II.

Kurkihirren alla olevassa huoneessaan, joka ei ollut juuri tavallista

ullakkokamaria parempi, heräsi Aleksei Dmitritsh Borkov keskipäivän

aikaan äkkiä unestaan. Hän kurotti harmaahapsisen päänsä lyhyeltä

sohvalta, jonka neiti Mesureux oli hyvyyttään antanut hänen

käytettäväkseen, tähyten huoneen nurkkaan, josta hän luuli kuulevansa

valittavaa äännähtelyä. Ikkunaluukut olivat kiinni. Siksi hän ei

voinut eroittaa, olivatko pieluksillaan huoneen hämärässä häämöttävien

kasvojen silmät avoimina.

— Nukutko, Vassia? hän kuiskasi niin vienosti kuin suinkin saattoi.

Kun vastausta ei kuulunut, hän rauhoittui. Poika ei ollut tarvinnut

häntä. Se ääni, mitä hän oli pitänyt valituksena, oli varmaankin

lähtenyt sohvan rikkinäisistä jousista, joiden päät hän tunsi hiukankin

liikahdettuaan. Tai sitten hän oli uneksinut.

— On ihmeellistä, ajatteli Borkov, että minä uneksin niin paljon. Ja

kuitenkin sanotaan, että kävely rauhoittaa mieltä.

Hän laskeutui jälleen tilalleen, joka oli hänen pitkälle, laihalle

vartalolleen aivan liian lyhyt. Kaikki nivelet olivat jäykkiä,

kokoonkäpertynyt asento oli unen aikana ikäänkuin vääntänyt ne solmuun.

Muutoin hän olisikin koettanut vielä kerran nukahtaa, lopen väsynyt kun

oli.

Hän oli, tapansa mukaan, mennyt nukkumaan vasta neljän tienoissa

aamulla tultuaan jalkaisin koko matkan lehtensä kirjapainosta. Ja Rue

des Gobelins oli kaukana Passyn pienestä kadusta. Monet monituiset

kerrat hän oli sanonut itsekseen, kun matka ei tahtonut loppua ja kun

hänen koko ruumiinsa oli hervoton uupumuksesta:

— Tämä on todella mahdotonta. Minä en kestä enää. Minun täytyy hakea

asunto lähempää.

Mutta joka kerta, kun hän lähestyi tuota korttelia, jossa ilma oli

parempaa, jossa tunsi jo puiden ja maan tuoksun ja jossa ei ollut

asuntotaloja eikä tehtaita joka tuuman alalla, hän ajatteli poikaansa.

Eikä voinut päättää viedä Vassiaa siihen meluisaan, epäterveelliseen

Parisin osaan, jossa hän itse kävi toimessa.

Ja loppujen lopuksi — löytäisikö hän mistään niin laatuunkäypää

täysihoitoina kuin neiti Mesureux'n, missä hän ja Vassia saivat sekä

asua että syödä tuhannella frangilla kuukauden?

Tosin heidän huoneensa oli miltei ullakkokamari, mutta kolmannessa

kerroksessa sai hengittää parempaa ilmaa kuin ensimmäisessä. Ehkä

hänen annoksensa aterioilla olivat hiukan niukemmat kuin muiden, mutta

Aleksei Dmitritsh ymmärsi hyvin, että hän ei voinut vaatia enempää

siitä maksusta, minkä hän suoritti — ja ruoka oli ravitsevaa ja hyvää,

mikä oli tärkeää eritoten Vassian tähden.

Niin, oli todella ihme, että he molemmat saivat asua säädyllisesti

ja syödä itsensä kylläisiksi tuhannella frangilla kuukaudessa. Hän

ansaitsi tuhatkaksisataa frangia kuussa kyhäämällä joka toinen päivä

johtavan kirjoituksen ja lukemalla koko lehden korrehtuurit. Tämä oli

suunnattoman suuri tulo muukalaiselle sanomalehtimiehelle. Monet hänen

virkaveljensä, joilla itselläänkin oli jotakin työtä, pitivät häntä

Kohtalon erikoisena suosikkina. Ja mitä taas toisiin tuli...

