IV.

Kun Vassia kuuli Helenan lupaavan tulla ylös hänen luokseen, hän

säteili ilosta. Hän ei ollut laisinkaan odottanut mitään sellaista...

Helena oli niin kaunis sinä iltana. Ja hän saisi Helenan yksin

itselleen. Porrasaskelmien — jotka hän tavallisesti laski yksitellen —

lukumäärä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut niin pieneltä; koskaan

eivät portaat olleet tuntuneet niin kevyiltä nousta.

Mutta tuskin hän oli tullut huoneensa ovelle, kun hänen ihmeellinen

lumouksensa vaihtui mielipahaksi, joka miltei lähenteli kauhua. Helena

ei ollut milloinkaan käynyt heidän luonaan. Sensijaan oli hänen

tapanaan mennä Helenan neuloessa tämän luo lukemaan ääneen kirjoja,

joita he molemmat rakastivat. Miten hän voisi ottaa Helenan vastaan

tässä kauheassa huoneessa, johon varjostimeton sähkölamppu loi räikeää

ja epäterveellistä valoaan?

Kaikkialla oli vanhoja esineitä, puoliksi kirjoitettuja paperiarkkeja.

Pesutelineellä spriikeittimen vieressä oli suuria rasvaläiskiä ja

kamferttiruisku. Miten köyhää, surullista ja vastenmielistä kaikki

olikaan. Vassiasta tuntui siltä, kuin hän ei olisi milloinkaan ennen

nähnyt tätä huonetta. Siitä uhosi vanhan, epäsiistin ukon, kurjuuden ja

sairauden haju.

— Mitä hän tästä ajatteleekaan? Mitä hän tästä ajatteleekaan?

Tämä kysymys, jota hän tuhannesti toisteli, yhä kiihkeämmin, yhä

villimmin, kidutti häntä ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Hän

koetti säälimättömimmästi kuvitella sen vaikutelman vastenmielisimpiä

puolia, minkä tuo nuori tyttö saisi hänestä ja hänen isästään.

Ja äkkiä Aleksei Dmitritshin kasvot menettivät kaiken sen, mikä oli

olemassa vain hänelle, Vassialle; hän näki ne sellaisina, jollaisina

muiden täytyi ne nähdä. Kauniit kasvot, totisesti herpautuneet,

voimattomat — ja kellahtavat hiukset!

Hän ymmärsi ajattelevansa kehnoja ajatuksia, mutta tunsi olevansa

kykenemätön karkoittamaan niitä. Niin. Tuo punainen, veltto juopon

nenä, lerppuvat sukat ja kaikki muu...

Hänet valtasi julma tunne, jota hän ei elämässään milloinkaan unohtanut

ja joka sai hänet aina, milloin hän sen muisti, ähkymään häpeästä

ja itseinhosta; mutta tuona hetkenä se täytti hänet kokonaan: hän

ylenkatsoi isäänsä. Koko Aleksei Dmitritshin äidillisyys, koko hänen

hellyytensä oli unohtunut sen epäjärjestyksen ja sen vanhuudenhajun

vuoksi, jonka nuori tyttö pian huomaisi.

Kirkkaampana hetkenä Vassia oli käsittänyt, että vain hänen voimakas

tunteensa Helenaa kohtaan sai hänet kieltämään isänsä. Mutta hän ei

voinut enää nähdä selvästi sieluunsa. Hän oli onneton, kurja, täynnä

halveksuntaa itseään kohtaan. Eikä hän säästänyt mitään eikä ketään, ei

edes Helenaa. Se raivo, jolla hän oli mustannut isänsä kuvaa, kääntyi

tyttöön sillä aikaa, kun hän kuumeisesti kokosi rääsyjä ja papereita,

heitti ne nurkkaan ja peitti sanomalehdellä.

— Mahtaako hän tullakaan? ajatteli poika, myöntämättä itselleen,

että olisi antanut paljon, jos tyttö ei olisi pitänyt lupaustaan.

Niin, kyllä hän tulee, epäilemättä hän tulee, hänhän väittää, että

hän aina pitää sanansa. Mutta vain sentähden, yksinomaan sentähden.

Tuon almun hän on antanut minulle vain päästäkseen minusta. Aivan

varmaan häiritsin hänen iloaan. Jo pelkän asuni vuoksi, — tämän kurjan

päällystakin, näiden tohveleitteni.

