Helenasta tuntui hänen seuraavana aamuna herätessään siltä, kuin jokin
uhkaava vaara olisi heti odottanut häntä, — kuin heti tapahtuisi
jotakin peruuttamatonta. Hän avasi silmänsä, kohtasi vieressään
nukkuvan sisarensa mietteliään katseen. Ja silloin hän muisti. Hän
oli kihloissa Vassian kanssa tai oikeammin oli selittänyt olevansa
kihloissa. Sillä eihän Vassia tietänyt siitä vielä mitään. Tämä
tapahtuma oli niin kohtalokas, että se oli koko yön painanut hänen
mieltään unessakin, niin kohtalokas, että Natalia Borissovna ei
tänä aamuna tapansa mukaan syleillyt häntä eikä aloittanut päivää
sydämellisin, hilpein sanoin, vaan jäi mykäksi ja liikkumattomaksi
aivankuin olisi pelännyt häiritä hänen ajatuksiaan.
Aluksi vallitsi nuoren tytön aivoissa eräänlainen ajatusten pakokauhu.
Eilisiltana — alkoholin humalluttamien ihmisten parissa, hänen
ollessaan musiikin, väsymyksen ja kuorolaulujen kiihoittamana — oli tuo
päätös tuntunut hänestä peruuttamattomalta ja juuri mielettömyytensä
vuoksi helposti toteutettavalta. Mutta nyt, päivällä, talviaamun
väkevän valon tulviessa avoimista ikkunoista, hän tunsi ikäänkuin
joutuneensa satimeen ja toisteli hiljaa itsekseen:
— Mitä nyt tapahtuukaan? Mitä nyt tapahtuukaan?
Helena ei ollut ikinä ajatellut naimisiinmenoa. Vaikka hän vihasikin
Venäjän vallankumousta, oli hän ollut liian nuori voidakseen estää
sitä vaikuttamasta häneenkin mitä syvällisimmin. Hänen nuoruutensa
oli sattunut aikana, jolloin kaikki sortui jolloin kaikkia laillisia
liittoja ylenkatsottiin, jolloin sukupuolten välisiä suhteita hallitsi
huolettomuuden ja kevytmielisyyden henki, ja tämä aika oli riistänyt
Helenalta arvonannon yhteiskunnallisia siteitä kohtaan.
Mutta vaikka tämä anarkian aikakausi, jossa hän varttui olikin
opettanut hänet pitämään avioliittoa täysin ulkonaisena ja
tarpeettomana sopimuksena, ei se kuitenkaan ollut tuhonnut hänessä
sellaisen rakkauden tarvetta, johon antaudutaan kaikin sielun ja
ruumiin voimin. Tämä johtui hänen senttimentaalisesta kasvatuksestaan,
romanttisen Natalia Borissovnan vaikutuksesta ja hänen omasta, paljon
vaativasta luonteestaan.
Ja tämä tarve, yhtä luonnollinen kuin veren virtaaminen hänen kauniissa
ruumiissaan, saattoi Helenan vieläkin orjallisempaan riippuvaisuuteen
omasta itsestä kuin ahdasmielisinkään avion pyhyyden kunnioittaminen
olisi voinut saattaa.
Helenaa, joka tunsi Natalia Borissovnan tarkkaavan hänen kasvojensa
pienimpiäkin häivähtelyjä — mikä tarkkailu sai hänet jäykistymään
liikkumattomaksi —, ei tänä hetkenä suinkaan peloittanut sana
"sulhanen", vaan kaikki se, mitä tämä sana merkitsi muille ihmisille,
ennen kaikkea Vassialle.
Hänhän ei rakastanut Vassiaa. Hän ei rakastanut Vassiaa.
Mitä siis merkitsi tuo päätös? Täytyisikö hänen nyt teeskennellä
tunnetta, jota hänellä ei ollut? Sitä hän ei voinut ajatellakaan.
Ja — miten hän ilmoittaisi asian Vassialle? Minkä hän sanoisi
mielettömän tekonsa syyksi? Säälin? Hellyyden? Hyväksyisikö Vassia sen?
Toivo, että Vassia hylkäisikin tarjouksen, antoi hänelle rauhan
muutamiksi minuuteiksi. Mutta sitten hänet valtasi kauhea itseinho.
Hänkö olisi näytellyt lohduttajattaren kaunista osaa, hänkö olisi
yöravintolan humussa kuuluttanut hellyyttään sellaisin laskelmin, että
Vassia torjuisi uhrin, jonka antamista hän itse vapisi? Olisiko hän
niin raukka, että jättäisi hysteerisen purkauksensa seurausten taakan
sairaan pojan kannettavaksi? Eikö ollut parempi toimia vilpittömästi ja
rehellisesti?
Se oli lopulta helppoakin. Vassia ei aavistanutkaan mitään. Vassialle
ei mikään ollut muuttunut. Mitä siis oli tehtävä? Riittäisi, jos hän
sanoisi — tai, jos se olisi hänelle itselleen liian vaikeaa, antaisi
sisarensa sanoa — Shuvaloville ja Feodorille, että koko asia oli ollut
vain järjetön päähänpälkähdys, juhlayönä syntynyt ja sen mukana kuollut.
Niin, tämä oli vallan varmaan oikea ratkaisu. Kuinka hän ei ollut kohta
ajatellut sitä?
Helena kohottautui kyynärpäittensä varaan valmistellen lausetta,
joka vapauttaisi hänet, antaisi hänet taas hänelle itselleen. Mutta
nähdessään Natalia Borissovnan levottomien silmien kysyvinä kohdistuvan
häneen sai hän pelastavien sanojen asemesta esiin vain tavanomaisen
kysymyksen:
— Oletko nukkunut hyvin, Natasha?
Helenan sielussa täytyi olla hyvin paljon hätää, koska liikutus
värähdytti Natalia Borissovnaa sisaren merkityksettömästä kysymyksestä
ja hänen rauhallisista kasvoistaan huolimatta.
— En, sanoi Natalia kietoen käsivartensa Helenan kaulaan, olen tuskin
nimeksikään nukkunut. Olen ajatellut sinua, rakkaani. Pysytkö vielä
päätöksessäsi?
Jos Natalia Borissovna olisi odottanut, jos hän olisi antanut ruumiinsa
lämmön virrata Helenaan ja vähitellen sulattaa hänen jäykkyytensä,
jos Natalia olisi antanut hänelle aikaa valmistautua tunnustukseen,
jonka hän tahtoi tehdä, niin nuori tyttö olisi siinä tapauksessa
kenties voinut myöntää tappionsa. Mutta sisaren kysymys hyökkäsi liian
peittelemättä hänen elämäänsä hallitsevan ylpeyden kimppuun.
