Passyssa on muudan aivan pieni katu. Sen nimi, jota ei kukaan tiedä,
on kulunut miltei kokonaan pois ajan syömistä katukilvistä. Se
nukkuu köyhää untaan kahden suuren Parisista kuumeista ja kohisevaa
verta tuovan valtasuonen välillä. Aamuisin kulkevat sitä pitkin vain
leipomoiden pojat kolmipyöräisineen. Päivän mittaan ilmaantuvat sinne
tai tänne käsirattaat. Mies, joka vetää niitä, jättää ne katukäytävän
nojaan ja laahustaa uupuneen askelin kulmakahvilan isännän puheille,
auvergne'ilaisen silmäpuolen, joka pitää myös viereistä hiilikauppaa.
Vuoden 1924 lopulla oli tämän nimettömän, värittömän ja elottoman
kadun talossa numero 12 perhetäysihoitola. Talon julkisivu oli harmaa,
ja sen muurilaasti oli alkanut rapista; ikkunaluukut, joita ei oltu
vuosikausiin maalattu, tuskin erottuivat seinästä, niin että talo
näytti aamuhämärässä sokealta.
Sisällä lehahti matoista, jotka olivat menettäneet kaikki kuvionsa ja
kaiken värinsä, ja haalistuneen sametin päällystämistä huonekaluista
äitelä, kostea ummehtuneen lemu. Surullinen, pieni puutarha, jota
korkea multamuuri kiersi, näkyi lasioven läpi: yksi ainoa suuri
kuihtunut puu ja hiukan hiekan rippeitä. Ja kaikki tämä oli niin
kuollutta, että ihmetteli nähdessään kuvastinten heijastelevan esineitä
ja kasvoja.
Neiti Yvette Mesureux, talon omistajatar, antoi tässä täysihoitolassa
kalliista ajasta huolimatta huoneen ja ruuan kahteenkymmeneenneljään
frangiin vuorokaudelta. Sydämensä suurella tunnollisuudella hän piti
huolta siitä, että vuoteet olivat puhtaat ja ateriat valmistuivat
määräaikaan. Hän oli onnellinen, jos joku vanha nainen ylisti
väliruokaa tai jos joku neljänkymmenen kouluvuoden näännyttämä opettaja
kiitti häntä rauhallisesta, virkistävästä yöstä.
Hän ei ihmetellyt sitä, että hänen luonaan asui vain ihmisiä, jotka
olivat haudan partaalla. Eikö se sopinutkin hänen valkoisiin, kapean
pään ympäri palmikkoina kiedottuihin hiuksiinsa, hänen pitkiin, mustiin
hameisiinsa, huoneiden tapeetteihin ja puutarhan alastomaan puuhun?
Hänen asukkinsa, lähtien talosta hautausmaan tielle, tosin vaihtelivat,
mutta kaikki he olivat niin toistensa näköisiä surkeine liikkeineen,
hauraine äänineen, arkoine katseineen ja puhtaine nukkavieruine
vaatteineen, että neiti Mesureux ei voinut muistaa suhtautumisen
heihin tuottaneen hänelle milloinkaan vaikeuksia; neljännesvuosisadan
aikana hänen ei liioin ollut tarvinnut kartuttaa sanaista arkkuaan
ainoallakaan uudella fraasilla.
Muutamia vuosia sodan jälkeen neiti Mesureux'n kuitenkin valtasi
kalvava levottomuus. Kävi yhä vaikeammaksi saada täysihoitolaan uusia
asukkaita entisten tilalle. Tuntemattomiin kohtaloihin lähteneiden
huoneet pysyivät tyhjinä viikkoja, jopa kuukausia.
Täytyikö otaksua, että se pidättyväinen, hiljainen ja kohtelias
ihmislaji, jonka keskuudessa neiti Mesureux oli vallan varmasti uskonut
saavansa elää päiviensä loppuun, kuoli sukupuuttoon näinä kauheina
aikoina, jolloin ei enää ollut yhtään rehellistä tavaranhankkijaa,
yhtään hyvää palvelijaa, — jolloin naiset näyttivät polvensa?
Vähitellen tämä tuskaisa otaksuma tiivistyi varmuudeksi. Se tasainen
ja laiha vierasvirta, josta Passyn pienen, nimettömän kadun numero
kahdentoista perhetäysihoitola oli pitänyt huolta, ehtyi yht'äkkiä
kokonaan. Samassa oli neiti Mesureux mielestään mitätön ja kadotettu
olento: maailma hänen maailmansa, luhistui.
