Ne jotka vuosina 1924—1925 toimettomuudesta, huikentelevaisuudesta,
surusta tai pelkästään yöelämän halusta maleksivat Montmartre'in
valojen keinotekoisen päivän alla, ne, jotka rakastivat tuota
ainoanlaatuista aluetta, minkä muodostivat kadut Pigalle, Fontaine ja
Douai juopuneine amerikkalaisineen, saxofoninsoittaja-neekereineen,
tangontanssija-argentiinalaisineen, hiukan julkeine tyttöineen,
smokingpukuisine naistenpyydystäjineen, kukkaismyyjättärineen,
autonohjaajineen ja kerjäläisineen, tuota seutua, joka tuoksui
bensiinille, hajuvesille, ihomaalille ja hiukan myöskin
huumausaineille, ne, jotka nautinnokseen katselivat Place Pigalle'ilta
liikekilpien tulikarkeloa, lumoavaa ja petollista kuin syntinen
ilo, ne, jotka liittyivät noiden omituisten ihmisten laumaan, jotka
aloittivat työnsä vasta silloin, kun kaikki muut menivät levolle, ja
jotka menivät levolle silloin, kun kaikki muut nousivat päivän toimiin,
tuohon hysteeriseen, perverssiin ja lapselliseen laumaan, joka oli
ihmiskunnan ulkopuolella, huvitusten välineenä, — ne muistavat varmaan,
että tässä myrkyllisessä vyöhykkeessä oli muutamien neliömetrien alalle
ahtautunut luonnottoman suuri joukko venäläisiä yöravintoloita.
Nämä ravintolat sikisivät ja kasvoivat kuin myrkylliset sienet. Niitä
oli suuria ja pieniä, kaikenlaatuisia: kolmikerroksisista huvittelun
temppeleistä pikku komeroihin, joihin mahtui puoli tusinaa pöytiä.
Oli sellaisia, joiden sinertävässä kirkkovalaistuksessa juotiin
juhlallisesti ja äänettöminä raskaista hopeamaljoista, jo Katariina
Suuren aikana juomaseuroissa kiertäneistä, ja toisia, jotka täytti
soiton, laulun ja rajun tanssin lakkaamaton melu. Toisten seiniä
verhosivat itämaiset matot, toisten seinät olivat maalatut räikein
värein tai ruumiinvihreällä.
Joka askeleella törmäsi kasakoihin, jotka oli pantu vahdeiksi näiden
ravintoloiden ovien edustalle. Toiset, laulajat ja tanssijat, kulkivat
väliajoilla paljain päin baareihin ja kahviloihin. He istuutuivat
kuparinruskeiden, samettisiin tai silkkisiin ihokkaihin pukeutuneiden
miesten joukkoon. Valkohipiäiset, kiiluvasilmäiset, kirjavien helyjen
koristamat naiset nauroivat tai itkivät määrättömästi. Täysiveriset
prinssit joivat veljellisessä sovussa entisten hevosvarkaiden kanssa.
Siellä oli ihmisiä, jotka olivat eläneet koko elämänsä lyhentääkseen
toisten, maksavien ihmisten öitä, todellisia huvitusten välikappaleita,
syntyneitä laulamaan ja miellyttämään niinkuin viulut, joita he
soittivat korvakuulon mukaan. He olivat Moskovan suurten ravintoloiden
ja Pietarin saarten mustalaisia, jotka pakolaistulva oli tuonut
mukanaan Parisiin saakka. Muutamat heistä olivat soittaneet keisarille,
suuriruhtinaille, Rasputinille. Heidän viulunjoustensa alle oli
heitetty omaisuuksia. Montmartre'illa heille maksettiin niukemmin,
mutta he tarvitsivatkin hilpeinä pysyäkseen ainoastaan työtä ja
juotavaa.
Mutta oli myöskin toisia, jotka kulkivat yhtä kuluneissa vaatteissa ja
kantoivat samoin kainalossaan viulu- tai kitaralaatikkoa, mutta joiden
rotupuhtailla kasvoilla kuvastui epätoivo, yhtä samea kuin heidän
silmiensä tyhjyys.
Näin toivat nämä nälkiintyneet ja valepukuiset — ihmiset —
kaartinupseerit, opettajat, hienoston naiset, prostituoidut,
amatööritaiteilijat, kuuluisat mustalaiset —, milloin intohimoisesti
ja koko, sielullaan, milloin kehnosti teeskennellen yöravintoloiden
hälinästä, valosta ja samppanjasta tylsistyneille pareille aavistuksen
siitä barbaarisesta, epätoivoisesta ja monesti ylevästä hengestä,
minkä rajaton ja muodoton Venäjä lauluineen ja tansseineen on kätkenyt
kurjimpienkin lastensa sydämeen.
Kaikki he muodostivat kummallisen heimon, jonka jokaisella jäsenellä
oli ollut oma salaperäinen tai järkyttävä historiansa, heimon, jonka
kaikki jäsenet tunsivat toisensa ja kadehtivat toisiaan, heimon, jota
piti koossa yhteinen pelko ja yhteinen työ. Kaikkien toimeentulo
riippui juotujen samppanjapullojen määrästä, ja kaikki poistuivat
noista ravintoloista vasta silloin, kun kyllin nukkuneet ihmiset
kiiruhtivat luonnollisiin toimiinsa.
Ja tämä heimo, jolla ei ollut isänmaata eikä kotipaikkaa, tunsi
vain tuon ahtaan piirin, syrjäisintä kauppalaa pienemmän, vankilaa
eristyneemmän, jokailtaista keinotekoista orgiaa varten valaistujen
katujen rajoittaman piirin, joka käsitti yksinomaan yöravintoloita ja
kevytmielisen rakkauden tyyssijoiksi aiottuja hotelleja.
Edellisissä venäläiset tekivät työtä ja jälkimmäisissä nukkuivat.
Unestaan he heräsivät ainoastaan laulaakseen, kiihdyttääkseen
toiset juomaan ja itse juodakseen. Ja laulamasta ja juomasta he
herkesivät ainoastaan hoippuakseen takaisin nukkumaan. Ja tämän
eristyneen korttelin, jonne heidän maalaisensa olivat asettuneet
ruokalanpitäjiksi, hotellinisänniksi, vieläpä partureiksikin, jossa
heidän ei viikkokausiin tarvinnut käyttää ainoatakaan ranskalaista
sanaa, jossa he elivät niin ammattinsa ja uupumuksensa liekaan
sitomina, etteivät monet heistä tietäneet mitään Riemukaaresta eikä
Boulogne'in metsästä — tämän korttelin he olivat — sitä hallitsevan
paikan mukaan — nimittäneet _Pigaliksi_.
_Pigal_, eristynyt maailmankolkka, kadotettujen, tuuliajolle
joutuneiden sielujen turvaton satama, julma ja rauhaton pakopaikka,
armelias vain niille, joille alkoholi antaa unohduksen ja kokaini
huuman, keinotekoisen ilon kangastus, jonka auringon ensimmäiset
säteet haihduttavat, —— sellainen oli se outo ja epäinhimillinen maa,
johon Helena, neiti Mesureux'n lemmikkivuokralainen, nyt oli päättänyt
asettua.