Se ei ollut mitään tavallista ylpeyttä, joka on riippuvainen toisten
mielipiteistä, vaan kaipausta sisäiseen kauneuteen, uskollisuuteen
annettua sanaa kohtaan, tehtyjen sopimusten horjumattomaan
täyttämiseen. Helenalla oli mielessään persoonallisuusihanne, jonka
hän oli luonut pitkän ajan kuluessa ja suurella rakkaudella ja jonka
kaltaiseksi hän alinomaa pyrki kohottamaan oman minänsä. Usein hän oli
tuntenut tämän liian täydellisen, liian vaativaisen kaksoisolentonsa
sanelevan hänen vastauksiaan.
Tänäänkin vastasi kaksoisolento hänen puolestaan.
— Miten kummallinen sinä olet! sanoi Helena. Miksi luulet minun
muuttaneen aikomustani?
Ja näyttääkseen vieläkin päättäväisemmältä hän koetti hymyillä. Tämä
onnistui kuitenkin niin huonosti, että Natalia Borissovna sulki
silmänsä. Mutta mitä hän mahtoi tuolle järkähtämättömälle poimulle,
joka oli ilmestynyt Helenan kulmakarvojen lomaan? Ja mitä mahtoi tämä
itse omalle demoonilleen?
Ja niin jäivät he — huolimatta keskinäisestä kiintymyksestään ja siitä,
että tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen antaa pettää itseään, —
pitkäksi aikaa makaamaan kylki kyljen vieressä, sanomatta sanaakaan.
Onneksi heillä oli suoritettavanaan eräs kiireellinen tilaus. He eivät
olleet vielä milloinkaan työskennelleet niin kuumeisesti. He koettivat
sormiensa nopeutta kiihdyttämällä ja taidokkaita yhdistelmiä keksimällä
kohdistaa kaiken huomionsa nukkien vaatteihin, etteivät ajatukset olisi
askarrelleet heidän omissa asioissaan.
Vähän aikaa se onnistuikin heille, varsinkin Natalia Borissovnalle,
joka oli taiteellisempi luonne kuin sisar ja jota haltioitti raikas,
elävä väri-ilo, mikä vähitellen syntyi hänen käsiensä työn tuloksena.
Mutta Helena nautti yksinomaan mekaanisen työn tuottamasta
jännityksestä. Työn yksitoikkoinen, säännöllinen tahti vaikutti hänen
henkiseen rytmiinsä, viihdytti hänen tuskansa lepoon, otti tapahtumilta
niiden sietämättömän, kohtalokkaan luonteen ja muutti ne eläväksi,
hyväksyttäväksi materiaksi.
Mutta vielä oli jäljellä eräs erityisen arka asia, jonka ajattelemista
Helena karttoi: tapa, millä hän ilmoittaisi uutisen Vassialle. Hänen
oli vaikeaa kuvitella, miten hän reagoisi nuoren miehen välttämättömään
hämmästykseen ja miten hän saattaisi hillitä itsensä. Mutta taaskin
tuli työ avuksi. Juuri siksi, että se oli niin kiireellistä, se antoi
hänelle ajatusaikaa... ajatusaikaa iltaan saakka. Ja siihen mennessä
löytyisi neuvo.
Äkkiä välähti hänen mielessään ajatus, viiltävä ja nopea kuin salama:
eikö Shuvalovin pitänyt tutkia Vassiaa? Silloin hän kenties puhuisi
kihlauksesta — josta Vassia ei vielä tietänyt mitään — kuin aivan
luonnollisesta asiasta! Ehkä hän oli jo ollutkin Vassian luona!
Helena vapisi raivosta ajatellessaan, että nuo muutamat sanat — jotka
olivat käsittämättömällä tavalla päässeet hänen huuliltaan sellaisena
hetkenä, jolloin hänellä ei vielä ollut selvillä, millaiseen vastuuseen
ne saattaisivat hänet, nyt hallitsivat hänen koko elämäänsä, vieläpä
riistivät senkin lyhyen ajatusajan, jonka hän oli luullut voivansa
suoda itselleen. Nyt ei hänellä ollut enää omaa päätösvaltaa, nyt oli
vain toteltava.
Hän nousi koneellisesti ja kokosi huolellisesti kangaspalaset, jotka
tähän saakka olivat suojelleet häntä, ja lähti huoneesta.
Mutta Vassian huoneen ulkopuolelle hän jäi seisomaan neuvottomana. Ei
kuulunut hiiskahdustakaan. Aleksei Dmitritsh ja nuorukainen varmaankin
vielä nukkuivat. Pitikö hänen muitta mutkitta herättää Vassia ja sanoa:
"Olen morsiamenne!" Mutta jos hän menisi pois, saattaisi Shuvalov tulla.
Tätä neuvottomuutta kesti muutamien minuuttien ajan. Helena tunsi, että
hänen sisimmässään oli jo heräämäisillään sokea raivonpuuska, jollainen
sai hänet lapsena takomaan nyrkkinsä verille seinää vasten.
— Minun täytyy saattaa asia päätökseen tai tulen hulluksi, mutisi hän
hampaita purren ja koputti ovelle.
Aleksei Dmitritshin unenpöpperöiset kasvot ilmestyivät ovenrakoon.
Minun täytyy puhua kanssanne hetkinen, sanoi Helena nopeasti. Yksin
teidän kanssanne. Odotan teitä täällä.
Aleksei Dmitritshin tultua käytävään ikuinen päällystakkinsa yllään
selitti nuori tyttö, samalla katsellen häntä omituisen uhmaavasti:
Sanoin eilen toisille olevani Vassian kihlattu. En ole koskaan puhunut
siitä hänen kanssaan. Tahdotteko kertoa sen hänelle ja ottaa selvää
siitä, suostuuko hän? Tulen taas illalla. Älkää sanoko sanaakaan,
kiellän teitä puhumasta.
Helena ei koko päivänä enää istuutunut työn ääreen. Hän ei voinut
istua hiljaa paikallaan, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut
sietää Natalia Borissovnan läsnäoloa. Useita kertoja hän lähti ulos
vallan tarpeettomille ostoksille ja kieltäytyi tulemasta aterialle.
Kellon neljättä käydessä hän lähti venäläiseen teeravintolaan Rue de
Miromesnilin varrelle; siltä hän nimittäin sai useimmat tilauksensa.
Siellä sanottiin hänelle, että — koska liike ei menestynyt yhtä hyvin
kuin aikaisemmin — ainakaan muutamiin viikkoihin ei nukkeja lainkaan
tarvittaisi. Hän kuuli mitä levollisimmin tämän uutisen, joka teki
hänen ja Natalia Borissovnan toimeentulon entistäkin vaikeammaksi.
