Sairaalasta lähdettyään Helena söi eräässä bulevardiravintolassa, jonka
hän valitsi siksi, että se oli täynnä melua ja valoa. Mutta hän ei
viipynyt sisällä kauan. Hänet oli vallannut vastustamaton liikunnon
ja vaihtelun tarve. Hän liittyi lukemattomiin sunnuntaikävelijöihin.
Jonkun elokuvateatterin säihkyvä julkisivu sai hänet hetkeksi
pysähtymään. Mennäkö sisään? Mutta hän ajatteli salia, joka sukelsi
alas puolihämärään, vaimennettua musiikkia, kankaan harmaata ja
valkoista. Ei, se ei ollut sellaista, mitä hän tänä iltana tarvitsi.
Eräässä kadunkulmassa hän näki loistavan nuolen, joka osoitti
tietä muutamaan tunnettuun varieteehen; Helena meni sinne. Siellä
esiteltiin miltei sanaton revyy, joka yksinomaan pyrki lumoamaan silmää
kekseliäiden koneellisten laitteiden aikaansaaminen näköharhojen,
väärien jalokivien ja alastomien naisten avulla. Helena, joka ei
milloinkaan ollut nähnyt sellaista näytelmää, katseli kuin tukehtuva
tuota barbaarista loistoa, noita valonheittäjän valossa lakkaamatta
sortuvia ja jälkeen rakentuvia kuningaskuntia. Ja noita täydellisiä
ruumiita, lukemattomia, alastomia, niiden rusoittavia rintoja ja uumia,
— niin koulittuja ruumiita, että ne näyttivät aineettomilta kuin
kauniit maalaukset...
Väliverhon laskeutuessa Helena huokasi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän
olisi voinut jäädä koko elämänsä ajaksi tähän savun täyttämään ilmaan
katselemaan tuota värien ja lihan ajatonta ja paikasta irtautunutta
leikkiä.
Oli vasta puoliyö, eikä hän ollut väsynyt. Eräs kysymys häiritsi hänen
turtaa rauhaansa: missä hän nukkuisi yönsä? Mutta Helena ei ollut kauan
huolissaan siitä. Olihan myöhemmin kyllin aikaa miettiä sitä seikkaa.
Tärkeintä oli estää aivot ajattelemasta, tekemästä kysymyksiä, pysyttää
ne siinä kuolleessa tasapainossa, johon näytös oli ne niin onnellisesti
saattanut. Helena muisti _Samovaria_ vastapäätä sijaitsevan pienen
kahvilan, jossa hän oli edellisenä iltana keskustellut Samuel
Jakovlevitshin kanssa. Se tuntui hänestä houkuttelevan tylsältä.
Hän kääntyi siis päättävästi eräälle kadulle, joka vei Montmartre'ille.
Jos Helena olisi tietänyt, ettei hän enää moniin, moniin viikkoihin
palaisi siihen osaan kaupunkia, josta hän nyt poistui, olisi hän
kenties liikutus mielessään katsonut bulevardeja, joilla hän vielä
kulki reippaasti, katse kirkkaana ja askelet joustavina. Tai kenties
hän olisi silloin vieläkin enemmän jouduttanut askeliaan päästäkseen
niin pian kuin suinkin ratkaisevasti eroon omasta itsestään.
— _Sans-Souci_, luki hän miltei ääneen kahvilan nimikilvestä. Hän oli
löytänyt kahvilan tietämättä oikein itsekään, miten.
Hän toisteli nimeä useita kertoja, sillä se miellytti häntä.
Tarjoilija tervehti häntä ystävällisin elein, aivankuin olisi tuntenut
hänet kauan. Sekin miellytti Helenaa. Miten yksikertaisia, miten
tutunomaisia asiat olivatkaan, kun vain osasi mukautua niihin! Ja
yö oli kaunis nähtynä hiestyneiden ikkunanruutujen läpi. Sen täytti
kiirehtivä ihmisvirta, jonka kaipaus sai syöksymään huvituksiin.
Siinä kiersivät reklaamivalot, joiden räikeys toi mieleen varieteen
valoleikin.
— Jotakin likööriä, mitä tahansa, en tunne nimiä, mutta väkevää, tilasi
Helena hilpeästi.
— Venäläiset naisemme pitävät yleensä chartreuse'istä, vastasi
tarjoilija.
Helenaakin miellytti tämän juoman väri. Hän ei koskenut lasiin pitkään
aikaan, häntä lumosi liköörin tumma, myrkynkaltainen vihreys. Sitten
hän joi sen hitaasti ja tilasi toisen lasillisen.
— Lyön vetoa, että odotatte _Samovarin_ viuluniekkaa, sanoi tarjoilija
lasia tuodessaan. Olisi parasta ilmoittaa hänelle. Hän käy täällä
harvoin, hän on hyvin vakava ihminen.
— Luulette minun haluavan tavata häntä? kysyi Helena ihmetellen. Ei, en
halua nähdä ketään.
Alkoholi, johon hän ei ollut tottunut, lämmitti häntä sisäisesti
miellyttävällä tavalla. Hänelle tuli suloinen hyvänolon tunne. Aika
kului. Äkkiä hän säpsähti: tarjoilupöydän luona puhuttiin venäjää.
Hän näki kaksi miestä kasakanpuvuissa. Mutta heidän ääntensä
hienostuneisuus oli ristiriidassa puvun kanssa.
— Käykö teillä yhä paljon väkeä? kysyi toinen.
— Tänään aivan erityisesti; täytyy hankkia ylimääräisiä pöytiä.
— Eikä meillä käy ketään. Mistähän se johtuu? Pelkäänpä, että saadaan
pian sulkea koko liike. Ja miten meidän kaikkien sitten käy?
He lähtivät. Mutta sisään astui toinen venäläinen seurue, joka istuutui
ja ryhtyi pelaamaan korttia. He olivat köyhää väkeä, ja heillä oli
sangen epäilyttävät kaulukset. Helena oli aika lailla hämmästynyt
nähdessään ruhtinas Rizinin tulevan sisään ja liittyvän heidän
seuraansa.
— Vain yksi pelikerta, sanoi ruhtinas. Minun täytyy tanssittaa kahta
eteläamerikatarta.
