KESÄMÄKEEN.

Lapset olivat ihastuksissaan, kun isä ennen maalle muuttoa toi heille

pienen foxterrierin nimeltä Mooses.

-- Minä tahdon maata sen vieressä yöllä, sanoi Janne. -- Minä vaadin

sen esikoisoikeudellani.

-- Voi kuinka se on mehevä, minä tilaan kävellä sen kanssa ulkona,

huusi Risto ja syleili Moosesta.

Kaiket päivät pojat leikkivät sen kanssa. Toini tuli kateelliseksi ja

sanoi:

-- Mitä minä sitten saan?

-- Voit syöttää sitä, se syö munaa ja juo kylmää korviketta.

Toini itki joskus, kun pojat olivat kovakouraisia, esim, kun Janne

sulki Mooseksen liinavaatekaappiin tai Risto pisti sen tyynynpäälliseen

ja sulki aukon kuudella säppineulalla. Mutta pentu oli yhtä iloinen ja

leikki päivät pitkät lasten kanssa.

Elämä miestenhuoneessa oli niin raisua, että Mari alkoi suunnitella

muuttoa talosta. Hän toivoi keittäjättären paikkaa vanhan hiljaisen

neidin taikka lapsettoman parin luona. Mutta pohjaltaan hän tiesi,

ettei hän voisi jättää perhettä, jossa häntä pidettiin kuin omaista.

Levottomuutta lisäsivät matkavalmistelut. Tavaroita oli sullottu kokoon

päiväkausia ja lapset olivat kuin kuumeessa.

Odotettu lähtöhetki oli tullut. Perhe oli jalkeilla kukin tahollaan.

-- Sukkanauha katkesi, mutta mä korjasin sen eristetyllä

kuparilangalla. Sillä voi eri hyvin laittaa pitimiä housunkannattimiin,

sanoi Janne, ja kiinnitti vitjat Mooseksen kaulanauhaan.

Toini juoksi ahdistetun äidin jäljestä ja pyysi:

-- Pistä hiukset lettiin, pistä hiukset lettiin, mä en tule muuten

valmiiksi. Tai leikkaa mulle polkkatukka.

Isä sitoi kokoon kantohihnoja ja piti velvollisuutenaan vastata Jannen

kysymyksiin.

-- Miten nahkoja parkitaan? Isä, kuinka monta metriä pitkä on

Atlantosaurus? Isä, jos neekeri asuisi Pohjoisnavalla ja sille syntyisi

lapsia, niin olisko ne valkoisia? Voiko kaloilla olla yskää ja nuhaa!

Kun yksi kaksosista kuolee ja yksi jää elämään, niin kumpanen heistä on

viiden vuoden perästä vanhempi!

Äiti hääri, järjesteli ja joudutti perhettä syömään. Mutta äkkiä hän

huomasi, että Risto oli poissa ja hätyytti kaikki hakemaan häntä.

-- Risto on voinut lähteä asemalle, sen vaatteetkin ovat poissa, sanoi

Toini rauhallisesti.

-- Silloin hän ansaitsee rangaistuksen, lupasi isä.

-- Pojat ois pitänyt kytkee nuoraan, ei ne muuten kestä, sanoi Mari.

-- Vihreät Kotkat voivat pitää loppukokousta, arveli Janne.

-- Tuossahan hän tulee. Missä sinä olet ollut, -- tiukkasi isä.

-- Mä kävin mummon luona ottamassa tämän ruusun. Se on niin suloinen.

Riston ääni oli niin hellä, ettei isä hennonut torua.

-- Kävitkö nyt herättämässä mummon näin aikaisin, oliko hän luvannut

sinulle ruusun?

-- Mummo lupasi sen jo eilen, mutta minulla ei ollut aikaa, kun piti

pakata muut kukat koriin ja käydä sanomassa Kaleville hyvästi.

-- Meillä on muutenkin kamalan paljon tavaraa ja nyt on joka lapsella

vielä uusi mytty. Mitäs Jannella on sanomalehtikäärössä?

-- Siinä on sähköpattereita ja myrkkyliuospullo. Kyllä minä ne kannan.

-- Mitä myrkkyä siinä on? kysyi isä huolissaan.

-- Kuparisulfaattia, etikkaa ja vuoltua kosmoskynää. Mä tarvitsen tätä

välttämättä.