Sitten hän palasi jalkaisin Passy'hin.
Ja hämärä lankesi yli kaupungin, tämän kaupungin, jonka pelkkä nimi oli
hänelle monien vuosien ajan ollut täynnä kimallusta, tämän kaupungin,
joka lumoaa henkiä ja herättää eloon niin paljon unelmia. Millainen
valossa kylpevä ihmisvirta täyttikään sen kadut, sen avenyet, sen
bulevardit.
Ja hän, Helena, väkevine sydämineen, kauaskurkoittuvine, epämääräisine
ja juuri siksi niin kauneine tulevaisuushaaveineen, hän kiiruhti neiti
Mesureux'n kurjaan täysihoitohan sitoakseen elämänsä köyhyyteen.
Mutta miksi hänen piti ajatella sitä tulevaisuutena, niin lähellä kuin
se olikin? Tulevaisuudessa on aina jotakin aavistamatonta, siis myöskin
pakenemisen mahdollisuus. Mutta eikö se ollutkin jo menneisyyttä? Eikö
hän ollut jo sidottu?
Silloin Helena huomasi, että hänessä eli jälleen sama kurja toive,
jota hän aamulla oli pitänyt niin halveksittavana. Eikä hänellä nyt
enää ollut voimaa torjua sitä. Hänen epätoivonsa vaimensi kaikki
tunnonvaivat Kunpa Vassia olisi kyllin älykäs täysin ymmärtääkseen
tilanteen, kunpa hänellä olisi kyllin paljon luontaista ylpeyttä
hyljätäkseen uhrin, jota hänelle tarjottiin ja jonka täytyisi tuntua
hänestä nöyryyttävältä!
Nyt olisi Helena ottanut Vassian kieltäymyksen riemuiten vastaan.
Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä
tuntui. Tapa, jolla hän oli puhunut asiasta Aleksei Dmitritshille,
teki mahdolliseksi vain yhden vastauksen. Olisiko rakastava nainen
esiintynyt siten? Eikö hän ollut liiankin selvästi osoittanut
vastahakoisuuttaan ja kiukkuaan?
Varmaan Vassia hylkäisi uhrin. Siihen viittasi jo sekin, ettei
nuorukainen ollut lainkaan yrittänyt tavata häntä ennen aikaa, minkä
hän oli määrännyt. Ja jos niin tapahtuisi, silloin olisi elämä taas
hänen edessään avoinna, valtavan riemukaaren tavoin.
Hän joudutti askeliaan. Ja voimatta enää kauemmin odottaa vastausta,
jonka hän aavisti, hän tahtoi nousta autobussiin. Mutta siihen aikaan
päivää olivat ne kaikki täpötäynnä. Huolimatta Rue de Miromesnilin
teeravintolassa kuulemastaan tiedosta hän otti auton — jotakin, mitä ei
ollut tapahtunut kuukausiin.
Täysihoitolaan palattuaan hän, omassa huoneessaan käväisemättäkään,
nousi ylimpään kerrokseen ja astui Vassian huoneeseen viitta ja hattu
yllään.
Nuorukainen oli yksin, koska Aleksei Dmitritshin oli täytynyt mennä
toimitukseensa. Helena oli siitä iloinen.
— Vassiasta tuntuu helpommalta, kun ei ole läsnä todistajia, hän
ajatteli.
Koko päivänä eivät hänen kasvonsa olleet kertaakaan näyttäneet niin
luottavaisilta, niin vapautuneilta.
Miten kaunis te olette, kuiskasi Vassia, ja miten hyvä!
Sinä hetkenä Helenasta tuntui siltä, kuin kaikki elämä olisi hänessä
kuollut. Nuorukaisen ääni ja palvova katse sanoivat liian selvästi sen,
mitä hän ei sanoin uskaltanut lausua. Hän oli kuin onnen musertama.
He olivat satimessa.
Kun Helena jälleen kykeni ajattelemaan, hän ymmärsi olleensa
naurettava. Kuinka hän oli voinut kuvitellakaan, että Vassia hylkäisi
tarjouksen? Epäilemättä hän oli ylpeä, mutta kukapa olisi ylpeä siinä
määrin, että työntäisi luotaan onnensa?
Miten hyvä te olette, toisti nuorukainen, äänessään syvä kiitollisuus
ja rakkaus. Se sai Helenan värisemään niinkuin suuressa häpeässä
väristään.
Vassia veti häntä luokseen, ujosti ja kömpelösti, suudellakseen häntä;
mutta kun Helena näki kasvojensa lähellä tuon liian kalpean ihon ja
tuon surkean, laihan kaulan, jossa aataminomena törrötti terävänä,
hän jäykistyi vaistomaisesti, niin että heikot käsivarret irtautuivat
itsestään.
— Nähkääs, kuiskasi Helena surullisesti hymyillen, en ole laisinkaan
tottunut.
Ja sitten hän alkoi nopeasti, huoneen nurkkaan itsepäisesti tuijottaen,
kertoa yön tapahtumia.
Ruhtinas Ritzin... kuorolaulajattaret... soittaja Samuel Jakovlevitsh
... Oli kuin hän olisi koettanut herättää kaikki nämä kuvat elämään
täyttääkseen niillä huoneen, asettaakseen ne itsensä ja Vassian välille.
Ja siitä hetkestä lähtien vallitsi Helenan ja Vassian kesken ikäänkuin
salainen sopimus: he eivät koskaan puhuneet kihlauksestaan.
Helenalla oli suorastaan ruumiillinen tarve pidättäytyä siitä
puhumasta. Ja Vassia taas oli vaiti hämärästi tuntien, että vain
vaitiolo saattoi pelastaa hänen hauraan onnensa, ehkäpä kasvattaa sen
voimakkaammaksikin.
Siitä hetkestä saakka, kun hän oli isältään kuullut Helenan päätöksen,
oli hän vaistomaisesti karttanut sen ajattelemista. Täytyi ottaa
tapahtuma vastaan sokeasti, niinkuin ihme, jotta häntä ei rangaistaisi
sen raukenemisella; ja mitä tapahtuisikin, hänen täytyisi kuuliaisesti
mukautua nuoren tytön tahtoon. Hänen rakkautensa oli niin luottavainen
ja niin nöyrä ja Helenan pelkän lupauksen vuoksi jo niin suuren suuri,
että hän vaieten salli heidän suhteensa jäävän täysin ennalleen, sen
häntä vähääkään ihmetyttämättä tai loukkaamatta. Hän ei edes kysynyt,
oliko se luonnollista.
