VII.

Helena täytyi myöhemmin joulua hirvittävän alentaviin tilanteihin ja

kosketuksiin halveksuttavien olentojen kanssa. Mutta hänen elämänsä

yksikään hetki ei saanut häntä niin inhoamaan itseään kuin se, jona

Feodor äänettömin askelin lähestyi hänen vuodettaan.

Tuona hetkenä ei ollut olemassa mitään puolustusta sille, että hän otti

ruhtinaan vastaan. Hän ei ollut vielä astunut turmiokkaaseen piiriin.

Hän oli vielä Natalia Borissovnan Lenotshka (miten hän oli ennen

iloinnutkaan kuullessaan tämän nimen sisarensa suusta), pikku Leena,

joka tiesi olevansa sisäisesti puhdas ja oli itsekunnioituksessaan niin

varma. Tuona hetkenä hänellä oli vielä vapaa tahtonsa, jota ei hätä,

alkoholi eikä huono seura ollut lamannut.

Ja tämän kaiken hän oli yhdellä kertaa ja ainaiseksi haaskannut, tieten

tahtoen, ilman rakkautta, vieläpä ilman halua.

Oi, jospa hän olisi tuntenut, edes hetken ajan, todellista ruumiin

nautintoa, niin hän olisi antanut itselleen kaiken anteeksi, sillä

hän uskoi, että jokaisella teolla, joka nousee ihmisen olemuksen

syvyydestä, myöskin aistillisimmalla, on oma suuruutensa ja jaloutensa.

Mutta miten kaukana tämä oli sellaisesta! Hänhän ei millään tavoin

rakastanut Feodoria eikä tuntenut mitään nautintoa hänen syleilystään.

Se, mitä hän oli tuntenut ruhtinasta kohtaan siitä saakka kuin oli

ensimmäisen kerran nähnyt hänet Mesureux'n täysihoitolan ruokapöydässä,

oli kummallista pelkoa, samanlaista kuin eräät linnut tuntevat käärmeen

lumoavan katseen edessä. Pitkiin aikoihin hän ei ollut huolinut

selvittää sitä itselleen, ja sen seikan, että ruhtinaan läsnäolo tuntui

hänestä vastenmieliseltä, hän oli luullut johtuvan tuon miehen varmasta

ja tuttavallisesta käyttäytymisestä naisia kohtaan.

Uudenvuodenyönä, ruhtinaan suudellessa häntä, oli hän kenties tuntenut

selvemmin vaaran läheisyyden. Feodor oli kuitenkin matkustanut pois

samana aamuna, ja kihlaus Vassian kanssa oli antanut hänelle kokonaan

muuta ajattelemista.

Mutta eilen, kun hän näki ruhtinaan kuin nuoren aasialaisen emiirin

kokonaan mustiin puettuna johdattavan _dshigittiparveaan_, hän oli

päästänyt tuon huudahduksen, jossa oli antaumusta ja pelkoa. Siitä

hetkestä saakka hän oli tuntenut, ettei voinut ruhtinaalle mitään,

että hän kuului ruhtinaalle, ilman riemua, ilman hurmaa, vain synkän

kohtalon tahdosta, kokonaan mustiin verhotun niinkuin Feodor itsekin.

Oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän ratsastuksen jälkeen tapasi

Feodorin, oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän autosta poistuessaan

oli painautunut Feodorin puoleen ilmaistakseen hänelle nöyryytensä. Ja

koko yön hän oli odottanut Feodoria, sillä hän tiesi tämän tulevan.

Tuo odotus! Miten hämmentävää ja polttavaa häpeää tuntien Helenan

täytyikään sitä ajatella tulevina päivinä...

Hän ei puolustautunut sen nojalla, että oli vielä aivan nuori tyttö,

ei ainoastaan ikänsä vaan myöskin itserakkautensa ja lapsellisen

ajatustapansa puolesta. Että vallankumous ja maanpako olivat

vioittaneet hänen sielunsa mekanismia ja suistaneet raiteilta hänen

elämänsä kulun. Että Natalia Borissovna oli jättänyt hänet yksin tähän

kaupunkiin, jossa hän ei tuntenut ketään ja jonka kuume piiritti häntä.

Että hänen ainoana tukenaan oli voimaton poika. Ja että Feodorissa oli

viettelevää kesyttömyyttä, jonkinlaista eläimellistä vetovoimaa, jota

eivät monet häntä viisaammat ja tyynemmät naisetkaan voineet vastustaa.

Kaikki nämä syyt eivät riittäneet selittämään Helenalle sitä

tosiseikkaa, että hän oli, Feodoria rakastamatta, Feodoria kaipaamatta,

vastustuskyvyttömänä ja passiivisena odottanut häntä koko yön. Hän,

itse ylpeys ja tahdonlujuus — hän oli odottanut Feodoria samanlaisella

alistuvalla pelolla kuin eräänlaiset tytöt asiakkaitaan, joita eivät

rakasta.

Hetken ajan, silloin kun Feodor päivän sarastaessa ilmestyi ikkunaan,

hän oli toivonut. Hän oli toivonut, että jokin hänen sielunsa tai

ruumiinsa vaisto olisi oikeuttanut sen, mitä tuleman piti. Tuona

hetkenä tuntui Feodor hänestä kuninkaalliselta, äänettömältä eläimeltä.

Mutta kohta kun Feodor oli hänen lähellään, kohta kun Feodor

vajotti kovat kätensä hänen hiuksiinsa, kohta kun Feodorin kuuma

hävittäjän-hengitys oli kuivannut hänen huulensa — hän tunsi vain

lohdutonta alistumista.

