VIII.

Kun Shuvalov palasi keittiöstä, jonne hän oli mennyt katsomaan

Feodorille jotakin syötävää, ja tapasi huoneensa tyhjänä, ei hän

ihmetellyt kovinkaan suuresti. Hän arveli, että alkoholin ja valvonnan

hermostuttama ruhtinas ei ollut malttanut odottaa hänen paluutaan, vaan

äkillistä päähänpistoaan noudattaen lähtenyt harhailemaan jonnekin

muualle.

Shuvalov söi aamiaista filosofisen tyynesti, veti verhot ikkunan

eteen ja nukkui. Koska hän oli sangen säntillinen mies, hän nousi

jalkeille samaan aikaan kuin muulloinkin, aamun sarastaessa, pukeutui

huolellisesti ja lähti totutulle kävelyretkelleen bulevardeille.

Palatessaan täysihoitohan hän tapasi Aleksei Dmitritshin ja Vassian,

jotka olivat juuri aloittaneet ateriansa. Shuvalov istuutui heidän

pöytäänsä ja kysyi:

— Entä Helena Borissovna? Ettekö tänään odotakaan häntä?

— Emme, sanoi Aleksei Dmitritsh nopeasti ja niin luonnollisella äänellä

kuin suinkin. En usko hänen ennättävän palata aterialle.

Shuvalov ei kiinnittänyt tähän vastaukseen erityistä huomiota; hän

alkoi keskustella vanhan sanomalehtimiehen kanssa tavalliseen tapaansa.

He eivät olleet samaa mieltä mistään asiasta. Aleksei Dmitritsh oli

vanhan hallitusmuodon kannalla, mutta lääkäri sitävastoin syytti

keisaria ja hovia kaikista mullistuksista, jotka vuoden 1917 jälkeen

olivat järkyttäneet Venäjää.

Kumpikaan ei koskaan selviytynyt keskustelusta voittajana, molemmat

kun olivat varsin oppineita miehiä ja yhtä taitavia väitteilijöitä.

Todistelun tulisuus, loppumattomat poikkeamiset aiheesta, joihin

heidän henkensä rikkaus heidät houkutteli, — se vei heidät niin kauas

Mesureux'n täysihoitolasta ja heidän koneellisista tehtävistään, että

he rakastivat näitä väittelyjään enemmän kuin mitään muuta.

Mutta sinä iltana esitteli vanha sanomalehtimies aatteitaan ja

muistojaan ilmeisen haluttomasti. Hän piti kaiken aikaa silmällä

Vassiaa koettaen kuitenkin tehdä sen nuorukaisen huomaamatta. Hänen

vastauksensa jäivät sentähden laimeiksi. Keskustelu lamaantui ja

lakkasi huvittamasta Shuvaloviakin. Lopulta tämä ei voinut olla

huudahtamatta:

— Tänään te ette ole vähääkään mielenkiintoinen, Aleksei Dmitritsh.

Ette ollenkaan kaltaisenne.

Vanhus käännähti aivankuin paljastetuksi joutuneena, mutta ei

kuitenkaan kyllin nopeasti; Shuvalov huomasi levottoman katseen, jonka

hän oli luonut poikaansa. Silloin vasta pani lääkäri merkille, ettei

Vassia syönyt mitään ja että hermostunut nytkähtely kouristi hänen

otsaansa.

— Mutta teillähän ei ole tänään ensinkään ruokahalua, sanoi Shuvalov,

ettekä näytä juuri hyvinvoivalta. Ettehän vain aikone lopettaa

toipumistanne, josta minä olin jo niin ylpeä, vaikk'ei se ollutkaan

minun ansiotani? Mikä teitä vaivaa?

Kun nuori mies punastui hiukan, jatkoi Shuvalov nauraen:

— Ahaa, minä ymmärrän. Jumalani, miten vaatelias te olette jo ennen

avioliittoa!

— Ei, ei, älkää uskoko sitä, minä pyydän, tohtori, vastasi Vassia

kiihkeästi? Kukaan muu ei kunnioita toisen vapautta enemmän kuin minä.

Mutta Helena on ollut poissa koko päivän, ja minusta tuntuu... minusta

tuntuu...

— Lapsellista! keskeytti Shuvalov. Hänellä on varmaan ollut jotakin

tärkeää toimitettavaa eikä hän tahtonut ennen lähtöään häiritä teitä

eikä Aleksei Dmitritshiä. Hän tiesi, että isänne menee myöhään levolle.