Nyt hän näki nuoren tytön joka päivä, vieläpä useita kertoja päivässä.
Joko tuli Helena ompeluksineen hänen huoneeseensa tai meni hän alas
molempien sisarusten luokse pitämään heille seuraa.
Hänen pidättyväisyytensä ja koko hänen olemuksestaan säteilevä
lapsellinen ilo liikuttivat Helenaa. Tämä muuttui yhä hellemmäksi
häntä kohtaan, yhä äidillisemmäksi, eikä Vassia, joka ei milloinkaan
ollut kokenut naisen rakkautta, voinut nähdä eroa Helenan tunteen ja
rakkauden välillä.
Tämä erehdys lujitti hänen luottamustaan ja rauhoitti myöskin Helenaa.
— Koska annan hänelle niin paljon onnea, en kai tee kovin väärin, sanoi
hän itsekseen, ajattelematta, että sitoi itsensä nuorukaiseen päivä
päivältä yhä lujemmin.
Pian saattoi muudan odottamaton tapaus heidät vieläkin lähemmäs
toisiaan.
Nuket eivät enää voineet tuottaa sisaruksille riittävää toimeentuloa;
heidän oli etsittävä muuta työtä. Erään Shuvalovin ystävän —
joka oli lääkäri niinkuin hänkin ja palveli nyt sairaanhoitajana
eräässä Neuillyn sairaalassa — välityksellä heille tarjottiin
sairaanhoitajattaren paikkaa. Natalia Borissovna oli sodan aikana
saanut Punaisen Ristin diploomin. Pitkän epäröinnin jälkeen — uusi
paikka kun riistäisi hänen vapautensa päivän, vieläpä yönkin ajaksi —
hänen oli pakko hyväksyä tarjous.
Sisarusten ero saattoi Helenan ja Vassian kohtalokkaasti lähentymään
toisiaan. Tyttö tottui luottavasti uskomaan nuorukaiselle ajatuksensa,
kaikki nuo tuhannet merkityksettömät asiat, jotka huomaamattomimmin
ja lujimmin sitovat ihmisiä toisiinsa. Vassian läheisyys tuli hänelle
tarpeelliseksi, tuntui hyvältä. Mutta nuorukaisen lähdettyä ei tyttö
enää ajatellut häntä.
Niin kului kolme kuukautta.
Eräänä huhtikuun aamuna, juuri kun Helena oli astumaisillaan Vassian
huoneeseen, hän kuuli sisältä äänen, joka ei ollut pojan eikä Aleksei
Dmitritshin ja joka tuntui tutulta.
Kuitenkin hän hämmästyi nähdessään Feodor Ashkelianin istuvan Vassian
vuoteen reunalla.
— Oletteko jo tullut rikkaaksi siellä pohjoisessa? hän kysyi.
— Olen tullut vain runneltuja käsiä rikkaammaksi, Helena Borissovna,
vastasi ruhtinas hilpeästi. Mutta minä uskon, että Irtitsh on laskenut
oikein. Uskokaa minua, pian hän on todella rikas. Muuten, hänestä
puhuttaessa, hän on antanut minun tehtäväkseni lausua teille hänen
kunnioittavimmat tervehdyksensä sekä sanoa, että hän alinomaa ajattelee
teitä.
— Ja vain siitä syystäkö olette tullut tänne?
— Ei, minä olen lopettanut työnteon hänelle. Tänne olen tullut
_dshigitovkan_ vuoksi.
Hän oli lausunut tuon sanan niin suurella ylpeydellä ja ilolla, ettei
Helena uskaltanut tunnustaa tietämättömyyttään.
Aleksei Dmitritsh tuli hänen avukseen.
— Ruhtinas oli juuri teidän tullessanne selittämässä meille kaikkea,
sanoi hän, ja minä tein muistiinpanoja lehteäni varten. Jatkamme, ellei
se ikävystytä teitä.
— Päinvastoin, mutta sallikaa minun sitä ennen sanoa teille, ruhtinas,
että oleskelu pohjoisessa on tehnyt teille hämmästyttävän hyvää.
Feodorin laihtuneet ja ruskeiksi paahtuneet kasvot säihkyivätkin
todella nuoruutta ja terveyttä, ja ennen kaikkea sitä syvää
yksinkertaisuutta, minkä raskas työ ulkoilmassa antaa. Hän kiitti
Helenaa hymyillen ja kääntyi heti Aleksei Dmitritshin puoleen. Saattoi
huomata, että se, mitä hänellä oli kerrottavana, innosti häntä.
— Tiedätte kai, mitä _dshigit_ tarkoittaa, hän sanoi. Se on meikäläinen
sana, kaukaasialainen, mutta se on tullut myös venäjänkieleen, koska
ei ole mitään muuta sanaa merkitsemään todellista ratsastajaa, joka
tekee hevosineen mitä tahtoo. Nyt on, katsokaas, joukko oikeita
_dshigitejä_ tänne Ranskaan paenneiden kasakoiden joukossa. Jotkut ovat
tarjoilijoina Montmartre'issa, jotkut maanviljelijöinä Gironde'issa,
toiset puutarhurinrenkeinä Nizzassa ja toiset kaivelemassa rautaromua
taistelukentiltä niinkuin minäkin olen ollut. Ja nyt on eräs heidän
entisistä kenraaleistaan saanut aatteen istuttaa heidät jälleen ratsun
satulaan, näyttämään Europalle, mihin he kerran ovat pystyneet. Hän on
tehnyt sopimuksen jonkun impressaarion kanssa, koonnut pojat, jotka
hän tunsi, ja pannut heidät harjoittelemaan. Ja pian me aloitamme
esiintymisemme täällä Parisissa. Jospa tietäisitte, millainen
loistohevonen minulla on, niin ette voisi nukkua kateudeltanne!
Hän hehkui iloa. Mihin keskustelu ohjautuikin, hän palasi alinomaa
esitykseen, jota valmisteltiin. Vähät siitä, että esityksestä
maksettiin ja ettei se ollut tavallista teatterinäytäntöä kummempi.
Olihan se kuitenkin vaarallinen kilvoittelu voimassa ja taitavuudessa!
Ja oliko koko maailmassa mitään jalompaa kuin uljas ratsastaja kauniin
ratsun satulassa? Lähtiessään hän sanoi:
— Ennen _dshigitovkaa_ en enää näe teitä. Harjoituksia, ymmärrättehän.
Polvet, pohkeet ja ranteet täytyy saada oikeaan kuntoon. Lähetän teille
liput. Ja esitysiltana tapaamme.
Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Shuvalov Helenan ja onnitteli häntä:
— Te olette tehnyt ihmeen, hän sanoi. Olen juuri tutkinut Vassian. Hän
voi paljon paremmin. Sellaisilla hermoheikoilla luonteilla on aina
mahdollisuuksia, joita ei osaa aavistaa. Suru voi heidät tappaa, ilo
parantaa heidät.
Nuorukainen oli pettynyt, kun hän sai tietää Helenan jo kuulleen
uutisen.
Minä olisin tahtonut itse ilmoittaa sen teille, hän huudahti. Minun on
kiittäminen siitä teitä! Mutta sanoiko Shuvalov teille myöskin sen,
että minä voin pian tehdä työtä? Eikö? Mikä onni! Tiedättehän, että en
piirrä niinkään huonosti, ja minä toivon isäni ystävien avulla saavani
työtä muotilehtien piirtäjänä. Jos onnistun, ansaitsen hyvin, ja
silloin... — hän loi rukoilevan katseen Helenaan, näki tämän hymyilevän
ja jatkoi yhteen hengenvetoon — silloin voimme kenties mennä naimisiin.
Helena ei vastannut, mutta hymyili edelleen.
Vassian tervehtyminen edistyi edistymistään. Ja kun Feodor lähetti
lupaamansa pääsyliput, voi nuorukainen jo lähteä Helenan mukana
_dshigitovkaan_.
Kun Shuvalov tuli heitä noutamaan, oli heidän päivällisensä vielä
kesken.
— Vahinko, huusi hän, heti matkaan, en tahdo myöhästyä.
Helena ja Vassia ihmettelivät hänen kärsimättömyyttään. Mutta Aleksei
Dmitritsh puolusti lääkäriä.
— Se johtuu siitä, että te kaksi olette vielä liian nuoria, sanoi hän
kääntyen etupäässä Helenan puoleen, äänessään rajaton kiitollisuus,
mikä ei siitä milloinkaan puuttunut hänen tyttöä puhutellessaan. Te
ette voi tietää, mitä se on. Kentaureja, akrobaatteja, paholaisia,
kaikkea samalla kertaa. Minä muistan erityisesti erään _dsigitovkan_,
jonka Uralin kasakat pitivät Orenburgin katedraalin edustalla. Miten
kaunista se oli! Kunpa ei tämänpäiväinen saisi minua kaipaamaan tuota
toista!
— Tulkaa, pian, pian, keskeytti Shuvalov, en ole edes pysähdyttänyt
moottoriani.
Näytelmä esitettiin eräällä valtavalla stadionilla Parisin tullien
edustalla. Kun Helena ja hänen seuralaisensa olivat asettuneet
paikoilleen, he huomasivat, että kolme neljäosaa katsojaparvekkeista
oli tyhjinä. Vassia ja Helena huomasivat kummakseen, että se pahoitti
heidän mieltään. He olivat tulleet esitykseen aivan välinpitämättöminä,
ja nyt he jo tunsivat sen omaksi asiakseen, harrastivat sen menestystä.
Kun he ilmaisivat tämän huomionsa, sanoi Shuvalov heille:
— Se on kansallisylpeyttä, ystäväni, sille ei mitään voi. Katsokaas,
minä olen ollut sosialisti ja uskon vieläkin olevani. Mutta nuo
villit, jotka kohta näemme, — sillä oikeita villejä he ovat — tuntuvat
tällä hetkellä sydämelleni läheisemmiltä kuin kaikki ihmisen ja
proletariaatin oikeudet. Mutta olkaa huoletta. Me olemme tulleet
neljännestä liian aikaisin, ja penkit tulevat kyllä täyttymään, uskokaa
minua. Maailman porvarillisinta kansaa ei huvita mikään muu niin
suuresti kuin sotaisat ja väkivaltaiset näytelmät.
Oli kevätilta, ja ilma oli samalla kertaa kirpeä ja suloinen. Suuret
sähkölamput tuhlasivat stadionille räikeää valoaan, mutta niiden yllä
kaartui pimeys, salaperäisenä, tähtiä kiiluvana. Laajalla kentällä,
jota peitti aivan nuori ruoho, käyskeli iloisesti rupatellen muutamia
miehiä kasakkaunivormussa. Rataa kiertävän aitauksen takaa kuului
näkymättömien hevosten hirnuntaa.
— Tämä kaikki on jollakin tavoin salaperäistä, jollakin tavoin
epätodellista, eikö olekin? sanoi Shuvalov uneksivasti.
Helena näki kevyen väristyksen puistattavan Vassiaa ja kietoi
turkiskauluksensa hänen hartioilleen. Poika salli sen, vaikka hän
olikin värissyt enemmän jännityksestä kuin vilusta; hänestä oli
suloista tuntea olkapäillään esine, jota tyttö oli kantanut.
Tällä aikaa oli Shuvalovin ennustus toteutunut. Vaikka stadion ei
vielä ollutkaan aivan täynnä, oli väkeä kuitenkin läsnä kyllin paljon
täyttääkseen ilman sillä inhimillisen odotuksen jännityksellä, jota
jokainen todellinen näytelmä edellyttää. Muutoin ei Helena enempää
kuin hänen seuralaisensakaan kiinnittänyt enää mitään huomiota
ihmispaljouteen.
Ylimmille penkkiriveille sijoitettu orkesteri kajahdutti äkkiä
fanfaarin ensimmäiset tahdit. Kaikkien silmät suuntautuivat kohti
korkeaa, tummaa aukkoa, josta ratsastajain täytyi saapua kentälle.
Sitten ilmoitti megafonin kaikuva ääni:
— _Dshigitien_ ohimarssi.
Tuli aivan hiljaista, ja pimeydestä, jonka katsoja kuvitteli miesten
ja ratsujen täyttämäksi, kantautui laulun sävelmä, tuskin kuuluva,
ikäänkuin hyvin kaukaa saapuva. Mutta se riitti värisyttämään
venäläisiä. He tunsivat sen. Tämä sotaisa valitus — tulinen ja
puhdas —, joka tulvi yli kentän rytmillisin aalloin, tuli heidän
kotimaastaan. Se voimistui hetki hetkeltä. Nyt eroittuivat huilujen
viiltävät huokaukset, rumpujen mylvintä ja symbaalien rämisevä melu. Ja
sitten astuivat soittajat esiin salaperäisestä aukosta. Katsojajoukko
tervehti heitä pauhinalla, joka teki hyvää Helenan sydämelle. He
olivat kookkaita ja hehkuvan värisissä puvuissa. He marssivat niin
täsmällisin ja kepein askelin kuin heidän oma soittonsa olisi kantanut
heitä. Heidän kintereillään tuli kohortti, kokonaan kasakkapurppurassa.