Tämä ajatus tunkeutui häneen poran tavoin, sietämättömällä kivulla: hän

painoi kädellään suonenvedontapaisesti rintaansa jatkaen yksinpuheluaan

yhä kiihkeämmin:

— Ja milloin hän aikoo tulla? Hän sanoi viiden minuutin kuluttua. Hän

on jo valehdellut. (Vassiasta tuntui jo kuluneen äärettömän pitkä aika

siitä, kun hän oli tullut huoneeseensa.) Ehkä saan odottaa tunnin tai

vielä enemmän. Ja se on luonnollista, heillähän on niin hauskaa siellä

alhaalla. Hän ei ajattele, että minä odotan, että jokainen silmänräpäys

salpaa hengitystäni... Hän ei ole milloinkaan ollut sairas. Vieläkö hän

laulaa? Ei, en kuule mitään. He pelkäävät, että minä tulisin takaisin.

Mitäpä huvia sairaasta olisi kenellekään. Kun vain eivät säälisi

minua. Voi, kunpa eivät, sitä minä en siedä... Enkä sitäkään, että he

kohtelevat minua kuin lasta. Minä lähden alas. Minä sanon sen heille,

sanon.

Hänen tavallinen hermokohtauksensa ei ollut enää kaukana, kun hän

kuuli käytävästä kevyitä askeleita. Vassia riisui päällystäkin yltään,

aivankin se olisi polttanut häntä, ja ryömi vuoteeseensa.

Kun Helena astui sisään höyryävä teekuppi kädessään, tutkisteli nuori

mies palavin silmin hänen kasvojansa ilmettä.

— Hän osaa hillitä itsensä, ajatteli Vassia sarkastisesti, eikä näytä

vastenmielisyyttään. Mutta minä tunnen hyvin, että hän ajattelee vain

sitä, miten pääsisi takaisin toisten luo. Hän voi kernaasti lähteä, hän

voi lähteä, en aijokaan pidättää häntä täällä.

— Tässä teenne, sanoi Helena. Haluatteko, että autan teitä? Olette

varmaan väsynyt.

— Ei, kiitos, tulen toimeen yksin, en ole sairas.

Ellei Helenan olisi ollut niin luontaisen helppoa hillitä itseään,

ei hän olisi voinut peittää hämmästystään. Miten epäystävällisiä

olivatkaan Vassian sanat ja äänensävy, vaikka nuorukainen tavallisesti

oli niin huomaavainen, kohtelias ja sävyisä! Mutta sitten hän tuli

ajatelleeksi tuota hullunkurista pukua, jossa hänet oli alhaalla

yllätetty. Ja, itsekin ylpeänä, hän antoi Vassialle anteeksi, että tämä

vielä kärsi siitä.

— Mutta enhän minä pidäkään teitä sairaana, hän sanoi hilpeästi. Sen te

tiedätte hyvin.

— Minä en tiedä mitään, mutisi Vassia hampaittensa lomasta, en muuta

kuin että olen täällä kaikkien taakkana.

— Älkää, rakas Vassia, rauhoittukaa nyt. Kaikkihan rakastavat teitä.

Vassia toivoi, että hän olisi lisännyt: "ja surkuttelevat teitä",

mikä olisi antanut hänelle tilaisuuden päästää kaiken katkeruutensa

valloilleen. Mutta Helena tyytyi vain etsimään tuolia istahtaakseen.

Kun hän ei sellaista löytänyt, hän istuutui Aleksei Dmitritshin

sohvalle. Sen jouset kirahtivat valittavasti.

— Ei erityisen pehmeä, yritti nuori mies pilailla. Mutta isäni on

tyytyväinen siihen. Kun kerran olette niin ystävällinen, että olette

tullut tänne, voinette myöskin sietää sohvan epämukavuutta pari

minuuttia.

Kun tyttö ei vastannut mitään, vaan katseli häntä syvin ja rauhallisin

silmin, käänsi Vassia päänsä poispäin ja oli puhuvinaan itsekseen:

— Kun Anja tulee tervehtimään minua, hän ei pelkää istua sängyn

laidalle. Hän on hyvin suloinen, hän Anja, niin avomielinen, niin

luonnollinen, että heti saattaa lukea hänen ajatuksensa.

