeksi kauan. Tuon sain turkkilaisella purjealuksella, joka
vei minut Trébizonde'ista Konstantinopoliin. Sitä en kai ole sinulle
vielä kertonutkaan, Vera. Yritin parin tataarini kanssa heittää sen
miehistön yli laidan. Ei, se tapahtuikin Mandshuriassa.
Hän katseli kiinteästi Helenaa.
— Kauniit kasvot, jatkoi hän, — ja kaunis ruumis. Mutta väärä
mustalainen, eikö niin? Muinoin en olisi rakastunut sinuun. Rakastin
aito mustalaisia, he osasivat kiduttamisen taidon. Muut naiset ovat
roskaa heidän rinnallaan. Eikö totta, Vera? Sisaresi, muistatko vielä?
Portto, verenimijä. Usein tahtoisin purra kurkkusi poikki kostaakseni
perheellesi. No, annetaan sen nyt olla, mutta sitävastoin voisit
sentään tarjota minulle jotakin juotavaa. Mutta ei vodkaa, näihin
tunteihin kuuluu punaviini ja vuohenjuusto.
— Entä miten voi Jacquot? kysyi Vera Petrovna.
— Olin juuri hänen luonaan. Siksi tulen näin myöhään. Hän nukkuu,
Niinpä voin olla rauhallinen. (Yllätyksellisesti hymyili hän hellästi).
Tiedätkö, voin pian ostaa hänelle puvun. Olen tehnyt Terhanin kanssa
kauppoja.
— Sinäkö kauppoja?
— Olen toimittanut hänelle tanssijan, mutta sellaisen, jonka veroista
ei ennen ole nähty. Älä kysy, kuka hän on. Se on salaisuus. Vain minä
saatoin suostutella hänet siihen. Ja vaivoistani lahjoittaa Terhan
Jacquot'lleni puvun.
Hän joi nopeasti suuria lasillisia punaviiniä ja söi ahneesti sormin
jättiläismäisiä juustoviipaleita ilman, että hänen haukkamainen
ulkomuotonsa siitä vähääkään muuttui. Hänkin kuului rotuun, jota
syöminen ja juominen ei tee lihavaksi, joka on syntynyt siihen ja jossa
sisäinen liekki tuhoaa kaiken.
Äkkiä lopetti Heridze syöntinsä ja kuunteli. Ulkoa kuului sekavaa
melua, kiihtyneitä ääniä ja solvauksia.
— Tappelu, mutisi vanha ruhtinas, ja hänen silmänsä hehkuivat.
Hän aikoi juuri nousta, kun ovi kolisten aukeni ja sisään syöksyi
punatukkainen nainen hattu kädessään. Kaksi miestä seurasi häntä.
Kaikki olivat vahvasti humalassa.
— Sehän on Olga, sanoi Vera osoittamatta mitään ihmettelyä.
Nainen huusi:
— Vera, sano toki näille molemmille, että he jättävät minut rauhaan!
— Et kai sinä sentään nyt jätä meitä pulaan, sanoi toinen miehistä
hyvin epäilyttävällä ranskankielellä. — Ja sitäpaitsi vielä tuollaisen
vanhuksen vuoksi.
Hän purskahti äänekkääseen nauruun ja osoitti sormellaan Heridzen
kaljua päätä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt edes lopettaa, kun
ruhtinas seisoi hänen vieressään.
— Pysykää paikoillanne, sanoi hän kaukaasialaisille, jotka
silmänräpäyksessä olivat vaiteliaina asettuneet hänen taakseen.
Sitten karjaisi hän nyrkkiään kohottaen, niin että hänen hartiansa
näyttivät suunnattoman leveiltä, molemmille miehille: Ulos!
— Älä ole liian kova heille, Kyril, sanoi Olga hänelle äkkiä
rauhoittavasti. — Minähän olen saattanut heidät noin juovuksiin.
Heridze antoi nyrkkinsä vaipua.
Ja hän tarttui molempia lujasti kaulukseen ja kantoi heidät ojennetuin
käsin, näköjään ollenkaan ponnistamatta voimiaan, kynnykselle. Kuului,
miten pari ruumista kolisten vieri katukäytävälle.
— Olin varma, sanoi Olga nauraen, — että Kyril vapauttaisi minut
heistä. Pelkäsin vain, että hän pitelisi heitä liian pahasti. Olen
kerran Konstantinopolissa nähnyt hänen tappelevan kahdeksan Denikinin
upseerin kanssa. Hän ei hevillä kärsi heitä. Revolverinlaukauksella
pirstasi hän lampun, niin että he eivät voineet ampua häntä, ja kun
uudelleen saatiin valoa, makasivat kaikki lattialla. En tiedä, miten
hän oli saanut sen aikaan. Ja minkä näköisiä he olivatkaan!