Pitkät, liehuvaliepeiset tunikat olivat kireät vyötäröltä, mutta
laajenivat rinnan kohdalla, jossa välkkyi kaksi riviä ammuksia.
Joka miehellä oli virheetön ruumis, he marssivat pää pystyssä,
tahdikkain askelin, joustavasti, kuin, tanssien. Heidän asunsa
voimakas väri, kirjailujen ja aseiden loisto, liikkeiden täsmällinen
yhtäläisyys, kaikki heissä uhosi voimaa, lihasten tasapainoa ja
sotilaskansoille ominaista riemua. Heidän jononsa piteni pitenemistään
— karmosiininpunainen käärme, joka kietoi kiemuransa kentän ympärille.
Ja mitä enemmän heitä tuli, sitä kuuluvampi oli askelten töminä, sitä
kiihkeämmäksi voimistui stadionin ilmapiiri.
Äkkiä kääntyi ensimmäisenä kulkeva jättiläinen päin jonoa ja taaksepäin
marssien, yhä säilyttäen tahdin, kohotti kätensä. Aivankuin tämän eleen
herättämänä murtautui laulu leveistä ja voimakkaista rinnoista. Soitto
vaikeni, ja kuuluivat vain ihmisäänet. Ne vaipuivat korkeimmista,
naisellisista sävelistä kumeimpiin ja totisimpiin, mutta kaikki ne
kumpusivat ihmeen sointuvina ihmisuruista.
Se oli Donin kasakkain taisteluhymni. Se oli väkivaltainen, armahtava
ja kohtalokas kuin kuolema. Nekin, jotka saattoivat ymmärtää vain
sävelmän, lumosi laulun kauneus. Mutta kuinka syvästi se tehosikaan
Helenaan ja hänen seuralaisiinsa; sen jokainen sana syöpyi heihin.
Jaloina ja yksinkertaisina niinkuin kansa, joka ne oli luonut,
mutkattomin lausein ne lauloivat lähdöstä kohti Tonavan tasankoja
sankaruuden laista, joka sotilasta velvoittaa, heidän luistaan, jotka
osoittavat heidän tiensä.
Kertosäe, kirkkaampi, taistelun riemun täyttämä, katkaisi tämän tuiman
sävelmän kunnialaukauksen tavoin.
Vassia oli tarttunut Helenan käteen, jota poltti sama kuume kuin
hänen omaansa. Molemmat olivat lumouksen vallassa, häikäistyneitä.
Epäilemättä näytöksessä oli teatteria, epäilemättä oli puvuissa liian
paljon kultaa ja helyjä ja niiden värit liian räikeät, mutta nuoria
se ei ensinkään häirinnyt. Päinvastoin kaikki tuo loisto, kaikki tuo
koreus herätti eloon lapsuuden kuvakirjojen naivit kuvat: Taras Bulban,
Saporogit, tarujen bojaarit.
Ei ollut enää stadionia eikä suurkaupungin harmaata ihmisjoukkiota.
Sankarinäytelmä alkoi elää.
Nyt ilmestyivät ratsastajat. Näiden univormut eivät olleet laisinkaan
samanlaisia, sillä jokainen oli tahtonut kantaa oman heimonsa asua.
Ja he tulivat laajan Venäjän kaikilta seuduilta: Donin ja Kubanin,
Dnjesterin ja Uralin ja Amurin. Ja siniset tunikat ja valkoiset tunikat
ja tulipunaiset tunikat liehuivat ratsujen kapeiden lautasien yllä.
Istuivatko he satulassa hyvin? Sitä ei kukaan olisi voinut sanoa, sillä
he istuivat niin vapaasti, niin satulaan sulautuneina, että näytti
siltä, kuin hevosten ja ratsastajain ruumiit olisivat olleet yhtä.
Etummaisena nähtiin kokonaan mustapukuinen ratsastaja valkoisen tamman
selässä.
Pitkällinen ihailun sorina, joka kohdistui häneen, kulki kautta
penkkirivien, ja Helenan valtasi kummallinen rauhattomuus, kun hän
ajatteli:
— Tuon täytyy olla Feodor.
Ratsastaja joukko ei ollut vielä ehtinyt hänen paikkansa kohdalle,
eikä hän voinut eroittaa tuon mustapukuisen kasvoja, joka veti
puoleensa kaikkien katseet, mutta hän oli varma siitä, että aavisti
oikein. Ja kun mies ratsasti ohi, näytti hän turkislakkinsa alla niin
ylenpalttisen, miltei sietämättömän kauniilta, niin mustan kotkan
kaltaiselta, että Helena ei voinut olla huudahtamatta ihastuksesta.
Tuhat ääntä vastasi hänelle heti. Mutta ruhtinas oli kuullut äänen,
joka tervehti häntä ensimmäisenä. Hän käänsi päätään, tunsi Helenan,
hymyili hänelle silmin ja ratsasti edelleen.
— Millaisia kasvoja, millaisia kasvoja, katsokaa toki, Aleksei
Dmitritsh, mumisi Shuvalov ihailun juovuttamana. Niitähän voisi pelätä.
Hän osoitti ratsastajia, jotka seurasivat Feodoria. Ja vanhan
lehtimiehen täytyi tunnustaa, että hän harvoin oli nähnyt sellaista
kokoelmaa traagillisia kasvoja. Mongoolilaisneniä, petoeläimen
suita, villejä profiileja, rehellisiä, mutta säälimättömiä katseita,
teräksen kaltaisia, — he uhosivat seikkailuille, mielettömälle
rohkeudelle, luontaiselle julmuudelle. Kun näki heidät, niin saattoi
ymmärtää toivottomat hyökkäykset betonisia ampumahautoja vastaan ja
nuo hirvittävät teurastukset, jotka ovat autioittaneet koko Siperian
ja koko Ukrainan. Millaisen verivirran halki nuo miehet olivatkaan
kahlanneet, ennenkuin he näyttäytyivät tällä rauhallisella areenalla.
Shuvalovin uneksiessa tätä kaikkea päättyi ohimarssi. Soittajat,
laulajat ja ratsastajat katosivat verkalleen aukkoon, josta olivat
tulleetkin, ja sotalaulu vaimeni vähitellen, kunnes lakkasi kuulumasta.
— Ohimarssi luonnistui hyvin, sanoi Aleksei Dmitritsh, mutta vaikein on
vielä jäljellä. Tunnustan olevani levoton. Ajatelkaa, niillä on tuskin
ollut aikaa harjoitella hevosiaan.