Vihdoin olivat tavarat ja ihmiset autoissa matkalla asemalle. Isällä

oli Toini ja kukkakori sylissään, Janne istui vieressä pidellen

kääröänsä ja Moosesta. Äidillä oli Risto, ruusu ja eväskori, sitäpaitsi

olivat molemmat ajoneuvot täynnä muuttotavaraa. Liisa ja Mari kävelivät.

-- On kivaa, kun saa ajaa komeasti, tutut pojat saisivat nähdä nyt,

toivoi Janne ylpeänä.

-- Minun tuttuni saisivat kernaasti olla näkemättä tätä loistoa, sanoi

isä kärsivän näköisenä.

-- Monen touhun jälkeen oli perhe sijoitettu junaan. Mooses oli

junailijan vaunussa, jonne lapset väliasemilla veivät kovaksi keitetyn

munan sille syötäväksi. Ajeltiin kolmannessa luokassa, sillä yleisö oli

siellä kärsivällisempää.

-- Hyvästi ruma Helsinki, huusivat lapset, kun juna alkoi liikkua.

Ensin katseltiin maisemia ja kinailtiin vähän paikoista. Sitten

alkoivat pojat lukea. Riston huulet liikkuivat koko ajan.

-- Tämä on hurjan haga kirja. Sulevin äiti on kirjoittanut sen.

-- Mutta kuinka se on noin repaleinen? On ikävää, kun teillä eivät

tavarat kestä ehjinä, huokasi äiti.

-- Kolme tavaraa meillä on ollut monta vuotta ehjinä: rautainen

paistinpannu, silitysrauta ja magneetti, kertoi Toini.

-- Nyt minun on nälkä. Saanko kovaksi keitetyn munan? kysyi Risto.

-- Minun on jano. Maitoa ja vettä minä en tahdo, etkun ne eivät sammuta

sellaista janoa, joka tulee junassa, lisäsi Janne.

-- Saat ostaa limonaadia, Keravalla, lupasi äiti -- nyt tulemmekin

sinne. Tässä saat 40 markkaa, tuo loput takaisin.

-- Janne kiiruhti ulos ja palasi sylissään viisi pulloa.

-- Ei jäänytkään yhtään rahaa.

-- Mutta rakas lapsi! Yksi tai korkeintaan pari pulloa olisi riittänyt

hyvin, sanoi äiti.

-- Ei tämmöinen jano mene vähällä, kyllä toisetkin juovat.

Ja totta se olikin, sillä Hyvinkäällä täytyi jo ostaa uutta.

Samassa alkoivat lapset nauraa.

-- Tuossa tulee isä ovesta eikä sillä ole lakkia.

-- Missä isän lakki on?

-- Minulle sattui niin hullusti, että seisoessani junasillalla tuli

tuulenpuuska ja vei hattuni. Mitä minä nyt teen?

-- Tämä kori jossa ruusu on, sopisi kyllä hatuksi. Pannaan ruusu Marin

laukkuun, etkun se on niin suuri, ehdotti Risto.

-- Se ei tapahdu ikinä. Häpäiset minut vierasten immeisten kuullen,

sanoi Mari suuttuneena.

-- Isä saa minun lakkini, voisi leikata vähän reunaa auki, lupasi Janne

tavattoman anteliaasti.

-- Ostetaan joltakin ukolta, niitä on niin monta toisessa osastossa,

avusti Toinikin keskustelua.

-- Täytyy kai minun olla ilman lakkia Kesämäelle asti, siellä on vanha

lakkini, sanoi isä.

Aika alkoi tuntua pitkältä lapsista. Syötiin aina väliin ja

suunniteltiin kesää ja luettiin.

Pojat olivat varanneet mukaansa jaloa kirjallisuutta. Veli Giovannia,

Piloja ja Pilakuvia, Huumorin hikihelmiä ja jännityskirjoja.

-- Ruvetaan nyt puhumaan Istallista, ehdotti Risto.

-- Mikä se on? Usein kuulee teidän puhuvan siitä, mutta en ole saanut

selville sen merkitystä, kysyi äiti.

Nyt alkoivat pojat vuoroon innokkaasti kertoa.

Janne alkoi:

-- Kerran eräs henki tuli kuusta maahan ja se putosi

bentsiinilähteeseen ja me kaadoimme siihen vettä ja se rupesi savuamaan

ja sammui ja niin me pelastettiin sen henki.

-- Se henki lupasi sitten meille palkaksi, mitä me vain halutaan ja me

pyydetiin Istallia ja Viitosta, joka on sama kuin Vetinen.

-- Kun se oli antanut nämä meille, niin me ammuttiin se takaisin kuuhun.