He syventyivät peliinsä äänettöminä. Silloin tällöin ruhtinas mutisi
aina saman karkean kirouksen, joka inhoitti Helenaa. Mutta hän ei
tahtonut antaa minkään seikan häiritä mielihyväänsä ja koetti heti
unohtaa ruokottomuuden.
Noustessaan heitti ruhtinas pöydälle kourallisen pikkurahaa ja sanoi:
— Siinä kaikki, mitä omistan. Jakakaa keskenänne. Lopun olen teille
velkaa.
— Oh, sinun veloistasi emme ole huolissamme, virkkoi muudan pelaajista
naurahtaen. Kun tanssittaa miljoonaperijättäriä...
Ruhtinas kohenteli hiukan hermostuneesti kalvosimiaan, avasi suunsa
aivan kuin vastatakseen, mutta kohautti olkapäitään, silitti hiuksensa
kuvastimen edessä ja lähti _Samovariin_...
Hänen toverinsa ryhtyivät taas pelaamaan. Muudan mustalaispukuinen
nainen istahti hetkeksi erään pelaajan viereen, suuteli häntä suulle ja
sanoi surullisesti:
— Yhäkö sinä häviät?
Mies ei vastannut, ja nainen poistui pää painuksissa.
Sitten tuli kolme nuorta kaukasialaista juomaan punaviiniä. He
puhuivat äidinkieltään, itämaista ja karkeaa, jota Helena ei
ymmärtänyt. Mutta hänelle teki hyvää katsella heitä, sillä he olivat
nuoria ja huolettomia, eikä heidän päivettyneissä kasvoissaan ollut
halpamaisuutta eikä himokkuutta.
Ja muutamien tuntien kuluessa kulki Helenan ohi laajan Venäjän kaikkien
rotujen edustajia: ukrainalaisia, siperialaisia, georgialaisia,
liettualaisia, mustalaisia ja juutalaisia.
Helena näki heidän tulevan sisään, istuutuvan toistensa joukkoon ja
jälleen poistuvan kirjavan kadun lakkaamattoman kohinan saattelemina.
Hän tunsi kummallista mielihyvää ajatellessaan, ettei hän kohtapuolin
enää olisi täällä katsojana, että hän tulisi tuntemaan kaikki nuo
ihmiset, että hänen ja heidän välilleen syntyisi tuo vaistomainen,
elimellinen yhteenkuuluvaisuus, jonka hän luuli tänä iltana
huomanneensa liittävän noita ihmisiä toisiinsa.
— Kas, tekin täällä, Helena Borissovna, huusi äkkiä eräs ääni hänen
korvaansa, mikä sattuma!
Helena kohotti päätään ja oli Shuvalovin nähdessään miltei halukas
pakenemaan. Hän ei halunnut tietää enää mitään entisyydestään. Mutta
hän rauhoittui heti kohta. _Sans-Soucissa_ oli myös Shuvalov aivan
toinen mies. Kallellinen lakki, nahkatakki ja likaiset, bensiinille ja
öljylle lemuavat kädet — ne eivät olleet kohteliaan lääkärin, yleisten
aatteiden harrastajan, vaan venäläisen autonkuljettajan, kasakkain sekä
maalattujen ja valepukuisten naisten kumppanin. Helena teki hänelle
tilaa ja virkkoi:
— Tästälähin tulette tapaamaan minut täällä useimminkin. Minulla on
paikka _Samovarissa_.
Shuvalov katsoi häntä suoraan silmiin kuin olisi tarkastanut potilasta
ja päästi sitten vihellyksen.
— Niinkö, te täällä _Pigal'issa_. No niin...
Hän ei lopettanut lausettaan. Mitäpä olisi hyödyttänyt kysellä nuorelta
naiselta, surkutella häntä tai antaa hänelle neuvoja? Tai edes kertoa
hänelle, että Vassia oli kuolemaisillaan? Helenan oleskelu tässä
paikassa ja hänen veltot, väsyneet kasvonsa olivat jo vastauksena
kaikkiin kysymyksiin. Ettei tilanne olisi käynyt kiusalliseksi, oli
parasta käsittää asia aivan luonnolliseksi.
Shuvalov kysyi:
— Milloin aloitatte?
Helena ei ollut vielä ajatellut sitä seikkaa. Terhan oli tosin antanut
hänelle kolme päivää aikaa, mutta mitä hän tekisi niillä? Miksi
odottaa, kun hän kuitenkin tahtoi niin pian kuin suinkin sukeltaa tähän
pilaantuneeseen, unohdusta tuovaan veteen?
— Huomenna! hän vastasi.
Hän oli jo luullut kaiken tarmonsa sammuneen, mutta nyt hänen äänessään
oli taas pontta, mikä oli ominaista hänelle aina silloin, kun hänen
piti siirtyä toivomuksesta tekoon.
— Minä tarvitsen vain puvun. Samuel Jakovlevitsh on luvannut hankkia
sen minulle. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan tänne?
Viuluniekka pudisti päätään nähdessään liköörilasit Helenan pöydällä ja
miten toivottoman välinpitämättömänä tyttö tuki päätään käsiinsä.
— Teidän ei olisi pitänyt odottaa minua näin myöhäiseen, Helena
Borissovna, sanoi hän niin lempeästi kuin hän suinkin osasi.
Mutta juuri tästä hellyydestä ja kunnioituksesta tyttö tahtoi päästä
vapaaksi.
— _Samovar_ käy vielä minulle sietämättömäksi tuon hyvinkasvatetun,
pehmoisen olennon vuoksi, sanoi hän itsekseen.
Ja kuivasti virkkoi hän Samuel Jakovlevitshille:
— Onko teillä tavarani?
— Kyllä. Sain kaikki hankituksi eräältä ystävättäreltäni, jonka
onnistuin houkuttelemaan lopettamaan laulamisen.
— Ljuba, eikö niin? kysyi Shuvalov.
— Oikein hyvä, Samuel, sangen hyvä asia. Hän on liian onneton siinä
toimessa. Entä milloin ovat häät?
