Nähdessään Helenan tulevan ulos Mesureux'n täysihoitolasta hypähti
Shuvalov istuimeltaan, avasi auton oven ja auttoi nuoren tytön autoon.
— Täydellinen, hieno autonkuljettaja, sanoi hän syvään kumartaen.
— Liiankin hieno, huomautti Helena. Aiotteko harjoittaa ammattianne tuo
suurenmoinen päällystakki yllänne?
— Hiiteen koko ammatti tänä yönä! Annan itselleni lomaa.
— Mutta miten on teidän laitanne, Maksim? Te, muutoin niin järkevä
ihminen!
— Olen suunnattoman iloinen tavattuani Anton Irtitshin. Vanhan ystävän,
joka matkustaa taas huomenna pois. Olen päättänyt, että en enää eroa
hänestä ennen junan lähtöä. On ilo katsella häntä. Hän on venäläinen,
mutta oikeaa lajia, ei surkea niinkuin me älymystön jäsenet. Niin
kauan, kun on olemassa hänen kaltaistaan väkeä, ei Venäjä joudu
perikatoon, tapahtukoon mitä tahansa.
Mies puhui, puhui, toinen jalka auton likasuojuksella. Helena tunsi
hänen harrastuksensa yleisiin asioihin ja arveli, että hän voisi
puhella vielä kauankin tuossa asennossa.
— Ettekö usko, että voisitte selittää tuon kaiken minulle paljon
paremmin ravintolassa? kysyi tyttö.
— Olette aivan oikeassa.
Shuvalov oli juuri sulkemaisillaan oven, kun hän äkkiä muutti mielensä
ja kysyi:
— Eikö teistä olisi hauskempaa istua edessä, minun vieressäni? Raikas
ilma tekee hyvää, uskokaa minua.
Helena ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan Shuvalovin
autuaan-iloisia kasvoja.
— Kiitos, hän sanoi, minun on aivan hyvä näin.
— No, sitten saatte nähdä, mihin nämä kärryt pystyvät kirurgin käsissä.
Helena tuskin huomasikaan mielettömiä hypähdyksiä ja kaarroksia,
joita Shuvalov pakoitti autonsa tekemään. Huolimatta valoista, jotka
lisääntyivät sitä mukaa kuin lähestyttiin Place Pigalle'ia, huolimatta
yhä suuremmasta pauhinasta, johon tämä huvitustehdas heidät kietoi, oli
nuori tyttö yhden ainoan ajatuksen vallassa: hän oli sitonut itsensä
Vassiaan.
Hän ei tosin ollut antanut mitään suoranaista lupausta. Hän tunsi
kuitenkin selvästi, että hänen äänensä sävy, hänen katseensa, hänen
koko käytöksensä oli nyt sitonut hänet sairaaseen paljon lujemmin kuin
yhteisten lukutuntien keskustelut siihen saakka. Mutta miten sitonut?
Läheiseen ystävyyteen, alttiiseen sisarusliittoon? Sellaiseksi hän
sen tunsi. Mutta hän oli kyllin rehellinen tunnustaakseen itselleen,
että se kiihkeä tapa, jolla hän oli paljastanut tunteensa, siten
rauhoittaakseen Vassiaa, oli johtanut tämän harhaan. Ja Vassia
rakasti...
Kun auto pysähtyi, tuli ovea avaamaan valkohapsinen, ryhdikäs vanha
mies, kasakantakki yllään.
— Tehkää hyvin, madame, tätä tietä, hän sanoi ranskaksi hyvin
kohteliaasti, mutta ei millään tavoin matelevasti.
— Mihin sinä asetut? Jotta voisin huutaa sinua, kun tulee hyvä
kyydittävä?
— Tarpeetonta, tuumi Maksim. Tänään kyyditsen itseäni.
Hän meni odottavan tytön luo. Ennenkuin he menivät yhdessä sisään,
Shuvalov sanoi:
— Sallikaa, Helena Borissovna, minun esitellä teille ystäväni amiraali
Andrejev.