-- Ilikiittä narrata tuolla lailla, ristityt poejat, minä pelekeen

tuommosta, sanoi Mari.

Ympärille oli kerääntynyt muutamia lapsia kuuntelemaan, mikä seikka

innosti poikia kertomaan.

-- Istalli on kuutionmuotoinen talo keskellä Intianvaltamerta. Sen

särmät ovat kymmenen peninkulman pituiset ja se on kokonaan lasista,

alkoi Janne asiallisesti.

-- Sen pinnalla on suuri aarniometsä, ja merimiehet luulevat sitä

saareksi, jatkoi Risto.

-- Siinä on sata kattoa ja sata kerrosta välillä ja vettä voi pumputa

sisään ja ulos. Viimeisessä kerroksessa on aina vettä ja se on täynnä

laivoja ja niitten päällä lasin läpi näkyy aarniometsä.

-- Siellä on paljon eläimiä, leijonia, tiikereitä, pussieläimiä,

mammutteja, pleisiosauruksia ja kaikkia lajeja, mitä nyt on maailmassa

ja mitä ennen oli.

-- Semmoisia elläimiä ei oo ollukkaa, nuo poejat ovat valheen hengen

riivoomia, kuului Marin kauhistunut vastalause.

-- Isukka sano Marille, että pleisiosaurus on elänyt kerran maanpäällä,

pyysi Janne.

-- On kyllä, vastasi isä hajamielisesti jatkaen sanomalehden

lukemistaan.

Mari vaikeni tosin, mutta ei näyttänyt ollenkaan muuttaneen mieltään.

-- Mitä eläimiä siellä vielä oli? kysyi Toini, jolta Istalli-asiat

tähän asti oli pidetty salassa.

-- Siellä on niin suuria kirppuja kuin nyrkki.

-- Hyi sentään, kysypäs isältäs onko tuokii totta, murahti Mari.

-- Satujahan lapset kertovat, koetti äiti rauhoittaa. -- No missä ne

kirput ovat?

-- Niitä pidetään isoissa häkeissä. Sitten siellä on aarteita, pyssyjä,

puukkoja ja kuparilankaa ja suklaata ja namusia. Joka ilta me puhutaan

niistä.

-- Onko siellä ihmisiä? kysyi Toini.

-- Siellä on kääpiöitä, ja aina kun ne kuolevat, niin me otetaan

niitten nenät ja kaadetaan elämänvettä päälle, ja sitten siitä tulee

uusia kääpiöitä. Kun me itse kuollaan, niin toinen laittaa eläviksi

sillä vedellä.

-- Mistä te sitä saatte? kysyi Toini.

-- Sitä on lähteessä, jossa sitä syntyy yksi tippa tunnissa.

-- Missä se viitonen on?

-- Se on koko Uudenmaan lääni, joka on veden peitossa ja talot ja

kaikki mitä siinä on purjehtii veden pinnalla.

-- Kesällä mollaan Viitosessa ja talvella Istallissa.

-- Kerran me saatiin Viitosessa niin suuri kala ja niin paksu kuin äiti.

-- Itekkö työ sen saija, kysyi Mari, joka ei enää jaksanut pysyä

syrjässä.

-- Meillä on sellaiset kalastustarpeet, että saadaan jos kuinka isoja

kaloja maalle. Se tapahtuu sähkön ja vesipumpun avulla, selitti Janne.

-- Siinä on vilippiä. Elekee uskoa, narroovat tuas, sanoi Mari kääntyen

vieraitten lasten puoleen.

-- Kun on oikein ikävää, me mennään Istalliin, muut eivät sitä ymmärrä,

sanoi Risto ja alkoi katsoa ikkunasta ulos.

Liisa oli vetäytynyt toiseen osastoon eikä ollut tietäkseenkään

levottomista omaisistaan. Hänellä oli päässään uusi ylioppilaslakkinsa

ja ruusu rinnassa, joka oli säilynyt päättäjäisissä saamastaan kukista.

Vieressä istui nuori herra, johon hän oli tutustunut Kreivin kautta.

He olivat vilkkaassa keskustelussa, kun Janne tuli ja alkoi toimittaa:

-- Tässä on voileipää, syö nyt, niin aika kuluu paremmin. Siinä on

juustoa päällä.

-- En minä välitä, vie pois, sanoi Liisa torjuvasti.

-- Syö vain, ei sinulla ole niin pitkiä suolia, että sinä kestäisin

Nummelaan asti ilman ruokaa.