— Saa nähdä, saa nähdä, vastasi soittaja hämillään. Minne saan
toimittaa pakettinne, Helena Borissovna?
— Minne? toisti Helena. Oikeastaan minulla ei enää ole asuntoa. Ah,
auttakaahan minua löytämään sellainen jostakin tästä läheltä. Mennään!
Samuel Jakovlevitsh epäröi jonkun sekunnin, sitten hän sanoi hiljaa ja
lämmöllä, ikäänkuin etukäteen tuntien ehdotustensa hyödyttömyyden:
— Helena Borissovna, huomaan kyllä, että olette muuttunut: mutta jos
teillä on edes hiukankin itsesäilytysvaistoa jäljellä, niin älkää jääkö
asumaan tänne. Päinvastoin, asettukaa niin etäälle kuin mahdollista.
Tulkaa ainoastaan työhönne tänne. Siten saatte edes hiukan hengittää
vapaasti. Shuvalovhan voisi noutaa teidät iltaisin ja aamuisin ovat
kaikki metrot käytettävissänne. Maksim, sanokaa hänelle, että olen
oikeassa!
Helena ei antanut Shuvaloville aikaa vastaukseen:
— Samuel Jakovlevitsh, te ette ymmärrä mitään, sanoi hän. Ja
vastaisuudessa pyydän teitä jättämään minut rauhaan moraaleinenne.
Tulkaa, Shuvalov, hänen ei tarvitse raskauttaa omaatuntoaan. Te saatte
sitten antaa hänelle osoitteeni.
Mukanaan Shuvalov, joka filosofiastaan huolimatta huonosti pystyi
peittämään hämminkinsä, valitsi Helena asunnon eräästä Rue
Victor-Massen varrella olevasta hotellista.
Hän sieti urheasti kananpojan- ja silavanhajun, joka ovella vyöryi
häntä vastaan. Hän sieti unesta herättämänsä, housunkannattimiaan
hypistelevän tarjoilijan kysymyksen:
— Onko herra kanssanne?
Mutta päästyään huoneeseensa riisuutui Helena pimeässä, ollakseen
näkemättä vadelmanvärisiä seinäpapereita, kurjaa peilikaappia ja
huojuvaa vaatenaulakkoa. Silmänräpäyksen ajan ajatteli hän huonetta,
jossa hän oli asunut neiti Mesureux'n luona: Se ei tosin ollut upea,
mutta suuri ja ilmava. Siitä uhosi ikä, mutta myöskin rauha. Ja
sittenhän siellä oli Natasha. Ja lähettyvillä Feodor, Vassia ja hänen
isänsä, siistejä, kelpo ihmisiä.
Lukemattomien autojen kolinan, lukemattomien askelten kopinan,
juopuneiden naisten huutojen aiheuttama pirullinen melu surisi
huoneessa. Helena tunsi itsensä pieneksi ja onnettomaksi ja nukahti
vasta loppumattoman piinan jälkeen.
Hän hätkähti unestaan tuntien tukehtuvansa.
— Miten raskas ilma on, mietti hän. Unohdin avata ikkunan. Oi, minähän
suljin sen melun vuoksi. Mutta nythän on jo aivan hiljaista.
Hän työnsi ikkunan auki ja näki auringonsäteiden kaltevuudesta, että
ilta oli tulossa. Kadulla vallitsi maaseudun rauha: joitakin yksinäisiä
jalankulkijoita, vaunun kolina: kaukana vihersivät pikku puutarhat. Oli
ikäänkuin koko kortteli loisi uutta voimaa yön varalle.
Pukeutuessaan muisti Helena mustalaispuvun. Shuvalov oli luvannut tuoda
sen kello kuudeksi; sen täytyi siis jo olla saapunut.
Helena paneutui uudelleen vuoteeseen ja soitti. Huonetarjoilija,
joka oli aamulla ottanut hänet vastaan, toi, yhä vielä uneliaana
ja ikuisesti housunkannattimiaan nyppien, huolellisesti nyöritetyn
pahvikotelon. Kun hän ei heti poistunut, kysyi Helena:
— Miksi viivytte?
— Siltä varalta, jos tarvitsisitte apuani pukeutumisessanne, vastasi
mies tympeällä äänellä. Nämä naiset haluavat sitä usein.
Jonkinlaisessa kuumeessa avasi Helena paketin. Sehän sisälsi hänen
uuden olemuksensa! Hän otti esiin vihreän hameen, tummanpunaisen liivin
ja suuren, oranssinvärisen huivin. Tämä yhdistelmä aiheutti hänelle
melkein päänkivistystä, mutta kun hän oli sipaissut hepenet ylleen,
solminut silkkiliinan päähänsä ja näki kuvastimessa kookkaan, hurjan
tytön syvään uurretussa puvussa, ruumis liikehtien ohuen kankaan alla,
kalpein, värien barbaarista koreutta vasten vielä kovemmilta näyttävin
kasvoin, nauroi hän hermostuneesti.
— Niin, niin, sanoi hän tuolle tuntemattomalle, — paljon punaista
huuliin, paljon mustaa silmiin, ja Terhan on oleva tyytyväinen.
Hän katseli kuvaansa kauan, tietämättä, täyttikö tämä tarkastelu hänet
kauhulla vai ilolla. Oli tuskin mahdollista kuvitella täydellisempää
muutosta. Mutta jäisikö tämä aina pelkästään valepuvuksi, vai
onnistuisiko hänen muovautua kokonaan uudelleen? Hän halusi sitä
epätoivoisesti, ja koska puku paremmin sai hänet muistamaan hajalle
poljetun ja syntisen sielunsa, piti hän sen yllään mennessään
päivälliselle.
Syötyään halusi Helena tuntea jälleen _Sans-Souci'n_ hyvää tekevän
huuman. Mutta koska yöravintoloita ei vielä oltu avattu, täytti niiden
henkilökunta nyt tuon pikkukahvilan joka sopen. Koko _Pigal_ oli
siellä venäläisineen, neekereineen, argentiinalaisineen ja harvoine
ranskalaisineen. Kaikki rauha oli väistynyt tämän kuumeisen lauman
tieltä.
