Venäläisten uudenvuodenateria oli katettu: kangaspäällysteiset
nojatuolit odottivat jo vieraita pöydän ympärillä. Eräälle tuolille oli
neiti Mesureux sijoittanut valtaisan paketin, jonka ruhtinas Ashkeliani
oli antanut hänelle lähtiessään itse pukeutumaan.
— Ei vielä ketään, tiesinhän sen, Natalia Borissovna huudahti. Enkö
ollut oikeassa, Lenotshka, enkö? Niin, tiedän kyllä, mitä aiot sanoa:
että on parempi itse odottaa kuin antaa toisten odottaa. Tule, että
saan suudella sinua, olet tänä iltana niin suloinen, rakkaani.
Helena Borissovna nojautui sisareensa: mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
irroittautua syleilystä, pani Natalia käsivartensa hänen olkapäilleen,
osoitti vanhaa peiliä, jossa heidän kasvonsa kuvastuivat aivan
lähekkäin, ja sanoi miettiväisesti:
— Katsohan, miten toisenlainen sinä olet kuin minä! Eikö ole samalla
kertaa levottomuutta herättävää ja ihanaa, että kaksi ihmistä, jotka
ovat samaa lihaa ja verta, voivat olla niin erilaisia?
Helena katseli kauan vanhemman sisarensa piirteitä. Peilikuvan
etäisyys ja himmeähkö päivänvalo saivat niiden alituisen ilmevaihtelun
näyttämään entistäkin merkitsevämmältä. Mikä ihmeellinen, melkein
peloittava kyky rakastaa ja nauttia, säteilikään noista pienistä,
valkeista, kesakkoisista, kapeista ja laihoista kasvoista. Lakkaamaton
antautuminen ihmisten, maisemien, asioiden lumoukselle oli uurtanut
niihin jo ryppyjä! Mikä haaveksunta noilla kalpeilla huulilla,
noissa suurissa silmissä, jotka olivat liian kirkkaat ja melkein
kuin harhanäkyjä näkevät! Kuinka niissä oli voinut pysyä tuo avoin
ja luottava katse kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, kaikkien
pettymysten jälkeen, kaiken sorruttua? Helena painoi sisartaan hellästi
itseään vasten.
— Niin, me olemme hyvin erilaisia, hän sanoi. Sen pahempi minulle.
Hänen äänensä ei ollut, niinkuin sisaren, aina eloisa ja herkkä,
vaan hyvä ja tumma. Kun hän puhui, hän tuskin avasi huuliaan. Hänen
kauniissa ruumiissaan ja hänen kasvoillaan oli aina tämä rauha.
— Vaikene toki, Lenotshka! huudahti Natalia Borissovna. Koko maailmassa
ei ole mitään sinun veroistasi. Ja sitä sinä et tiedä. Mikä vahinko!
Mutta jos tietäisit sen, olisi vahinko vielä suurempi! Siis parhaiten
on niinkuin on. Elämä on hyvin järjestetty.
Kevyt värinä kulki yli Helenan otsan. Sisaren sanat koskivat häneen.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut haavoittuneen, jonka
kaikista suonista vuoti veri, siunaavan taistelua, mikä oli hänet
tuhonnut. Hän tahtoi huutaa:
— Entä pikku tyttösi, joka kuoli nälkään, ja miehesi, joka jätti sinut
pelastamasi ystävättären takia, ja joka nyt, vaikka onkin rikas, antaa
sinun turmella silmäsi! Ja yöt, jotka vietät itkien, ja paikatut
pukusi, ja rypyt kasvoissasi kolmenkymmenen vuoden iässä!
Mutta Natalia Borissovna sanoi:
— Tiedätkö, mitä meidän pitää tehdä odottaessamme? Avata tuo paketti ja
kattaa pöytä. Ashkeliani on mainio, mutta hän tarvitsee vähän apua.
Paketista tuli esille kaikenlaista hyvää: kaviaarirasioita, suuria
viipaleita savustettua lohta, lihalla, kaalilla, kalalla ja riisillä
täytettyjä pasteijoja, suolakurkkuja, säilykesieniä ja hedelmiä, niin
kalliita ja harvinaisia kuin vain siihen vuodenaikaan saattoi saada.
Tahtomattaankin kaiken tämän runsauden valtaamina nauroivat sisarukset
hiukan hermostuneesti järjestäessään ruhtinaan ostoksia pöytään. Kohta
lautaset eivät enää riittäneet. Täytyi pyytää neiti Mesureux'lta
muutamia lisää.
— Laupias taivas, sanoi vanha neiti tultuaan sisään, mitä tämä kaikki
tarkoittaa?
Kummakseen näki Natalia Borissovna sisarensa rauhallisten silmien
leimuavan kiivasta ylpeyttä hänen vastatessaan lyhyesti:
— On venäläisten uudenvuodenaatto.
— Miten sinä sen sanoitkaan, rakas Lenotshka! kuiskasi Natalia
Borissovna heidän jäätyään kahden. Minä en tietänytkään, että sinussa,
pikku kivikuvani, asustaa sellainen paholainen.
Helena puri huultaan, kuin olisi hänet tavattu tekemästä tyhmyyksiä.
— En tiedä, mikä minuun meni, hän sanoi, mutta, näetkös, minä olin niin
iloinen siitä, että tämä kelpo nainen, joka paremmin kuin kukaan muu
tuntee meidän kurjuutemme, sai nähdä, miten yksi meistä saattaa panna
menemään viimeiset lanttinsa.
Sitten, ikäänkuin omien sanojensa kiihoittamana, hän lisäsi kuumeisesti:
— Natasha, kukkia pitäisi saada pöydälle, eikö sinustakin?
— Kyllä, sitä olen ajatellut koko ajan, rakkaani, mutta en ole
uskaltanut sitä ehdottaa. Rahathan ovat sinulla, enkä tiennyt,
voisimmeko ostaa...
— Voimme tai emme, sama se, onhan tänään uudenvuodenaatto!
— Minä en tunne sinua enää, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna
onnellisesti hymyillen. Sinä, joka ennen järkevyydelläsi saatoit minut
häpeään! Mene, rakkaani, mene, ja tuo mukanasi niin paljon kuin voit!
Tiedäthän, aivan kulmassa on kukkakauppa, jota pidetään auki varsin
myöhään.