Kuin vastaukseksi hänelle kajahti radan päästä kimeä ulvonta,
painajaisunen, noitasapatin ulvonta, ja ratsastaja syöksähti pimeästä
esiin nopeasti kuin salama.
Aluksi ei oikein ymmärretty, mistä oli kysymys, sillä hänen satulansa
oli äkkiä tyhjänä. Mutta sitten oivallettiin hänen hypähtäneen
alas satulasta hevosen kiitäessä täyttä laukkaa. Hän teki muutamia
yhtä nopeita loikkauksia kuin hänen ratsunsa ja yhtäkkiä syöksähti
jälleen satulaan hypähtääkseen kohta maahan hevosen toiselle puolen
ja toisti näitä ilmahyppyjä, kunnes ehti radan toiseen päähän. Hänen
kintereillään tuli toinen, jonka ulvahdukset ja syöksyt olivat
vieläkin hurjempia ja huimapäisempiä. Tämä ei ollut edes lopettanut
ratsastustaan, kun esiin syöksyi kaksi ratsastajaa yhtaikaa. He
antoivat ratsujensa laukata rinnatusten, heittäytyen toisen selästä
toisen selkään, syleilivät toisiaan, olivat taistelevinaan, pyrähtivät
ympäri satulassaan, hypähtivät maahan yht'aikaa ja ponnahtivat takaisin
satulaan kuin kaksi palloa.
Tätä villiä leikkiä varten olivat he kaikki riisuneet tunikkansa. Ja
kevyissä venäläisissä puseroissaan he näyttivät vieläkin vapaammilta ja
sotaisammilta.
_Dshigitovkan_ rytmi kiihtyi yhä. Ennätti tuskin käsittää kunkin
yksityisen ratsastajan taitotemppuja, sillä kärsimättömät, toveriensa
huutojen ja yleisön suosion kiihoittamat _dsihigitit_ seurasivat
toisiaan melkein ilman väliaikoja. Pian ei helvetillinen ulvonta enää
riittänyt heille. Yhä syöksähdellen hevosen selästä ja selkään he
tempasivat vyöltään revolverit, ja kiivas ammunta sekaantui heidän
huutoihinsa.
Näennäisestä sekasorrosta huolimatta oli tässä kaikessa
suunnitelmallisuutta, mikä pian tuli näkyviin. Jokainen uusi
ratsastaja oli edeltäjäänsä taitavampi ja ratsasti nopeammalla
hevosella. Joka kerta kävi laukka vaarallisemmaksi, ja joka kerta
kävivät taidonnäytteet ahdistavammiksi. Kaikki katsojat tiesivät, että
sekunninkin herpautuminen tasapainosta, mitättöminkin lihasten virhe
olisi voinut tuottaa kuoleman.
Kahdesti olivat paarinkantajat vieneet kentältä kylkiluunsa taittaneen
ratsastajan, mutta _dshigitovka_ ei pysähtynyt hetkeksikään.
Aukosta, joka tuntui tyhjentymättömältä, ryntäsi lakkaamatta uusia
paholaisia, yhä huimapäisempiä, yhä notkeampia.
Helena ja kaikki hänen seuralaisensa ajattelivat;
— Entä Feodor?
Kummallinen yhteismielle sai vanhan sanomalehtimiehen,
lääkäri-autonkuljettajan, Vassian ja nuoren tytön tuntemaan, että
ruhtinas oli heidän lipunkantajansa. Miksi ei hän näyttäytynyt? Miksi
ei hän ottanut osaa tuohon paholaistanssiin, jonka yksinpä Aleksei
Dmitritshkin tunnusti ennen näkemiään loistavammaksi?
Näytti siltä, kuin _dshigitit_ nyt olisivat kadottaneet koko
itsesäilytysvaistonsa, kuin heidät olisi riivannut jokin heitä
voimakkaampi, ammoisista ajoista periytynyt vaisto — niistä ajoista,
jolloin heidän esi-isänsä, skyytit, kiitivät vihurina äärettömien
arojen halki. Heidän kiljuntansa, heidän vihellyksensä, heidän
yhteensulautumisensa ratsujen kanssa saivat katsojan unohtamaan kentän
rajat; kentaurien tavoin temmeltäen he muuttivat sen lakeudeksi, jolla
ei ollut ikää eikä ääriä ja jonka yli kävi barbaarinen laukka.
Neljäkymmentä ratsastajaa oli pysähtynyt kentän päähän, ja uskottiin
_dshigitovkan_ ensimmäisen osan jo päättyneen, kun Feodor ilmestyi
näkyviin. Koko stadion ymmärsi, että hänet oli säästetty viimeistä
yllätystä varten.
Hän ratsasti esiin hampaat yhteenpurtuina. Käsivarsien ja vartalon
lihakset vavahtelivat mustan puseron alla kärsimättömien käärmeiden
tavoin. Hänen tammansa — muita hevosia paljon jalorotuisempi ja
voimakkaampi — värisi yhtä kuumeisena kuin hän itsekin. Mutta hän
hillitsi sen vielä muutamiksi sekunneiksi antaakseen tulisen kiihkon,
joka sitä kannusti, kohota sietämättömäksi. Äkkiä sai hän sen
hirvittävällä piiskansivalluksella syöksymään eteenpäin.
Se kiiti raivokkaasti. Feodor hypähti radalle, seurasi mieletöntä
laukkaa muutaman askelen verran, hypähti yli salamana etenevän tamman
ja toisti tämän tempun kymmentä ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi.
Ja sitten hän päästi suustaan kiljahduksen, jossa ei enää ollut
mitään inhimillistä, kiljahduksen, johon vastasivat ne neljäkymmentä
ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi. Ja sitten hän sivalsi huotrastaan
käyrän kasakkasapelin.
Kauhu vapisutti katsojien joukkoa. Feodor jatkoi hyppyjään, pää
ylpeästi pystyssä niinkuin hän olisi tahtonut uhmata ihmisiä ja
kohtaloa, ja tällä kertaa hän käytti apunaan vain toista kättään. Oli
kuin musta liekki olisi nuoleskellut valkoisen hevosen kupeita. Hän
oli yht'aikaa kaikkialla: hevosen kaulalla, sen vatsan alla, kupeilla,
lautasilla. Hän näytti valtavilla nyrkeillään vanuttavan ja muovailevan
sitä kuin savea, särkevän kuvia ja aina uudestaan luovan. Ja hänen
miekkansa tuli, joka seurasi hänen kaikkia liikkeitään, leimusi salaman
tavoin.
Vielä viiden metrin päässä aitauksesta jatkui laukka yhtä hurjana.