Osoittamalta mitään ihmettelyä kumarsi vanhus Helenalle ja suuteli
hänen kättään. Ja sitten hän asettui taas kylmälle paikalleen oven
edustalle.
Tämä kohtaus tuotti Helenalle mielipahaa, joka yhä lisääntyi
heidän astuessaan saliin. Eteisvartijalla, puhelimenhoitajalla,
käskyläispojilla, kukkaismyyjättärillä — kaikilla oli liian hienot
kasvot ja liian sulava ääni noihin toimiin.
Helena ei ollut vielä milloinkaan käynyt sellaisessa huoneistossa.
Taloudelliset huolet, uurastuksen väsymys ja jonkinlainen vaistomainen
kainous olivat näihin saakka pidättäneet häntä sellaiseen menemästä,
ja jos hän olikin nähnyt omien kansalaistensa keskuudessa hirmuista,
täydellistä kurjuutta, niin ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt
sen kantavan palvelijanpukua. Vasta paljon myöhemmin hän oli oppiva
tuntemaan sen tyynen arvokkuuden, mikä useasti piili sellaisenkin
valepuvun alla.
Lieneekö tämä ensimmäinen vaikutelma vakio muisto Vassian kanssa
käydystä keskustelusta aiheuttanut sen, että sali ei tuntunut Helenasta
miellyttävältä; hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella sitä,
sillä Feodor tuli kohta häntä vastaan ja vei hänet lasien ja kukkien
peittämän pöydän luo.
— Miten me teitä kaipasimme, Helena Borissovna! hän huudahti. Kun te
ette ole läsnä, on Anton Irtitsh mykkä. Näette, että me olemme saaneet
jo paljon aikaan, jatkoi hän kahta tyhjää shamppanjapulloa osoittaen,
mutta tämä on kuitenkin vasta alkua.
— Pieni, vaatimaton alku, säesti Shuvalov, johon raikas tuuli tuntuikin
ajon aikana tehneen vallan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli
toivonut.
Helena kävi yhä alakuloisemmaksi. Hänen oli selvin päin liityttävä
pöytäkuntaan, jonka alkoholi oli jo saattanut pois tasapainosta, — ja
sellainen on aina epämiellyttävää. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän
päihtyneitä, yksinpä hänen sisarensakin, kaikki paitsi Irtitsh, joka
koko ajan tarkasteli häntä kirkkaalla, syvälle tunkevalla katseellaan.
— Juo nopeasti lasillinen, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna, sinä et
tiedäkään, miten hyvää se tekee.
Helena totteli, ei niinkään paljon siksi, että olisi halunnut juoda,
kuin siksi, että tahtoi päästä ystäviensä tilaan. Ja koska hän ei ollut
tottunut juomaan, niin kaunis, jalo, jäänkylmä viini petti hänet. Hän
kuumeni, hän alkoi nauraa.
— Täällä on aika hauskaa, sanoi hän luotuaan silmäyksen seiniä
koristaviin mattoihin.
— Eikö olekin? huusi Teodor.
Feodorin kasvot loistivat. Menneisyys ja tulevaisuus olivat kadonneet.
Hän oli taas siinä, mihin hän kuului, missä hänen olisi pitänyt saada
aina olla: säihkyvässä valossa, ympärillään kasvoja, jotka nauroivat
hänelle ja joille hän vuorostaan antoi oman riemunsa ylenpalttisuuden.
Siten tai ratsun satulassa; mikään muu ei soveltunut hänelle.
— Odottakaapa, odottakaapa, saatte nähdä, että iloa riittää, hän
jatkoi, ystävämme, juutalainen, sanoi minulle, että orkesteri aloittaa
kohta soiton. Ja sitten tulee kuoro, ja sitten tanssijattaria,
kotimaisia.
Eräs jo vanheneva nainen astui pöydän luo väkinäisesti hymyillen.
Hänellä oli käsivarrellaan joukko nukkeja, joita hän tarjosi Feodorille.