Natalia Borissovna oli seisahtanut hetkeksi paikalleen, kasvot
unelmoivina. Hän oli sekä liikutettu että onnellinen innosta,
mitä hänen pikku sisarensa osoitti. Hänen silmänsä säteilivät
rakkautta. "Pikku sisar!" Ja kuitenkin tämä oli melkein päätä pitempi
häntä. Voisiko hän milloinkaan nähdä sisarensa muuna kuin pienenä
kimnaasityttönä jolla on kastanjanruskea univormu, musta esiliina ja
pitkät palmikot? Ja kuitenkin oli juuri Helena kaksi vuotta sitten
Pragissa saanut hänet jättämään miehensä ja tuon naisen; juuri Helena
oli ottanut hänet mukaansa Parisiin, hankkinut heille työtä ja lempeän
päättäväisesti järjestänyt heidän yhteisen elämänsä.
— Mutta yhtäkaikki hän on vain pikku tyttö, sanoi Natalia
Borissovna itsekseen lapsellisen itsepäisesti. Vaikka hän onkin
kahdenkymmenenyhden ikäinen. Vain pikku tytöt voivat olla niin vakavia,
ahkeria ja kilttejä kuin hän.
Tyytyväisenä tähän loppupäätelmään, joka oli hänen kevyitä ja kauniita
kuvitelmia rakastavan mielensä mukainen, hän jatkoi päivällispöydän
järjestämistä. Hänellä oli ihastuttavat kädet, hiukan epäsäännölliset,
mutta ilmehikkäät ja taitavat. Ne kaunistavat kuin leikiten kaiken,
mihin kajosivat. Hedelmät hän asetteli loiviksi pyramiideiksi ja
järjesteli, muut ruokatavarat hauskasti niiden muodon ja värin mukaan.
Pullot hän sijoitti eri pöydälle siten, että kynttilöiden valo sai
niiden värit kimmeltämään.
Natalia Borissovna ihasteli kättensä töitä. Pöytä näytti todella
juhlalliselta; se ei olisi hevin voinut olla kauniimpi; ja kukat
tulisivat vielä lisäksi. Mutta itse huone? Miten sieluton se olikaan!
Hetkisen Natalia Borissovnaa halutti ottaa pois huonekalujen suojukset.
Neiti Mesureux oli niin hyvä — hän kyllä sallisi sen. Mutta kun hän
kohotti ensimmäistä, paljastui niin ruma, niin virttynyt sametti, että
hän kiiruhti kohta panemaan sinirantuisen vaatteen jälleen paikalleen.
Täytyi keksiä jotakin muuta.
Äkkiä hän huudahti riemusta ja mutisi sitten:
— Kunhan he eivät tulisi kesken kaiken!
Ja juoksi huoneeseensa.
Hän palasi kantaen outoja aarteita: silkkikankaita, brokaadipalasia,
kulta- ja hopeakangasliuskaleita. Kuumeisen kiireesti hän levitteli
niitä tuoleille, kiinnitteli seiniin, juoksi sitten taas ulos ja
palasi tuoden kahta suurta nukkea. Toinen esitti bojaarivaimoa koko
komeudessaan, toinen tsherkessiläissoturia.
— Kamiinalle, kamiinalle! huudahti Natalia Borissovna niin onnellisena
päähänpistostaan, että puhui ääneen itsekseen.
Silloin palasi Helena.
— Mainio aate, rakas Natasha, hän sanoi ihaillen. Minä en olisi tuota
milloinkaan keksinyt.
Sitten hän lisäsi ujosti ja ikäänkuin olisi halunnut pyytää anteeksi
sitä, mitä sanoi:
— Meidän täytyy vain pitää huolta siitä, että kankaat eivät turmellu;
nehän ovat koko omaisuutemme. Ja nuo (hän osoitti helakanvärisiä
nukkeja) minun täytyy viedä huomenna teeravintolaan Rue Mirosmenilin
varrelle. Ajattele, jos niille tapahtuisi jotakin!
— Kuule nyt, Leena pieni, tänä iltana et todellakaan saa puhua järkeä!
Ylpeällä eleellä osoitti Natalia Borissovna mimoosapensasta ja
ruususylystä, niin valtavia, että kaksi juoksupoikaa tuskin jaksoi
niitä kantaa.
— Neiti Mesureux, neiti Mesureux, kulhoja, karahveja, maljakoita, pian!
pyysi Natalia Borissovna.
Hän upotti kätensä pehmeisiin, tuoksuviin kukkavihkoihin, ja hänen
kasvonsa olivat niin valoisat, niin onnea säteilevät, että Helena tunsi
kurkkuansa kuristavan. Hän kadehti sisarensa ihmeellistä kykyä kokonaan
antautua kuluvalle hetkelle, kun hän itse ei voinut olla ajattelematta,
että huomenna ei olisi kukkia eikä herkkujen painosta notkuvaa pöytää
ja että noista huonetta koristavista kankaista täytyisi pitkät
tuntikaudet neuloa yöravintoloita varten kurjasti maksettuja nukkeja.
Hän oli harmistunut itseensä. Hän kärsi alinomaa omasta
järkevyydestään; se tuntui perin surkealta verrattuna Natalia
Borissovnan haltioitumiseen, jota hän ihaili, ja tänä iltana hän aivan
erityisesti tahtoi vapautua siitä.
— Ei, neiti Mesureux, hän huusi. Älkää vaivautuko. Me emme tarvitsekaan
mitään.
Ja hän kääntyi kummastuneen sisarensa puoleen:
— Saatpa nähdä, Natasha, että niin on parempi!
Hän otti sylinsä täyteen kukkia ja sirotti niitä pöytäliinalle,
huonekaluille, kamiinalle, lattialle. Se tietoisuus, että hän muutamien
hetkien nautintoa varten siroitti ympärilleen monien pitkien päivien
ansiot, että niiden päälle astuttaisiin huolettomasti, täytti hänen
mielensä kiihkeällä, rintaapaisuttavalla ilolla.
Yht'äkkiä hän heittäytyi sohvalle täysin väsyneenä, katse sammuneena,
posket kapeiden käsien nojassa. Melkein pelokkaasti hiipi Natalia
Borissovna hänen luokseen, siveli hiuksiaan. Tämä äkillinen rajuus
hämmensi sen varjottoman, rakkaan kuvan, jota hän oli niin kauan
säilyttänyt mielessään. Missä oli nyt pikku Lenotshka mustine
esiliinoilleen, kastanjanruskeine pukuineen ja pitkine palmikkoineen?
Helena nousi nopeasti, ja kaiken tahdonvoimansa jännittäen hän palautti
kasvoilleen tyyntä hyvyyttä kuvastavan ilmeen.
— Siinähän tuleekin jo isäntämme, hän sanoi.