Näihin aikoihin tuli hänen puheilleen vaalea, nahkatakkinen mies,
joka esittäytyessään otti päästään autonkuljettajan lakin. Hän puhui
omituisen kohteliasta ranskaa, mutta korostuksin, jotka saattoivat
neiti Mesureux'n hämmingin valtaan. Hän sanoi:
Jos te, madame, sallitte ja jos teillä on tilaa, ottaisin ylen
mielelläni täältä täysihoidon. Autovajani on aivan lähellä, Rue de la
Pompe'in varrella.
Toisina aikoina neiti Mesureux ei olisi edes kuunnellut niin
omituisesti pukeutunutta muukalaista; mutta puolet taloa oli tyhjänä,
ja menot kasvoivat päivä päivältä. Hän oli jo aikeissa myöntyä, kun
mies lisäsi:
— Kun minä työskentelen yöllä, madame, ja kun palaan vasta viiden
tienoissa aamulla, olisin teille hyvin kiitollinen, jos antaisitte
minulle portin avaimen, jotta minun ei tarvitsisi joka kerta häiritä
teitä.
Vaikka neiti Mesureux olikin tottunut hyvin hillitsemään itsensä, ei
hän nyt voinut salata kauhistustaan. Hänelle oli Parisi, kohta kellon
lyötyä kymmenen, jonkinlainen luonnottomuuden ja vaarojen pesä, johon
yhdenkään kunniallisen sielun ei ollut uskaltamista. Ja nyt tämä
autonkuljettaja halusi joka päivä tuoda tuon levottoman elämän hänen
kotiinsa!
Hänen harkitessaan tätä vieras aloitti taas:
— Älkää pelätkö, madame, vakuutan teille, että en herätä ketään. Osaan
liikkua kuin varjo.
Hän virkkoi tämän niin vienolla äänellä, hymyillen puhuessaan niin
avoimesti ja surullisesti, että neiti Mesureux, vaikkakin hän täydellä
syyllä ylpeili järkähtämättömien periaatteiden ohjaamasta elämästään,
äkkiä ymmärsi: hän ei voinut torjua tuota kummallista, koditonta
vierasta. Viimeisen kerran hän koetti vielä estellä:
— Mitä avaimeen tulee, herra, hän sanoi ankarasti, on teidän turha
toivoa sitä. Minulla on vain yksi avain, enkä anna sitä kenellekään.
Mutta minä nousen varhain aamulla ja avaan itse teille. Pyydän vain,
että ette soittaisi. Talo, on aina ollut korttelin rauhallisin.
Hän huokasi hiljaa ajatellessaan niitä puolta tusinaa asukkia, jotka
hänellä vielä oli, ja katseita, joilla he ottaisivat tulokkaan
vastaan. Mutta oli jo liian myöhäistä peräytyä. Mies täytti jo
ilmoittautumiskaavaketta, josta neiti Mesureux luki:
Nimi: Shuvalov. Ristimänimi: Maksim.
Ikä: 30 vuotta.
Syntynyt: Tobolskissa (Siperiassa).
Kansallisuus: Venäläinen.
Ammatti: Lääketieteen tohtori, nykyisin autonkuljettaja.
Henkilöllisyystodistukset: Kansainliiton passi. Oleskelulupa. Ajokortti.
Tällä tavalla tuli täysihoitolaan ensimmäinen venäläinen. Salaperäinen
lisääntymiskyky, kokoontumispyrkimys, jota ymmälle joutunut neiti
Mesureux kauhuissaan koki turhaan vastustaa, toi heitä sinne pian
kolme, sitten viisi, sitten kymmenen, ja lopulta asui kaikissa
talon vapaissa huoneissa väkeä, joka kirjoitti poliisille menevään
ilmoituskaavakkeeseen: Kansainliiton passi.
Viimeksi mainittu seikka hämmensi neiti Mesureux'n pääparkaa aivan
erityisesti. Venäläisistä hänellä oli kolme käsitystä. Ensimmäinen
oli peräisin Hra Felix Fauren kauan sitten menneiltä päiviltä.
Niinkuin koko kaupunki, oli hänkin nähnyt amiraali Avellanin
matruusien ohimarssin, ja — hänen tietämättään, miksi — sydän oli
alkanut sykkiä nopeammin hänen jo siihen aikaan litteässä povessaan.
Sodan päiviin saakka hän oli unohtanut venäläiset. Silloin heistä
tuli liittolaisia. Rauhoittava sana, jonka takaa näkyi miljoonia
sotilaita, kasakkarykmenttejä. Sitten tuli bolshevismi. Siitä
neiti Mesureux ei voinut muodostaa mitään selviä, mielikuvia. Hän
tyytyi vain toistelemaan: "Senkin bolshevikit, senkin bolshevikit!"
päänpudistuksin, joihin sopi kauhua, inhoa ja vihaa.