Feodor heittäytyi hänen viereensä: Helena ei liikahtanutkaan. Feodor

paljasti hänet rajusti eikä Helena sanonut yhtään sanaa. Eikä hänen

huuliltaan kuulunut edes silloin, kun Feodor oli ottanut hänet, kovasta

kivusta huolimatta huokaustakaan.

Levätessään taas hänen vieressään ja nähdessään hänet niin kalpeana

joutui Feodor kokonaan oudon tunteen valtaan: siinä sekoittuivat

toisiinsa katumus, liikutus ja ihailu. Hän aavisti hämärästi saamansa

lahjan arvon. Ja että tuo uhri oli annettu niin yksinkertaisesti, se

täytti hänen mielensä kiitollisuudella. Hän etsi Helenan käden, hyväili

sitä. Ja sitten, kun tyttö yhä pysyi liikkumattomana, ajattelematta

paljastetun ruumiinsa verhoamista, veti Feodor hitaasti peitteen hänen

ylleen.

— Hän häpeää minun tähteni, ajatteli Helena tämän ajatuksen

herättämättä hänessä mitään mielenliikkeitä.

Hän oli täydessä tajussaan mutta aivan voimaton. Hän tunsi, että lumous

oli haihtunut, mutta mitä se merkitsi nyt! Eikö hänen arvottomuutensa

ollut tehnyt hänen sielustaan kuolleen sielun, hänen ruumiistaan

häviöön joutuneen ruumiin?

Ruhtinaan hyväilyt, aluksi ujot, muuttuivat vaativammiksi. Helenan

passiivisuus ei sammuttanut hänen haluaan vaan päinvastoin kiihdytti

sitä, sillä se sai hänet muistamaan itämaiden naisia. Pian hän

valloitti jälleen tuon kauniin ruumiin, joka oli antautunut hänen

käsiinsä. Ja sillä aikaa, kun ratsujen taltuttaja oli puristautuneena

Helenaa vasten, tämä muisti ensi kerran Vassian. Eikä Helena, joka

oli jo luullut tulleensa tunteettomaksi kaikelle, voinut kestää sitä

ajatusta, että hän jälleen kohtaisi nuoren pojan ja näkisi hänen

silmissään sen naisen kuvan, mikä hän oli ollut vielä eilen.

— Nyt on lähdettävä, sanoi hän tylysti.

Nämä olivat ensimmäiset heidän välillään lausutut sanat. Feodor luuli,

että sanat koskivat — häntä ja että Helena pelkäsi joutuvansa häpeään.

— Hyvä, minä ymmärrän, rakas, hän sanoi. Koska näen sinut taas?

Helena värisi vaistomaisesti ruhtinaan sinutellessa häntä. Mutta

päähänpinttymäänsä seuraten hän vastasi:

— Myöskin minun on lähdettävä. Hänen vuokseen... Ja hän loi silmänsä

ylempää kerrosta kohti.

— Se on totta, sanoi Feodor päätään pudistaen, te olitte kihloissa.

Hetken ajan hän näytti olevan hämillään. Sitten hän kohautti

olkapäitään:

Minkäpä sille voi. Sinä rakastit häntä, nyt rakastat toista. Sellaista

on elämä. Hän ymmärtää sen.

— En ole rakastanut häntä enkä teitä, sanoi Helena rauhallisesti, mutta

tästä talosta minun täytyy nyt lähteä.

Hän oli hiukan kohottautunut pielukselta, joka peittyi hänen hiustensa

laineihin. Ja Feodorista tuntui, että hänelle kävi jälleen vaikeaksi

kestää tytön katsetta. Hän sanoi vilpittömästi:

— En ole milloinkaan ymmärtänyt, mitä sinun päässäsi liikkuu, ja tänään

ymmärrän vielä vähemmän. Mutta, sellaisena kuin olet, miellytät minua

enemmän kuin kukaan muu nainen on koskaan miellyttänyt.

— Sitä parempi. Nyt pyydän teitä jättämään minut hetkiseksi yksin.

Haluan pukeutua.

Ruhtinas meni ovelle, mutta kääntyi vielä ennen poistumistaan ja pyysi:

— Älkää sanoko enää "te", se kiduttaa minua.

Helena vastasi:

— Kuten tahdot.

Feodor palasi syli täynnä kukkia ja ruokatavaroita. Hän ei voinut antaa

riemun hetken mennä ohi juhlimatta sitä jollakin tavoin.

— Nyt me syömme hyvin, hän sanoi, olen tilannut teetä alhaalta. Sitten

saamme nähdä, mitä voimme tehdä.

Helena huomasi olevansa nälkäinen, lieneekö se sitten johtunut hänen

syvästä mielenliikutuksestaan tai yksinkertaisesti unettomasta yöstä.

— Minkätähden, ajatteli hän, katsellessaan Feodoria jonkinlaista

kanssasyyllisyyden surua tuntien, minkätähden en loppujen lopuksi

voisi elää niinkuin hän? Ajattelematta, ennakolta suunnittelematta,

vain vaistojani totellen? Eikö kaikki ole siten yksinkertaisempaa ja

helpompaa?

Hänestä tuntui, että hän oli kuin kivi vuoripolulla — kivi, jonka

kulkijan jalka on irroittanut maaperästä ja joka vierii alas, vierii,

vierii...

Niinpä hän ei millään tavoin vastustellut, kun Feodor ehdotti, että

hän tulisi mukaan hänen hotelliinsa. Hänen myöntymyksensä tuotti

ruhtinaalle suuren riemun.