Hänen puhuessaan katseli Helena hänen aistillisia huuliaan, hänen
merenvihreitä silmiään, jotka antoivat sen rauhattoman tunteen, että
hän oli joskus ennen ne nähnyt. Hän ei osannut selvittää, missä ja
milloin, mutta ei myöskään muistanut sitä, että kasvot ja ruumis
olisivat silloin olleet noin lihavat.
— Ettekö tunne minua? hän kysyi. — Luulen, että olemme jo ennenkin
kohdanneet toisemme.
— Ei... en... mutta mikä on nimenne? Ehkä silloin...
— Helena Borissovna Studnitski.
— Kuvernöörin tytär? Niinkö? Jumala, missä se nyt olikaan?
Odottakaahan, nyt muistan, odottakaahan; oleskelin kerran kodissanne
kolme päivää puolisoni, kreivi Dahlinin kanssa, joka oli jollakin
tarkastusmatkalla. Mutta te olitte siihen aikaan vielä hyvin nuori. Se
oli vuonna 1913, ellen erehdy.
Miten kauaksi Helena yhtäkkiä joutuikaan _Rue Pigalle'ilta_ ja
ravintola _Lesghine'istä_, miten kauas _Montmartre'in_ merkillisistä
aamuista, jolloin unettoman yön uuvuttamat ihmiset yhä edelleen
tuhlasivat sieluaan ja ruumistaan! Hän näki edessään puiston laajan,
vihannan nurmikon. Kauniista vaunuista astuivat alas kunniamerkkien
kokonaan peittämä vanhus ja hyvin nuori, solakka ja vilkas rouva, jonka
silmät olivat yhtä vihreät kuin Olgankin.
— Ah, miten hyvin sen muistankaan, mutisi Helena lapsekkaasti
hymyillen. — Ja te halusitte heti ratsuhevosta, eikö totta?
— Silloin se oli varmasti hän, puuttui puheeseen Heridze, joka
rauhallisesti oli jälleen istuutunut muitten luo. — Hän istui satulassa
kuin hurjan divisioonan ratsumies. Eikö totta, pikku Olga, sinä
rakastit minua silloin paljon. Ja metsästysretket Terzovin luona.
Onko tämä hyväntahtoinen, paksu eversti tullut nyt järkeväksi, vai
mitä? _Samovar'ista_ päästyään kiiruhtaa hän asuntoonsa esikaupunkiin.
Kuvitelkaa, hänellä on pieni puutarha, joka on koko hänen onnensa. Mikä
todellinen hovimestari!
Hän nauroi tuota demoonista ja katkeraa nauruaan, joka aina värisytti
Helenan hermoja.
— Vaikene, vaikene, kuiskasi Olga. — Älä pilkkaa häntä. Hän on
oikeassa, emme me.
— Ha ha, huomaan, kreivitär, että te nyt hoidatte kadonneen nuoruutenne
kyynelten kostuttamia, pieniä, sinisiä kukkia. Minä kunnioitan sitä,
minä kunnioitan sitä, mutta minä juon.
Olga tempasi lasin hänen kädestään ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
— Lisää! sanoi hän ahneesti.
Sitten syleili hän Vera Petrovnaa:
— Verotshka, rakkaani, romanssi, pian! Ja sinä tiedät, mikä. Minun
lempiromanssini.
— Mutta kitarransoittajani ei ole täällä.
— Missä hän on?
— Ehkä _Sans-Souci'ssa_, ehkä vuoteessaan.
— Lähetetään noutamaan häntä, herättämään hänet, tässä on sata frangia
hänelle. Minä olen rikas. Houkuttelin suunnattoman summan rahaa noiden
Kyrilin ystävien taskuista. Nyt huvitellaan.
— Hei!
Hän päästi sotahuudon, jonka Helena oli kuullut _dshigitovkassa_.
Ihmeellinen juhla alkoi. Olisi voinut sanoa, että näihin kolmeen
henkilöön iskeytyi yhtaikaa sama salaperäinen ja tuhoava voima. Ei
milloinkaan ennen ollut Vera Petrovnan ääni ollut niin liikuttava,
eivät milloinkaan hänen kasvonsa niin intohimosta palavat. Hänhän
lauloi sukulaissieluilleen ja uhmasi laulunsa hurjuudella ja
barbaarisella riemulla heidän koko nykyistä alennustaan.
Mitä vahinkoa olemme kärsineet, näyttivät hänen sekavat silmänsä
sanovan, me olemme olleet oikeassa eläessämme viinistä, rakkaudesta ja
rohkeudesta. Mitä liikuttaa meitä se, että tämä seikkailuton kaupunki,
jota emme tunne, ympäröi meidät halveksunnallaan. Me olemme joitakin
minuutteja tunteneet iloa, jonkalaista ei täällä koe kukaan.