Mutta keitä olivat nämä kohtalon — josta hän ei vielä tietänyt,
oliko se suopea vai kirottava, — hänen tielleen tuomat ihmiset. Mitä
tarkoitti tuo merkintä: Kansainliiton passi?
Eräänä aamuna, avatessaan tapansa mukaan ovea Maksim Shuvaloville, hän
ei enää malttanut olla kysymättä tuota seikkaa.
— Oh, hyvin yksinkertainen juttu, madame, vastasi mies, huulillaan
hymyily, johon silmät eivät ottaneet osaa. Kun me emme enää tahtoneet
tietää mitään maastamme sen nykyisessä olossa, ei sekään enää tahtonut
tietää mitään meistä. Näin ollen emme kuulu kenellekään; toisin sanoen
kuulumme kaikille, kuulumme Genévelle.
Joskaan neiti Mesureux ei täysin käsittänyt tätä vastausta, hän
ymmärsi kuitenkin sen, ettei hänen uusilla vieraillaan ollut lainkaan
isänmaata. Hän oli pitkät ajat aivan järkyttynyt.
Ei mikään kansa tunne niin voimakkaasti kuin ranskalaiset olevansa
sidottu isänmaan kamaraan, suorastaan ruumiillisesti kuuluvansa siihen.
Neiti Mesureux oli ranskatar vanhaa juurta. Siksipä nuo hoidokit, jotka
Shuvalovin kintereillä olivat hyökänneet hänen taloonsa, näyttivätkin
hänestä vielä viikkokausia tuon selityksen jälkeen olennoilta, jotka
eivät kunnollisesti kuuluneet maahan, jotka eivät olleet aivan
ihmismäisiä ja joita ei liioin voinut tavallisina ihmisinä kohdellakaan.
Oliko tämän omituisen tunnon perustama ylenkatse vaiko sääli? Hän ei
olisi voinut sitä sanoa, mutta se vastenmielisyys, jota uudet vieraat
hänessä herättivät, saattoi hänet heihin nähden asemaan, johon hän ei
olisi milloinkaan ennen alistunut: hän ei uskaltanut enää vaatia niiden
järjestyssääntöjen noudattamista, jotka niin kauan olivat vallinneet
tässä rauhaisassa talossa.
Kuinka tosiaan olisi voinut vaaliakaan, että vieraalta kiertotähdeltä
tulleet olennot olisivat esiintyneet tavallisten ihmisten tavoin?
Kuinka olisi voinut kysyä pareilta, jotka asuivat yhdessä, olivatko ne
naimisissa? Antaa toimittaa iltasiivouksen salongissa jo yhdeksältä?
Estää kolmea miestä, jotka olivat eri aikoina, nukkumasta vuorotellen
samassa vuoteessa? Olla antamatta keittiön liedestä hehkuvia hiiliä
siihen outoon kojeeseen, jota sanottiin samovaariksi?
Ne harvat vanhukset, jotka olivat pysyneet neiti Mesureux'ille
uskollisina, valittivat aluksi, että huoneista kuului myöhäiseen
yöhön saakka keskustelua, jopa laulua ja meluakin. Mutta hän kuunteli
valituksia sen näköisenä, kuin hän ei todellakaan voisi asialle mitään,
ja vastasi sitten:
— Minkäpä heille mahtaa, he ovat venäläisiä!
— Niinpä kyllä, venäläisiä, toistelivat vanhukset.
Ja he vetäytyivät takaisin huoneisiinsa pudistellen päätään, ikäänkuin
se, mikä tähän sanaan sisältyi onnettomuutta, salaperäisyyttä ja
suuruutta, olisi ollut kylliksi saamaan heidät valittamatta sietämään
rauhansa häiritsemisen.
Näistä ajoista alkoivat ne, jotka asuivat samalla kadulla, sanoa neiti
Mesureux'n täysihoitolaa Venäläistaloksi, ja torilta kantamukset
kainalossaan palaavat perheenemännät pysähtyivät usein portille
katselemaan miettiväisinä vanhaa harmaata rakennusta, joka heistä
näytti olevan täynnä salaperäisyyttä.
Kuitenkin tuli se päivä, jona neiti Mesureux ei enää pitänyt
Kansainliiton alamaisia minään astraaliolentoina. Hän näki heissä nyt
miehiä ja naisia, jotka tosin olivat nuorempia kuin täysihoitolan
entiset asukit mutta silti muiden ihmisten kaltaisia. Vasta silloin
hän myös täysin älysi, millaisen mullistuksen he olivat saaneet aikaan
hänen talossaan, ja kauhistui myöntyväisyyttään.