Vaikka hän olisi ollut yksinkin, ei hänen eilen kokemansa rauhallisuus
olisi palannut. Hän odotti liian maltittomasti, että elämä, jota hänen
pukunsa lupasi, vihdoinkin todella alkaisi, ja aika tuntui hänestä
loputtomalta, kunnes _Samovarin_ suuren pääoven valot sytytettiin. Heti
nähdessään ruusunpunaisten valoviirujen kiitävän sisäänkäytävän yllä
ja kasakan (hän muisti äkkiä, että se oli amiraali Andrejev) asettuvan
paikalleen ovipieleen, läksi Helena kadun yli ravintolaan.
Se oli vielä rauhallinen ja tyhjä. Kaksi tarjoilijaa, jotka kantoivat
pukuaan surumielisen luontevasti, pakisi keskenään salin kulmassa
olevan pikku baaripöydän ääressä, ja jättiläismäinen hovimestari —
hartiat kuin hirret — tarkasteli valmiiksi katettuja pöytiä. Ensi
silmäyksellä havaitsi Helena kaikkien kolmen olevan venäläisiä. Kun
hän astui sisään, virkkoi selin oveen seisova hovimestari pöytään
puistellen:
— Filip Artemjevitsh. Te olette jälleen unohtanut sekoittajan numero
kuudesta. Huomaan, että te parempina päivinänne joitte samppanjan
hiilihappoineen.
— Olen unohtanut sen, eversti, se on totta, suokaa anteeksi, vastasi
toinen tarjoilijoista ja nousi.
— Ei, olkaa siellä vaan, istukaa, ystäväiseni, toimitan sen itse.
Hovimestari pyörähti koroillaan ympäri ja huomasi Helenan.
— Haluatteko jotakin, rouva? hän kysyi.
— En, vastasi tyttö hämmästyneenä tässä tyhjässä huoneessa
vallitsevasta hyväntahtoisesta toveruudesta. Kuulun kuoroon.
— Ahaa! Te olette uusi laulajattaremme. Hyvä, hyvä, johtajalta sain
sen käsityksen, että voisimme odottaa teitä vasta ylihuomenna. Mutta
tervetuloa joka tapauksessa.
Hän omasi sen matkimattoman tervehdyshymyn ja sen vieraanvaraisuuden
yksinkertaisen jalouden, jota länsimaalaiset eivät enää tunne.
— Saanko kysyä, miksi saamme teitä nimittää? hän kysyi.
— Helena Borissovnaksi.
— Siis, Helena Borissovna, sallitteko, että esittäydyn: eversti
Arkadi Terzov keisarinnan rakuunoista, ja nämä tässä ovat rykmenttini
upseereita, ratsumestarit Lanskoi ja Fedenski.
Molemmat tarjoilijat suutelivat Helenan kättä.
— Näkee, että olette tulokas, jatkoi hovimestari hyväntahtoisesti
hymyillen. Enemmän kuin tunnin liian varhain. Soittokunta ei ole vielä
saapunut, ja kuoro tulee vasta neljäkymmentä minuuttia myöhemmin.
Se ei tee mitään, sanoi Helena, odotan täällä.
Teette sillä meille suuren ilon. Haluatteko istuutua tähän, lähelle
baaria? Pöytä ei ole parhain, mutta me emme ole herroja täällä, ette te
enkä minäkään.
Hän nauroi uudelleen tuolla joviaalisella tavallaan, joka niin hyvin
sopi hänen rehellisiin ja lempeihin, lapsensilmien kirkastamiin
kasvoihinsa.
Hän jatkoi:
— Totisesti, minusta on mieluisampaa olla hovimestarina kuin johtajana.
Minulla on vähemmän huolia. Oletteko nähnyt Terhania? Hän ei ole
mikään huono ihminen. Hän rakastaa rahaa, epäilemättä, mutta hän ei
milloinkaan elämöi eikä sinuttele ketään.
— Eversti, sanoi toinen tarjoilijoista, te ette mainitse mitään siitä,
että juuri te olette opettanut hänet niin hyväksi. Kuvitelkaahan,
Helena Borissovna, että Terhan suhtautui aluksi häneen hyvin
ylimielisesti. Silloin sanoi eversti tuolla lempeällä tavallaan,
minkä hänessä huomaatte, Terhanille: "Herra johtaja, niihin aikoihin,
jolloin kannoin Hänen Majesteettinsa kirjailemaa paitaa, oli Tiflisissä
eräs kengänpuhdistaja, jonka hoitoon kerran uskoin saappaani. Ja hän
muistutti teitä hyvin paljon." Terhan lauhtui heti.
— Itse asiassa, huomautti hovimestari, en ollut varma hänestä;
kaikki, mitä tiedän, on se, että tuolta toiseltakin puuttui puolikas
korvastaan. Mutta Filip Artemjevitsh, sensijaan, että seisaaltanne
juttelette loruja, tekisitte paremmin istuutuessanne. Teillä on
koko yö aikaa väsyttää jalkanne. Nämä nuoret miehet ovat kamalia,
Helena Borissovna. Tuonkin pojan näin kolme kertaa haavoittuvan, aina
vasempaan jalkaan, eikä hän ole siitä tietääkseenkään. Niin, nyt se
onkin jo liian myöhäistä.
Ovikello oli soinut, ja Terzov ojentautui "huomio"-asentoon pistäen
Helenan pöydälle laskemansa lautasliinan kainaloonsa; hänen molemmat
vanhat upseerinsa tekivät samoin. Meluava seurue työntyi sisään,
mutta luotuaan pikaisen katseen tyhjään saliin kääntyi se kynnykseltä
takaisin.
— Sitä parempi, sanoi Terzov, ilman musiikkia on tarjoileminen kamala
asia. Mutta menenpä katsomaan, mitä keittiössä puuhataan.
Nuoret miehet loivat hänen jälkeensä hellää kiintymystä ilmaisevan
katseen.