Ja mustalaislaulujen kertosäkeet kohosivat voimakkain siiveniskuin,
Vera Petrovnan valkeat hiukset liehuivat ja prinssi Heridze pusersi
hitaasti kätensä nyrkkiin, nuo kädet, jotka olivat niin paljon
surmanneet, ja Helenan tuntemista vihreistä silmistä tipahtelivat
raskaat ja harvinaiset kyynelet. Ja he joivat keskeytymättä, itse
edes sitä huomaamatta, ikäänkuin haluten tiivistää ja rikastuttaa
arkaa olemustaan ja siten voidakseen tarjota heidän liian avarissa
sydämissään asuvalle nimettömälle ja kasvottomalle jumalalle
arvokkaamman uhrin. Liian avara sydän, se juuri ajoi heitä sinne tänne
heidän hillittömässä elämässään.
Silloin heräsi myöskin Helenassa piilevä demooni, joka vaati häntä
vapautumaan itsestään. Viime viikkojen aikana, hänen koettaessaan
mukautua _Samovar'iin_, oli se jättänyt hänet rauhaan. Hän oli jäykkä
ja täynnä ainoastaan surullista välinpitämättömyyttä itseään ja muita
kohtaan. Ja hän oli ajatellut, ettei hän enää milloinkaan elämässään
joutuisi sen innostuksen valtaan, joka oli siihen asti vaatinut häntä
muodostamaan itsensä jonkun ihannekuvan mukaan. Mutta täällä, yhdessä
näiden ihmisten kanssa, jotka olivat deliriuminsa uhreja, hän jälleen
innostui, ja hänen demooninsa kuiskaili hänelle:
Näethän, jokaisella elämällä voi olla sankarilliset piirteensä. Sinä
olet nyt mustalainen. Ole niinkuin he, ole riippumaton, villi ja
iloinen! Älä pelkää enää alkoholia! Älä ole kitsas itsellesi! Laula ja
pala! Se on ammattisi ainoa kauneus. Ja silloin olet oleva suuri ja
puhdas kuin orgioitten papitar ja samalla niiden uhri.
Kuten aina, alistui Helena nytkin tämän äänen valtaan. Uusi tuli
liekehti hänen silmissään, jotka _Samovar'in_ vieraat olivat nähneet
vain tyhjinä ja murheellisina. Hurja rohkeus elostutti hänen
piirteensä. Hän alkoi polttaa. Hän ei enää välttänyt alkoholia, hän
etsi sitä ja vaati kovaäänisesti juomaan. Yhdellä iskulla tapasi hänen
viinin ja alkoholin muuttama äänensä sen jäljittelemättömän sävyn, joka
kuuluu mustalaismelodioihin, ja joka paisuu ja tunkeutuu sydämiin kuin
kummallinen tuska. Itse Vera Petrovnakin oli hämmästynyt.
Tämän ratkaisevan yön jälkeen ei Helena enää heti suoraan työstä
palannut huoneeseensa. Koska hän oli maksanut Terhanille koko velkansa,
saattoi hän itse määrätä, minne hän ansionsa käyttäisi.
Hän tuhlasi rahansa jonkinlaisella itsepintaisella raivolla kaikkiin
venäläisiin ravintoloihin ja ranskalaisiin baareihin, jotka
aamuhämärissä ottivat vastaan ne, jotka olivat yönsä viettäneet muita
huvittamassa.
Hän teki velkoja kaikkialla. Eivät mitkään ansiot riittäneet
tyydyttämään tätä hävittävää himoa; sillä eihän hän voinut juoda
yksinään. Hänen oli kutsuttava mukaan Vera, Heridze, Olga ja
muut, jotka hän oli oppinut tuntemaan noina mielettöminä aamuina.
Hänestä tuli äkkiä _Pigal'in_ kansalainen, avomielisyytensä ja
suurpiirteisyytensä vuoksi rakastettu kansalainen. Miten monet, jotka
hän tunsi ainoastaan etu- tai pilkkanimeltään, sinuttelivatkaan häntä
nyt! Miten usein olikaan hän hiukset valloillaan, kirjavassa puvussaan
kuljeskellut horjuen pitkin katuja löytääkseen ravintolan, jossa olisi
vielä enemmän melua, vielä enemmän laulua.
Vasta puolenpäivän seuduissa palasi hän hotelliin. Kokonaan nääntyneenä
kahdentoista tunnin hurjastelusta vaipui hän kuolemankaltaiseen uneen,
usein täysissä pukeissaan. Hänen herätessään olivat kaarilamput jo
sytytetyt. Sitten läksi hän tavallisesti Vera Petrovnan luokse, joka
vielä vuoteessa lojuen poltteli lakkaamatta itse kiertämiään savukkeita
pitkässä pahvi-imukkeessa. Siellä joivat he teetä ja pistäytyivät vielä
hetkeksi _Sans-Souci'hin_. Ja sieltä nieli _Samovar_ heidät koko yöksi,
ja senjälkeen pikku ravintolat, jossa he täydelliseen uupumukseen asti
tuhlailivat rahojaan ja hermovoimaansa. Niin sulkeutui piiri heidän
ympärillään, _Pigal'in_ noiduttu piiri.