— Saatpa nähdä, että sinun tulee hyvä olla, huudahti ruhtinas. Olen nyt

rikas. Impressaario maksaa minulle palkan kahdenkertaisena. Ja tänään

iltapäivällä menemme yhdessä katsomaan Kuraa. Kura on minun tammani. Ja

kohta kun näytäntömme Parisissa päättyvät, siirrymme Lontooseen. Ehkäpä

myös Amerikkaan. Ja sinä tulet minun mukanani kaikkialle.

Helena kuunteli näitä suunnitelmia tyynellä ilolla. Tuo kiertelevä

elämä, nuo hurjat miehet, nuo kauniit ratsut... Kaikki se vastasi hänen

tarvettaan joutua mukaan tapahtumiin, joita hän itse ei voinut ohjata...

Hän jätti täysihoitolan ilmoittamatta siitä kenellekään, ottamatta

mitään mukaansa.

— Kas, siitä minä pidän, sanoi Feodor ihailevasti. Ei mitään vanhoja

vaatteita mukaan uuteen elämään.

Sen päivän he viettivät tavarataloissa, sillä Ashkeliani tahtoi

tuhlata Helenan vuoksi rahaa niin paljon kuin suinkin; ja myyjättäret

katselivat kummastellen välinpitämätöntä nuorta naista, joka antoi

mustan kasakan valita itselleen kaiken.

He söivät päivällistä lähellä stadionia noin kymmenen _dshigitin_

parissa, jotka puhuivat vähän mutta polttivat lakkaamatta.

— Saattepa nähdä, mitä teen tänä iltana naiseni tähden, sanoi

Ashkeliani heille päivällisen päättyessä.

Muutamat nyökkäsivät hyväksyvästi, mutta eräs, jolla oli jo harmaita

hiustupsuja, vastasi:

— Pidä varasi, ruhtinas. Sinä kiusaat paholaista liiaksi.

Feodor itse osoitti Helenalle paikan alimmalla penkkirivillä, aivan

radan vieressä, sen leveimmällä kohdalla, ja kun hän kaikista

_dshigiteistä_ viimeisenä ilmaantui näkyviin, oli hänellä hampaittensa

välissä pieni kimppu punaisia neilikoita. Hevonen syöksähti eteenpäin

vieläkin raivokkaammasta piiskansivalluksesta kuin edellisenä iltana.

Mutta keskelle rataa päästyään Feodor, yhä hyppyjään tehden, antoi

tamman tällä kertaa kaartaa oikealle, aivan katsojaparvekkeen luokse.

Sitten hän, taas satulaan hypähtäen, heitti kukat Helenan syliin.

Lieneekö syynä ollut kauhistuneiden katsojain huuto heidän nähdessään

tuon kentaurin syöksyvän heitä kohti? Vai oliko Feodor, radan tätä osaa

tuntematta, laskenut välimatkan väärin? Joka tapauksessa teki tamma

juuri sillä hetkellä, kun sen piti kääntyä, vielä sivuhypyn törmäten

parvekkeen kaidetta vastaan. Feodor sai hirmuisen töytäyksen reiteensä.

Hänen kasvonsa vääristyivät. Hänellä oli vielä kyllin paljon voimia

jäljellä kannustaakseen hevostaan ja yrittääkseen uutta taitotemppua,

mutta tuskin kosketettuaan maata hän lyyhistyi kokoon ja sai pusertaa

huulensa lujasti yhteen, jotta ei olisi huutanut tuskasta.

Venäläinen lääkäri, joka oli kaiken aikaa pysytellyt stadionin

alkeellisessa sairassuojassa, näki hänen saapuvan erään toverin

tukemana — kantajat paareineen hän oli hyljännyt.

— Eihän se ole vakava juttu, eikö niin, tohtori? kysyi Feodor tuskalla,

joka oli hänen kipuaan suurempi. Voin kai taas pian istua satulassa?

Helena saapui parahiksi kuullakseen tohtorin määräyksen: "Tavallinen

reisiluun murtuma, kolme viikkoa kipsissä ja kaksi täydellisessä

levossa" — ja näki sellaista, mitä hän ei olisi pitänyt mahdollisena:

Feodorin silmät kostuivat.

Nuori ruhtinas ajatteli kaunista, valkoista tammaa, riemua karahduttaa

täyttä laukkaa huiman toverijoukon etunenässä, kymmenen päivän päästä

tapahtuvaa lähtöä Lontooseen. Näin hän menetti viimeisen, ihmeellisen

tilaisuuden viettää arvonsa mukaista elämää.

Aivan vieressä, _dshigitien_ ratsastuksesta kuumeisella stadionilla,

kaikuivat laukaukset ja hurjat huudot. Feodor piteli korviaan ja murisi:

— Kunpa minut vietäisiin täältä pian pois. Pian.

— Hyvä, teidät viedään sairaalaan, sanoi lääkäri. Ellette itse halua

johonkin erityiseen...

Feodor nytkähdytti olkapäitään osoittaakseen välinpitämättömyyttään,

mutta Helena puuttui puheeseen:

— Minä tiedän erään sairaalan, hän sanoi, jossa teitä hoidetaan hyvin;

menkäämme sinne.

Feodor katsoi Helenaa ihmetellen tämän tarmokasta ääntä ja sitä, että

tyttö, huolimatta kaiken päivää osoittamastaan kylmyydestä, vielä

välitti hänestä — ja juuri silloin, kun hän jo luuli menettäneensä

kaiken oikeutensa arvonantoon, koska ei ollut kyennyt hillitsemään

ratsuaan. Hän ei voinut aavistaa, että Helena tunsi olevansa

vastuullinen tapaturmasta ja uskoi tästä lähtien olevansa sidottu

häneen?

— Leena, olet nainen, jota on vaikea ymmärtää, sanoi Feodor

puoliääneen, kun häntä käännettiin sairasvaunuihin.