— Eversti on todellakin satumainen ihminen. Häntä täytyy ihailla,
Helena Borissovna, sanoi Filip Artemjevitsh lämpimästi. — Heidän
Majesteettinsa rakastivat häntä aivan jumaloivasti, hänellä oli
Venäjän kauneimmat riistamaat, ja samaa arvokkuutta, mikä hänellä
oli upseeripiireissä, osoittaa hän nyt hovimestarina. Milloinkaan ei
valitustakaan, milloinkaan ei hän menetä itsehillintäänsä. Ja minä
vakuutan teille, että hänen toimessaan se on vaikeata. Eikö totta,
Lanskoi?
— Oh, miksi puhua niin paljon, rakas ystävä, vastasi tämä
silminnähtävän kärsimättömänä. — Täytyy vain verrata häntä Riziniin
huomatakseen eron. Hän häväisee meidät kaikki. Suokaa anteeksi,
armollinen rouva, mutta meillä on tehtävää.
Hän veti toverinsa syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Piru vieköön, vielä kerran, onko sinun ja everstin tarpeellista
purkaa sydäntänne jumala ties kenelle? Ettekö te huomaa, että hän on
tuon parittajan, Terhanin, pestaama samppanjahanhi, sellainen, joka
raastaa lokaan venäläisten naisten kunnian?
Hänen tahtomaltaan oli hänen äänensä käynyt kovemmaksi, ja Helena
kuuli viimeiset sanat. Hän _ei_ ollut kuullut kylliksi käsittääkseen
koko lausetta, mutta sävyn hän huomasi. Hänet valtasi kylmä raivo
tätä miestä kohtaan, joka tässäkin paikassa, johon hän oli saapunut
viettämään kaikista säännöistä vapaata elämää, esitti hänelle ankarat
moraaliset säädöksensä. Mikä oikeus miehellä oli syyttää häntä
tietämättä hänestä mitään? No, kohta hän huomaisi:
— Ratsumestari Lanskoi! huusi Helena.
Tämä käännähti vihamielisen näköisenä ja kysyi:
— Armollinen rouva?
— Chartreuse. Ja mahdollisimman pian.
Loukkaus oli niin ilmeinen, että Lanskoi puri hammasta, mutta hillitsi
itsensä heti ja vastasi jäisen kohteliaasti:
— Pöytiin tarjoillaan ainoastaan samppanjaa, armollinen rouva.
Helena punastui. Aavistikohan mies, että hänellä enää oli taskussaan
tuskin sataakaan frangia? Hän epäröi vielä hetken selaillen
viinilistaa. Hinnat tanssivat hänen silmissään. Siinä ei ollut
ainuttakaan lajia, joka ei olisi maksanut ainakin kaksi kertaa enemmän
kuin hänen koko omaisuutensa. Mutta Lanskoi odotti yhä, jäykkänä ja
halveksivana, lautasliina käsivarrellaan.
— Tuokaa minulle tätä, sanoi Helena umpimähkään näyttäen jotakin riviä.
Eversti toi pullon.
— Teillä on hyvä maku, huudahti hän. — Tämä on minunkin merkkiäni.
Saanko pyytää pikarillisen?
Helena silmäili jäykästi lempeän jättiläisen kasvoja. Ei, sellainen
mies ei kerjää.
Hän virkkoi hiljaa:
— Kiitän teitä.
— Ja miksi sitten, hyvä jumala? Sanonpa teille, että juuri tätä
viiniä otin muinoin maalle mukaani. Ja nyt, Helena Borissovna, teidän
täälläolonne onneksi, ja suojelkoon jumala teitä, sillä teissä näyttää
olevan luonnetta.
Ovi avautui ja sulkeutui taas ihastuttavan olennon jälkeen. Tulija
oli aivan nuori tyttö, hyvin poikamaisen näköinen, sillä hänellä oli
yllään venäläisen maalaispojan puku, ja hiukset, vaaleat kuin pellava
ja jakaukselle kammatut, olivat niin lyhyiksi leikatut, että otsa ja
korvat jäivät täysin paljaiksi.
— Hyvää päivää, pikku Ludmilla. Mikä hyvä tuuli luo teidät tänne näin
aikaisin? kysyi Terzov.
— Sanokaa pikemminkin huono tuuli, eversti, vastasi Ludmilla, Rizin
käy hermoilleni. Hän rasittaa minua ihailullaan ja ottaa minulta
pelirahoikseen kaiken, minkä ansaitsen. Se ei olisi niin kauheata,
ellei hän pakottaisi minua olemaan mukana noissa iljettävissä
peliseuroissaan. Olen juuri riidellyt hänen kanssaan. Ah! Täällähän
juodaan jo. Mikä onni, minä niin haluan samppanjaa.
— Tehän olette uusi kuorotyttömme, eikö totta? Olen hyvin iloinen,
että se olette juuri te, sillä teillä on niin rehelliset silmät. Eikö
olekin, eversti?
Tämä nyökkäsi nauraen.
— Teidän vieressänne on koko talon pikku paholainen, sanoi hän
Helenalle. Hän on sietämätön, ja kaikkien on alistuttava. Nyt minä
menen, lapsukaiset.
Saapui vieraita. Sitten tulivat soittajat, ja heidän virittäessään
instrumenttejaan alkoi Ludmilla totisena jutella, samalla poltellen
savukkeita pahvi-imukkeessaan.
— Näin kyllä, sanoi hän, että te ette ole tottunut tämäntapaisiin
ravintoloihin. Te olitte ehkä tarjoilijattarena jossakin viihtyisässä
teetuvassa. Ettekö sitäkään? Teitte nukkeja? Tämä on toki parempaa
kuin myydä niitä. Täällä ansaitsee enemmän ja tämä on hauskempaa.
Minä rakastan melua, valoa ja olen helposti hutikassa, ja silloin
tanssin rohkeammin. Tiedättekö, olen joka ilta juovuksissa, mutta
en milloinkaan häijy. Päinvastoin, juuri silloin minä pehmenen ja
tunnen sääliä, kaikkia ja erikoisesti Mikaelia kohtaan. Mikael on
Rizin. Tunnetteko hänet? Hänestä ei pidetä täällä, vaan ollaan sitä
mieltä, että hänellä on liian jalo nimi voidakseen tanssittaa kaikkia
noita vanhoja eukkoja. Mutta hän on niin heikko, ja huolimatta siitä,
että hän näyttää ottavan kaiken iloisesti, ei ole olemassa häntä
onnettomampaa ihmistä, sen voitte uskoa. Mutta siitä ei nyt ole
kysymys. Minun täytyy perehdyttää teitä näihin asioihin, joista te ette
tiedä mitään. Jumala, miten kauniit silmät teillä on, niin surulliset.