Ei milloinkaan ollut Helena saanut niin paljon menestystä kuin tänä
aikana. Hän säteili vielä nuorekasta kauneutta, jota hänen nykyinen
elintapansa jo hitaasti lakastutti ja tärveli. Hänen kasvoilleenkin
painautui se pateettinen tasapaino, jonka hänen entinen ja nykyinen
elämänsä muodostivat.
Mutta niiden miesten ihailunosoitukset, joille hän _Samovar'issa_
lauloi, eivät liikuttaneet häntä. Kaikki sekoittivat asiaan rahan.
Se ihanneolento, joka häämöitti hänen edessään, työnsi alusta
pitäen syrjään kaikki aineelliset intressit ja laskelmat. Vaikkei
hän muihin lakeihin mukautunutkaan, oli kuitenkin olemassa yksi,
jota hän ehdottomasti noudatti: omaa hyötyään tavoittelemattoman ja
korvauksettoman rakkauden. Tässä suhteessa oli Helena samanlainen kuin
useimmat venakot, jotka joivat itsensä tiedottomiksi, mutta humalasta
tajuttominakin ollen torjuivat kaikki hyväilyt, jotka eivät heitä
miellyttäneet. Eikä niissä miehissä, joiden seurassa Helena vietti
yönsä, ollut ainoatakaan, joka olisi vetänyt häntä puoleensa. Oli
vieraita tai sitten tovereita. Mutta oliko hänellä sitten aikaakaan
unelmoida rakkaudesta, kun hän keskiyöstä alkaen, pää alkoholin
kuumentamana ajatteli ainoastaan juomista, laulamista ja muiden laulun
kuuntelemista?
Eräänä iltana hän kuitenkin ajatteli, vaikkakin vain silmänräpäyksen
ajan, voivansa rakastaa.
Noin viikon ajan ilmoitteli Terhan Parisin venäläisissä ja
englantilaisissa sanomalehdissä, että kesäkuun 15 päivänä esiintyisi
_Samovar'issa_ salaperäinen, verraton kaukaasialainen tanssija,
"Daghestanin punainen kotka". _Pigal'issa_ vallitsi kuumeinen
uteliaisuus. Useimmiten levisivät tiedot siellä nopeasti, mutta
tällä kertaa ei kukaan tiennyt mainita nimeä. Vain Kyril irvisteli
kuullessaan kahviloissa kierteleviä huhuja, mutta kieltäytyi jyrkästi
puhumasta mitään.
Ilmoituksissa mainittuna päivänä oli _Samovar_ viimeistä paikkaa
myöten täynnä. Kello yhteen mennessä yöllä eivät soittajat eivätkä
laulajattaret olleet nähneet tuntemattomasta vilahdustakaan. Samuel
Jakovlevitsh saattoi sanoa ainoastaan sen, että orkesterille oli
annettu käsky soittaa intohimoinen _lesghinka_ heti kuoron esityksen
päätyttyä.
— Mutta me näemme hänet siitä huolimatta, ennenkuin hän alkaa, huudahti
pikku Ludmilla, joka oli vielä kärsimättömämpi kuin muut.
— Täytyyhän hänen sentään tulla sisään ovesta, niinkuin kaikkien
muidenkin.
Mutta kuoro oli jo lopettanut, eikä vieläkään ollut ketään uutta
olentoa sukeltautunut esiin. _Lesghinkan_ ensi tahdit kajahtivat.
Silloin riuhtaistiin Terhanin komeron ovi rajusti auki ja ulos ponnahti
purppurapukuinen paholainen. Helena kirkaisi heikosti. Se oli Feodor.
Hän oli tuntenut tämän heti, vieläpä näkemättä edes hänen kasvojaan,
tuosta petoeläimen hypystä, jota kukaan ei olisi osannut jäljitellä.
Niin, hän se oli, hän tanssi, niinkuin hän istui hevosen selässä,
niinkuin Vera Petrovna lauloi. Kaukana ajasta ja maailmasta oli tuo
rytmikäs mielettömyys, tuo lihasten ihana hurmio, puku, joka verhosi
atleettimaista ruumista ja teki hänet siivet levällään leijailevan
kuninkaallisen linnun näköiseksi.
Musiikin tahti kiihtyi. Vera Petrovna säesti huomaamattaan sitä käsiään
taputtaen ja laulaen. _Dshigitovkan_ hurja "hei" kaikui kuin itsestään
Feodorin huulilta ja paljaat tikarit välkkyivät hänen käsissään.