Sisarukset olivat itse asiassa kuulleet jo portaista Feodor Ashkelianin
askelet. Ruhtinasta ei edes tarvinnut tuntea hyvin, kun jo oppi
erottamaan hänen askelensa kaikista muista; niin joustavat ja
voimakkaat ne olivat, oli kuin jokin suuri petoeläin olisi lähestynyt.
— Jo täällä, hän sanoi heti kynnykseltä. Miten epäkohtelias olenkaan
ollut.
Meidän on helppoa antaa teille anteeksi, vastasi Natalia Borissovna.
Nämä ihanat tavarat ovat jo etukäteen hankkineet teille synninpäästön.
Lapsellinen ilo syttyi Feodorin ruskeihin silmiin. Hän huudahti:
— Miten hienosti olettekaan järjestäneet kaiken! Nuo kankaat, nuo
kukat! Oi, tämä tekee hyvää! Todellinen juhla! Te olette enkeli, rakas,
rakas Natalia Borissovna!
Hän suuteli tätä kädelle veljellisesti ja kumarsi sitten Helenalle.
— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, Helena Borissovna.
— Olettepa te juhlallinen häntä kohtaan, huomautti Natalia nauraen.
Tunnustakaa, että arastelette häntä, te, joka ette pelkää mitään,
kaikkein vähiten kauniita kasvoja!
— Kaikki on mahdollista, vastasi Feodor iloisesti. Mutta saanen
silmänräpäyksen käsitellä pullojani.
Pulloja avatessaan hän mietti hitaassa, mutta rehellisessä mielessään
Natalia Borissovnan huomautusta. Niin, Natalia oli oikeassa. Hän
ei suhtautunut Helenaan samalla tavalla kuin kaikkiin muihin
naisiin. Näitä hän käsitteli sellaisella, osaksi viattomalla, osaksi
aistillisella tuttavallisuudella, joka jo tapaamisen ensi hetkestä
sulatti tuon sukupuolten välisen selittämättömän epäluulon, jonka
voittaminen vaatii tavallisesti aikaa ja viisautta. Hän lähestyi heitä
eläimen tavoin, ystävällisesti ja ujostelematta. Naisten ja hänen
välillään syntyi yleensä miltei ruumiillinen ymmärtämys, johon järki ei
enää ennättänyt vaikuttaa.
Mutta tämä luonnollinen yllyke puuttui häneltä Helenaan nähden. Tämän
läheisyys aiheutti hänessä epämieluisan tunteen, joka muistutti
ujoutta. Eikä se johtunut tytön nuoruudesta. Hän ei ajatellut vähääkään
Helenan neitseellisyyttä: se oli jotakin aivan muuta. Helena oli
epäilemättä yksinkertainen; hänessä oli tuota piirteiden ja luonteen
kuninkaallista, verratonta yksinkertaisuutta, jota tavataan vain
joillakuilla venäläisillä naisilla. Mutta kaikelle alkuperäiselle
herkän vaistonsa — ainoan johdattajansa — turvin Feodor pani merkille,
että tuon yksinkertaisuuden alla uinui tunteita, joita hän ei saattanut
ymmärtää. Ja kun hän kohtasi Helenan silmät, käänsi hän omansa
toisaanne, samoin kuin eläin kohdatessaan ihmisen katseen.
Feodor itse ei tosin käsittänyt suhdettaan nuoreen tyttöön tällaiseksi.
Hän tyytyi ainoastaan ajattelemaan:
— Hän on kaunis, rakastettava, mutta en himoitse häntä. Ja hän
häiritsee minua.
Tultuaan tähän kuolleeseen kohtaan, joka häntä täydellisesti tyydytti,
Feodor täytti kolme lasia, kohotti omansa ja sanoi:
— Malja teidän suureksi, suureksi onneksenne, kalliit ystäväni. Ja
teille, Helena Borissovna, toivon rakastettavan, rikkaan ja hyvän
miehen.
— Odottakaa, odottakaa, huusi muudan hilpeä ääni. Tässä yksi lisää —
myös Helena Borissovnan ehdokkaitten joukkoon!
— Tervetuloa, Maksim Sergejevitsh, sanoi Ashkeliani nousten ottamaan
Shuvalovia vastaan. Minä ajattelinkin jo pelolla ja vavistuksella,
miten selviytyisin yksin kaikista näistä pulloista.
Tohtori-autonkuljettaja suuteli naisia kädelle ja vastasi:
Oh, älkää odottako minulta suurtakaan apua siinä suhteessa. Tiedätte,
että en kestä suuria määriä. Mutta tuon mukanani erään, joka tyydyttää
suuretkin vaatimukset.
— Kenet sitten?
— Ah! Siinä se! Ei todellakaan ole korrektia tuoda vierasta mukanaan,
ja minä pyydän anteeksi. Mutta hän on vanha, hyvä ystäväni, ja viime
tapaamisestamme on niin paljon aikaa, että en heti voinut erota hänestä.
— Teitte oikein, vastasi Feodor. Mutta kuka hän on?
— Mies, joka ei ensinkään ole naisten makuun, mutta mitä
mielenkiintoisin ihminen: Anton Ivanitsh Irtitsh. Ehkä olette jo
kuulleetkin hänestä?
— Emme, vastasivat toiset.
Sodan aikana hän oli suurimman lentokonetehtaamme johtaja. Uskomattoman
rikas. Ja kuitenkin hän on talonpoika! Oikea talonpoika. Hän aloitti
työnjohtajana. Luulen, että hän osaa lukea ja kirjoittaa, mutta en ole
varma siitä. Olen hoitanut häntä yhtä mittaa kaksi vuotta. Ymmärrämme
toisemme oikein hyvin. Siksi en voinut jättää häntä, kun kohtasimme
toisemme bulevardilla.
— Mutta täällähän on suurenmoista! hän jatkoi. On siis vielä
rikkaitakin ihmisiä!
Ashkeliani vastasi nauraen:
— Kyllä, minä.
— Perintö.
— Niin voisi sanoa. Tai paremminkin perinnön loppu. Olen myynyt
tikarini.
— Ihanan tikarinne? Natalia Borissovna huudahti. Vahinko!
Varjo kulki yli kauniin, ajatuksettoman otsan. Tikari oli ollut
jalokivien kauttaaltaan peittämä ase, johon Feodor oli ollut hyvin
kiintynyt, koska se oli perin vanha sukukalleus. Ja se oli sopinut niin
hyvin käteenkin.
— Kuulkaahan, hyvä ruhtinas, se oli ehkä teidän viimeinen ammuksenne?
kysyi äkkiä vakavaksi muuttunut Shuvalov.