Kuulkaahan: kuoro laulaa kolmasti yön kuluessa, yhdeltä, kolmelta
ja viideltä. Mutta se ei ole tärkeintä. On annettava kutsua itsensä
pöytiin, ja ennen kaikkea, saada ihmiset juomaan niin paljon kuin
mahdollista, sillä siitä saatte prosentit. Mutta jos teille pöydässä
tarjotaan rahaa, on teidän niinkuin kaikkien muidenkin annettava se
Rizinille, joka sitten jakaa sen määrätyn perusteen mukaan. Älkää
ihmetelkö, vaikka alussa saattekin vain yhden ainoan osan, sillä
minä, niin pieni kuin olenkin, saan jo kolme. Myöhemmin saatte tekin
enemmän. Ainoastaan Vera Petrovna ei ylipäätään saa mitään. Ette kai
tunne häntä? No, minä vakuutan teille, että teitä on odottamassa ilo.
Hän johtaa kuoroa. Mikä taiteilija! Millainen nainen! Vaikka hän onkin
mustalainen, on hän ylempänä kaikkia muita. Tiedättekö, aikaisemmin
työskenteli hänen kuoronsa eräässä aivan pienessä ravintolassa
Passy'ssa. Terhan aterioi siellä eräänä iltana ja totesi Vera Petrovnan
niin uskomattomaksi, että tarjosi hänelle kaksisataa frangia illassa ja
sitäpaitsi viisi prosenttia kokonaistuloista. Mutta hän halusi ottaa
Vera Petrovnan yksin, ilman hänen seuralaistaan. Hän kieltäytyi —
sillä ilman häntä nämä onnettomat olisivat olleet tuhon omia, kuolleet
nälkään. Terhanin täytyi ottaa kaikki, mutta Vera Petrovna saa vain
sata frangia ja siinä kaikki. En tunne ketään joka olisi tehnyt samoin.
_Pigal'issa_ revitään toinen vaikka kappaleiksi leipäpalan vuoksi.
Ludmilla tyhjensi jälleen pikarillisen samppanjaa ja alkoi uudelleen
lörpöttelynsä. Helena kuunteli hämmästyneenä tätä sanatulvaa, johon
sekaantui naurua, tunnustuksia, tunteellisuutta, vihanpurkauksia ja
suunnaton joukko tuntemattomia kasvoja, joiden piti tulla hänelle
läheisiksi.
— Ei enää juotavaa, sanoi tyttö äkkiä. — Ja minua kun vielä niin
haluttaisi. Mikael suututti minut kovasti.
Hän silmäili ympärilleen ja nähdessään erään pöydän ääressä kolme
yksinään istuvaa miestä huusi hän:
— Ei olla epätoivoisia!
Hän veti venäläispuseronsa sisästä serpentiinin ja viskasi sen miehiä
kohti. Samalla hän nauroi kauniit pedonhampaat välkkyen.
Hän voi tehdä, mitä häntä huvittaa, ajatteli Helena, se ei milloinkaan
ole tavallista eikä julkeata.
Mutta kun Ludmilla sanoi hänelle: Kas niin, meidät kutsuttiin sinne.
Tuletteko? — kieltäytyi hän niin jyrkän torjuvasti, että tyttö katsahti
häneen äkkiä surullisiksi käynein silmin.
Helena jäi yksin ja koetti olla ajattelematta tyhjää pulloa edessään.
Yöhän oli vasta alkanut, ja hän toivoi synkkänä, että ihme järjestäisi
kaiken. Silmänräpäyksen katseli hän Ludmillaa, joka joi ja nauroi
tuntemattomien seurassa. Eräs heistä hyväili hänen hiuksiaan, mikä sai
Helenan voimaan pahoin; mutta pienokaisen piirteissä oli niin syvää
viattomuutta, että tuntui niinkuin ei mikään pyyde voisi häntä tahrata.
Ja kuitenkin, sanoi Helena itsekseen, on hän tuon velttosilmäisen
Rizinin rakastajatar!
Hän kohautti olkapäitään. Sitten alkoi hän uudelleen ajatella ja
tuomita.
Tuo yö, jolloin minä odotin Feodoria, ja ilta, jolloin Vassia ajoi
minut luotaan!
Helena kertasi näitä kuvia mielessään itsepäisellä raivolla,
masentaakseen itseään, rangaistakseen itseään siitä, että hän oli
halunnut kohottaa päätään liejusta, johon hän oli sukeltanut. Sitten
hän ajatteli olleensa pelkurimainen, kun hän ei ollut lähtenyt
Ludmillan mukaan. Otettuaan vastaan tämän toimen, oliko hänellä yleensä
enää mitään oikeutta leikkiä arvokasta? Tämä oli todellakin hyvä alku.
Ja samppanja, josta hän ei ymmärtänyt, miten hän sen maksaisi.
Hän jatkoi tätä itsensä pilkkaamista, kunnes kuoro astui sisään.
Siihen kuului neljä naista ja kolme miestä. Kaikki olivat pukeutuneet
kirjaviin hepeniin, joissa vallitsivat keltainen, vihreä ja
karmosiininpunainen. Tätä moniväristä taustaa vasten erottui selvästi
mustapukuisen naisen olemus. Sen omistaja veti heti Helenan koko
tarkkaavaisuuden puoleensa, samoinkuin kaikkien ravintolapöytien
ääressä istuvien välinpitämättömien juoppojenkin. Naisen ikää ei voinut
määritellä. Hänen vaaleissa hiuksissaan oli ihmeellinen sireenin
värinen vivahdus ja ne valuivat pitkinä ja pehmeästi aaltoillen
hartioille. Ne varjostivat kasvoja, jotka olivat liikkumattomat kuin
naamio. Tämän naisen täytyi olla nuoruudestaan asti omannut nuo
intohimoiset, suuret ja tuliset silmät, kasvojen jalon ja puhtaan
soikion ja ylpeän suun. Ja epäilemättä kannettaisiin nuo yötummat
kasvot yhäti samanlaisina hänen kerallaan hautaan.