— Naisillenne, hän sanoi.
— Paljonko? kysyi Feodor.
— Kolmesataa frangia kappale.
Sehän on mieletöntä, kuiskasi Natalia Borissovna ruhtinaan korvaan.
Emme me niitä tarvitse. Me teemme itse yhtä kauniita. Ehkäpä ne ovatkin
meidän omiamme.
Ashkeliani ei kuunnellut häntä. Ruhtinas oli jo saavuttanut sen
huumauksen tilan, jossa hänelle tuotti suorastaan aistillista iloa
heittää rahansa hyödyttömiin, mielettömästi, ja koska hän tänään
tuhlasi viimeisiä rahoja, jotka omisti, sekaantui hänen iloonsa
epämääräistä kohtalokasta uhmaa.
— Antakaa minulle kaksi, hän sanoi myyjättärelle. Maksettuaan hän
nauroi kauan.
— Minulla ei ole enää edes niin paljon, että voisin maksaa ensimmäiset,
pullot, hän sanoi. Kiltti pikku Maksim, me juomme tänä iltana minun
autoni...
Nämä sanat selvittivät Shuvalovin. Hän työnsi luotaan lasin, jota
viinuri juuri täytti, ja selitti:
— Älkää luulkokaan, ruhtinas Ashkeliani. Minä maksan sen, mitä jo on
juotu, ja sitten lähdemme pois.
Heikkotahtoinen Ashkeliani olisi kenties taipunut Shuvalovin
päätökseen, ellei Anton Irtitsh olisi nyhjäissyt häntä kyynärpäällään
ja sanonut:
— Olette siis shakkimatti, vai mitä, ruhtinas? Kun ollaan köyhiä, on
parasta mennä nukkumaan.
Feodor kiristeli hampaitaan mitään vastaamatta. Hänen kasvoillaan
kuvastui itämainen julmuus.
— Maksim, hän mylvi, ojentakaa minulle kätenne, haluan kiittää hyvistä
sanoistanne.
Shuvalov totteli nauraen. Feodor puristi hänen kättään.
— Voi, älkää enää! huusi Shuvalov. Tiedättehän hyvin, että nyrkkinne
ovat rautaa.
Ruhtinas puristi yhä lujemmin, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään.
Lääkäri ähkyi.
— Päästäkää toki käteni irti, pyydän. Tehän muserratte sen luut.
— Rahat, sanoi Feodor.
— Mitä? sanoi toinen ymmärtämättä.
— Rahani.
— Te haluatte... Tällä tavalla? Sehän on raakaa. Ei mistään hinnasta.
Lyhyt naurahdus saattoi Ashkelianin pedonhampaat välkähtämään
sekunniksi näkyviin, ja äkkiä tiukkeni jälleen Shuvalovin käteen
tarttuneiden ruuvipihtien puserrus. Tuska sai kyyneleet kihoamaan uhrin
silmiin...
— Te olette peto, mutisi hän hampaittensa välistä; hän oli purrut
leukansa lujasti yhteen, ettei olisi huutanut. Mutta estäkää toki häntä
murskaamasta kättäni. Minähän vastustan hänen omaksi hyväkseen. Antt...
Helena, oih! (Hänestä tuntui, kuin hänen ranteensa olisivat palaneet
sietämättömässä tulessa) ottakaa setelinne ja kuolkaa sitten
nälkään.
Vapaalla kädellään hän veti rahat esiin ja heitti ne pöydälle.
— Maksim Maksim, sanoi ruhtinas hilpeästi, sinun täytyy rakastaa minua
suuresti, koska kestit noin kauan.
Shuvalov oli noussut. Mutta Irtitsh pidätti häntä.
— Et kai jätä minua, rakas Maksim, sanoi hän. Jumala tietää, milloin
taas näemme. Ja mitä tulee tuohon pikku rangaistukseen, tyhmän autosi
vuoksi menetin kuusi työmiestä, jotka olisivat vastanneet painoaan
kultaa.