— Älkäämme puhuko siitä, nyt ei ole oikea hetki.
— On kyllä. Jos tunnen teidät oikein, on huomenna jo liian myöhäistä.
Kuinka paljon teillä on vielä jäljellä?
— Nyt... neljä, viisi tuhatta frangia, vastasi Feodor hämmästyneenä ja
tyytymättömänä tuon tungettelun johdosta.
— Kas niin, antakaa ne minulle. Te olette hänen ystäviään. Sanokaa
hänelle, että hänen tulee antaa ne minulle. Minulla on häntä
varten ainoanlaatuinen tilaisuus. Melkein uusi auto myytävänä
kahdellatoistatuhannella frangilla. Kolmas osa vaaditaan käteistä. Hän
voisi ajaa sitä itse tai myöskin vuokrata sen minulle ja elää rauhassa.
Uskokaa minua! Suokaa anteeksi, että tällaisena iltana puhun kurjista
liikeasioista. Mutta huomenna hänellä ei ole mitään jäljellä, sen te
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin. Siis, uskokaa rahat minulle!
— Antakaa ne hänelle, ruhtinas, sanoi Helena rauhallisella äänellään.
Feodor veti taskustaan neljä rypistynyttä tuhannen frangin seteliä
ojentaen ne Shuvaloville.
— Nämä. Ei enempää. Loput pidän itse. Ette kai sentään tahdo, että
jäisin uudenvuodeniltana vallan rahattomaksi.
Hetken aikaa hän näytti myrtyneeltä kuin lapsi, joka lähetetään
vuoteeseen. Mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:
— Kiitos, Maksim Sergejevitsh. Vallan varmaan te pelastitte minut.
Sitten kun olisin kuluttanut nuo rahat, ei minulla olisi ollut muuta
keinoa kuin ruveta hevosvarkaaksi, ja tässä murheellisessa kaupungissa
on niin vähän hevosia, ja nyt, jatkoi hän vapautuneesti, juokaamme
jumalan nimeen, ja juokaamme kunnollisesti. Mutta missä, hitto soi,
teidän vieraanne piileskelee?
— Hän riisuu turkkejaan, vastasi Shuvalov nauraen, sillä hänellä on
vielä oikeat, hyvät venäläiset turkit, sellaiset, joiden päällys ei
kulu, joiden turkisvuori kestää ikuisesti ja jotka ovat raskaammat kuin
niiden kantaja. Ja sitten hän halusi pestä kätensä. Mutta kun hän tekee
kaiken yhtä huolellisesti kuin allekirjoittaisi tärkeää sopimusta, ja
kun hän päälle päätteeksi osaa tuskin kymmentä ranskalaista sanaa,
voitte ymmärtää, että se vie aikaa.
Samassa kuultiin neiti Mesureux'n kärsimättömänä selittävän :
— Ei, ei sinnepäin, hyvä herra, menkää oikealle, minne minun käteni
osoittaa.
— Anton Ivanitsh, huusi Shuvalov, tule tänne!
— Kiitos, hyvä ystävä, nyt osaan jo.
Ääni oli syvä, täynnä mehua ja voimaa. Se kaikui vielä huoneessa, kun
Anton Ivanitsh ilmaantui kynnykselle.
— Mutta eihän tuo ole mikään talonpoika, mutisi Natalia Borissovna,
joka oli lapsellisesti odottanut näkevänsä venäläispuseroisen,
pörröisen karhun.
Miehellä oli kyllä venäläispusero, mutta moitteettoman puvun alla.
Lyhyt, tiheä, hyvin hoidettu parta pitensi hänen pyöreähköjä
kasvojaan. Hänen hitautensa, hänen kömpelyytensä tosin viittasivat
maalaiseläjään. Eivätkä hänen leveät hartiansa tahtoneet mahtua puvun
sisälle, vaikka se olikin laaja. Mutta muuten hän ei millään tavoin
muistuttanut niitä talonpoikia, joita Natalia Borissovna oli nähnyt
vanhempiensa maatilalla. Erään yhtäläisyyden hän sentään huomasi:
sekoitus viekkautta ja hyvyyttä asusti suuta ja silmiä ympäröivissä
poimuissa. Anton Ivanitsh antoi näiden pienten silmien, jotka olivat
hyvin liki toisiaan, tirkistellä läsnäolevia; paksu, älykäs suu avautui
selkoselälleen, sydämellisesti, ja Anton Ivanitsh selitti:
— Iloista juhlaa teille kaikille ja kiitos vieraanvaraisuudestanne!
Nämä sanat saivat Natalia Borissovnan silmät säteilemään onnesta,
niinkuin tapahtui aina, milloin joku hänen unelmistaan tuli
todellisuudeksi. Tuo äänensävy, tuo hyväntahtoisuus, tuo puhdas,
luonnollinen, syvä ääntäminen, jota kaupunkielämä ei ollut turmellut, —
siitä kaikesta ei voinut erehtyä. Siten puhuivat vain ne siperialaiset
talonpojat, jotka ovat mahtavien jokien ja suunnattomien metsien
suojassa eläen säilyttäneet koskemattomana vanhan venäjänkielen.
— Tervetuloa, Anton Ivanitsh, sanoi Feodor vakavan iloisena, niinkuin
itämaalaiset aina ottaessaan vieraan vastaan. Istukaa tänne.
Hän osoitti tyhjää paikkaa sisarusten välissä.
— Mutta eikö se ole Aleksei Dmitritshin paikka? kysyi Helena.
— Sitä parempi hänelle. Löydämme kyllä hänellekin paikan, kun hän
tulee. Joka tapauksessa jää yksi paikka tyhjäksi. Olen tänään
iltapäivällä tutkinut Vassian, ja minun täytyi kieltää häntä tulemasta
tänne. Tuskinpa isäkään haluaa nyt tulla. Tiedättehän, miten vanhus
jumaloi poikaansa.
— Poika raukka! huudahti Natalia Borissovna. Hän oli niin iloinnut
tästä illasta. Olisi ollut hauskaa meillekin, jos hän olisi päässyt
mukaan. Mikä häntä sitten vaivaa, rakas tohtori?
— Ei mikään ja kaikki. Hänen elinvoimansa riutuu. Se valuu kuiviin, se
pakenee, enkä tiedä mitään keinoa, millä voisi sitä pitää yllä. Ehkä
toinen ilmasto, hyvin kallis hoito. Mutta rahoja pitäisi olla.
Feodor Ashkeliani koetteli vaistomaisesti taskujaan. Shuvalov näki sen
ja hymyili surumielisesti.