Helena sulki silmänsä, sillä hänestä näytti varmalta, että ratsastaja
ja ratsu ruhjoutuisivat aitaukseen. Mutta Feodor tarttui äkkiä hevosta
sieraimiin ja istui jälleen satulassa samalla hetkellä, kun juoksija
pysähtyi kauttaaltaan väristen ja uupuneena.
— Me emme tunteneet häntä, huudahti Shuvalov loppumattoman suosion
myrskyn vyöryessä halki stadionin. Miten ahtaalla täällä täytyykään
noista ihmisistä tuntua.
Mutta nyt ryntäsi koko joukko huutaen ja yhteislaukauksia ampuen,
epäjärjestyksessä kentälle Feodorin kintereillä, eikä enää voinut
eroittaa muuta kuin aseiden salamoinnin ja hampaiden välkähtelyn
hurjissa kasvoissa.
Siinä vasta joukko.
_Dshigitovka_ kesti vielä kaksi tuntia. Tuli laulua, soittoa, leikkejä,
joissa ratsastajat, pää ruohikkoa hipoen, täyttä vauhtia kiitäen
poimivat maasta vöitä; tai he muodostivat ihmispyramiidin laukkaavien
hevosten selkään: kolme eri kerrosta kasakoita pysytteli tasapainossa
tovereittensa olkapäillä: tai he suorittivat hyppyjä valtavien
rovioiden yli ja haisivat korventaneilta kuin paholainen.
Ja aina osoittautui muita nopeammaksi, muita hurjemmaksi, muita
taitavammaksi mustapukuinen ratsastaja, joka näytti langenneella
arkkienkelillä.
Kun upeasti pukeutunut katsojajoukko jo hajaantui väristen vaistoista,
joiden olisi luullut siltä jo aikoja sitten kuolleen, sanoi Helena:
— Emme voi poistua onnittelematta Ashkeliania.
— Aivan niin, se on mahdotonta, yhtyi hänen Vassiakin.
Hänen hauras ja kiihtymystä värisevä äänensä kuulosti niin
peloittavalta stadionin eläimellisyyttä uhoavassa ilmassa, että Aleksei
Dmitritsh mutisi:
— Olisi kenties parempi, että palaisimme kotiin, poikaseni. Minun on
mentävä toimitukseen, ja sinä, sinä ole varmaan hyvin väsynyt.
— Ei, pyydän, ei järkevyyttä tänä iltana, huudahti Helena huomaamatta,
että hänen vastauksensa sävy oli ylenkatseellinen.
— Tulkaa mukaan auton luo, sanoi Shuvalov. Minä noudan sitten sankarin.
Muutamien minuuttien kuluttua Feodor saapuikin. Hänen piirteissään
saattoi vielä nähdä ponnistusten jäljet, ja hän toi mukanaan miehen ja
hevosen kuuman hajun.
— Kiitän teitä, ruhtinas, sanoi Helena. En koskaan unohda tätä iltaa.
Kuinka onnellinen Natasha olisikaan ollut!
Feodor katseli häntä hymyillen, ja hänellä oli häipyvä mutta varma
tunne siitä, että se muuri, mikä aina oli estänyt häntä lähestymästä
Helenaa niinkuin muita naisia, oli nyt sortunut.
— Saatan teitä, sanoi hän, sillä myöhemmin ajaa Maksim minut
Montmartre'iin, jossa minun täytyy tavata muutamia niistä pojista,
jotka tänä iltana näitte.
Aleksei Dmitritsh ei uskaltanut huomauttaa, että Shuvalov oli luvannut
viedä hänet toimitukseen. Hän tiesi, että Feodorilla oli sinä iltana
etuoikeus.
Mesureux'n täysihoitolan edustalle saavuttaessa ruhtinas auttoi Helenan
autosta. Tällöin hän kietoi käsivartensa tytön olkapäille ja tunsi
Helenan painautuvan häneen.
Feodor ja _dshigitit_, joiden seuraan Shuvalov oli liittynyt, joivat
aamuun saakka. Siitä huolimatta ei ruhtinas ollut juhlien päättyessä
juopunut. Väkevä, mutta kuitenkin tiedottamaksi jäänyt halu oli
suojellut häntä.
— Minne vien teidät? kysyi Shuvalov, joka ei tuntenut Feodorin uutta
osoitetta.
— Oh, nyt olen rikas ja asun Etoile'in lähellä. Mutta minulla ei ole
lainkaan halua mennä nukkumaan. Minä saatan teitä, ja sitten saamme
nähdä.
He palasivat siis yhdessä täysihoitolaan. Mutta vielä sielläkään ei
Feodor tahtonut erota Shuvalovista.
— Teillä on kai ylhäällä jotakin juotavaa? sanoi hän.
— Tulkaa mukaan, vastasi lääkäri. Katsotaan.
Heidän päästyään huoneeseen katsahti Shuvalov koneellisesti
herätyskelloaan.
— Vain seitsemän, hän sanoi, älkäämme pitäkö liian suurta melua. Voimme
herättää Helena Borissovnan. Hänen huoneensa on lähellä.
— Missä sitten? kysyi Feodor innokkaasti.
Shuvalov kurkottui ulos ikkunasta ja sanoi, osoittaen ruhtinaalle
kolmatta ikkunaa omastaan lukien:
— Tuossa.
Hän alkoi nauraa ja lisäsi:
— Helena Borissovna tottelee kuuliaisesti ohjeitani: tulee nukkua
ikkunat avoimina.
Sitten, huolestuneesti:
— Näyttää siltä, kuin ei minulla olisikaan täällä mitään tarjottavaa
teille. Odottakaapa, käväisen kurkistamassa keittiöön.
Feodor ei ollut kääntänyt silmiään ikkunasta. Hän ajatteli Helenan
katsetta, tapaa, millä tyttö oli painautunut häneen. Se oli ollut
vain silmänräpäys, mutta hän oli kuitenkin tuntenut tuon aistillisen
värähdyksen... tuon eläimellisen kutsun. Hänen katseensa harhaili
seinää pitkin. Hänen ja Helenan huoneen välillä oli kapea uloke,
katonräystäs. Helena mahtoi nukkua parhaillaan, runsas, paksu tukka
hajallaan.
Kauan jälkeenpäin kertoi muudan maitopoika, että joku mustapuseroinen
ja mustahousuinen mies oli kiipeillyt niinkuin kissa Mesureux'n
täysihoitolan seinää pitkin. Kukaan ei uskonut häntä. Mutta tuona
aamuna näki Helena Feodorin tulevan sisään hänen ikkunastaan, ja se oli
aivankuin levotonta unta.