Helena oli yhä vaiti, mutta hänen kapeat, suorat kulmakarvansa

vetäytyivät kevyesti kokoon. Hänen esiintymisensä saattoi Vassian

hämmingin valtaan. Mihin hintaan tahansa hän tahtoi välttää

hiljaisuutta, joka — niin hänestä tuntui — saisi Helenan yhä enemmän

häntä halveksimaan. Sentähden hän kysyi:

— Oliko juhla onnistunut?

Helena arveli, että nuoren miehen hermostuneisuus oli ohi ja että nyt

saattoi syntyä luonnollinen keskustelu. Hänen närkästyksensä hävisi.

Hän sääli tuota onnetonta poikaa. Helena rakasti hänen moraalista

puhtauttaan, hänen koskemattomuuttaan ja hellää pidättäväisyyttä, jota

hänen esiintymisensä tavallisesti osoitti.

— Juhla epäonnistui kerrassaan, vastasi Helena sydämellisesti. Shuvalov

oli tuonut mukaansa jonkun peräti kummallisen henkilön, oikean kulakin

[rikastunut karkea talonpoika]. Mutta hän oli niin tomppeli, että

turmeli minun koko iloni.

— Älkää millään muotoa vaivautuko minun takiani, huudahti Vassia

pisteliäästi.

Mitä te oikein tarkoitatte? mutisi Helena kummastuneena.

— Ymmärrän kyllä, että te vain tahdotte säästää minua. Minulle, joka

olen viettänyt uudenvuodenaattoa tässä viheliäisessä häkissä, te ette

mielestänne voi kertoa, miten hauskaa teillä on ollut; ja vaikka te

teeskentelettekin hyvin, näen, että teillä on vain yksi ajatus: pian

takaisin sinne!

Helena ei hievahtanutkaan, vaikka kiukku ja sääli kuohuivat

hänen mielessään. Häntä loukkasi julmasti se, että Vassia niin

itsepintaisesti epäili hänen jokaista sanaansa ja liikettään, vaikka

hän oli koko illan kärsinyt siitä, että Vassia oli yksin ja surullinen,

ja vaikka hän oli ilolla ja vilpittömässä mielessä tullut hänen

luokseen. Mutta samalla hänelle selvisi, että Vassia eli sellaista

mieletöntä hetkeä, jolloin sairaat koettavat vyöryttää kuormansa koko

maailman hartioille.

— Ja minä ymmärrän teidät hyvin, jatkoi onneton julman itsepäisenä,

ikäänkuin epäoikeudenmukaisuuden ja vihan pyörteeseen joutuneena. En

ole hauska, en kaunis enkä elegantti. Ei kukaan muu kuin isäni voi

sietää minua. Vain me kaksi olemme luodut ymmärtämään toisiamme.

Äkkiä Helena nousi. Hän teki sen aivan vaistomaisesti keskeyttääkseen

Vassian puheen. Pojan ääni ja katse ennustivat, että hän olisi alkanut

pilkata Aleksei Dmitritshiä. Sellaisia muistoa ei saanut jäädä heidän

kahden välille. Vassia ei olisi milloinkaan antanut sitä anteeksi

itselleen.

— Minä luulen, että läsnäoloni on teille tänä iltana vain pahaksi,

sanoi Helena ystävällisesti. Lienee parasta, että menen taas alas.

— Vain veruke, mutisi Vassia.

Mutta Helena laski aivan hiljaa toisen kätensä hänen huulilleen

hivellen toisella hänen otsaansa. Kämmenet olivat raikkaat, sormet

kevyet, elävät. Miten ihmeellistä mielihyvää ne tuottivatkaan

Vassialle, miten lempeästi ne hälvensivätkään raivoisan, tuhoavan

pyörretanssin hänen aivoistaan. Hän tunsi olevansa vapautunut, heikko

ja nöyrä.

— Voi, minä rukoilen teitä, älkää menkö, hän huokasi. Hän tarttui

Helenan käsiin, puristi ne omien polttavien kämmentensä väliin, painoi

äkkiä päänsä niitä vasten, ja tyttö tunsi hänen kyyneltensä kostean

lämmön.

— Miten saatoinkaan puhua teille sillä tavalla? kuiskasi poika

kohottamatta päätään. Miten saatoinkaan? Antakaa minulle anteeksi,

unohtakaa. Olin aivan suunniltani, olin ilkeä. Minä ajattelin... voi,

jospa tietäisitte. Minusta tuntui, että te tunsitte minua kohtaan

ylenkatseellista sääliä, että olin teille vastenmielinen... Ja sitten

tämä huone... ja meidän kurjuutemme...