Ja kuitenkin, tuhatkaksisataa frangia — sata vanhaa ruplaa... Suostua

siihen kolmenkymmenviiden vuoden menestyksellisen uran jälkeen, oltuaan

maansa suurimpien lehtien päätoimittajana, seurusteltuaan yhtä vapaasti

ministereiden kuin lähettiläidenkin kanssa!

Aleksei Dmitritsh pudisti päätään karkoittaakseen nämä kuvat, nämä

summat, nämä ajatukset, jotka aina yllättivät hänet hänen herätessään.

Juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli avuttomimmillaan, riistivät ne

häneltä senkin vähäisen voiman, mikä vielä oli jäljellä. Ja voimat

olivat hänelle niin tarpeen, niin tarpeen, niin tarpeen. Hän toisti

itsekseen näitä sanoja ikäänkuin terästääkseen itseään kaikkea

kuluttavaa työtä ja kaikkea toivottomuutta vastaan. Koko ajan hän

katsoi sänkyyn, jossa hänen poikansa nukkui.

Ainakin hän luuli, että poika nukkui.

Vaikka Aleksei Dmitritsh oli ottanut kengät jaloistaan, ennenkuin tuli

huoneeseen, vaikka hän oli avannut oven varovaisesti kuin varas ja

vaikka hän sitten oli liikkunut miltei naisellisen kevyesti, oli Vassia

kuitenkin herännyt tähän aaveenomaiseen tuloon. Ja sen jälkeen hän ei

ollut voinut nukkua.

Hän oli kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen, mutta hänen hermonsa

olivat herkät kuin elähtäneen miehen. Hänen vanhempansa olivat jo

vanhoja, kun hän tuli maailmaan, ja hänen lapsuutensa oli ollut

alituista levottomuutta. Kahden veljen kaatuminen Galitziassa, kodin

suru, vallankumous, ampumiset, nälkä, äiti vankilassa kuolemaa tehden,

vapiseva isä, pako. Siitäkö hänen julma väsymyksensä, joka ei koskaan

karkoittunut, hänen levoton sydämensä, joka toisinaan sykki nopeasti ja

rajusti, toisinaan tunsi kuolettavaa tuskaa?

Tänä aamuna sydän oli ollut rauhallisempi. Vassia nautti vitkaan sen

säännöllisestä sykinnästä, miltei onnellisena siksi, että ei voinut

nukkua. Kärsivällisenä hän oli katsellut, kuinka aamuhämärä hiipi

sisään ahtaaseen huoneeseen. Se oli vähitellen työntänyt seinät

ulommas, niin loitolle toisistaan, että Vassia kuvitteli olevansa

kokonaan poissa huoneesta. Hänen elämänsä harvat ihanat muistot

tulivat hänen mieleensä niinkuin kimmeltävä ja haihtuva virta: eräs

toukokuun aamu Nevan saaristossa, muudan retki Volgaa alaspäin Aleksei

Dmitritshin mukana, kymmenvuotiaana, yö laivan kannella, matkalla

Marseille'hin, ja Välimeren iltahämärä, jonka hän oli elänyt kuin

vihreän juovan eräässä Jules Vernen romaanissa.

Turhaan hän koetti muistella tuon kertomuksen sankarien nimiä. Kirja

oli liian kaukana menneisyydessä. Sitten hän ajatteli luettua, joka

oli lähempänä ja joka oli täyttänyt hänen koko elämänsä. _Sota ja

rauha_. Miten hän rakastikaan sitä kirjaa! Natashan valvominen prinssi

Andrejn kuolinvuoteen ääressä... Mutta vaistomaisesti hän karkoitti

ajatuksistaan tämän kuvan, sillä hänen sydämensä alkoi jo lyödä

nopeammin.

Sitten hän alkoi lausuilla itsekseen Lermontovin säkeistöjä, auringon,

hiljaisen rauhan ja nautinnon täyttämiä. Tunnit kuluivat loputtomissa

haaveissa.

Toisinaan Aleksei Dmitritshin raskas hengitys häiritsi hänen unelmiaan.