Hän pisti molemmat säkenöivän valkeiden hampaittensa väliin, kasvot
muuttuivat taistelunaamioksi ja hän alkoi pyöriä villisti ympäri kuin
dervishi.
Kun hän viimeisen akordin soidessa painui polvelleen, puhkesi yleisö
hurjiin, innokkaisiin suosionosoituksiin. Ruhtinas Ashkeliani nousi,
tervehti ja silmäili rajuin silmin salia. Hän haki paikkaa. Kymmenen
tarjousta tehtiin hänelle yhtaikaa, häntä haluttiin kaikkiin pöytiin,
erittäinkin niihin, joissa oli naisia. Mutta hän astui kohti erästä
mustalaista, jonka hämmentyneen katseen hän oli tavoittanut.
— Helena Borissovna, tekö siinä olette? kysyi hän.
Äänen epäuskoisesta sävystä käsitti Helena, että hänen ulkomuotonsa
täytyi olla muuttunut. Feodor istuutui vastapäätä häntä, kuivaili
konemaisesti tanssin otsalleen pusertavia hikikarpaloita ja katsoi
tyttöä sanomatta sanaakaan, ikäänkuin hänen ensin täytyisi tottua tähän
tuntemattomaan henkilöön.
Tämä ihmettely antoi Helenalle aikaa tointua hämmästyksestä, jonka
Feodorin ilmestyminen oli hänessä aiheuttanut. Ruhtinaan muutaman
hetken kestäneen tanssin aikana oli hänen tenhonsa jälleen vaikuttanut
Helenaan. Ja sitä lisäsi vielä hänen nykyisestä elämästään johtuva,
hänelle tähän asti uusi, kuuma ja syvä tunne. Mutta Feodorin
katsellessa häntä kiinteästi ymmärsi hän heti, ettei Feodor milloinkaan
onnistuisi erottamaan toisistaan Mesureux'n täysihoitolan nuorta tyttöä
ja _Samovar'in_ mustalaista. Ja se vapautti hänet Feodorista. Hän
muisti miehen kerran lausumat sanat:
— Ei mitään vanhaa uuteen elämään.
Kun Feodor tointui, oli jo liian myöhäistä; tyttö teki hänelle vain
puhtaasti ystävällisiä kysymyksiä.
— Niin, kaikki on aivan yksinkertaista, kertoi mies, — Rizin kertoi
minusta Heridzelle, joka on tuntenut minut pikkupojasta asti. Hän tuli
luokseni päästessäni sairaalasta ja neuvoi minua tulemaan tänne. Vaikka
olisin maannut katuojassa, ei yksikään toinen ihminen olisi saanut
minua suostumaan. Minä sanoin itselleni, että saatoin aivan hyvin olla
täällä tanssijana, koska kerran henkilö, jolla suonissaan on Kaukaasian
jalointa verta, on _Samovar'issa_ kokkina. Entä te, Helena Borissovna?
Tyttöä hymyilytti ajatellessaan, että hän juuri Feodorin takia oli
täällä, ja myöskin se, että hänen ainoa rakastajansa kohteli häntä niin
juhlallisesti silloin kuin koko _Pigal_ häntä sinutteli.
— Fedja, rakas _dshigittini_, sanoi hän ivallisesti, — tänään olet sinä
tyhmyri, mutta odotapa muutamia viikkoja, niin ymmärrät.
Hän syleili Feodoria sisarellisesti ja tilasi juotavaa, eikä toinen
uskaltanut sanoa hänelle, miten epätietoisuus oli kiduttanut Natalia
Borissovnaa kun hän ei ollut kuullut mitään sisarestaan.
Helena ei ollut erehtynyt. Muutamien päivien kuluttua oli Feodor
kahlittu samaan piiriin kuin hänkin. Mutta omatessaan melkein
yli-inhimillisen vastustuskyvyn saattoi hän viikon yhtämittaa juoda
punaviiniä, tanssia ja lörpötellä kaukaasialaisten kanssa, pikku
Ludmillan, joka hänen vuokseen oli hyljännyt ruhtinas Rizinin,
nukahtaessa hänen viereensä jonkun ravintolan tai kahvilan sohvalle.
Feodorin saaman jatkuvan menestyksen rohkaisemana pani Terhan toimeen
suunnitelman, joka jo kauan oli ollut hänen sydämellään. Eräänä iltana
kutsui hän Vera Petrovnan loukkoonsa ja sanoi tälle:
— Rakas ystäväni, suuri taiteilija, minulla on tehtävänä teille
surullinen ilmoitus. Kesä on jo pitkällä ja liike alkaa käydä
huonommin. Huomaan olevani pakotettu erottamaan vähintäin kaksi
henkilöä. Ajattelin Nadjaa ja valtioneuvosta.
Vera halusi väittää vastaan, uhata. Mutta Terhan ehätti ennen:
— Älkää sanoko, että lähdette itsekin, parahin Vera Petrovna, hän
jatkoi, — olisin epätoivoissani, mutten mahtaisi asialle mitään.