Huolimatta kivusta, joka yhä kirveli hänen sormiaan, Shuvalov alkoi
nauraa.
— Ah, vanha peijakas, sanoi hän jälleen istuutuen, sitä vartenko sinä
usutitkin hänet minun kimppuuni?
Nyt oli Feodorin jo mahdotonta istua hiljaa paikallaan. Olisi voinut
sanoa, että rahat polttivat hänen käsiään. Hän huusi yliviinurin,
tilasi kuusi pulloa samalla kertaa, kutsutti Samuel Jakovlevitshin,
soitatti tällä kolme romanssia perätysten ja tunki sitten väkisin
rahaa viuluniekan taskuun. Ja sitten hän tarjosi shamppanjaa kaikille
musikanteille ja niille viinureille, joiden kasvot häntä miellyttivät.
— Kaikilla pitää tänään olla juhla, toisteli hän, enemmän päihtyneenä
omasta kiihkostaan kuin viinistä. Kaikille hyvää uutta vuotta!
Äkkiä näytti jokin ajatus häntä syvästi järkyttävän, ja hän sanoi
vakavasti:
— Ystäväni, jos meille tulee huono vuosi, niin on se meidän omaa
syytämme. Mehän olemme unohtaneet suudella toisiamme.
Kun tuli Helenan vuoro, kurotti tämä kasvonsa nopeasti Shuvalovin ja
vielä nopeammin Irtitshin suudeltavaksi. Mutta Feodor, jonka tämä ilta
oli saattanut ylenpalttisen huuman valtaan, kohotti hänet kevyesti
ilmaan ja puristi hänet rintaansa vasten. Sitten painautuivat ruhtinaan
huulet Helenan kaulaan. Syleilystä vapautuessaan oli tyttö aivan
jäykistynyt.
Mitä hämäriä tunteita hänessä liikkuikaan?
Jälkeenpäin hänestä tuntui, että tuo syleily, miltei yli-inhimillisen
voimakas, ja tuo raikas suu olivat ikäänkuin vastavaikutuksena,
sydäntäkouristavan rajusti, kutsuneet hänen mieleensä Vassian kuvan.
Hän oli hävennyt tuntemaansa mielihyvää ja tahtonut selvästi näyttää
kaikille sairasta kohtaan tuntemansa hellyyden. Mutta usein hän mietti,
eikö hän ollut pelännyt itseään ja koettanut löytää turvapaikkaa.
Mutta miten lieneekin ollut, hän sanoi hiljaisella ja ikäänkuin
hypnoosin värittömäksi muuntamalla äänellä:
— Haluan sanoa teille kaikille, että olen juuri mennyt kihloihin
Vassian kanssa.
Kaikkien silmät suuntautuivat häneen tutkiakseen, tekikö hän heistä
pilaa, mutta hänen kasvonsa olivat niin ankarat, että ei kukaan,
ei edes Natalia Borissovna, uskaltanut lausua ihmettelyään tai
paheksumistaan. Feodor yksin ei näyttänyt hämmästyneeltä. Tänä
juhlapäivänä tuntui kaikki hänestä luonnolliselta. Eikö jokaisella
ollut oikeus tuhota elämänsä juuri oman mielensä mukaan? Ja mitä
syvempään ja mielettömämpään tuhoon syöksyttiin, sitä enemmän hän
iloitsi.
— Hyvä, oikein hyvä, rakas Helena Borissovna, huusi, hän, se, että
olette tehnyt sellaisen päätöksen tänään, tuottaa teille onnea. Hei,
shamppanja juoskoon jokena tämän kihlauksen kunniaksi. Ja musiikki
soikoon. Paljon, paljon onnea teille, Helena Borissovna.
— Kiitos, minä en juo enempää, sanoi Helena kuivasti.
— Lenotshka, tule luokseni, pieni rakkaani, pyysi Natalia Borissovna.
