HEINÄKUUSSA.

-- Äiti, Paavo kirjoittaa, että se tulee meille huomenna. Eihän se

häiritse äitiä, etkun isojen vieraat eivät häiritse meitäkään, sanoi

Risto heinäkuun ihanana päivänä.

-- Tietysti Paavo saa tulla, mutta te ette saa keksiä yhtä rajuja

leikkejä, kuin viime kesänä, sanoi äiti.

-- Ei se Pihviä häiritse. Se kirjoittaa, että hänet olisi lähetetty

serkkujensa luo, mutta ne ovat niin kesyjä, ettei siellä voi kiljumatta

olla. Pihvi sanoo, että Horrilla on kivaa, etkun niitten äiti ei

kasvata poikia. Mä en ole sanonut sille, että äiti kasvattaa meitä

hurjasti. Ja Liisakin kasvattaa, vaikka me ei välitetä siitä.

Paavo tuli, ja pojat veivät hänet heti rantaan uimaan.

-- Tulukee rouva kahtomaan, minkälaista elämee poijat pittää

rannassa. Täyty jättee pyykinpesu kesken, jottei tulis omalletunnolle

immeishengen hukkoo, läähätti Mari rasittuneena, kuljettuaan rannasta

mäkistä tietä, niin nopeaan kuin jäykät jalat kannattivat.

Äiti juoksi aika kyytiä rantaan, Marin seuratessa jäljessä.

Ranta oli savinen, mutainen ja hyvin matala. Ensin äiti ei erottanut

poikia ensinkään, näki vain, että rantalieju liikkui. Lähemmäksi

tultuaan hän huomasi, että Janne, Risto ja Paavo olivat vajonneet

saveen kainaloita myöten. Siinä he kirnusivat vedensekaista puuroa,

niin että kuului miten alastomat ruumiit molskahtivat ylös ja alas.

Kasvot ja hiukset oli voideltu savella.

Janne oli leiponut savesta hatun päähänsä ja pistänyt siihen kirjavia

sulkia.

-- Äiti, tule tänne katsomaan, meillä on niin lämmintä ja pehmeää, tämä

on jukin kivaa, huusi Risto.

-- Mitenkä te olette vajonneet noin syvälle, ettehän te pääse ylöskään

enää, sanoi äiti, joka oli tottunut jos johonkin, ja katsoi levottomana

poikien leikkiä.

-- Eihän tämä ole mitään pahaa, vaatteet ovat rannalla ja me pesemme

järvessä toisemme puhtaaksi. Risto on Väinämöinen, joka lauloi

Joukahaisen suohon. Pihvi on Joukahainen. Sitten me vaihdeltiin, ja kun

jokainen oli ollut Joukahaisena, niin moltiin kaikki suossa, selitti

Janne ja työnsi käsivartensa saviliejuun, niin että pää ja olkapäät

vain näkyivät.

-- Sitten me pyydettiin Maria Ainoksi, mutta se rupesi huutamaan ja

meni kantelemaan. Ei me tahdota sellaista Ainoa. Marista on kaikki

leikit syntiä. Äiti ymmärtää sentään montakin asiaa, ettei aina

tarvitse pelätä, myönsi Risto jalomielisesti.

-- Teijän äiti on hurjan kiltti täti, tunnusti Paavokin jälkeenpäin

Ristolle.

-- Nyt teidän täytyy kumminkin nousta pois, ettette kylmety, sanoi

äiti. -- Menkää nyt uimaan.

Mutta poistuleminen olikin sangen hankala tehtävä. Äiti ojensi airon

pojille, ja näin heidät vihdoinkin saatiin ongituiksi mudasta. Mari

murisi vieressä kuin vihainen karhu.

-- Ei uskois että ouvvat Jumalan kuviks luotuja, luulis heitä

luontokappaleiksi. Tuonnii Puavon viettelöövät, hyvä ettei äitis oo

näkemässä. Kumma ettei se pelekee meijän poikia.