— Mutta eihän teillä ole milloinkaan käynyt näin paljon väkeä, huudahti
Vera.
— Niin, mutta miten kauan sitä kestää? Myöskin ruhtinas Ashkeliani
maksaa minulle paljon ja verot käyvät aina korkeammiksi. Ah, ilman
veroja...
Hän ryöppysi kohteliaisuuksia ja vakuutteluja. Mutta Vera Petrovna
ei kuunnellut enää häntä. Kuumeisesti koetti hän ajatella jotakin
ravintolaa, jossa hän mahdollisesti saisi uuden paikan.
— Ja jos te lähdette, sanoi Terhan katsellen mustalaista
samettisilmillään, — on minun luonnollisesti pakko sanoa irti myös
loput kuorosta.
— Lurjus, mutisi Vera Petrovna, — lurjus...
— En suinkaan, vastasi Terhan lempeästi, sillä aionhan korottaa teidän
palkkaanne.
— Sitä kiellän tekemästä! Silloin ei minua pidättäisi täällä enää
mikään, eivät edes teidän uhkauksenne. Ja sitten, älkää luottako
siihen, että minä sanoisin noille onnettomille tästä asiasta sanaakaan.
Everstin oli otettava asia suorittaaksen. Hänen jättiläishartiansa
riippuivat velttoina, kun hän lähestyi ensimmäistä uhria,
kuoron bassoa, vanhaa, arvokasta, valkopartaista miestä, jossa
mustalaispuvunkin alla havaitsi virkamiehen.
— Ah! Hyvä, hyvä, sanoi hän. Eleelläkään ei hän ilmaissut, miten isku
häneen koski, mutta kuitenkin pisti hän nopeasti kädet taskuunsa
salatakseen niiden vapisemisen.
Nadjan kanssa ei everstin edes tarvinnut mitään puhua. Nähdessään
everstin ilmeen tämän tullessa hänen luokseen vääntyi hänen suunsa ja
hän sanoi:
— Ulos ovesta? Niinkö? Kyllä!
Kun eversti masentuneena painoi päänsä, hyökkäsi hän rinnakkain
istuvien Helenan ja Vera Petrovnan luokse ja huusi heille:
— Nyt kai olette molemmat onnellisia, eikö niin, molemmat? Senjälkeen
kuin te teitte ystävyysliittoja selkäni takana, olen kyllä tuntenut,
etten jäisi tänne pitkäksi aikaa.
— Mitä, mitä? sammalsi Helena, joka ei vielä tiennyt mitään asiasta.
— Älä tekeydy niin viattomaksi, senkin samppanjanlatkija,
houkutuslintu...
Hänet täytyi viedä ulos.
— Vera, Vera, eihän tuo ole totta? huusi Helena. — Mutta silloin en jää
tänne enää minuutiksikaan!
Mustalainen tarttui häntä hartioista vetäen hänet takaisin ja sanoi
surullisesti:
— Ja mitä aiot tehdä? Menet toiseen _Samovar'iin_ ja kun olet kaunis ja
osaat laulaa, ajetaan joku toinen pois sijaltasi...
Sinä iltana joi Helena itsensä enemmän juovuksiin kuin milloinkaan
ennen. Kolmen aikaan aamulla nousi hän äkkiä pöydästään:
— Vienpä johtajallemme lasin samppanjaa, sanoi hän kimeästi nauraen.
Koputtamatta astui hän Terhanin luokse ja ennenkuin tämä ehti lausua
sanaakaan, sinkautti hän pikarin vasten hänen kasvojaan. Terhan oli
muutaman sekunnin aivan jäykistynyt. Veriviiru valui pitkin hänen
poskeaan ja katosi kaulan poimuihin. Mutta hän ei ajatellutkaan pyyhkiä
sitä. Epäselviä nuoruudenmuistoja kohosi hänen mieleensä. Pitkiin
aikoihin ei hän enää ollut tuntenut tätä lyödyn eläimen värinää. Ilman
vihaa, vain tuntien hämmästynyttä uteliaisuutta, katseli hän sen
aiheuttajaa. Tyttö oli kaunis ja kopea. Ja sitten hän houkutteli myös
hyvin ihmiset juomaan... Hän työnsi tytön lempeästi, melkeinpä hellästi
ulos.
Koko seuraavan viikon harhaili Helena kuin mieletön niitä harvoja
katuja, jotka rajoittivat hänen elämäänsä. Nyt hän todellakin alkoi
juoda. Tähän asti oli hän ollut humalassa tehdäkseen toveriensa lailla,
hälventääkseen öitten pituuden ja aamuhetkien yksinäisyyden. Mutta
nähtyään erotetun Nadjan säälittävät kasvot muodostui juominen hänelle
tarpeeksi, niinkuin morfiini liian paljon kärsivälle haavoittuneelle.