Sitten hän virkkoi kasakalle, joka häntä saattoi:

— Olisin iloinen, jos tammani annettaisiin Koidolle. Hän oli minun

jälkeeni paras.

Ennen puoltayötä he saapuivat Neuillyssä sijaitsevaan sairaalaan, jossa

Natalia oli jo useita viikkoja ollut sairaanhoitajattarena. Helena oli

jo ilmoittanut asiasta sisarelleen puhelimitse, joten kaikki oli jo

valmiina Feodorin vastaanottamista varten.

Natalia Borissovnan mielestä oli aivan luonnollista, että Helena

saattoi ruhtinasta. Hän olisi itsekin menetellyt samoin, jos olisi

ollut läsnä tapaturman sattuessa. Ja kun ei Feodor sanallakaan

paljastanut uutta suhdettaan Helenaan, valmistui Natalia valvomaan

hänen luonaan. Mutta Feodor kielsi sen sanoen:

— En ansaitse, että näkisitte vaivaa minun tähteni. Pienenä ollessani

olisi isäni kurittanut minua mokoman taitamattomuuden johdosta. Ja hän

olisi tehnyt oikein. Näkemiin huomiseen saakka.

Natalia Borissovna johdatti Helenan huoneeseensa. Se oli pieni,

valkoinen suoja ilman tulisijaa, ylinnä katon alla. Sänky, hontelo

nojatuoli, pukupöytä — siinä koko kalustus. Natalia Borissovna ei

valittanut tätä köyhyyttä, sillä hän tiesi, että hänet oli otettu

toimeensa ylimääräiseksi, melkeinpä säälistä.

— Joudun pahalle tuulelle joka kerta, kun tulen tänne, sanoi Helena

heidän päästyään sisään.

— Minkätähden? Olen täällä hyvin harvoin, ainoastaan nukkuakseni. Ja

kohta kun puuseppä tulee, tekee hän minulle kirjahyllyn. Se muuttaa

koko huoneen näön. Mutta kuule, Lenotshka, sinä et ole vielä syleillyt

minua. Tuo tapaturma on saattanut sinut kokonaan pois suunniltasi,

luulen. Tule luokseni.

Hän veti sisarensa lähelleen. Mutta sensijaan, että olisi tavalliseen

tapaansa kurottanut kasvonsa suudeltaviksi, Helena käänsi päänsä

pois, niin että Natalia Borissovnan huulet tuskin koskettivat hänen

hiuksiaankaan.

— Mutta mikä sinun on, pieni rakkaani? kysyi Natalia Borissovna. Oletko

pahastunut minuun?

Helena nauroi hermostuneesti.

— Sinäpä olet mieletön, hän sanoi. Miten voit sellaista ajatellakaan?

Johtaakseen sisarensa huomion toisaalle hän alkoi kertoa

_dshigitovkasta_, ja pian oli Natalia Borissovnan elävä ja vilkas

mielikuvitus kokonaan tämän kertomuksen lumoissa. Helenan lopetettua

hän huudahti:

— Mikä vahinko, että en saanut nähdä tuota kaikkea! Minulla on täällä

niin paljon työtä. Mutta sen mukaan, mitä kerroit, ei se ole enää samaa

ilman Feodoria. Hänen on täytynyt olla hyvin kaunis.

— Todella, hyvin kaunis, mumisi Helena.

Hänestä tuntui, että hänen oli kerrottava sisarelleen kaikki. Mutta

mistä hän olisi saanut voimaa antaakseen sellaisen iskun Natalialle,

tuhotakseen tuon heikon ja suloisen, kovasta työstä laihtuneen olennon

rauhan?

Kellon lyönnit kuuluivat sairaalan hiljaisuudessa.

— Puoliyö, sanoi Natalia Borissovna. Meidän täytyy erota, rakkaani.

Sairaala ei ole kaukana tullista, mutta sinulla ei ole aikaa enempää

kuin parahiksi ehtiäksesi viimeiseen maanalaiseen. Suutele Vassiaa

puolestani. Onnellinen hän, joka saa vaimokseen minun pikku Leenani.

Natalia katseli sisartaan niin äidillisellä ilolla, niin puhtaalla ja

hellällä ylpeydellä, että Helena tunsi, miten hänessä murtui jotakin

raskasta ja kovaa, joka oli painanut hänen sydäntään kiven tavoin.

Vihdoinkin pääsivät kyynelet murtautumaan esiin.

— Vaiti, Natasha, voihki hän, en voi kestää, että puhut minulle tuolla

tavoin... että katsot minuun noin... Minä en enää ansaitse sitä... Minä

varastan tuon kaiken.

Hämmästynyt, kauhistunut Natalia tahtoi ottaa Helenan pään käsiensä

väliin, mutta sisar työnsi hänet luotaan kaikin voimin ja huusi:

Älä koske minuun. Eikö siis näy, että olen tahrattu, likainen, arvoton?

Natasha, Natasha, minä olen Feodorin rakastajatar... niin, niin, se

on totta. Hän on ollut minun rakastajani tästä aamusta lähtien. Enkä

minä rakasta häntä. Eikä hän rakasta minua. Hän on mies, joka ei voi

rakastaa. Älä kysy, miksi ja miten. Minä en tiedä mitään, minä en

ymmärrä mitään, paitsi sen, että olen kaikkein kurjin, kaikkein...

Hän ei voinut jatkaa, sillä Natalia Borissovna oli peittänyt hänen

suunsa kädellään ja sanoi kiivaammin kuin Helena oli koskaan kuullut

hänen puhuvan:

— Vaikene, Leena, kiellän sinua puhumasta itsestäsi tuolla tavoin.