— Jos ne riittäisivät mihinkään, niin antaisin teille rahanne takaisin,
mutta tarvitaan paljon enemmän.
— Pikku raukka, pikku raukka, mutisi Natalia Borissovna.
Anton Ivanitsh kääntyi äkkiä hänen puoleensa:
— Kuka on tuo poika, josta puhutte? Onko hän teidän poikanne tai ehkä
veljenne?
— Ei, vastasi Natalia Borissovna hämmästyneenä.
— Kuulkaapa minua. Vaikka hän olisikin omaisianne, niin ei sittenkään
pitäisi säälitellä häntä. Ajatelkaa häntä niin paljon kuin haluatte,
mutta ei ääneen. Ei ole hyvä puhua sellaisista asioista. Siten tekee
vain itsensä ja toiset alakuloisiksi.
— Hyvin puhuttu, Anton Ivanitsh, huudahti Feodor. Kun ei voi tehdä
mitään, ei voi. Juokaamme Vassian terveydeksi. Se tuottaa hänelle onnea
tulevaksi vuodeksi.
Shuvalov ei ollut ruhtinaalle liioitellut Anton Ivanitshin
juomaveikko-ominaisuuksia. Hän söi ja joi, ja jokaisen suupalan,
jokaisen kulauksen hän nautti sellaisella miltei uskonnollisella
hartaudella, jota talonpojat tuntevat ravintoa kohtaan, ja saattoi
ymmärtää, että samoin oli ollut aina, hänen rikkautensa aikoinakin.
Hänen leuoillaan oli hämmästyttävä kyky tehdä selvää kaikesta, mikä
niiden tielle joutui. Näytti siltä, että ne lakkaisivat työstään vasta
sitten, kun pöytä olisi tyhjä.
— Siinä vasta pöytävieras! toisteli ruhtinas Ashkeliani ilosta loistaen
ja kaataen lakkaamatta vodkaa Anton Ivanitshin lasiin.
Anton Ivanitsh kiitti, tyhjensi lasin yhdellä ainoalla siemauksella,
kuivasi huulensa kädenselkään ja alkoi uudelleen syödä. Ashkeliani
seurasi hänen esimerkkiään niin hyvin kuin taisi.
Heidän ympärillään virisi keskustelu, johon he eivät ottaneet osaa,
mutta johon heidän hyvä ruokahalunsa ja hyvä terveytensä toi, kenenkään
sitä edes huomaamatta, lisää hilpeyttä ja elämäniloa.
Lopulta Anton Ivanitsh työnsi hitaasti lautasen luotaan osoittaakseen
olevansa kylläinen, antoi katseensa liukua ympäri huonetta, ikäänkuin
hän olisi halunnut arvioida jokaisen esineen, ja sanoi:
— Teidän on täällä hyvä asua.
Helena katsahti häneen pikaisesti nähdäkseen, eikö hän tehnyt heistä
pilaa, Shuvalovhan oli sanonut, että tällä miehellä oli Pietarissa
ollut jonkinlainen palatsi. Mutta hän ei sanonut tuota pilalla.
Irtitshin ilmeessä kuvastui arvonanto ja melkein ihailu, mutta siinä ei
ollut minkäänlaista ivaa.
— Mutta missä te itse asutte? hän kysyi.
— Niin, neiti (Helena rypisti kulmiaan; miehen tapa puhutella häntä oli
hänen mielestään liian tuttavallinen ja liian vähän kunnioittava), saa
kulkea monet, monet portaat päästäkseen minun luokseni. Minä asun juuri
ulkokaton alla, palvelijahuoneessa, ja oli onnenpotku, että sain sen,
sillä se ei ole kallis.
— Mutta älkää uskoko, Helena Borissovna, että hän on meitä muita
köyhempi, huudahti Shuvalov, joka kuunteli ystävänsä puhetta
nautinnokseen, kuin olisi istunut teatterissa. Minä olen aivan varma
siitä, että hän ei ole tullut tänne varattomana.
Anton Ivanitsh alkoi nauraa, hyväntahtoista ja viekasta naurua:
— Et ole aivan väärässä, Maksim, hän sanoi. Mutta katsohan, on
kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka kernaimmin ilmaisivat setelit
yhteen saadakseen ne nopeammin kulumaan, ja sellaisia, jotka
halkaisevat kopeekan saadakseen sen riittämään kauemmin. En soimaa
edellisiä, sillä Jumalahan heidät sellaisiksi on luonut, mutta itse
kuulun jälkimmäisiin. Ai, ai, ai, hän jatkoi katsellen pöydälle ja
lattialle sirotettuja kukkia, miten paljon rahaa on kylvetty suotta!
Ja varmaan sen ovat tehneet naisen kädet, sillä tuhlaavaisinkin mies
muistaa, miten hän itse, hänen isänsä tai hänen isoisänsä ovat saaneet
tehdä työtä ensimmäisen kopeekkansa ansaitakseen.
Helena Borissovna hymyili halveksivasti eikä vastannut; Shuvalov
sitävastoin virkkoi kiihkeästi:
— Sinulla ei ole oikeutta puhua noin, Anton Ivanitsh. Naiset, jotka
ovat kylväneet nuo rahat, niinkuin sanoit, tekevät työtä aamusta iltaan.
— Niinkö! Ja mitä he sitten tekevät?
— Katsohan tuonne kamiinan päälle!
— Se on soma, pieni bojaarivaimo, tuumi Irtitsh koulumestarillisesti.
Mutta jos istuu koko päivän kutomassa kultaa, luulee lopuksi olevansa
rikas. Ei, se ei ole mitään oikeaa työtä. Eikä sekään, mitä sinä,
Maksim, teet. Ansaitsette parahiksi syödäksenne kaiken ansionne. Oikea
työ edistyy, kasvaa lumivyöryn tavoin.
— Sinä puhut siten, kuin vielä olisimme Venäjällä ja saattaisimme tehdä
mitä haluaisimme! Kumma mies!
— Voi aina aloittaa uudelleen, aina ja missä hyvänsä. Täytyy vain
halkaista kopeekka, jotta se riittäisi kauemmin, odottaa, katsella
ympärilleen, eikä kohta panna narua kaulaansa, niinkuin te kaikki
teette.
— Ja sinä olet keksinyt jotakin, mikä sopii sinulle?
— Ehkä, sanoi Irtitsh ajatuksissaan, lyhyttä partaansa sivellen.
Sitten hän kääntyi päättäväisesti Ashkelianin puoleen:
— Kuunnelkaa nyt tarkkaan, ruhtinas! Olette ottaneet minut
kuninkaallisesti vastaan, ja siksi haluaisin tarjota teille tilaisuuden
ansaita. Minä lähden huomenna hävitetyille alueille, punaiselle
vyöhykkeelle. Olen ministeriöltä saanut palasen maata tonkiakseni siitä
kaiken metallin.