— Niin, sehän on luonnollista, vahvisti vanha sanomalehtimies. Sen minä

sanoin sinulle heti, poikaseni. Ashkeliani on noutanut hänet.

— Mitä? huudahti Shuvalov. Kenen te sanoitte hänet noutaneen?

— Ruhtinaan, vastasi Aleksei Dmitritsh tohtorin hämmästyksestä

kummissaan.

— Milloin?

— Hyvin varhain, sanoi minulle neiti Mesureux.

— Se ei ole mahdollista... tai sitten...

Shuvalov vaikeni äkkiä, sillä hän oli kohdannut Vassian laajentuneiden,

liian loistavien silmien katseen. Hän jatkoi kerkeästi:

— Minun piti vain sanoa, että on uskomatonta, miten paljon Feodor

jaksaa, siinä kaikki. Te, Aleksei Dmitritsh, siis väitätte, että

Stolypin...

Hän ei voinut jatkaa. Vassian vapiseva käsi kosketti hänen käsivarttaan.

— Te tiedätte jotakin, tohtori, kuiskasi nuorukainen.

— Mitä ihmettä minä tietäisin?

Vassia liikahti kärsimättömästi ja sanoi käskevällä äänellä:

— Pyydän teitä kunnian miehenä kertomaan minulle sen, minkä tiedätte.

— Mistä hitosta tuo miehekkyys? ajatteli Shuvalov Vassian hentoja

kasvoja katsellen.

Mutta hänen täytyi vastata. Hän teki sen niin varovaisesti kuin suinkin

saattoi, kertoi yöstä, jonka hän oli viettänyt Feodorin seurassa,

heidän tulostaan täysihoitolaan ja ruhtinaan katoamisesta. Mutta hän ei

maininnut mitään katseesta, jonka ruhtinas oli luonut Helenan ikkunaan.

— Luultavasti hän meni johonkin läheiseen kahvilaan, jatkoi Shuvalov,

ja tuli sitten tapaamaan minua. Mutta kun minä nukuin, meni hän

tietenkin tervehtimään Helenaa, joka on aina aikaisin jalkeilla; sitten

he poistuivat yhdessä. Siinä kaikki.

— Neiti Mesureux, vaivaisin teitä silmänräpäyksen, sanoi Vassia

vastaamatta tohtorille.

Ja kun vanha neiti oli tullut heidän pöytänsä ääreen, kysyi poika:

— Oletteko nähnyt tänään ruhtinasta.

— Olen kyllä, vastasi neiti Mesureux kummastuneena.

Hän tuli kuutta käydessä herran seurassa (hän nyökäytti Shuvaloviin

päin) ja lähti ennen yhdeksää neiti Helenan kanssa.

— Ettekä sillävälin nähnyt hänen menevän ulos?

— Näin, mutta vain kolmeksi minuutiksi. Hän kävi ostamassa jotakin

syötävää. Helenan huoneesta löysin koko joukon herkkuja. He söivät

varmaan yhdessä aamiaista. Te olette kaikki vallan hassuja tänään.

Hän meni menojaan. Oltiin kauan ääneti. Aleksei Dmitritsh katsoi

Shuvaloviin rukoilevasti.

— Te olette todella typerä, Vassia, noine kyselyinenne, huudahti

tohtori. Mitä tuo kaikki on todistavinaan?

— Kas, siinä se, jotakin täytyy todistaa, sanoi nuori mies tuskaisella

äänellä.

Voimanpurkaus oli tyystin näännyttänyt Vassian. Hän oli lyyhistynyt

kokoon kasvot velttoina, ikäänkuin runneltuina; hän ei piitannut

sydämensä epäsäännöllisistä lyönneistäkään, tuosta vahingoittuneen

koneiston jyskytyksestä, jota hänen ei ollut tarvinnut kuulla enää

viikkokausiin.

Shuvalov ja Aleksei Dmitritsh koettivat selittää hänelle, että

Feodor ja Helena olivat tunteneet toisensa kauan, että elämä samassa

täysihoitolassa oli lähentänyt heitä toisiinsa, että kaikki tänä aamuna

tapahtunut oli vallan luonnollista tovereiden kesken, mutta Vassia

ei kuunnellut heitä. Hän oli aina lapsuudestaan saakka niin tottunut

olemaan onneton, ettei hänellä ollut sitä itsepintaisen toivon kilpeä,

joka suojelee useimpia muita ihmisiä tuskan rynnäköiltä.