Helena katsoi ympärilleen sekavin silmin ja jatkoi itkien:

— Ja sen olen minä voinut tehdä, vaikka minulla on sellainen sisar kuin

sinä, Natasha, pyhimys, suloinen pyhimys. Minunhan olisi tarvinnut

ainoastaan ajatella sinun silmiäsi, niin olisin pelastunut.

Hän oli painanut päänsä Natalia Borissovnan polville. Eikä Natalia

olisi voinut milloinkaan uskoa, että tuntuisi niin kovin tuskalliselta

nähdä nöyränä sama niska, jota oli rakastanut juuri sen ylpeyden

tähden. Miten lievittää tuota ääretöntä kärsimystä, miten hiukankaan

rohkaista tuota sydäntäsärkevää nöyryyttä?

Silloin tuli Natalian avuksi verraton intuitio, jollainen vierailee

vain todella rakastavien sielujen luona.

— Lenotshka, lapseni, pieni, lapsukaiseni, sanoi hän, miten sinä

erehdytkään minun suhteeni! Kuulehan, sodan aikana, Boriksen ollessa

rintamalla, hoidin erästä lentäjäupseeria. Älä keskeytä minua, en

kerro tätä lohduttaakseni sinua, vaan ainoastaan sentähden, että et

luulottelisi olevasi ainoa. Ei, hän ei kajonnut minuun... mutta minä

tunsin aivan selvästi, että jos hän olisi sen tehnyt... minä olisin

ollut kuin vahaa hänen käsissään. Enkä minä rakastanut häntä. Minä

unohdin hänet kohta, kun hän oli lähtenyt sairaalasta. Mutta näetkös,

on kasvoja, joita vastaan olemme suojattomia.

Lopetettuaan puheensa oli Natalia itse yhtä hämmästynyt kuin Helena.

Hän ei ollut milloinkaan edes itselleen tunnustanut sitä, minkä oli nyt

ilmaissut sanoin? Mistä tuo muisto tuli? Oliko hän herättänyt sen eloon

vain ottaakseen osan Helenan taakkaa omille hartioilleen? Vai oliko tuo

upseeri, jonka hän äkkiä näki jälleen hengessään, todellakin...? Hän

oli vielä tuon levottomuutta herättävän muiston järkyttämä, kun Helena,

jonka olkapäät yhä vavahtelivat, toisteli:

— Se ei ole samaa... se ei ole samaa.

Mutta hänen äänensä oli muuttunut rauhallisemmaksi: se ei kuulunut enää

kouristuksenomaiselta. Pian tuntui hänen päänsä raskaammalta Natalian

sylissä. Hän oli nukahtanut unettoman yön ja yhtä kauhean päivän

uuvuttamana.

— Miten nuori hän on, puhui Natalia Borissovna itsekseen hivellen aivan

vienosti sisarensa tukkaa. Hänenä minä en voisi kestää sitä.

Hän ei hievahtanut paikaltaan, koska hän pelkäsi häiritsevänsä tuota

onnellista unta. Hänen liikkumattomuudestaan huolimatta kuluivat

minuutit nopeasti. Natalia Borissovna ajatteli niin monia kuolleita

olentoja, niin monia menneitä asioita. Isää, Ufan kuvernööriä, joka

kuoli hänen ollessaan kahdentoista ikäinen, äitiä, joka oli ottanut

heidät mukaansa perheen maatilalle Krimiin ja kohta sen jälkeen

vetäytynyt luostariin, kukkivaa kevättä, ensimmäistä konserttia, johon

hän oli vienyt Helenan, heidän ensimmäisiä tanssiaisiaan, ylioppilas

Borista, josta sittemmin oli tullut hänen miehensä. Miten täynnä

tapahtumia olivatkaan silloin päivät, miten kevyt, leveä ja tyyni

olikaan silloin elämän virta.

Ja nyt päättyi koko tuo mennyt elämä erään sairaalan kurjimmassa

huoneessa, jossa eräs ainaiseksi murjottu pieni tyttö nukkui.

Sillä Natalia Borissovnasta tuntui Helena nyt enemmän kuin koskaan

pieneltä ylpeältä tytöltä, jonka liian julma elämä oli liian varhain

murtanut. Helena ei ollut syyllinen eikä Feodor liioin. Natalia

Borissovna ajatteli ruhtinasta ilman katkeruutta. Hänen oli helppoa

asettua toisten kannalle, ja siksi hän ymmärsi Ashkelianiakin; tämä oli

saanut Venäjällä vain pinnallisen kasvatuksen ja ennakkoluuloja, mutta

muutoin oli todellinen, hillitön _dshigitti_.

Jos Feodor olisi kohdannut Helenan ennen kaikkea tätä sortumista, ei

hän olisi tohtinut kajota tyttöön. Mutta nyt oli toinen haaksirikkoinen

takertunut toiseen. Se oli luonnollista.

Mitä Feodorista nyt tulisi? Ja Vassiasta, joka ei vielä tietänyt mitään

tapahtuneesta?

Natalian vuoteen yläpuolelle sijoitettu soittokello helisi äänekkäästi,

Helena nousi säpsähtäen.

— Mitä, hän kuiskasi pelästyneenä, mitä se on, Natasha?

— Ei mitään, rakkaani, joku potilas. Minä olen yövuorossa.

Natalia katsoi numerotaulua. Hänen oli mentävä erään vaativaisen ja

epäkohteliaan ukon luo.

— Minulla on työtä ainakin kahdeksi tunniksi, sanoi hän Helenalle.

Riisuudu, kultaseni, ja nukun ilman tunnonvaivoja.