-- Mitä se itsensä kaltaisia pelkäisi! Mitäs Mari sanois neekereistä,

eikö nekään ole Jumalan kuvia? kysyi Janne ovelasti.

-- Minä en usko, että mustia neekeriä ja jättiläisiä onkaan. Niitä on

vuan kaskuissa.

-- Mutta onhan lähetyslehdessä kuvattuna neekerejä. Eikös siinä ole

vain tosia asioita?

-- Mittee sinä viisastelet? Neekerit ovat pakanoita, ja kun niijen

sielut on mustia, niin ne kuvataan mustiks ulkookiipäin. Ruamatussa

puhutaan kuvilla ja merkeillä.

-- Haa, Mari ei usko, että neekereillä on musta nahka, nauroi Janne

koettaen pestä savea Paavon korvista.

Kun pojat vihdoin olivat puhtaita, kiipesivät he saunan katolle

kuivattamaan itseään.

-- Katsokaapas Simolannientä, siellä olis ihana asua, huudahti Janne,

näyttäen kädellään järvelle päin.

-- Partiopojilla on siellä leirinsä. Rannalla on järin ihana hiekkamaa

ja ylempänä vuorella on teltat. Ne saavat itse laittaa ruokansa ja

nukkua vaatteet päällä ja naisia ei ole lähelläkään.

-- Mutta kuka neuloo housun napit kiinni ja rukoilee illalla? kysyi

Risto.

-- Sen he tekevät itse ja kaikki muutkin työt.

-- Minä en välittäs sellaisesta ruuasta, jota Janne laittas, se olis

varmaan myrkyllistä.

-- Mä keittäisin iilimadoista ja simpukoista hyvää soppaa. Suolaa

joukkoon, niin siitä tulis varmaan vahvaa ja hyvää ruokaa.

-- Hyi sentään, en minäkään vaan sellaista söisi, sanoi Paavo

kauhuissaan.

-- Jos sinä meinaat olla noin hieno, niin menet pian piloille. Mutta

ruskea sinä olet, mitenkä sinä olet tullut tuollaiseksi?

-- Minä olen ollut auringonkylvyssä, enkä minä ole hieno, vaikken syö

iilimatoja.

-- Mennään puutarhaan marjoja syömään, ehdotti Risto, jota vaivasi

nälkä.

Puutarhassa oli äiti poimimassa mansikoita.

-- Katsos Paavo, miten suuria murikoita meillä on. Päivälliseksi saatte

syödä niin paljon, kuin haluatte, sanoi äiti.

Paavo seisoi ja ihmetteli vähän aikaa ääneti.

-- Sopisiko tädille, että minä olisin täällä pitemmän aikaa? kysyi hän

vihdoin.

-- Kyllä varsin hyvin, mutta äitisi kirjoitti ja pyysi meitä

lähettämään sinut kotiisi, sillä te lähdette matkoille.

-- Se on kruinaalista, juuri kun mollaan totuttu makaamaan yhdessä ja

eilen tehtiin sovinto sen tappelunkin jälkeen, valitti Risto.

-- Tänäkin päivänä olet vain lukenut Monte Kriston kreiviä, etkä ole

ollut Pihvin kanssa yhtään ja kaniinit olisivat kuolleet nälkään,

jos en minä syöttäisi, sanoi Toini auttaessaan äitiä mansikoiden

poimimisessa.

-- Naiset eivät ymmärrä mitään. Mä luin vähän aikaa aamulla. Mutta nyt

me tahdotaan kiivetä vaahteraan.

-- Kutka me? kysyi Toini.

-- Minä ja minun umpisuoleni, sanoi Risto, juosten suuren vaahteran luo.

Pian oli iso vaahtera täynnä väkeä sekä omia että Laason eri-ikäisiä

lapsia. Pojat olivat laittaneet jonkunlaisen hissin, jolla hinattiin

sekä tavaroita että pienempiä lapsia puuhun. Ketterinä kuin apinat

kiipeilivät sekä tytöt että pojat komean vaahteran sitkeillä oksilla.