Lopulta hän nousi ja virkkoi isäänsä tai Shuvaloviin katsomatta :

— Helenan ei olisi pitänyt... ei olisi pitänyt. Minä en ole koskaan

pyytänyt häneltä mitään. Miksi siis tämä kihlaus? Miksi?

Ja kun hänen huulensa alkoivat lapsellisesti vavahdella, hän poistui.

Huomenna te ymmärrätte, miten tuhmaa tämä kaikki oli, huusi Shuvalov

hänen jälkeensä.

Seuraavana päivänä Vassia kuuli neiti Mesureux'lta, että Helena oli

käynyt maksamassa laskunsa ja että hänen huoneensa oli nyt vapaana.

— Minä tiesin sen kyllä, sanoi nuorukainen pudistaen päätään vanhuksen

tavoin.

Siitä saakka olivat Aleksei Dmitritshin päivät raskaita kuin

kivenjärkäleet. Tuo vanha painajainen, jonka Helena oli joksikin aikaa

karkottanut pakosalle, palasi taas. Vassia ei enää noussut vuoteeltaan,

ja hänen voimansa riutuivat silminnähtävästi hetki hetkeltä. Mutta

tällä kertaa tuli vielä lisäksi jotakin kauheampaa, jota vastaan

taistelemaan Aleksei Dmitritsh oli voimaton ja joka oli viedä häneltä

järjen: pojan synkkä ilo nopeasti lähestyi lähestyvän lopun johdosta.

Aikaisemmin oli Vassia pahimpienkin sydänkohtausten aikana kaikin

voimin koettanut salata tuskansa. Hänen kasvoillaan kuvastui aina

hellyys isää kohtaan ja halu elää. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi

tullut tunnottomaksi niin rakkaudelleen kuin kärsimyksilleenkin.

Hän ei enää edes lukenut. Hän näytti vain — katse sisäänpäin

kääntyneenä ja päivä päivältä kalpenevat huulet yhteenpuristuneina —

alinomaa tarkkailevan sitä tuhoa, mitä tauti hänen ruumissaan teki.

Kevät teki illat pitemmiksi ja kiihoittavammiksi.

— Tehdäänpä nyt pieni yritys, pyysi Aleksei Dmitritsh joskus. Pukeudu,

käväistään puistossa asti. Sehän on niin lähellä, ja sinä voit nojata

minuun. Olen varma siitä, että virkistyt kohta, kun tulet hiukan ulos.

Tämän alati turhan pyynnön viimeiset sanat olivat vain verukkeita.

Uuden iskun nujertamana oli Aleksei Dmitritsh käynyt lapsellisen

taikauskoiseksi. Hänen aivonsa, vielä muutamia päiviä sitten selkeät ja

varmat, olivat menettäneet arvostelukykynsä. Kaikessa hän näki enteitä.

Ja varsinkin erästä asiaa hän seurasi pelokkaalla toivolla.

Heidän ikkunansa oli siihen pieneen, neliskulmaiseen hiekkakenttään

päin, jota neiti Mesureux nimitti puutarhakseen. Siinä kasvoi puu,

joka entisaikaan, ennenkuin joutui rakennusten piirittämäksi, oli

varmaan ollut hyvin elinvoimainen. Mutta sitten, kun korkeita taloja

kohosi sen ympärille, kun tiili- ja sementtimuurit asettuivat ilman

ja valon tielle, puu alkoi vähitellen kuihtua. Ja Aleksei Dmitritsh

oli ajatellut itsekseen, että jos sen kuolleihin oksiin, joiden

ylimmät haarautumat kohosivat hentoina ja kuihtuneina aina hänen

ikkunaansa saakka, puhkeisi pieninkin lehti, pieninkin nuppu, niin

Vassia pelastuisi. Ja joka aamu kurkottui Aleksei Dmitritsh katselemaan

Mesureux'n täysihoitolan mehutonta puuta sydämessään aina sama harras

rukous epämääräiselle mutta kenties armahtavalle jumalalle.

Mutta kuinka kevät säteilikin ympäristössä, neiti Mesureux'n vanhaan

taloon sen elvyttävä mahti ei yltänyt; puutarha pysyi pimeän kaivon

kaltaisena, eikä puun oksiin, joiden Aleksei Dmitritsh uskoi voivan

ennustaa, ilmestynyt minkäänlaista elämän merkkiä.