Niin ajatteli Helena, eikä hän olisi voinut sanoa, vaikuttiko siihen
noiden kasvojen kalpeus ja ihanien käsien läpikuultavuus, vai johtuiko
se hiuksien salaperäisestä puhtaudesta, mutta hän oli varma siitä,
ettei tuo nainen ollut tuntenut ainuttakaan täysin päivänpaisteista
hetkeä ja että hän oli aina alkanut elää vasta hämärän tummetessa.
Hänet huomatessaan syöksähti Ludmilla tuntemattomien seuralaistensa
luota syleilemään häntä. Sitten huusi hän Helenalle: — Tulkaa, tulkaa
nopeasti, tämä on meidän rakas Vera Petrovnamme.
Helena tunsi todellista iloa — ensi kerran _Samovar'iin_ tulonsa
jälkeen. Kaikki, mitä Ludmilla oli sanonut mustalaisesta, hänen
ulkomuotonsa, hänen ryhtinsä, kaikki veti Helenaa puoleensa. Hän nousi
sydän täynnä antautumista, mutta toisen pidättäytyvä katse jäähdytti
hänen innostuksensa. Ja niiden sanojen asemesta, jotka pyrkivät hänen
huulilleen, Helena sanoi yksinkertaisesti:
— Minun pitäisi työskennellä kanssanne.
— Näen sen, vastasi Vera Petrovna. — Mutta tiedättekö edes, mitä me
laulamme? Ettekö? Luonnollisesti. No hyvä, tänään saatte istua Nadjan
vieressä. (Hän osoitti naista, jonka kasvot olivat epämiellyttävät ja
pingoittuneet.) Ja saatte koettaa tukea kuoroa puoliääneen, laulamatta
liiaksi väärin.
Ja Vera Petrovna kääntyi nopeasti muualle.
Helenan saama isku oli kova. Hän oli tottunut saamaan hellyyttä
osakseen kaikilta ihmisiltä, jotka häntä ympäröivät, ja hän
tarvitsi, tietämättä siitä itsekään, myötätuntoa voidakseen olla
oma itsensä. Täällä hän sai iskun toisensa jälkeen, kaksi julmaa,
karkeata loukkausta: Lanskoi (mutta hän ei halunnut enää ajatella
häntä; sillä hänen kuvaansa yhdistyi vielä maksamatta olevan pullon
muisto) ja sitten Vera Petrovna, jota hän oli pitänyt niin ylevänä.
Vieläpä hänestä tuntui, että kaikki kuoron naiset nauroivat hänelle
vahingoniloisesti nähdessään, miten tämä vastaanotto oli kokonaan hänet
masentanut. Miksi? Mitä hän oli heille tehnyt? Ainoastaan Ludmilla
näytti surulliselta.
— Älkää välittäkö siitä, mutisi hän. — Asiassa täytyy olla jotakin,
mitä en käsitä. Vera Petrovna tulee vielä rakastamaan teitä.
Helena siveli hellästi pienokaisen hiuksia eikä vastannut. Sillävälin
asettivat tarjoilijat tuoleja soittajien eteen.
— Nuo ovat teitä varten, sanoi Ludmilla. — Mutta minä avaan tulen,
niinkuin eversti sanoo.
Kuorotytöt istuutuivat riviin. Vera Petrovna asettui heidän keskelleen,
miehet hänen taakseen, ja kuoron ja orkesterin säestämänä ryntäsi
Ludmilla ahtaalle, tyhjälle aukeamalle.
Ei kukaan olisi voinut sanoa, tanssiko hän hyvin vai huonosti; sillä
kenenkään mieleen ei tällainen kysymys edes johtunutkaan. Hän seurasi
kansanlaulujen yksinkertaisia ja nopeita kuvioita niin elävästi,
sellaisella nuoruudella ja koko ruumis niin näkyvästi riemuiten, että
se riitti tekemään hetken ihastuttavaksi. Vieläpä tarjoilijat ja
hovimestarikin, jotka joka päivä hänet näkivät, katselivat mielihyvästä
hymyillen hänen kevyitä, suloisia liikkeitään ja lapsenkasvojaan, jotka
olivat aivan ilon hurmioittamat. Kun Ludmilla oli lopettanut, haluttiin
häntä joka pöytään kuin juhlavalaistukseksi.
Soittajat laskivat soittimensa syrjään. Useimmat läksivät pois,
sillä kuoro lauloi ainoastaan kitarrien säestämänä. Mutta Samuel
Jakovlevitsh meni baariin, nojautui pöytään kyynärpäillään eikä
laskenut Helenaa silmistään. Hän kärsi Helenan yksinäisyydestä ja siitä
vihamielisyydestä, jonka hän tunsi tyttöä ympäröivän. Mutta hän oli
ujo ja tunsi olevansa kykenemätön auttamaan häntä, sitä paremmin, kun
Helena oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, ettei heillä enää
olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Miten selviytyisi tyttö tästä
ensimmäisestä koetuksesta, kun hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä
laulettaisiin? Miksei tyttö ollut pyytänyt häntä kokeilemaan kanssaan?
Mutta heti ensi sävelten kajahtaessa hän rauhoittui. Helenan
musikaalinen vaisto oli niin oikea, että hän etukäteen arvasi melodian
kehityksen. Sen voimakas yksinkertaisuus, — kuoron esitys sisälsi vain
yhden ainoan teeman — auttoi häntä suuresti. Sen muodosti aina sama,
määrättyyn kohtaan asti nouseva aalto, joka äkkiä murtui voimakkaaseen
akordiin tai tuli vähitellen tukahtuvaksi, tuskin kuuluvaksi hyminäksi.
Helena rakasti näitä lauluja, joissa sekaantuivat toisiinsa riemu ja
epätoivo; mutta hän tunsi, että kuoro niitä alituisesti toistaessaan
oli imenyt niistä niiden sielun ja värin. Ja hänet valtasi painostava
surumielisyys ajatellessaan, että hänen yö toisensa jälkeen oli oltava
osana näissä barbaarisissa uruissa, minkä he yhteensä muodostivat.