Ei piitattu aterioiden, pukeutumisen, nukkumisen määräajoista. Nyt ei
enää voinut täysihoitolan ääniä kuuntelemalla päätellä miten myöhäistä
oli. Neiti Mesureux'n täytyi katsoa kelloa. Missä oli tuo turvallinen,
miltei hekumallinen torkkuva ilmapiiri, tuo kituuttava yölampun-elämä,
joka oli ympäröinyt hänet vuodesta vuoteen?
Keskusteltiin huoneesta toiseen. Käytävässä alituista tulemista
ja menemistä. Merkillisiä vieraita, saman henkilön luo tulivat
muutamat mitä huolitelluimmassa asussa ja toiset jalkojaan laahaten,
irrallisina repsottavia kengänpohjiaan salatakseen, ja molemmat
otettiin vastaan yhtä sydämellisesti. He viipyivät tuntikausia. Mitä
koskivat nuo loppumattomat keskustelut? Miksi tuo kiihko, joka sai
äänet kantautumaan aina puutarhaan saakka? Sai kiittää onneaan, ellei
vielä juuri paria minuuttia ennen päivällistä tarvinnut kattaa pöytää
kolmelle, neljälle odottamattomalle vieraalle.
Ja sitten nuo pienet, vedenkirkkaalla, vodkaksi sanotulla nesteellä
täytetyt karahvit, tuo musta leipä, jota tuotiin pöytään ja jota
kaikki katselivat liikutettuina. Ja sitten, ennen kaikkea, heidän
mielialojensa vaihtelevaisuus: juuri kun heidän suljetut, murheelliset
kasvonsa olivat ehtineet hänet pelästyttää, sai heidän sointuva,
sydämellinen naurunsa hänet hätkähtämään.
Kun neiti Mesureux'lle oli selvinnyt tämän vallankumouksellisen
perinpohjaisuus, heräsi hänen vanha tarmonsa jälleen eloon. Hän tahtoi
asettua vastarintaan, ottaa taas käsiinsä sen vallan ohjakset, mihin
hän aina oli tottunut.
Hän yritti kuitenkin turhaan, eikä hän voinut ymmärtää, miksi oli
epäonnistunut. Hänen määräyksiään ei koskaan vähääkään vastustettu;
päinvastoin kuunneltiin häntä täysin hyväksyvästi, eräänlaisella
kohteliaalla ilolla, ikäänkuin ei olisi lainkaan ollut kysymys
säännöksistä, joiden rikkominen oli sopimatonta, vaan ikäänkuin
kaikkien pyrkimyksenä olisi ollut tehdä hänelle palvelus, valmistaa
hänelle iloa. Ja sitten vanha meno palautui uudelleen huomaamattomasti.
Lounaalle tultiin viisi minuuttia liian myöhään, pyydettiin anteeksi
ja vakuutettiin, että ei välitetty liemestä, — ja tämä kaikki tapahtui
niin rakastettavasti, että ei voinut olla tarjoamatta sittenkin lientä.
Jos neiti Mesureux huomautti jollekulle, että tämä oli jutellut
vieraansa kanssa aina kello kahteen saakka yöllä ja vielä häntä
saattaessaan melunnut käytävässä, niin tämä vastasi katuvaisin ilmein.
— Hänhän oli minun vieraani, neiti. Ja sitten puhuimme minun
vanhemmistani; hän oli juuri tullut sieltä kotoa.
Ja silloin neiti Mesureux'sta tuntui, kuin syyllinen olisikin ollut hän.
Niin kävi aina ja kaikessa. Tekivätpä nuo ihmiset mitä hyvänsä — miten
yllättävää ja loukkaavaa tahansa —, aina heillä oli valmiina selitys,
joka täytyi hyväksyä; ja ellei anteeksipyyntö tepsinyt, näyttivät he
niin katuvaisilta, että oli mahdotonta kantaa heille kaunaa. Neiti
Mesureux'ta eivät niinkään riisuneet aseista heidän perustelunsa kuin
heidän äänensävynsä. Se oli niin luonnollinen ja aito, ettei sitä
voinut vastustaa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset olivat varustetut
elämää varten paljon huonommin kuin kaikki muut. Hänestä he näyttivät
parantumattoman välittömyytensä takia suojattomilta. Ja vähitellen,
totuttuaan noihin kasvoihin, neiti Mesureux alkoi tuntea harrastusta
heidän elämäänsä ja tietämättään pitää heistä.
Suotta eivät naapurit kysyneetkään joka päivä:
— Miten voivat venäläisenne?