Niin kului viikko. Vassia heikkeni heikkenemistään. Shuvalov, jonka

apuun turvauduttiin tuon tuostakin, tyytyi lausumaan epämääräisiä

rohkaisuja. Ei hän eikä kukaan muukaan olisi voinut tehdä mitään tuon

elimistön hyväksi, joka oli jäänyt lapsuuden aikana aliravituksi ja

jonka veren liiallinen kärsimys oli heikentänyt. Ei todella kukaan,

nyt ei edes se nainen, jonka nuoret, julmat kädet ensin olivat tehneet

ihmeen ja sitten sen tuhonneet.

Shuvalovin mielestä oli ratkaisu jo niin peruuttamaton, ettei Vassia

enää lääketieteellisessä mielessä herättänyt hänen harrastustaan.

Aleksei Dmitritsh oli kyllin selvänäköinen ymmärtääkseen sen. Ja ettei

hänen olisi tarvinnut yhä uudestaan lukea julmaa totuutta Shuvalovin

silmistä, hän vältti neuvottelua lääkärin kanssa. Lehdessä suostuttiin

siihen, ettei hänen tarvinnut toistaiseksi tulla toimitukseen, vaan

hän sai kirjoittaa artikkelinsa kotona. Ja niin hän pysytteli sisällä

Vassian luona.

Tuli äänettömiä tunteja, sillä sairas kieltäytyi itsepintaisesti

puhumasta. Pitkiä, mykkiä tunteja, jotka Aleksei Dmitritsh vietti

sairasta kädestä pidellen, katse elottomana. Tuon tuostakin hän nousi;

hänelle tuli vastustamaton halu mennä ikkunan luo. Hän loi katseen

puuhun, palasi ja istuutui Vassian vuoteen viereen. Siinä hän viipyi,

kunnes hänen oli aika ryhtyä työhön.

Tämän ajan Aleksei Dmitritsh tunsi vaistomaisesti, kellon tarkkuudella,

yksinpä silloinkin, kun hän oli hämärien unelmiensa valtaan vaipuneena.

Hänellä ei ollut suotta takanaan neljääkymmentä sanomalehtimiesvuotta.

Kenties onkin vain vanhoilla näyttelijöillä ja vanhoilla sotilailla

yhtä uskonnollinen ja mekaaninen käsitys ammatistaan kuin niillä

miehillä, jotka ovat tottuneet valmistamaan lehtensä määräminuuteiksi,

puristettuaan tämän maailman melskeen muutamiksi palstoiksi. Ja

kun Aleksei Dmitritshiä kutsui se veretön ja kituvakasvuinen

emigranttilehti, joka kuitenkin oli hänen lehtensä, päästi hän irti

Vassian sormet, istuutui repaleiselle sohvalleen, asetti mustepullon

ja paperia tuolille sohvan viereen (huone oli niin pieni, ettei siihen

mahtunut pöytää) ja alkoi kyyryisenä kirjoittaa.

Mutta aiheet, joita muinoin Venäjällä tuli tulvimalla ja nopeasti

kohta kun kynä vain kosketti paperia, oli nyt työläästi ammennettava

vähävetisestä lähteestä, joka toisinaan uhkasi tyyten ehtyä. Jo jonkin

aikaa oli Aleksei Dmitritsh tämän vaikeuden voittaakseen turvautunut

viiniin. Tavallisesti oli pari lasia riittänyt. Mutta sitten kävi niin,

että kohta, kun hän kumartui papereittensa yli, tuli hänen mieleensä

vastustamattomasti puu, joka ei milloinkaan alkanut viheriöidä. Ja

tämän ajatuksen karkoittaakseen hänen täytyi kaksinkertaistaa jopa

kolminkertaistaa annoksensa, ja pian hän tarvitsi kokonaisen pullon

saattaakseen uupuneet aivonsa työskentelemään.

Ensimmäisinä päivinä vanha sanomalehtimies ei uskaltanut juoda Vassian

nähden. Hän meni nopeasti alas keittiöön ja pyysi määrän, minkä

tarvitsi. Mutta viinin elvyttävä vaikutus ei kestänyt kauan, ja Aleksei

Dmitritsh tunsi usein kesken artikkelin kirjoittamisen, miten hänen

päänsä kävi kauhistuttavan tyhjäksi. Silloin hänen täytyi uudestaan

juosta keittiöön ja pyytää ihmettelevältä palvelustytöltä lasi toisensa

perästä. Vihdoin hän vei pullon mukanaan päällystakkinsa suojassa ja

kätki sen sohvansa alle kuin varas. Ja kun hänelle tuli tarve juoda,

hän veti pullon salavihkaa esiin ja kyykistyi miltei lattiaan saakka,

niin että Vassia ei näkisi häntä, ja vei pullon huulilleen.