— Mutta miten olet saanut sen aikaan? Ethän osaa ranskan sanaakaan,
huudahti Shuvalov.
— Kun tahtoo, niin myöskin voi, Jumalan avulla, vastasi Irtitsh
rauhallisesti. Mutta anna minun rauhassa puhella ruhtinaan kanssa.
Yritys on hyvä, vieläpä sangen hyvä, ja kun minä sen sanon, voitte
uskoa minua. Mutta minulla ei ole riittävästi työntekijöitä, ei, ei
riittävästi. Tarvitsen vielä lisää noin puoli tusinaa. Mutta millä minä
maksan ensimmäisen kuukauden palkat? Sitten käy kaikki kyllä itsestään.
Tällä hetkellä minulla ei ole tarpeeksi rahaa. Olen ymmärtänyt, että
teillä on hiukan. Tulkaa kumppanikseni!
Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyytyväisenä Feodorin voimakasta
rintaa.
— Te olette omianne tähän työhön, hän lisäsi, sillä aluksi täytyy
johtajien raataa yhdessä työmiesten kanssa. Uskokaa minulle rahanne.
Ette kadu sitä.
— Ei, ei, vielä tekin, Anton Ivanitsh, huokasi Feodor. Ei, taivaan
tähden! Tällainen uudenvuodenaatto! Puhutaan vain liikeasioista!
Shuvalov tahtoo ostaa minulle auton (Irtitsh kohautti olkapäitään), te
haluatte laahata minut erämaahan tonkimaan liejusta granaatteja. Ja
kaikki tämä vain siksi, että minulla on viisituhatta frangia. Juokaamme
herran nimessä nuo rahat, mutta älkää tehkö minua hulluksi!
— Hyvä, hyvä, sanoi Irtitsh rauhoittavasti. En ole vielä milloinkaan
pakoittanut ketään ottamaan onnensa vastaan. Jos elämme vielä vuoden
tästä päivästä lukien, saamme nähdä, kumpi on ollut oikeassa. Mitä
taas tulee juomiseen — joka teidän mielestänne näyttää olevan parempi
liikeyritys —, niin olen kyllä mukana loppuun saakka. Sitäkin
mieluummin, koska tämä punaviini on todella hyvää.
Kaipauksen ilme liukui yli hänen kasvojensa, jotka muuten eivät
näyttäneet voivan kuvastaa mitään tunteita.
— Muistatko vielä minun viinikellarini, Maksim? Se oli aikamoinen
kellari! Hän hymyili niin arvoituksellisesti, ettei kukaan olisi voinut
sanoa, oliko siinä jotakin katkeruutta ruhtinasta kohtaan:
— On kummallista ajatella: silloin ei kukaan olisi kieltäytynyt
antamasta minulle rahaa niin paljon kuin halusin. Hyvä, älkäämme
ajatelko sellaista enää. Emme saa laiminlyödä tätä nuorta naista.
Saattoi hyvin nähdä, että Helena herätti Irtitshin harrastusta.
Epäilemättä Helenan tyypillisesti venäläinen kauneus, hiusten runsaus,
piirteiden luonnollinen ja ankara rauha miellyttivät häntä. Natalia
Borissovna katsahti nopeasti sisareensa, joka oli hiukan kauhistunut.
— Ei teidän tarvitse vähääkään huolehtia minun huvittamisestani, sanoi
Helena.
Hänen äänensävynsä oli niin loukkaava, että se aiheutti tovin
äänettömyyden. Vain Irtitsh itse ei näyttänyt lainkaan piittaavan
siitä. Hän katsoi Helenaa ystävällisesti ja virkkoi:
— Puhukaamme selvästi ilman kiertelyjä. Te olette juuri sellainen
nainen, jollaisen haluaisin vaimokseni. Vielä vähän liian ylpeä, mutta
se menee kyllä pois ajan mittaan.
Tämä äkillinen rakkaudentunnustus teki heti mielialan keveämmäksi.
— Siinä näette, Feodor sanoi, toivotin teille miestä tulevaksi
vuodeksi. Tässä on jo kosija.
— Tehän toivoitte minulle miestä, joka olisi hyvä, rakastettava ja
rikas, eikö totta? vastasi Helena.
— No, no, huomautti Irtitsh, mitä noihin kahteen ensimmäiseen
ehtoon tulee, niin ovat ne jo täytetyt. Kolmannen suhteen — hiukan
kärsivällisyyttä.
Muu seura alkoi nauraa, mutta Shuvalov ei nauranut. Hän tunsi Anton
Ivanitshin hyvin, ja hänestä tuntui, että tämän sanoissa oli jotakin
syvempää, jotakin pöhköpäistä, eikä vain hyväntahtoista pilaa.
— Kun tuo mies saa jotakin päähänsä... hän ajatteli.
— Kuulkaa minua, huudahti Feodor, minä pyydän teitä kuuntelemaan minua!
Hän puhui äänekkäämmin kuin tavallisesti, ja hänen silmissään oli
tuskin huomattava päihtymyksen himerrys.
Irtitsh on tässä pelissä ylivoimainen, ajatteli Shuvalov.
Ashkeliani sanoi:
— Juon maljan kosijan ja hänen valittunsa onneksi! Tähän maljaan täytyy
kaikkien yhtyä!
— Kiitos, ruhtinas, vastasi Irtitsh. Mutta... pyydän teitä huomaamaan,
että käsitän toivomuksenne toden kannalta.
Lasit täytettiin uudestaan, ja Feodor tarkasti, että kaikki joivat
pohjaan.
— Te juotatte minut vielä päihdyksiin, sanoi Natalia Borissovna. Kumma,
ettei teillä ole mitään muuta tapaa ottaa uuttavuotta vastaan! Minä
vakuutan, ettei minun ole ensinkään tarpeellista juoda. Minun tarvitsee
vain sulkea silmäni ja ajatella: silloin alkaa aivan uusi päivien
sarja, aivan puhdas, aivan neitseellinen. En ole tehnyt vielä mitään
pahaa, minulla ei ole ollut vielä aikaa siihen. Vuosi on edessäni kuin
käymätön, vastahiekoitettu tie, vailla askelten jälkiä. Millaisia
kasvoja tulen tapaamaan tällä kiemurtelevalla tiellä? Mitkä aarteet
odottavat minua tien polvekkeissa?... Niin, minä suljen silmäni ja
ajattelen, eikä teidän viininne, vahvin eikä makein, voi tuottaa teille
niin paljon iloa, saattaa mieltänne niin kuohumaan.