Ja molemmat sisarukset alkoivat puhella hiljaa keskenään. Anton Irtitsh
katseli heitä kauan ja sanoi Shuvaloville:
— Minä en ole tuhlari, mutta minä antaisin paljon saadakseni tietää,
mitä tuossa päässä liikkuu.
— Hän siis herättää sinussa suurta harrastusta?
Ilmeisestikään Irtitsh ei vastannut Maksimin kysymykseen, vaan lausui
oman salaisen ajatuksensa kuvatessaan:
— Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä.
Vähitellen olivat pohjois- ja etelä-amerikkalaiset sekä muutamat
venäläiset täyttäneet salin. Feodor tervehti kahta seuruetta.
— Mistä he saavat rahaa? hän kuiskasi tunnettuaan erään etevän
asianajajan, joka oli työttömänä, ja erään perikatoon joutuneen
tehtailijan.
— Rakas ystävä, vastasi Irtitsh hiljaa, he varmaankin haluaisivat
tietää saman teistä.
Hän osoitti pullopatteria, joka peitti heidän pöytänsä. Mutta Feodor ei
kuunnellut häntä enää.
— Ei, en erehdy, todellakin hän, sanoi Feodor tarkastellen noin
nelikymmenvuotiasta, pitkää, solakkaa, sileäksiajeltua miestä, joka
meni orkesterin luo.
Hän nousi paikaltaan huutaen:
— Misha, Misha Ritzin!
Toinen hätkähti, astui muutaman askeleen kohti pöytää, josta huuto oli
kuulunut. Feodor säntäsi häntä vastaan puolitiehen, syleili häntä ja
toisteli autuaan tylsämielisenä:
— Misha, Misha, miten tämä on mahdollista? Minullehan sanottiin, että
sinut on ammuttu.
— Rauhoitu, hurjimus, etkö sinä tiedä, millaiset lihakset sinulla on.
Sinä runtelet paidanrinnustani ja selkärankani.
— Tule, tule pian, istu, kerro. Natalia Borissovna, Helena Borissovna,
paras ystäväni, ruhtinas Michel Ritzin.
Se oli eräs Venäjän jaloimpia nimiä. Ruhtinas kantoi sitä hyvin, vaikka
hänen hiuksensa olivatkin jo ohentuneet ja kasvonsa hiukan kuihtuneet.
— Muistatko vielä metsästysretkiämme ja baccarat-pelejämme klubissa?
kysyi Feodor säteilevän iloisena. Sinä menetit vielä enemmän kuin minä.
Mutta kerro, kerro. Ei, juo ensin lasillinen. Tässä... puhu nyt!
— Mutta minulla ei ole mitään kerrottavaa, rakas ystävä. Minun
on käynyt aivan samoin kuin sinun, lukuunottamatta sitä, että
lähtösatamamme ja matkareittimme eivät ole kai olleet samat.
Arkangelissa englantilaiseen laivaan, Lontoossa hetken aikaa,
Berliinissä kauemmin ja neljätoista päivää täällä.
— Ja joka ilta jossakin yöravintolassa, eikö totta? Eläköön, sinä et
ole muuttunut, Misha!
Ritzin hymyili väsyneesti.
— Joka yö, hän sanoi. Kyllä, mutta ei siten kuin sinä ajattelet.
— Nainen?
— Kaikki naiset.
— Oletko sairas?
— En vähääkään, rakas ystävä, ainoastaan tanssittaja, niin, niin,
ravintolan tanssittaja. Aloitin Berlinissä, mutta sitten toimittivat
ystäväni minulle paikan Parisissa, ja täällä on parempi.
Hän puhui sellaisella luontevuudella, että oli mahdotonta päätellä,
oliko se todellista vaiko teeskenneltyä.
— Mitä, onko tuo aivan totta?
— On kyllä, siksi minä pyysin, että et rypistäisi paidanrinnustaani.