Huomasiko poika hänen lapsellista sotajuontaan? Näkikö hän, että tylsä,

surkea humala hunnutti hänen isänsä silmät kostealla kiillolla aina

samoina päivän tunteina? Kukaan ei olisi voinut sanoa, paniko Vassia

tämän merkille. Mutta eräänä iltana, kun toukokuun tuuli koski liian

kipeästi Aleksei Dmitritshin rintaan, hän pyysi arasti: "Sano minulle

jotakin, poikani, en voi kestää enää äänettömyyttä", vastasi poika

vain: "Sinullahan on vielä onnesi, isä. Jos minä voisin juoda, niin

olisi helpompaa..."

Samana lauantaina, jona Helena oli voinut _Samovarin_ omistajan

ennakkona antamilla rahoilla maksaa Feodorin laskun, joi Aleksei

Dmitritsh tavallista enemmän. Ja työnsä päätettyään hän — sen sijaan

että olisi tapansa mukaan istuutunut Vassian vuoteen viereen — meni

ikkunan ääreen. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että hän juuri sinä

päivänä näkisi kuihtuneen puun alkavan jälleen viheriöidä, eikä hän

tahtonut jättää katsomatta ensimmäisten silmujen puhkeamista.

Siinä hän oli jo seisonut aivan hievahtamatta kokonaisen lunnin, kun

ovelle koputettiin. Vallan varmana siitä, että koputtaja saattoi

olla vain neiti Mesureux, ei Aleksei Dmitritsh vastannut koputukseen

eikä kääntänyt katsettaan ikkunasta kuullessaan naisen askeleiden

lähestyvän. Mutta äkkiä lävisti hänen sydämensä Vassian huuto. Kauhun

ja hulluuden huuto.

— Isä, isä, huusi nuori mies. Se on hän.

Aleksei Dmitritsh oli kuin eläimen harppauksella asettunut poikansa

ja Helenan väliin. Tyttö oli peräytynyt ovelle saakka ja tuijotti

molempia miehiä aivan jäykistyneenä, aivan kalpeana. Isä ja poika

olivat tarttuneet toistensa käsiin, ja tästä vapisevasta ryhmästä uhosi

niin syvä ja vihamielinen tuska, ettei Helena edes yrittänyt ryhtyä

taistelemaan sitä vastaan. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät

voineet päästää ilmoille äännähdystäkään.

— Hänen täytyy mennä pois, hänen täytyy mennä pois, huusi Vassia. Hän

tekee taas minulle pahaa. Hänellä ei ollut oikeutta...

Sitten hänen hengityksensä salpautui, ja hän vaikeni. Aleksei Dmitritsh

päästi hänen kätensä ja lähestyi nuorta naista.

— Kuuletteko! sanoi hän käheästi.

Hän työnsi Helenan käytävään, lukitsi oven ja asettui taas ikkunan

ääreen.

Kun neiti Mesureux näki ohikulkevan Helenan kasvot, mumisi hän

itsekseen:

— Herra siunatkoon! Pojan loppu tuli.

Hän nojautui jotakin huonekalua vastaan, että ei olisi kaatunut. Hän

oli tosin monet kerrat nähnyt mustaloimisten hevosten pysähtyvän ovensa

edustalle, mutta ei vielä koskaan viedäkseen pois niin nuoren taakan.

Neiti Mesureux ei erehtynyt paljon: muutamia tunteja myöhemmin Vassia

kuoli.

Samana päivänä ilmoitti Helena Feodorille, että sairaalalasku oli

kokonaan suoritettu ja etteivät he enää tulisi näkemään toisiaan.

— Siihen minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi ruhtinas. Mutta

tietäkää, että kaikki rahat, mitä milloinkaan ansaitsen, että nämä

käsivarret kuuluvat teille. Jo koko elämäni ajan.

Helena ei edes kuunnellut häntä. Ja hän lähti sairaalasta ilmoittamatta

siitä Natalia Borissovnalle. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa

niin kauhistavan vapaa. Feodor oli vapauttanut hänet Vassiasta. Nyt

vapautti Vassia hänet Feodorista. Ei enää mitään sidettä, ei mitään

velvollisuuksia ketään kohtaan, ei häntä itseäänkään. Helena oli

kypsynyt Terhania varten, _Pigalia_ varten.