Selvinä hetkinään hän ajatteli heti niitä onnettomia, joiden
erottamiseen hänkin osaltaan oli syyllinen, ja heidän lapsiaan. Silloin
täytyi hänen purra hampaansa yhteen ollakseen voihkaisematta. Vain
alkoholin avulla kykeni hän kestämään nuo mielikuvat. Vera Petrovnakin
kauhistui näitä hurjisteluja, jotka viskelivät Helenaa ilman mitään
väliastetta täydellisestä tylsyydestä äärettömään kiivauteen ja
uhkasivat vahingoittaa hänen järkeään.
— Lakkaa, luojan nimessä, sanoi hän Helenalle. — Et ole tottunut siihen
lapsesta asti niinkuin minä. Sinä tuhoat itsesi.
— Anna minun olla, anna minun olla, vastasi Helena.
— Minun täytyy ennen kaikkea unohtaa nuo asiat.
Hän ei ollut vielä selviytynyt tästä kriisistä, kun amiraali Andrejev,
jonka aina täytyi ottaa vieraat vastaan oven ulkopuolella, ilmoitti
hänelle eräänä yönä, että joku nainen halusi puhua hänen kanssaan.
— Nainen, sepä kummallista, sanoi Helena jo melkoisesti humalassa ja
läksi hyräillen eteishalliin.
Saavuttuaan sinne hän humalastaan huolimatta säpsähti, ja huudahti
sitten:
— Natasha? Miten...
— Feodor ilmoitti minulle. Hän tiesi, että kärsin niin kovin. Rakkaani,
rakkahin Lenotshka, syleilehän toki minua!
Helena syleili häntä intohimoisesti. Hän nauroi, itki ja nyyhkytti.
— Miten onnellinen olen! Minun pikku pyhimykseni, pikku
sairaanhoitajattareni! Sinä täällä?
Ryhmä humalaisia ihmisiä, jotka katselivat heitä uteliaasti, työnsi
heidät syrjään.
— Ei jäädä tänne, huusi Helena, — tule saliin!
— Mutta en ole sopivassa puvussa, otin ylleni ensimmäisen käteeni
sattuvan, heti kun pääsin vapaaksi työstä.
— Ei se haittaa, tule nyt, tule, näytän sinulle Vera Petrovnan ja
ruhtinas Heridzen, tiedäthän, sen kuuluisan, ja Olgan, joka kerran kävi
meillä, isän luona. Saat nähdä, se on lystikästä. Luulet kai, että olen
juovuksissa, ei, ei, se johtuu vain siitä, että näin sinut. Tule nyt,
meidän täytyy välttämättä juoda yhdessä jotakin.
Hän veti toisen mukanaan, vei hänet Vera Petrovnan viereen ja sanoi:
— Tämä on sisareni, Vera, sisareni. Kaikkein hellin ja ihmeellisin
nainen, ja hän on kärsinyt niin paljon. En ole milloinkaan puhunut
hänestä sinulle mitään, sillä olen hävennyt oman itseni takia. Mutta
hän on tullut tänne. Katso toki, miten sievä hän on! Tuokaa hänelle
samppanjaa, pian! Feodor, tule tänne, kerro, miten hän sinua hoiti!
Ruhtinas tuli lähemmäksi ja kumarsi syvään Natalia Borissovnalle:
— Jos olisin tiennyt, että tulisitte tänne, en olisi teille
kirjoittanut.
— Sinä, sinä olet vielä selvä! huusi Helena. — Sinä näytät
surulliselta. Eikö totta, Natasha?
Hän puristi sisarensa kättä niin suonenvedontapaisen kiivaasti, että
tämä pyysi:
— Lenotshka, rakkaani, älä juo enää tänään!
— Mitäpä en tekisi sinun vuoksesi! Katso!
Kädenselkämyksellä pyyhkäisi hän lasit pöydältä. Eversti, joka oli
katsellut kohtausta, sanoi hiljaa hänelle:
— Miksi teit noin, Helena, tiedäthän, että se velotaan palkastasi.
— Pyh, minä vihellän Terhanille. Tiedätkö, Natasha, että heitin lasin
päin sen likaisen lurjuksen naamaa.
— Haluaisin sanoa teille jotakin, Natalia Borissovna, mutisi Feodor.
Ja heidän ollessaan kahden:
— Menkää pois, taivaan nimessä, menkää pois! Yö on tuskin vasta
alussaan. Ja pyydän, että ette syytä minua liian — äkkiä. Olemme pian
kaikki hänen kaltaisiaan.
— Niin, niin, olen hyvin pahoillani, sanoi Natalia Borissovna kuin
itsekseen, — mutta miten voisi vetää hänet ylös tästä suosta?