Mutta se ei vähääkään koetellut hänen kärsivällisyyttään, vaikka

pieninkin häiritsevä ääni sai hänet tavallisesti pois suunniltaan.

Hänhän tiesi, että kuorsaus johtui suuresta väsymyksestä, hänhän tiesi,

miten uupumattomalla, ylimaallisella, äärettömän hellällä ja miltei

äidillisellä rakkaudella hänen isänsä hoivasi häntä.

Taas hän kärsi siitä, että nukkui mukavassa vuoteessa, kun vanhus

sensijaan oikaisi joka yö ruumiinsa kehnon sohvan kidutettavaksi. Mutta

minkä hän sille mahtoi? Kaikessa, mikä poikaa koski, Aleksei Dmitritsh

oli tyynen itsepäinen, eikä hyödyttänyt vastustaa häntä silloin. Vassia

tunsi, että hän vastustamalla tuottaisi isälleen vain entistää syvempää

tuskaa.

Itse asiassa Aleksei Dmitritsh ei milloinkaan puhunut Vassian kanssa

tämän sairaudesta. Hän käyttäytyi siten, kuin olisi pitänyt poikaa

terveenä. Ja molemminpuolinen rakkaus oli antanut tälle omituiselle

teeskentelylle elinvoimaa: sen turvin tämä poika, joka melkein aina

makasi vuoteessa, ja tämä vanha mies, joka ei pelännyt mitään uhria

hänen takiaan, kuvittelivat elävänsä kuten kaikki toisetkin.

— Hän ei tahdo minun uskovan, että olen sairas, sanoi Vassia

itsekseen, katsellen liikutettuna hänen kasvojaan, joiden kulmakarvat

olivat raskaat ja harmahtavat. Isän veltoilla poskilla leikittelivät

säälimättömästi kalpeat, pystyt auringonsäteet, jotka tunkeutuivat

huoneeseen ikkunaluukkujen rakosista.

Tällöin oli nuorukainen päästänyt sen syvän huokauksen, joka oli

herättänyt Aleksei Dmitritshin. Mutta tuskin hän ehti huomata isänsä

levottoman liikahduksen, kun hän jo sulki silmänsä koettaen näyttää

nukkuvalta. Hän ei tahtonut riistää vanhalta mieheltä tämän lyhyitä

levon hetkiä.

Hän ei liikahtanut vielä silloinkaan, kun Aleksei Dmitritsh nousi ja

otti ylleen vanhan päällystakin, jota hän käytti aamuviittana. Vassia

tiesi hyvin, että isän ensimmäiset toimet tehtiin hänen hyväkseen. Hän

tiesi myöskin, että Aleksei Dmitritshin täytyisi heidän keskinäisen

näytelmänsä sääntöjen mukaan, jos hän huomaisi itseään tarkattavan,

keksiä tekosilleen perusteluja, jotka kiduttaisivat heitä kumpaakin.

Siksipä vanha sanomalehtimies saikin rauhassa ottaa pikku paketista

esiin kaksi munaa, jotka hän eilen oli tuonut mukanaan, sekä

pesutelineen marmorilevyllä — pesuteline oli, sänkyä ja sohvaa

lukuunottamatta, ullakkokamarin ainoa huonekalu — sytyttää pienen

spriilampun. Kun munat olivat kypsiä, hän pani teeveden kiehumaan.

Avattuaan vähän ikkunaluukkuja hän istuutui poikansa vuoteen pääpuoleen.

Vassia epäröi vielä avata silmiään. Se oli vaikea hetki, joka täytyi

valita mitä huolellisimmin, jotta ei koko tuo hieno mekanismi, joka

teki heille mahdolliseksi aloittaa puhelun hymyillen, vahingoittuisi.

Jos se tapahtui liian aikaisin, häiritsisi hän isänsä taloustoimia;

jos se tapahtui liian myöhään, oli isä jo kenties ennättänyt joutua

avuttomana tuskallisten kuvitelmien valtaan.