— Riittää, jo pikku Vassia... miksi kidutatte itseänne?

— Ei, ei, teidän täytyy saada se tietää. Olen mustannut teitä

mielessäni, raastanut teidät alas, ja se koskee minuun kovin. Puhuin

äsken Anjasta, se ei ole totta, en välitä hänestä vähääkään! Hän nauraa

aiheettomasti ja lörpöttelee. Kun sitävastoin te... Minä tarvitsen

teitä. Voi, jos olisin terve, jos voisin ansaita elatukseni, niin

minulla olisi teille paljon sanottavaa.

Helena katseli kapeaa niskaa, joka nytkähteli liikutuksesta, hän

kuunteli poikamaisesti änkytettyjen sanojen ääntä, joka tuntui valuvan

hänen sormiensa lomitse. Ja hänet valtasi jonkinlainen syvä murhe,

ikäänkuin hän olisi ottanut kannettavakseen hyvin raskaan mutta hyvin

jalon taakan.

— Te siis luulette, kysyi hän hitaasti, että sairaus tai köyhyys

voisivat säikyttää minua?

Vassia kavahti äkkiä istualleen ja katseli häntä suu raollaan,

kykenemättä ajattelemaan mitään.

Kiivas koputus ovelle havahdutti pojan tuosta lumouksesta.

— Sisään, sanoi hän koneellisesti.

Tulija oli Shuvalov.

— Tulen ryöstämään teidät, Helena Borisovna, selitti hän.

Vassia huomasi heti, että Shuvalovin silmät olivat liian loistavat ja

että hän puhui liian kovalla äänellä.

— Ryöstämään minut? kysyi nuori tyttö. Ettekö siis jääkään tänne?

— Tännekö? Kaikki toiset ovat jo Montmartre'illa, mutta ei tahdota

jatkaa juhlaa ilman teitä. Minulla on määräys ottaa teidät mukaan,

vaikkapa väkisin, jos vastustelette.

Hän alkoi nauraa meluavasti ja lisäsi:

— Älkää välittäkö, vaikka olenkin vähän tuulessa. Saivat minut juomaan.

Eikä minulla ole heidän tottumustaan.

Helena epäröi. Hänen katseensa kääntyi Vassian äkkiä kalvenneista

kasvoista Shuvaloviin. Hän ymmärsi, että tämä oli siksi juopunut, että

panisi mieluummin toimeen skandaalin kuin sallisi hänen jäädä kotiin.

— Hyvä, minä tulen, hän sanoi vältellen sairaan katsetta.

— Tiesin sen heti, kuiskasi poika niin masentuneesti, että se koski

Helenaan kipeämmin kuin kaikki hänen pilkkansa.

Tyttö sanoi Shuvaloville:

— Pankaa autonne käyntiin, minä tulen heti.

Miehen lähdettyä hän kysyi arasti:

— Ettehän ole pahastunut minuun, Vassia, ettehän? En voinut kieltäytyä.

Näittehän itse, millaisessa tilassa hän oli.

Hänen muutoin niin lujan äänensä epävarmuus liikutti nuorukaista,

mutta tämä ei kuitenkaan voinut estää katkeruutensa viimeistä ripettä

purkautumasta ilmoille:

— Pahastunutko teihin? hän sanoi. Ja millä oikeutuksella? Se, mitä

teette, on vain luonnollista. Valoa, musiikkia ja ihmisiä, jotka ovat

paljon hauskempia kuin minä.

— Mitä ihmisiä? Shuvalovin olette nähnyt, ja tuo toinen, josta puhuin

teille, on minusta vastenmielinen, niinkuin jo sanoin.

— Mutta siellä on myöskin ruhtinas Ashkeliani. Hän on kaunis, hän...

erittäinkin tänä iltana, smokingissa.

Nuo sanat liikuttivat Helenaa. Niissä paljastui niin yksinkertaisesti

lapsellinen, saavuttamaton toive.

— Kuulkaa nyt tarkkaan, rakas pikku Vassia, sanoi hän pakoittaen pojan

katsomaan suoraan silmiinsä. Te tiedätte että en koskaan valehtele. Nyt

minä sanon teille, että — Natashaa lukuunottamatta — ei ole ketään,

joka olisi minulle niin kallis kuin te. Ja nukkukaa nyt. Älkääkä olko

mistään huolissanne.