— Vannon teille, että jos minun olisi senvuoksi tapettava ihminen, niin
tekisin sen. Tehän tiedätte, miten suuresti rakastan teitä molempia.
Mutta nyt täytyisi surmata hänet itsensä, jotta hän luopuisi tästä.
Mutta ehkä tapahtuu ihme. Menkää nyt, minä rukoilen teitä, minun
on mentävä tanssimaan enkä voi tehdä sitä teidän läsnäollessanne.
Ihmettelettekö, että minussa on vielä jäljellä hitunen ylpeyttäkin?
Mutta olenkin aloittanut kaksi kuukautta myöhemmin kuin hän ja kestän
viiniä paremmin. Siinä kaikki.
Natalia Borissovna kumartui ja suuteli Helenan silmiä pitkään.
— Näkemiin, rakkaani, sanoi hän niin iloisesti kuin vain saattoi. —
Minun on lähdettävä. En vielä tiedä, milloin voin tulla uudelleen.
Tiedäthän, miten sidottu olen. Mutta tule sinä minun luokseni. Nyt on
Neuilly'ssä niin kaunista. Se tekisi sinulle hyvää.
— Huomenna, rakkahin Natasha, varmasti huomenna!
Kuukaudesta kuukauteen lykkäsi Helena tämän käynnin huomiseksi.
Tämän yön jälkeisenä aamuna nyyhkytti Helena hysteerisesti Vera
Petrovnan olkapäähän nojaten, Feodorin juodessa Heridzen kanssa.
— Ruhtinas, sanoi Ashkeliani (sillä kaikki kaukaasialaiset nimittivät
siten vanhinta ja jalointa maantiestään), tiedätkö, että Syyriassa on
tsherkessiläisiä eskadrooneja?
— Oh, ei mikään uutinen. Ystäväni Osman Bey on jo kaksi vuotta ollut
siellä.
— Kuulin siitä vasta tänään eräältä sieltä palanneelta. Tuntuu siltä,
että heillä on johtajanaan todellinen paholainen, joku pikkuinen
ranskalainen luutnantti Cellet, ja että he käyvät siellä kaunista sotaa.
Tuli pitkä hiljaisuus, Heridze tarkkaili Feodoria. Hänen kasvojaan
varjosti syvä surumielisyys, niinkuin hän lukisi nuoren miehen
ajatukset.
— Mennään sinne, ruhtinas, sanoi tämä äkisti. Siellä on meidän työmme
ja meidän aurinkomme. Ja täällä päättyy kaikki vihdoin huonosti.
— Mene yksin, sanoi Heridze soinnuttomasti.
— En rohkene. Ymmärräthän, passiasiat, matka, ei ainoatakaan
ystävää perillä. Mutta sinun kanssasi olisi elämä ihanaa. Sinä olet
päällikköni, vanha ruhtinaani. Ja millaisia sapeliniskuja, ruhtinas!
— Vaikene, huusi Heridze, — vaikene! En voi enää.
— Pidätkö itseäsi liian vanhana?
— En tietenkään, tyhmyri, niin vanha kuin sinä oletkin, voisin vielä
katkaista sinut kahtia.
— Miksi siis?
— Jacquot. Et tunne häntä, koska en näytä häntä kenellekään muulle kuin
Veralle. En halua hänen huomaavan teissä _Pigal'in_ tuoksua.
— Nainenko?
— Tunnetko sinä naista, joka voisi pysyttää minut kokkina,
k-o-k-k-i-n-a, silloin kuin koko Idän kaupungit ovat valloitettavissa?
Hän tunsi kylmää raivoa tätä estettä kohtaan, joka oli voimakkaampi
kuin kaikki hänen tulisuutensa, kaikki hänen toiveensa. Hän sadatteli
kauan.
— Hän on minun tyttäreni, virkkoi hän viimein. — Niin, aivan pieni,
vasta viisivuotias, syntynyt Konstantinopolissa. Piru vieköön hänen
äitinsä ruumiin! Hän jätti minut Jacquot käsivarsillani.
Hän naurahti saatanallisesti.
— Minulla on ollut lapsia, tiedät sen. Kolme poikaa, jumala tietää,
missä he ovat, ja yksi tytär, jonka täytyy olla portto, niinkuin kaikki
muutkin täällä ovat. Se on minusta samantekevää.
Hänen kauheille kasvoilleen valahti äärettömän lempeä ja voimattoman
tuskainen ilme.
— Mutta katso, mitä minä en tekisikään hänen hyväkseen... en tiedä.
Mutta minun täytyy nähdä hänet joka päivä, ja hänen täytyy olla
iloinen. Ja sinut, sinun veresi, jota eniten rakastan, olen myynyt
hankkiakseni hänelle puvun. Hän on murtanut minut, Feodor. Hän on
murtanut vanhan Heridzen. Vera, Vera, laula niin, että seinät tärisevät!