Onhan tämä ammatti yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Sitä harjoitetaan
siistissä asussa ja naisten kanssa, jotka myöskin enimmäkseen ovat
hyvin pukeutuneita. Loistoeläin, hyvä ystävä. Täytyy elää siitä ja
auttaa heitä elämään. Ja sinä, miten on sinun laitasi?
— Kallis veljeni, sanoi Feodor luoden silmäyksen pulloihin, luulenpa,
että tässä tehdään selvää minun viimeisistä ammuksistani.
— Ja sitten?
Ashkeliani teki epätietoisuutta ja huolettomuutta osoittavan eleen.
— Voin ehkä tehdä sinulle palveluksen, sanoi Michel Ritzin. Odotahan.
Hän viittasi luokseen Samuel Jakovlevitshin.
— Sanoppa minulle, hän kysyi, tuleeko Sherehidze vielä tänne?
Muusikkeri vastasi:
— Sinähän tiedät, että hänen amerikattarensa ei salli sitä. Hän on
mustasukkainen.
Feodor säpsähti kuullessaan viuluniekan sinuttelevan hänen ystäväänsä.
Mutta toinen jatkoi aivan luontevasti, kasvot uurteisina ja silmät
tyhjinä:
— Siis, rakas Feodor, on paikka vapaana kaukaasialaisten tanssien
esittäjälle. Tanssiminen on teillä kaikilla verissä, ja minä muistan,
että sinä olit klubissa kuuluisa lezginkastasi.
Ashkeliani ei osannut salata tunteitaan.
— Luulenpa, että olet hullu, hän sanoi. Minäkö ottaisin paikan
yöravintolasta tullakseni juutalaisten sinuttelemaksi!
Ritzin kohautti olkapäitään.
— Siitä asiasta voisin puhua sinulle paljonkin, sanoi hän väsyneesti.
Huomaan, että olet vasta alokas emigrantiksi.
Hän kääntyi Helenan puoleen:
— Haluatteko tanssia, madame? hän kysyi. Vaikkei teillä olisi
haluakaan, suostukaa kuitenkin. Teette siten minulle palveluksen.
— Tuo koskee sydänjuuriin, sanoi Irtitsh hitaasti.
Heidän tanssiessaan astui saliin muutamia naisia kirjavissa puvuissa
ja kirkuvanväriset huivit päässä. Heidän kasvonsa olivat surulliset ja
poissaolevat.
— Meidän kuoromme, sanoi Ritzin; se ei ole huono.
Hän mainitsi sen jäsenet: eräs paroonitar, eräs entinen operettitähti,
eräs lääkärinrouva, eräs nuori tyttö, jonka vanhemmilla oli Moskovassa
ollut kilpa-ajohevosten talli.
— Ja paljonko he ansaitsevat? kysyi Helena, jonka kurkkua kuristi.
— Kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen frangiin yöltä. Sitäpaitsi he
saavat osuutensa juomarahoista.
Paikalleen palattuaan nuori tyttö istui kauan vaiteliaana, kuoroa
katsellen. Äkkiä hän painautui sisartansa vasten ja sanoi tuskan
täyttämällä äänellä:
— Natasha, Natasha, lähtekäämme kotiin.
— Kyllä, rakkaani. Tämä kaikki on todella liian surullista.
Tuhlattuaan viiniin, lauluihin ja kalliisti maksettuihin tansseihin
viimeistä centime'iä myöten kaiken, mitä omisti, kohtasi Feodor aamulla
kello seitsemän aikaan Anton Irtitshin muutamassa pienessä kahvilassa.
Hän sanoi aivan juopuneena ja tolkuttomana:
— Anton Ivanitsh, te tarvitsette työmiehiä, ottakaa minut.
— Sovittu, vastasi toinen tyynesti. Mutta ettekö usko, että teille
olisi ollut edullisempaa tulla mukaan liikekumppanina?
Shuvalov saattoi heidät kolmannen luokan vaunuun. Ja vasta junan
lähdettyä liikkeelle huomasi Feodor olevansa smokingissa.
Hän alkoi nauraa ja nukahti.