Helena nukkui niin hyvin, että heräsi vasta kaksi tuntia sen jälkeen

kuin Feodorin jalka oli pantu kipsiin. Feodor otti nuoren naisen

vastaan syyllisen ilmein ja nöyrästi — sellainen hän oli ollut siitä

saakka, kun ratsu oli ruhjonut hänen säärensä.

— Tämä on todella tylsää, sanoi hän. Kotona vuoristossa on minua

pyssynkantaman päästä ampunut hyvinkin puoli tusinaa kivääriä. Olin

mukana Itä-Preussissa, Karpaateilla ja pakomatkalle Puolasta. Enkä

koskaan saanut naarmuakaan. Ja nyt saattoi minut elikko, säyseä kuin

lammas, vuoteen omaksi. Ja kaiken lisäksi juuri nyt.

— Olkaa rauhallinen, vastasi Helena. Mitä lääkäri on sanonut teille?

— Aivan samaa kuin oma tohtorimme eilen. Ja senhän te kuulitte, eikö

totta?

Samoin kuin Helena oli myöskin Feodor lakannut sinuttelemasta. Hänhän

oli vain satulasta suistunut ratsastaja! Mutta nyt, kun ruumiillinen

yhteys heidän välillään oli käynyt mahdottomaksi, tunsi Helena

ruhtinasta kohtaan kummallista ystävyyttä, sen veljellisen ja salaisen

tunteen kaltaista, mikä lähentää kahta säädystään sortunutta toisiinsa.

Eikö sama päivä ollut saattanut molemmat turmioon? Mitä merkitsi se,

että molemmat häpesivät eri syistä? Helena näki Feodorin silmissä

tuskan, josta hänen sydämensä kärsi, ja äkkiä hän tunsi voivansa olla

luonnollisempi ruhtinasta kuin Natalia Borissovnaa kohtaan, niin kovin

hellä ja rakastava kuin sisar olikin.

Hän tunsi vaistomaisesti vetäymystä henkilöön, jota saattoi katsoa

arastelematta. Tämä johtui hänen ylpeydestään, jota hän piti nöyryytenä.

— Sanokaahan, kysyi hän Feodorilta, paljonko teillä on rahaa?

— En tiedä tarkoin, mutta ei paljon. Ettekö tahtoisi katsoa

lompakostani.

Helena löysi kolme sadan frangin seteliä ja hiukan pikkurahaa. Feodor,

joka oli hiukan kohottautunut nähdäkseen paremmin, hervahti takaisin

pieluksille entistäkin masentuneempana.

— Niin, se ei ole paljon, sanoi Helena hiljaa. Vasta nyt hän ajatteli,

että oli ollut varomatonta antaa tuoda Feodor tähän sairaalaan, jossa

hoito varmaankin oli hyvin kallista.

— Älkää olko huolissanne minun tähteni, minä pyydän, sanoi Feodor. Voin

varsin kernaasti siirtyä yleiseen sairaalaan.

— Siitä ei voi olla puhettakaan. Te pysytte täällä, kunnes olette taas

terve.

Vielä kerran oli Helena demooninsa vallassa. Hän ei tuntenut sitä, niin

syvälle hän uskoi vajonneensa. Mutta voimaluonteilla on lahjomattomia

sielunliikkeitä. Ne ovat vaarallisimpia, sillä niillä puuttuu se

joustavuus, se mukautumiskyky, mikä tekee elämän mahdolliseksi. Helenan

kunniantunto häntä itseään kohtaan oli tätä laatua, Yksi ainoa juhlayön

humussa huulilta livahtanut lause oli pakoittanut hänet menemään

kihloihin Vassian kanssa. Se seikka, että hän oli tuonut Feodorin tähän

yksityissairaalaan, sai hänet pitämään velvollisuutenaan tehdä hänen

jatkuva oleskelunsa täällä mahdolliseksi.

Mutta millä varoilla? Sitä hän ei vielä tietänyt. (Eikä näyttänyt

luultavalta, että varoja ilmaantuisikaan, sillä hänen oman

toimeentulonsa ansaitseminen oli jo vaikeaa.) Mutta vähät siitä. Tuona

hetkenä hän oli tyytyväinen siksi, ettei Feodor pannut vastaan. Tämä

tuotti hänelle salaista iloa ja ikäänkuin hiljaisen hyvityksen siitä

herruudesta, jonka alle Feodor oli hänet taivuttanut.

— Ensi työkseni menen hotelliinne ilmoittamaan, että huoneenne on vapaa

ja että tavaranne on lähetettävä tänne. Sitten menen sanomaan hyvästit

neiti Mesureux'lle.

Feodor ei voinut olla kysymättä:

— Mutta mihin te asetutte asumaan?

— Siitä puhun Natashan kanssa. Hätätilassa saan tyytyä teidän huoneenne

sohvaan. Näkemiin, ja karkoittakaa kaikki huolet.

Helenaa seuraava Feodorin katse oli kuin kiitollisen koiran, joka on

ainaiseksi luopunut ymmärtämisen toivosta.

Natalia Borissovna oli onnellinen nähdessään Helenan kasvoista jälleen

kuvastuvan entisen tarmon, jonka hän luuli ainaiseksi murtuneen. Mutta

kuultuaan, millaiseen taloudelliseen asemaan Helena oli kevytmielisesti

saattanut itsensä, hän kalpeni hiukan.

— Olet varmaan menetellyt oikein, rakkaani, sanoi hän arasti. Mutta

täällä esitetään lasku joka lauantai ja pidetään hyvin tarkkaa lukua

siitä, että se suoritetaan heti.