Hänen kasvoillaan oli taas tuo kirkkaus, jota hänen sisarensa niin
suuresti rakasti.
— Kummallista, sanoi Anton Ivanitsh mietteliäästi, minä kun luulin,
että on olemassa vain yksi ihminen, joka saisi minut puheellaan näin
liikutetuksi.
— Kuka? kysyi Shuvalov, joka oli utelias kaikkea Irtitshiä koskevaa
kohtaan.
— Hän on nyt täällä Parisissa... Hänen nimensä on Stefan Matvejitsh
Morski.
— Mitä! huudahtivat Natalia Borissovna ja hänen sisarensa melkein
yht'aikaa, te tunnette hänet, tuon suuren kirjailijan?
— Kyllä, todella, tunnen hänet, vastasi Irtitsh kääntyen yksinomaan
Helenan puoleen. Teitä, nuori neiti, kummastuttaa, eikö totta, että
minulla on niin hienoja tuttavuuksia? Niin ylhäistä älymystöä,
tarkoitan. Mutta niin on kuitenkin laita. Ajatelkaahan, hän on lisäksi
se ihminen, josta eniten pidän. Ja minä luulen, että hänkin pitää
minusta. Olen sanonut hänelle usein: "Vain silloin, kun kuulen sinun
puhuvan, pahoittelen, etten ole saanut sivistystä. Muutoin olisin
voinut lukea sinun kirjojasi."
Anton Ivanitshin kasvot olivat muuttuneet. Ne olivat pehmeät, täynnä
vastustamatonta lempeyttä; pienistä silmistä ja ulkonevista poskipäistä
huolimatta ne olivat henkeistyneet ja herkät. Ja hän sanoi hiljaa:
— Se velho osaa puhua hyvin, sellaisistakin asioista, jotka minä tunsin
lapsuudessani, mutta joita monet ihmiset eivät ole nähneet: peikoista,
keijukaisista, virvatulista, vedenhaltijoista. Hän tuntee ne kaikki.
Hän nauroi melkein hellästi lisätessään:
— Niin todellakin, hän tuntee ne kaikki, tuo paholainen, jolla ovat
tukkapörrön alla valtavat lasisilmät.
Samassa kulki käytävässä salongin ohi mustapukuinen herra, jonka
profiili muistutti lammasta. Hänen kainalossaan oli viululaatikko.
— Siinähän menee Samuel Jakovlevitsh, sanoi Natalia Borissovna.
Ilmeestään päättäen hän aikoi kutsua ohikulkijan sisään.
— Ei, ei, minä pyydän, ei tuota juutalaista, Feodor mutisi.
— Hävetkää, ruhtinas Ashkeliani. Eikö hän kuitenkin ole venäläinen! Ja
uudenvuodenyönä te ajattelette tuollaisia!
— Mutta on juutalaisten syy, murisi Ashkeliani, jos kuolemme nälkään.
— Juutalaisten? Puuttui Shuvalov kiivaasti puheeseen. Sanokaa
mieluummin, että syy on meidän, niin suurten herrojen kuin älymystönkin.
— Rakkaat ystävät, sanoi Irtitsh päättäväisesti, jos alatte puhua
politiikasta, lähden minä tieheni.
— Älkää olko kova, ruhtinas Ashkeliani, pyysi Natalia Borissovna,
antakaa viulunsoittajan tulla sisään. Hän on yksin, raukka, ja on
juhlailta.
— Ja hänellähän on viulu, huomautti Irtitsh.
— Koska te kaikki niin tahdotte... vastasi Ashkeliani.
Natalia Borissovna juoksi käytävään ja huusi:
— Samuel Jakovlevitsh! Samuel Jakovlevitsh!
Tämä astui sisään arkana ja istuutui pöydän päähän. Hänen
pureksittuihin kynsiin päättyvät kätensä liikkuivat levottomasti.
Helena Borissovna tarjoili hänelle ruokaa kysellen hänen työstään; hän
vastaili lyhyin, taitamattomin lausein. Hän soitti eräässä venäläisessä
yöhuoneistossa Montmartre'illa, mutta hänellä oli pari tuntia aikaa,
koska huoneisto avattiin vasta keskiyöllä. Hän oli lähtenyt vähän
aikaisemmin mennäkseen vain erään ystävänsä, erään sellistin luo hiukan
harjoittelemaan.
— Jotakin vakavaa, ymmärrättehän, jotakin, mitä soittaa ilokseen, sanoi
hän tullen vähän eloisammaksi ja kohottaen päänsä.
Silloin näkyi, että hänen silmälasiensa takana olivat suuret,
surulliset ja kauniit silmät.
— No, hyvä ystävä, mitenkähän olisi, soittaisittekohan meille jotakin?
sanoi Feodor.
Viulunsoittaja jäykistyi kuullessaan Feodorin äänen kopean, miltei
feodaalisen soinnin, mutta Natalia Borissovna katsoi häneen niin
ystävällisesti ja pyytävästi, että hän mitään vastaamatta avasi
viulukotelonsa, jonka oli pannut tuolille.
— Ja sinä, Lenotshka, saat laulaa, sanoi Natalia Borissovna.
— Tosiaan, huudahti Feodor! Se olisi hauskaa. Tahdottehan, sanokaa?
Helena vain nyökkäsi vastaukseksi, mutkattomasti niinkuin aina ja
kaikissa asioissa.
Mutta silloin neiti Mesureux, joka oli kärsimättömästi odottanut
aterian loppua saadakseen tyhjentää pöydän, luuli tulevansa hulluksi.
Hänen täysihoitolassaan, jossa vielä vähän aikaa sitten oli menty
nukkumaan kello yhdeksän illalla, kadulla, joka oli provinssiaalisen
hiljainen, kuului äkkiä nuori ja voimakas ääni, viulun intohimoisen
nyyhkytyksen säestämänä. Ja ääni sai yhä enemmän voimaa ja tulta...
Kun ällistyksen ensimmäinen hetki oli ohi, neiti Mesureux syöksyi
salonkiin. Tällä kertaa mitta oli liian täysi. Venäläiset ylittivät
todella kaikki rajat. Nyt hän käyttäisi hyväkseen tilaisuutta
sanoakseen sen heille.