Herra purskahti nauramaan ja sanoi:

-- Onko tämä veljenne, Liisa-neiti? Hän näkyy tuntevan teidät ulkoa ja

sisältä?

-- Mä olen Liisan veli, vaikka se häpee mua muitten seurassa, etkun mun

käteni ovat happojen värjäämät. Mä olen kemisti. Ja Liisan mä tunnen

peräkotasin, sillä on syntymämerkki paksuimmassa -- -- --

-- Mene heti tiehesi, keskeytti Liisa vihaisesti.

-- Mä painun viivana pois. Sitä merkkiä ei näy, se on -- -- --

-- Mene kurja poika, huusi Liisa tulipunaisena raivosta.

-- Paksuimmassa paikassa selkäpuolella ehti Janne sanoa, ennenkuin hän

näki parhaaksi lähteä.

Hän ymmärsi hyvin härnänneensä Liisaa, mutta sen hän teki tahallaan,

sillä Liisa oli kannellut äidille, että Janne oli myöhästynyt koulusta.

Ei kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin Risto tuli tarjoamaan limonaadia

Liisalle. Tämä viittasi vain hermostuneesti veljeään poistumaan.

-- Tässä on varmaankin toinen veli? Istuudu vapaasti keskustelemaan,

sanoi vieras herra.

-- Silloin Liisa vimmastuu. Se ei siedä, että me häiritään silloin, kun

sillä on herra seuraa, virnisteli Risto.

-- Ole vaiti, sinä panet omiasi, tuhisi Liisa.

-- Onko sisarellasi sitten usein herra seuraa? kysyi vieras huvitettuna.

-- On joskus, mutta ei niin paljon kuin oikein kauniilla friidulla,

sanoi Risto ja livisti pois.

Junamatka alkoi loppua, ja perhe laittautui lähtemään junasta.

-- Nyt mollaan Enäjärven luona, täältä alkaa Nummela. Olkaa valmiit,

hoputti Janne.

Auto oli vastassa, ja pian oltiin matkalla ihanan Lohjan selän taakse.

Järvi alkoi siintää toisella puolella ja lapset olivat kärsimättömiä.

Jo häämöittää Kesämäki puitten välistä, pojat hosuivat ja huitoivat.

Janne nousi ja katkaisi äidin sateenvarjon. Matkalla huiskutellaan

torpan ukolle ja kaikille joita sivutetaan tiellä.

Ja sitten näkyy Kesämäen punainen rakennus vihreiden puiden ja

pensaiden keskellä.

-- Tuolla se on odottanut meitä koko talven, sanoi Risto hartaasti.

-- Siellä se oikea koti on. Mä olen syntynytkin siellä, sanoi Toini ja

nosti Mooseksen syliinsä, että sekin näkisi.

Joka kesä oli yhtä riemullista tulla maalle. Kaikki oli uutta mutta

samalla kertaa vanhaa ja rakasta.

-- Kuinka syvälle tämä maa on meidän omaa? kysyi Toini.

-- Maan keskipisteeseen asti, mutta siellä syvällä meidän alamme on

eri pieni, etkun pallonpinta-ala on suuri, mutta keskus on vain piste,

selitti Janne. -- Ja toisella puolella keskipistettä alkaa niitten maa,

jotka asuvat jalkojemme alla.

Tuvan puolella asuva Laason perhe oli portailla vastassa, toivottamassa

tervetuloa.

-- Onko teille syntynyt viime talvena monta lasta? kysyi Toini.

-- Yks vaa, ei se täti joura tuora, kun yhren kerrallaan, sanoi Antti.

-- Mää olen pessyt itten ko te tulitte, kertoi Matti.

Koko iltapäivä meni tuttujen paikkojen tarkastamiseen ja leikkituvan

järjestämiseen.

Illalla maistui ruoka ja vihdoin uni, kun lapset hohtavan punaisina

oudosta ilmasta makasivat tiloillaan.

Uni muutti lapsien olennon. Toinin pellavankarvaiset hiukset valuivat

ympäri hentoja kasvoja, ja pojat nukkuivat lempeän ja henkevän

näköisinä vieretysten. Mooses oli kömpinyt Jannen jalkopäähän ja vikisi

unissaan.

Äiti seisoi vuoteitten jalkopäässä ja nautti siitä, että oli saanut

pikku väkensä kesälaitumelle. Hän ajatteli, että nyt koko perhe saisi

nauttia yhdessä olosta ja aurinkoisesta Kesämäestä.