Varmuuden vuoksi Vassia raoitti hiukan suljettuja silmäluomiaan, mutta

huomasi salaisesti kauhistuen, että oli jo liian myöhäistä, sillä hän

kohtasi katseen, joka oli täynnä rakkautta, epätoivoa ja jotakin vielä

suurempaa, sanomatonta, kuin eläimen kyynelet, yhden noita katseita,

joita ei voi ottaa vastaan ja joihin ei voi vastata — lahjoja, jotka

ovat inhimilliselle kurjuudelle liian kauniita.

Kaihtaakseen tätä katsetta, ollakseen tuntematta, miten vanhan miehen

koko olemus oli kertynyt rakastavaan katseeseen, joka tuli hänen

väsyneistä silmistään, Vassia sulki suonenvedontapaisesti silmänsä.

Mutta vielä sittenkin hänen kiihottuneet hermonsa tunsivat isän

katseen. Se lepäsi hänen yllään kuin kuuma aalto ja lävisti hänet

kaikella palavalla hartaudellaan, kaikella hädällään, ja pojan levoton

sydän alkoi heti lyödä kiivaammin.

Kuinka piti osoittaa kiitollisuuttaan tuollaisesta lahjasta, kuinka

piti sanoa noille tuhoutuneille kasvoille — suurine nenineen ja

eteenpäintyöntyvine huulineen miltei koomillisille — miten suuresti hän

niitä rakasti? Tunsiko vanhus, että hänen poikansa ei antanut hänen

teeskennellyn iloisuutensa pettää itseään, että hän vain piti tätä

iloisuutta arvossa säästääkseen isältään vielä suurempia kärsimyksiä?

Tiesikö vanhus, että ei pieninkään hänen hienotunteisuutensa osoitus,

että ei vähääkään hänen liikuttavasta, melkein naurettavasta

huolehtimisestaan jäänyt pojalta huomaamatta? Oi, saada hänet

ymmärtämään tämä, mitään sanomatta, vain katseella, kädenpuristuksella,

jotta hän ei säikkyisi — saada selvästi, ilman että siinä olisi mitään

kaksimielistä, kiittää häntä...

Nämä mielenliikutukset jo repivät liiaksi hänen heikkoa rintaansa. Se

ei voinut kestää niin syvälle tunkeutuvaa, niin voimakasta tunnehyökyä.

Äkkiä Vassian kädet alkoivat hermostuneesti väristä peitteellä, hän

koetti voimattomasti hillitä itseään, ja tuska sai hien kohoamaan hänen

sisäänpainuneille ohimoilleen.

Aleksei Dmitritsh nosti pojan ylös liikkeellä, joka oli nopea kuin itse

vaisto, asetti hänet pielusten nojaan, päästi auki yöpaidan napit,

avasi ikkunan. Sitten hän otti pienen ruiskun, joka oli aina käsillä,

ja antoi hänelle kamferttiruiskeen.

Kun Vassia tuli jälleen tajuihinsa, kääntyi Aleksei Dmitritsh nopeasti

poispäin, näennäisesti kiinnittäen kaiken huomionsa spriilamppuun,

jonka yllä vesi kiehui. Kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka antoivat

molemmille tilaisuuden valmistella ilmettään. Vihdoin nuori mies tunsi,

että hänen äänensä pysyisi lujana, ja hän päätti puhua.

— Olenpa nukkunut kauhean kauan, isä, hän sanoi. Olen varmaan ollut

hyvin levoton. Uneksinut... sinusta... kauniin unen...

— Sitä parempi, sanoi Aleksei Dmitritsh ja syleili häntä näköjään ilman

liikutusta. Se antaa sinulle ruokahalua.

— Sinä sitten ajattelet vain, ruokaa.

Ja Vassia hymyili koettaen sisällyttää hymyynsä kaiken sen rakkauden ja

hellyyden, joka hänet oli vallannut.

Hän söi haluttomasti, niinkuin aina, mutta antamatta isänsä huomata

mitään, ja sanoi:

— Sinä olet mainio kokki, isä. Kokin ammatti on sinun todellinen

kutsumuksesi.