Mutta kun hän tuli ovelle, otti hänet valtoihinsa joku häntä
voimakkaampi. Hänen koko kiukkunsa oli haihtunut. Kaikki istuivat
salongissa kuin kivettyneinä. Muutamat suljetuin silmin, kasvot
käsiin painettuina, toiset tuijottivat häntä liikkumattomin katsein,
jotka eivät pysähtyneet häneen, jotka tähystivät hänen ylitseen, ulos
hänen ylitseen, seinien yli, kaupungin yli, vielä paljon suurempien
etäisyyksien yli. Ja kaikilla kasvoilla oli säteilevä rauha,
täydellinen ilo, jollaista neiti Mesureux ei ollut vielä milloinkaan
nähnyt. Ja juuri neiti Helena, jota neiti Mesureux piti arvossa hänen
ylhäisten tapojensa ja täsmällisyytensä takia, juuri hän lauloi, kasvot
etäisinä, loistavina ja onnellisina.
Neiti Mesureux tunsi, että hän oli tyyten voitettu. Ja kun hän tajusi
tämän — ja kuinka olisi voinut olla tajuamatta, kun nuo haaveksijat
istuivat siinä vaipuneina ylimaailmalliseen autuuteen? —, hän tiesi
myöskin, ettei hänellä koskaan enää olisi oikeutta sanoa mitään.
Kun hän siinä, itsekin lumouksen valtaan joutuneena, katseli tuota
näkyä, hän tunsi, että joku kosketti häntä selkään. Hän käännähti
ja tunsi nuoren miehen, joka yhdessä isänsä kanssa asui kolmannen
kerroksen ullakkohuoneessa. Nuorukainen oli peräti kalpea, ja hänen
päällystakkinsa oli napitettu kaulaan saakka.
Minä pyydän, pyydän teitä, älkää liikkuko, kuiskasi hän neiti
Mesureux'n korvaan. Minä vain silmään salonkiin.
Mutta kun Helena oli lakannut laulamasta, Feodor nousi nopeasti ja
tarttui vanhan neidin käsiin.
— Tehän kuulutte meihin, neiti Mesureux, sanoi hän, ja...
Hänen puheensa katkesi äkkiä, sillä hän oli nähnyt pimeässä käytävässä
solakan, epämääräisen varjon.
— Näenkö oikein? Vassiahan te olette? Mutta mitä te siellä teette,
miksi ette tule sisään?
— Ei, ei, en voi, sammalsi nuori mies.
— Tulkaa, älkää olko lapsellinen. Koska olette jo alhaalla, tulkaa
sisäänkin.
Ja käsivarsin, jotka hänen tahtomattaankin lannistivat kaiken
vastarinnan, hän yhdellä otteella veti tuon hieveröisen olennon
salonkiin. Vassia oli suunniltaan.
— Minä en ole pukeutunut, hän kuiskasi uskaltamatta katsoa kehenkään.
Pyydän anteeksi. Minä en olisi tullut tänne mistään hinnasta. Mutta
kun kuulin laulua, en voinut vastustaa. Minä olin yksin, otin vain
päällystakin ylleni, tahdoin ainoastaan kuunnella ja mennä heti jälleen
ylös. Minä pyydän kovin anteeksi.
Hänen ilmeestään pelästyneenä taputti Shuvalov häntä lempeästi olalle.
— Rauhoittukaa, hän sanoi, täällä on vain ystäviä. Puku ei merkitse
mitään. Olisimme hyvin iloisia, jos jäisitte; olemme kaikki kaivanneet
teitä. Istukaahan.
— Ei, ei, se on vallan mahdotonta, vastusteli nuori mies kyyneleitään
pidätellen ja koettaen kätkeä paljaat jalkansa nojatuolin taakse. Minun
täytyy mennä taas ylös.
— Niin täytyykin, hän on väsynyt, sanoi Helena. Menkää ylös, Vassia,
tulen viiden minuutin kuluttua tuomaan teille teetä.
Neiti Mesureux, joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puhutusta, näki
hämmästyneenä ullakkohuoneen nuoren miehen pakenevan tiehensä vainotun
eläimen lailla. Mutta sitten ruhtinas Ashkeliani tarjosi hänelle tuolin
sanoen:
— Mutta te ainakin jäätte luoksemme, hyvä neiti? Saanko tarjota teille
lasin konjakkia, tai ehkä munkkia?
Mutta kun hämmästynyt vanha neiti kieltäytyi kaikesta, kumarsi ruhtinas
kohteliaasti Helenalle.
— Kiitos, Helena Borissovna, hän sanoi korostaen jokaista tavua, olette
täyttänyt sydämemme ilolla. Mutta aiotteko todellakin jättää meidät
Vassian tähden?
— Älkää pidättäkö häntä, puuttui Natalia Borissovna puheeseen, hän on
niin...
Helena keskeytti hiukan kärsimättömästi:
— Miksi näet noin paljon vaivaa, rakkaani. Minkä lupaan, sen teen.
— Te olette yhä enemmän minun mieleeni, nuori neiti, sanoi Anton
Irtitsh. Sallikaa minun puristaa kättänne.
Olisi ollut liian loukkaavaa torjua tuo pyyntö. Mutta laskettuaan
ilmeisen vastahakoisesti sormensa noille lämpimille, väkeville
kämmenille ei Helena voinutkaan olla tuntematta kummallista mielihyvää.
Tämä tunne teki hänet levottomaksi. Hän veti nopeasti kätensä pois,
kiitti Feodoria muutamin sanoin ja katosi.
— Soittakaa pian jotakin iloista, jotta ei tyhjä tila tuntuisi, käski
Feodor viuluniekkaa.
— Valitan kovin, ruhtinas, mutta minun täytyy nyt lähteä.
— Minne sitten?
— Työhöni.
— Mutta silloinhan me jäämme tänne ilman musiikkia ja muuta, ja se on
mahdotonta.
Hän tarttui tuttavallisesti viulunsoittajan käsivarteen ja sanoi
nauraen:
— Tunnustan, että en ensinkään pidä juutalaisista, mutta te todella
miellytätte minua. Minä en päästä teitä. Missä ravintolassa soitatte?
— "Samovar"-ravintolassa.
— Mainiota. Te, Natalia Borissovna, tulette luonnollisesti mukaan, ja
neiti Mesureux myöskin? Ettekö? Sepä vahinko! Anton Irtitsh, meillä
on vielä puhuttavaa. Emmekä ole vielä kumpikaan humalassa. Ja mitä
Shuvaloviin tulee, hän saa ajaa meidät sinne.
— Vaununi on käytettävissänne, vastasi Shuvalov, mutta mutta eivät
rahanne. Siitähän olemme sopineet, eikö totta?
Yleisessä lähtökiireessä ei kukaan huomannut Anton Irtitshin hymyä.