Hän ei lisännyt, että Feodor oli vain hänen vastuullaan otettu

sairaalaan ilman suosituksia. Mutta Helena arvasi sen nähdessään

sisarensa kauhistuneen ilmeen.

— Älä ole levoton, rakkaani, meillä on vielä aikaa viisi päivää.

Natalia Borissovna pudisti päätään ja virkkoi surullisesti hymyillen:

— Sinulla on _dshigitin_ uskallus.

Hän ei tarkoittanut sanojaan vähääkään ivallisiksi, mutta Helena, jonka

herkkätunteisuus oli äärimmilleen kiihoittunut, ei voinut unohtaa noita

sanoja.

— Saammehan nähdä, hän vastasi, äänessään huonosti salattu uhma.

Aluksi näyttivätkin tapahtumat todistavan hänen olleen oikeassa.

Iltapäivällä tuli kaksi kasakkaa tervehtimään Feodoria. He toivat

mukanaan sen summan, jonka hän olisi terveenä ollessaan saanut kaikista

Parisin-näytännöstä, ja sen lisäksi tovereiden toimittaman keräyksen

tuottaman erän. Feodor luovutti rahat Helenalle laskematta niiden

määrää.

Ne riittivät leikkauksen ja viidentoista päivän sairaalahoidon

maksuksi. Mutta ruhtinas vaati, että tytön piti saada yhtä hyvä huone

kuin hänen omansa.

— Muutoin lähden täältä heti, hän uhkasi.

Hänen päätöksensä oli niin luja, että Helenan täytyi taipua. Kun ensi

viikon lasku oli maksettu, ei rahoista ollut mitään tähteenä.

Helena yksin tiesi tämän, sillä Feodor ei kyennyt tekemään edes

alkeellisimpia laskelmia, eikä Natalia taas ollut selvillä Feodorin

saaman summan suuruudesta.

Nyt alkoi Helenan taistelu olemassaolosta, ainoa todellinen, työttömän

taistelu. Hän oli jo luullut tunteneensa kurjuuden, koska hänen oli

täytynyt istua aamusta iltaan naurettavan kehnosti maksetun työn yli

kumartuneena. Mutta nyt hän ymmärsi, että se oli ollut siunaus. Nyt

hänen edessään ammotti tyhjyys.

Hän tunsi Parisissa vain harvoja ihmisiä, nekin venäläisiä ja yhtä

köyhiä kuin hän itsekin. Erään vanhan rouvan, joka palveli jossakin

pankissa puhelimenhoitajana, autonkuljettajia, kuten Shuvalovin,

konekirjoittajattaria, teeravintoloiden tarjoilijattaria. Avun

pyytäminen heiltä olisi ollut turhaa. Kuitenkin hän, ujoutensa

voittaen, teki sen, ja hänen onnistui kaiken kaikkiaan saada kokoon

sata frangia. Ja lauantai lähestyi ja sen mukana lasku, jonka hän tiesi

päättyvän huimaavaan summaan.

Koeteltuaan kaikkia tapoja, joita suinkin ajatella saattoi, ja

koettuaan joka taholla pettymyksen päätti, hän perjantai-iltana

toteuttaa suunnitelman, jota hän oli hautonut jo jonkin aikaa, mutta

aina hyljännyt. Vähän ennen puoliyötä hän lähti _Samovariin_.

Hän pyysi saada puhutella viulunsoittaja Samuel Jakovlevitshiä.

Orkesteri oli juuri aloittanut soittaa erästä romanssia, ja Helena sai

odottaa varsin kauan. Hän jäi seisomaan oven edustalle, liikekilpien

alinomaan vaihtuvien värien alle, maalattujen, torailevien naisten

töytäiltäväksi.

Vihdoin tuli soittoniekka.

— Mitä, tekö, Helena Borissovna? hän huudahti. Tulkaa toki sisään.

— Kiitos, en tule nyt niinkuin viime kerralla. Minun on puhuttava

kanssanne liikeasioista.

Mies katseli Helenaa silmänräpäyksen ajan hämmästyneenä. Mutta

nähtyään, että tyttö oli hyvin vakavissaan, hän ehdotti:

— Jos niin on, niin tulkaa mukaani tähän pieneen kahvilaan. Siellä ei

ole vielä paljon väkeä.

Muutamia autonajajia istui tarjoilupöydän ääressä teetä juoden. He

eivät lainkaan ihmetelleet nähdessään smokingpukuisen hatuttoman miehen

tulevan sisään perin kalpean naisen seurassa. Molemmat istuutuivat, ja

ennenkuin viuluniekka oli ennättänyt mitään kysyäkään, sanoi Helena

hänelle:

— Minun täytyy ehdottomasti saada työtä, Samuel Jakovlevitsh. Te olette

kuullut minun laulavan. Luuletteko minun voivan saada paikan täältä?

(Epämääräisellä päänliikkeellä hän osoitti yöravintoloiden loistavia

valoja.)

Samuel Jakovlevitsh kohenteli useita kertoja silmälasejaan huolestuneen

näköisenä ja tarttui sitten niin sydämellisesti Helenan käsiin, ettei

hänelle juolahtanut mieleenkään vetää niitä pois.

— Helena Borissovna, Helena Borissovna, sanoi viuluniekka, minä tekisin

hyväksenne mitä tahansa. Te olitte täysihoitolamme kukka. Mutta minä

rukoilen, alkaa pyytäkö minulta tätä.

Hänen kauniit, lempeät silmänsä, jotka näyttivät aina katsovan

kaukaisuuteen, tuijottivat Helenaa.