Hän hätkähti äkkiä. Kitarransoittaja erosi joukosta, asettui vastapäätä
Vera Petrovnaa, ja hänen näppäämänsä sävel soi aivan toisin kuin kaikki
edellinen. Se oli raskassävyinen, salaperäinen ja odottava. Mustalainen
oli painanut päänsä alas ja hiukset peittivät hänen otsansa. Oli
niinkuin hän sisimpänsä syvyydestä tahtoisi löytää nyt tuon saman
sävelen, ja hitaasti alkoi hänen rinnastaan kummuta "Kahden kitarran
laulu".
Se oli vanha romanssi, josta Helena ei pitänyt, koska hän oli kuullut
sen monasti, mutta tällä kertaa tuntui se aivan uudelta. Vera Petrovnan
ääni, ainutlaatuisen täyteläinen ja katkeran pehmeä, hänen kasvonsa,
joihin jokainen säe valoi intohimoa, hänen kyyneleisten silmiensä
pyhä liekki, kaikki osoitti, että hänen koko olemustaan hallitsi
häntä itseään mahtavampi voima. Tämä voima oli perintö rodulta, jolle
musiikki merkitsi elämää, elämää, joka hänessä puhkesi korkeimpaan
kauneuteensa.
Sitä mukaa kuin "Kahden kitarran" valitus kohosi uskonnolliseen
haltioitumiseen, tajusi Helena, miten paljon hän kärsi siitä, että tämä
nainen oli työntänyt hänet luotaan, tämä nainen, jossa asui tuskan ja
nautinnon sielu.
Tuolien kolina ilmaisi Helenalle, että kuoron esitysten ensimmäinen
osa oli päättynyt. Hän istuutui jälleen pöytänsä ääreen. Ja hän olisi
jäänyt yksin, ellei Samuel Jakovlevitsh olisi tullut hänen luokseen.
— Parhaimmat ja vilpittömimmät onnitteluni, Helena Borissovna, sanoi
hän. — Veraa lukuunottamatta, luonnollisesti, ei täällä ole ketään,
jota voisi verrata teihin, mitä tulee itse ääneen ja teidän taitoonne
käyttää sitä. Kunhan opitte sanat, jotka vielä tänä iltana kirjoitan
teille, olette paras laulajista.
Hänen katseensa osui tyhjään pulloon ja hän lisäsi:
— Huomaattehan, etten ole ainoa; joka pitää teitä arvossa; teillehän on
jo tarjottu samppanjaakin.
Helena epäröi hetken, ennenkuin hän tunnusti totuuden, mutta ellei hän
turvautuisi Samuel Jakovlevitshiin, niin kuka muu voisi auttaa hänet
tästä vastenmielisestä tilanteesta ?
Hän pakoittautui sanomaan:
— Olen itse tilannut tuon pullon kostaakseni erään tarjoilijan
hävyttömyyden, ja nyt ei minulla, ole rahaa, millä sen maksaisin. Ei,
ei, huudahti hän kasvot purppuranpunaisina, kun hän huomasi viuluniekan
eleen. — En halua teidän lainaavan minulle penniäkään. Mutta ehkä te
tietäisitte jonkun muun mahdollisuuden.
— Niin... nähkääs... Helena Borissovna... en tiedä... en ole erikoisen
tottunut tällaisiin asioihin... odottakaahan silmänräpäys.
Hän haki käsiinsä Rizinin, joka hiljaa keskusteli Ludmillan kanssa,
ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin. Tämä osoitti kädenliikkeellä
ymmärtäneensä, ja lopetettuaan juttelunsa pikku tanssijattaren kanssa
läksi hän salin takaosaan. Siellä istui paksu, tuuheakulmainen mies
yksikseen juomassa. He vaihtoivat muutaman sanan, ruhtinas näytti
pöytää, missä Helena istui, lähestyi sitten tyttöä ja sanoi:
— Täällä on eräs armeenialainen ystäväni, joka mielellään illastaisi
kanssanne.
Helena jäykkeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty, mutta heti muisti hän,
että hänhän oli itse pyytänyt apua ja että tässä paikassa ei mikään muu
ollut mahdollista. Hän nousi jäykästi, ja Rizin huusi Lanskoin luokseen
lausuen tälle:
— Pullo maksetaan toisessa pöydässä, se on sovittu.
— _Parbleu_, sanoi kapteeni nauraen häpeämättömästi Helenaa vasten
kasvoja, ja ensimmäisen kerran elämässään tämä jätti loukkauksen
vastaamatta.
Ottamatta sikaaria suustaan mumisi paksu mies epäselvästi jotakin
tervehdykseksi tarkoitettua. Syntyi ällöttävä, vaivalloinen, tympeä
keskustelu. Äkkiä tunsi Helena paksujen sormien sivelevän kaulaansa.
— En tahdo, huusi hän kimakasti, — ei...
Hän tunsi itkun nousevan kurkkuunsa, tyrkkäsi ällistyneen miehen
kiivasti takaisin ja juoksi pukuhuoneeseen. Palatessaan silmät hehkuen
takaisin odotti Rizin häntä:
— En ymmärrä teitä, pienokainen, sanoi hän kuivasti.
— Minä teen teille palveluksen ja te riitaannutatte minut erään parhaan
vieraamme kanssa. Ja nyt hän kieltäytyy luonnollisesti maksamasta,
sehän on selvä...
— Vaietkaa, sähähti tyttö vasten hänen kasvojaan. — Ei sanaakaan enää.
Hävetkää.
Rizin kääntyi ja huomasi Lanskoin, jonka kasvoja kiukku vääristi.
— Pullon vuoksi, sanoi kapteeni — voitte rauhoittua, sen maksan minä.
Ruhtinaan värittömät posket punehtuivat hiukan, hän teki tavanomaisen
liikkeensä, kohautti olkiaan, sipaisi hiuksiaan ja läksi baariin.
— Pyydän teitä, sanoi Lanskoi Helenalle — älkää kieltäkö sitä minulta.
Olin hävytön teitä kohtaan, ja te olette nyt tehnyt minulle aivan
oikein.