Vanha Borkov, viulunsoittaja Blumenfeld, n:o 14:n kaksi sisarusta,
autonkuljettaja Shuvalov ja kaikki muut olivat todellakin hänen,
ikäänkuin he olisivat olleet avuttomia lapsia, jotka hän oli ottanut
hoiviinsa.
Vain yksi ainoa heidän joukossaan ei saavuttanut tätä tiedotonta
rakkautta, koska hän näytti elävän vain huvituksiaan varten. Neiti
Mesureux ei ollut milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut niin
kaunis, joka olisi niin suuresti muistuttanut rotueläintä kuin nuori
ruhtinas Feodor Ashkeliani.
Vanha neiti ei tosiaankaan tietänyt, että paksu siniseen vivahtava
tukka, mantelinmuotoiset silmät, korkeat olkapäät ja vyötärö, norja
kuin nuoren tytön, ovat muutaman itämaisen soturiheimon rotupiirteitä.
Mutta vaikka hän olisi, tietänytkin, että kaikkien kaukaasialaisten
kasvot ja ruumiit ovat tavattoman puhdasmuotoisia, ei hän olisi voinut
olla tuntematta kunnioitusta sitä miltei rajatonta voimaa kohtaan, mikä
Feodorista uhosi.
Tätä voiman vaikutelmaa ei niinkään paljon aiheuttanut ruhtinaan
ruumiinrakenne, sillä hän oli rinnan kohdalta melkein yhtä hoikka kuin
vyötäröltäänkin, ja hänen kiilloitettuihin kynsiin päättyvät kätensä
olivat tyttömäisen hentojen ranteiden jatkona. Mutta hänen tarvitsi
vain liikuttaa jotakin ruumiinsa jäsentä, ja kaikki muut ottivat osaa
liikkeeseen. Tuntui siltä, kuin hänen lihaksensa olisivat paremmin
kuin muiden miesten sopineet toisiinsa ja kuin ne alituisesti olisivat
antaneet toisilleen apua, joka kymmenkertaistutti niiden voiman. Oli
kuin ne olisi taottu kovemmalla alasimella. Ne olivat teräksenlujat,
nopeat ja kuin hänen omasta tahdostaan riippumattomien sisäisten
pontimien alaiset. Huimapäisten ratsastajien ja karaistuneiden
vuoristoasukkaiden monien sukupolvien aikana hankkimat lihakset.
Nämä lihakset hallitsivat hänen koko elämäänsä. Kimnaasista, klubeista
ja eurooppalaisesta käytöstavasta huolimatta hän rakasti vain hevosia,
juhlia, heimojen verisiä riitoja. Ja, näiden ohella, naisia, joista
vain harvat saattoivat häntä vastustaa.
Perheen rikkaus ja olosuhteet olivat sallineet hänen hillittömästi
tyydyttää näitä intohimojaan siihen päivään saakka, jolloin hän
Marseillen satamalaiturilla oli vetänyt taskustaan kourallisen
jalokiviä — koko omaisuutensa.
Näiden jalokivien avulla hän oli saattanut Parisissa elää loisteliaan
kuukauden. Sitten hän oli päätynyt neiti Mesureux'n täysihoitolaan.
Siitä päivästä lähtien, jolloin hän kirjoittautui täysihoitolan
vieraskirjaan, hän oli virkkanut tuskin sanaakaan vanhalle neidille.
Tämä hämmästyi sen vuoksi suuresti, kun ruhtinas Feodor tammikuun 12:n
päivän iltana tuli hänen puheilleen.
— Neiti, huomenna on meidän uudenvuodenpäivämme, sanoi ruhtinas.
Niin, kolmetoista päivää myöhemmin kuin teidän. Kolmetoista on hyvä
luku. Kolmetoista. (Hänen ääneensä tuli jotakin aistillista, kun
hän toisti luvun.) Olen pyytänyt muutamia vieraita päivällisille ja
haluaisin salongin käytettäväksemme. Vain meille, yksityishuoneena,
ymmärrättehän? Jos sattuisimme rikkomaan laseja — mikä tuo onnea —,
olisi mukavampaa olla yksiksemme.
Nyt pani neiti Mesureux näissä kasvoissa, jotka olivat häntä
peloittaneet liian suuren kauneutensa takia, ensi kerran merkille
viattoman ilmeen — ikäänkuin aseettomuuden omia haluja vastaan. Hän
ei voinut vastata kieltävästi — tälle ruhtinaalle, joka laski päivät
toisin kuin kaikki muut ihmiset ja joka rikkoi laseja hellyttääkseen
Kohtaloa.