— Te ette tiedä, mitä tahdotte, jatkoi hän odotettuaan turhaan

vastausta. Jos olette pulassa, niin kääntykää palvelijattarien

paikanvälitystoimiston puoleen, mutta älkää koettako meidän

ammattiamme. Uskokaa minua.

Hänen veljellinen, läpitunkeva äänensä herätti Helenan sielussa

epämääräistä tuskaa. Helena oli jo valmis noudattamaan hänen neuvoaan,

mutta äkkiä hän ajatteli huomispäivää, laskua, Natalia Borissovnan

vastuuta ja noita sanoja "dshigitin uskallus". Ei, nyt oli mahdotonta

peräytyä.

— Samuel Jakovlevitsh, jos te kiellätte minulta apunne, sanoi hän, niin

käännyn ruhtinas Ritzinin puoleen. Häntä minä tuskin tunnen, hän on

minusta vastenmielinen; mutta vallan varmaan tekisin sen.

Soittoniekan pää painui alas. Kun hän sen jälleen kohotti, oli hänen

katseessaan rajatonta sääliä.

— Menkäämme johtajan puheille, sanoi hän nousten.

He menivät läpi _Samovarin_ salin ja astuivat eräänlaiseen

ikkunattomaan komeroon, joka oli tupaten täynnä konttorikirjoja.

Sen ilma oli parfymoitujen savukkeiden tuoksusta äitelä. Mies,

joka tupakoi, istui selin oveen, niin että Helena näki ensin vain

jättiläismäisen niskan ja siinä kaksi mahtavaa ihrapoimua.

— Terhan, sanoi Samuel Jakovlevitsh, tässä tuon jonkun, joka haluaa

paikkaa kuorossanne.

Mies laski edelleen numerosaraketta lyijykynällä, jota hän pureskeli,

ja kääntyi sitten hitaasti soittoniekkaan päin. Hänellä oli pöhöttyneet

itämaalaiskasvot, ja hänen toisesta korvastaan puuttui puolet.

Sanaakaan sanomatta hän suuntasi sametinpehmeän ja raskaan katseensa

Helenaan.

Tämä punastui kuin loukattuna. Hän tunsi noiden liukkaiden silmien

arvioivan, punnitsevan, tarkastelevan häntä kuin markkinatavaraa.

— Tällä nuorella tytöllä on hyvin kaunis ääni, sanoi Samuel

Jakovlevitsh ilman innostusta.

Terhanin paksuilla huulilla häivähti tuskin huomattava, välinpitämätön

hymy; hän jatkoi tarkasteluaan.

— Hänet voidaan ottaa, sanoi hän vihdoin ontuvalla venäjänkielellä.

(Tuntui siltä, kuin hän puhuisi kaikkia kieliä, mutta kaikkia yhtä

huonosti.) Tuo kasvotyyppi miellyttää.

Sitten hän kääntyi suoraan Helenan puoleen.

— Vain eräs seikka, pienokainen. Te rupeatte käyttämään ihomaalia, eikö

niin? Mitä hiuksiin tulee, riippuu vieraistamme, saatteko pitää ne

pitkinä. Ja nyt palkkanne: kaksikymmentä frangia; tehän olette vasta

aloittelija! Ja pulloista viisi prosenttia.

— Pulloista? kuiskasi Helena; hämmästys miltei salpasi hänen

hengitystään.

— Samppanjapulloista, joita saatte vieraamme tilaamaan. Se tekee

kymmenen frangia. Kas niin. Pidämmekö sovittuna? Te aloitatte kolmen

päivän päästä, niin että ennätämme teettää teille mustalaispuvun.

Ja taas oli Helenan edessä vain poimukas, pullea niska. Kun Helena ei

liikahtanut, kuiskasi Samuel Jakovlevitsh:

— Tulkaa, Helena Borissovna.

— Ei, sanoi tyttö hyvin kuuluvalla äänellä. Minun täytyy heti saada

rahaa, muuten tämä kaikki on aivan turhaa.

Terhan oli kääntynyt tuolillaan.

— Paljonko?

— Tuhatviisisataa frangia.

Terhan katseli vielä kerran Helenan piirteitä tyttökauppiaan tavalla.

Todella kauniit kasvot; ennen kaikkea, tyypillisesti venäläiset

piirteet — siis juuri sitä, mitä hänen vieraansa halusivat.

— Tuhatviisisataa frangia?... kertasi Terhan hitaasti. Odottakaahan,

minun täytyy laskea: se on kuukauden palkka ja sen lisäksi

yhdeksänsataa. Se tekee kolme pulloa päivää kohti — jos hyvitätte

kuukaudessa koko ennakon.

Njaa, sen arvoinen te kyllä olette. Vain nimenne pikku kontrahtiin, ja

minä annan teille rahat.

Hän ojensi Helenalle kolmen kuukauden sopimuksen. Helena luki sen

tarkkaavasti ja hyväksyi.

— Tarkoitan, sanoi Terhan rahat antaessaan, teidän parastanne. Paljon

punaa huulillenne, paljon mustaa silmiin eikä poskille mitään. Ja

onneksi olkoon.

Samuel Jakovlevitsh saattoi Helenaa ovelle asti. Siellä hän sanoi

hiljaa.

— Älkää olko huolissanne puvusta. Voin hankkia sen teille ilmaiseksi.

Kun tyttö käänsi kasvonsa poispäin salatakseen kyynelensä, jatkoi

viuluniekka:

— Suokaa anteeksi, Helena Borissovna, että annan teille vielä erään

neuvon. Tiedän, ettei asia kuulu minulle, mutta sanon teille silti,

jotta ette jonakin päivänä katuisi liian katkerasti: käykää katsomassa

Vassiaa. Hänen laitansa ei ole ensinkään hyvin.