— Vahinko, että en tietänyt sitä urani alussa, sanoi Aleksei Dmitritsh

pilaillen. Se olisikin parempi virka kuin musteentuhrijan. Nyt

minä menenkin hakemaan ylös aamiaisemme. Minusta ei ole ollenkaan

hauskaa aterioida siellä alhaalla. Meidän huoneemme on iloisempi kuin

ruokasali. Ja sinä kai pidät liian paljon sängystäsi noustuksesi nyt

kohta.

Ensi kerrokseen päästyään hän epäröi. Neiti Mesureux oli jo tehnyt niin

paljon hänen hyväkseen. Mitä hän nyt sanoisi tästä, päähänpistosta? Kun

hän tuli neiti Mesureux'n luokse, hän kuiskasi kiireesti:

— Poikani ei ole oikein terve ja siksi aioin viedä hänelle lientä

ja lihaa tuonne ylös. Itse en tarvitse mitään. Kuten tiedätte, syön

aamulla varsin vähän.

— Mutta Mélanie voi sangen hyvin...

— Ei, ei, keskeytti Aleksei Dmitritsh, joka kuukausien lopussa oli

epätoivoissaan voidessaan antaa niin vähän juomarahoja. Hänellä on

paljon työtä, minä voin tehdä sen mainiosti itsekin.

Kellon lähestyessä viittä Aleksei Dmitrishin täytyi lähteä lehtensä

toimitukseen. Tänään oli hänen vuoronsa kirjoittaa pääkirjoitus, ja

hänen täytyi saada ensin käydä kuulemassa ohjeet sen pienen venäläisen

päivälehden toimituksessa, jolta hän sai tulonsa. Ennen lähtöään hän

sanoi Vassialle:

— Lepää nyt kunnollisesti. Sinä tiedät, että Ashkeliani on kutsunut

meidät uudenvuodenillaksi päivällisille. Myöskin tohtori ja Natalia ja

Helena Borissovna tulevat sinne.

Kun nuori mies jäi yksin, sulki hän silmänsä toistaen kerran toisensa

jälkeen Helena Borissovnan nimeä vain siksi, että tuotti iloa kuunnella

sen sointia: Helena Borissovna, Helena Borissovna.

Aleksei Dmitritsh palasi pian; hän oli Vassian takia liian levoton

voidakseen työskennellä muualla kuin hänen läheisyydessään.

Tuolla pienellä kadulla hän tapasi Maksim Shuvalovin juuri ajeltuna ja

hienona.

— Teitä kummastuttaa, tämä sanoi nauraen, nähdä minut ilman

ajurinpukua, tällaisessa asussa. Se johtuu siitä, että ette koskaan

tule kotiin tähän aikaan päivästä. Vapaa-aikani minä käyn kävelemässä

bulevardeilla. Vieläpä jalkaisin. Se on parasta lihaksille. Sanon

teille, että tulee vallan kumaraiseksi istuessaan koko yön ohjauspyörän

ääressä.

Aleksei Dmitritshistä oli aina mieluisaa puhutella Shuvalovia.

Keskustelu tämän miehen kanssa, joka ei koskaan valitellut, teki

hyvää. Tuntui melkein siltä, kuin Shuvalovin salaisena kunnianhimona

ja hänen pitkien ja vaivalloisten opintojensa luonnollisena päämääränä

olisi aina ollutkin saada yökausia odotella asiakkaita Montmartre'in

ravintoloiden edustalla.

Mutta tänä iltana askarrutti vanhan sanomalehtimiehen ajatuksia vain

yksi seikka.

— Tohtori, hän sanoi, tulette kai kotiin kello kymmenen tienoissa?

— Luonnollisesti, meidänhän pitäisi yhdessä valvoa uudenvuodenyötä?

— Olkaa siinä tapauksessa ystävällinen ja kurkistakaa meille ennen

päivällistä.

— Voiko poikanne huonosti?

Shuvalovin kysymyksessä oli tosin osanottoa, mutta myöskin omituinen

ilon vivahdus: hän rakasti lääkärintointaan, joka hänen oli,

ranskalaisen diploomin puutteessa, ollut vaihdettava autonkuljettajan

ammattiin.

Kun Aleksei Dmitritsh oli muutamin sanoin tehnyt selkoa Vassian

tilasta, Shuvalov huudahti:

— En voi antaa teidän odottaa kauemmin. Ymmärrän hyvin levottomuutenne.

— Odottakaa, tulen mukananne heti, hän jatkoi keskeyttäen toisen

kiittelyt. Hän ei edes itselleenkään tunnustanut, miten kiire hänellä

oli päästä koettamaan, oliko hänen korvansa, joka vallankumouksen

puhjetessa oli alkanut tulla kuuluisaksi, vielä yhtä terävä kuin ennen.

Portaissa Aleksei Dmitritsh kuiskasi hänelle:

— Kuulkaahan, rakas tohtori, minä en haluaisi olla sisällä, kun

tutkitte häntä. Minä odotan teitä käytävässä.

Kun Shuvalov palasi vanhan sanomalehtimiehen luokse, oli hänen

ammatti-ilonsa tyydytetty, ja jäljellä oli vain pula sen vuoksi, mitä

oli sanottava sairaan isälle.

— No niin, aloitti hän, pojallanne ei ole mitään varsinaista tautia.

Mutta tämänaamuinen kohtaus osoittaa selvästi, että hänen täytyy

säästää itseään. Ennen kaikkea, älkää antako hänen nousta vuoteesta

pariin, kolmeen päivään.

— Eikö tänä iltanakaan? mutisi Aleksei Dmitrish.

— Ei, ei millään ehdolla. Ymmärrän hyvin, että se on kovaa

nuorukaiselle näin uudenvuodenaattona, mutta se on välttämätöntä,

uskokaa minua. Huoleen ei anna niinkään paljon aihetta sydän kuin hänen

verettömyytensä... hänen yleinen heikkoutensa...

Hän jatkoi nopeasti, vanhan miehen läpitunkevaa katsetta karttaen:

— En oikein tiedä, mitä antaisin hänelle lääkkeeksi. Hän tarvitsisi...

Soinnuttomalla äänellä jatkoi Aleksei Dmitritsh tohtorin aloittamaa

lausetta:

— Niin, minä tiedän... vuori-ilmaa... täydellistä lepoa ja hyvää

hoitoa... aurinkoa... etelää.

Hän naurahti hämillään ollen ja jatkoi:

— Ajatelkaahan, tohtori, että minä ennen maailmassa ansaitsin

kuusikymmentätuhatta sodanedellistä frangia nyt se olisi

kuusisataatuhatta!

Aleksei Dmitritsh koetti antaa Vassialle tiedon Shuvalovin kiellosta

niin säästeliäästi kuin mahdollista, kiertoteitse. Mutta niin pian kuin

Vassia, joka tavallisesti mukautui kärsivällisesti kaikkeen, ymmärsi

asian, nousi hän sängystään posket liekehtivinä.

— Ei, sitä minä en tahdo, hän sanoi, minä menen päivällisille.

Ja huolimatta isän rukoilevista silmistä, joilla tavallisesti oli

häneen rajaton valta, hän toisti:

— Minä menen sinne.

Vassian kapinallisuus saattoi Aleksei Dmitritshin hetkiseksi ymmälle.

Mutta sitten hänelle vaikeni jotakin, ja hän sanoi:

— Poikaseni, en usko, että noilla päivällisillä on hauskaa. Olen

kuullut, että Helena Borissovnakin on kutsuttu muualle.

Vieraskaan ei olisi tarvinnut suurta tarkkanäköisyyttä huomatakseen

Aleksei Dmitritshin hämilläänolosta, että hän valehteli. Kuinka hän

olisi siis voinut salata sen omalta pojaltaan, joka tunsi hänen äänensä

jokaisen vivahduksen? Mutta tämä valhe lamasi Vassian. Jos hänen isänsä

tarvitsi sellaisen keinon...

Ja häneen hulvahti häpeäntunne — sellainen, jonka kokee umpimielinen

nuorukainen nähdessään salaisuutensa paljastettuna, — ja hän kuiskasi

aivan hiljaa:

Olet oikeassa, isä. Olet oikeassa. Se oli lapsellisuutta.