-- Täällä on ihan kuin koko luokka, sanoi Toini.

-- Älä puhu koulusta, huusi Risto, läksyjen pänttääminen tärvelee koko

elämän talvella. Koulussa voi olla kivankin, mutta läksyt on kamalia.

-- Eiköhän opettajillakin ole paha olla iltasilla, kun ne muistavat

miten monelle pojalle ovat tuottaneet harmia, tuumi Janne.

-- Siitähän niille maksetaan palkkakin. Voimistelunopettajalla on

vissiin parempi olla, kun se ei anna kotitehtäviä, niin se tietää,

ettei pojat ajattele sitä kruinalisella mielellä iltapäivillä, paitsi

ne, joilla on kotimuikkareita.

Kahvikello soi, ja pojat lensivät suinpäin puusta alas.

-- Äiti, tässä on yksi piparkakku Toinille, yksi Paavolle ja kaksi

minulle, mutta ei yhtään Ristolle, sanoi Janne.

-- Anna heti minulle toinen, huusi Risto hyökäten Jannen kimppuun. --

Juuri Jannen tapaista laskea tuolla lailla.

Liisa tuli erottamaan poikia ja jakamaan tasan, pitäen samalla pienen

luennon hyvistä tavoista.

-- Aina tuo Liisa on olevinaan kuin aikaihmiset, tuskitteli Janne.

-- Mikset mene naimisiin, kun olet ylioppilas ja kauhean vanha?

-- Minun täytyy olla teitä kasvattamassa.

-- Sinun pitäisi saada herraksesi maratonjuoksija, niin se toimittaisi

kaikki asiat, eikä meidän tarvitsisi juosta aina. Taikka painija,

silloin olis parasta pitää suu kiinni vain, puhui Risto, suu täynnä

korppuja.

-- Te olette kauhean näsäviisaita. Ettekö tiedä, että minä olen niin

paljon vanhempi, että teidän oikeastaan pitäisi kutsua minua tädiksi.

-- Ooks bölö? Sinun pitää kunnioittaa minua, sillä minä olen esikoinen,

sanoi Janne lyöden tavallisen valttinsa pöytään.

-- Tiedättekö mikä päivä nyt on? Minä lähden kesäkursseille

Savonlinnaan, sanoi Liisa.

-- Se on mälvää. Sinä olet mehevä, vaikka sinä olet harmillinenkin,

sanoi Risto.

-- Minulla ei koskaan ole ikävä ennakolta. Sitäpaitsi mä saan Liisan

huoneen, se lohduttaa, jos sattus perästäpäin tuntumaan mälvältä, sanoi

Janne, joka juuri ei ollut liian tunteellinen.

-- Kirjoitatteko joskus minulle, kun minä olen yksin ja hyljättynä

maailmalla? kysyi Liisa.

-- Mä kirjoitan, jos lähetät postimerkkejä, vastasi Janne.

-- Minä ostan kyllä postimerkitkin, lupasi Risto. -- Kuulepas, Liisa,

tiedätkö mikä on tärkeintä matkoilla?

-- No mikä?

-- Että pitää tarkoin vaarin avaimista. Äiti on sen sanonut. Jos

sinulle tulee rahanpuute, niin kirjoita vain, minä lähetän sinulle.

-- Voi rakas Risto-poju, sinä olet liikuttava, paljonkos sulla on rahaa?

-- Älä koeta halveksia, multa on viisikymmentä markkaa.

-- Enhän minä sinun rahojasi raski ottaa, mutta hellä sydän sinulla on.

Minun tulee niin ikävä teitä.

-- Ollaanko me sitten hyvin kasvatettuja ja kilttejä? koetti Janne

käyttää tilaisuutta hyväkseen.

-- Minä ainakin pidän teistä, oli Liisan varovainen vastaus.

-- Mä tulen kerran sinua tapaamaan, lohdutti Risto.

-- Tule vain, mutta muista puhdistaa kyntesi hyvin.

-- Siinä tuli taas vanha kiusallinen Liisa esiin, etkö voi

lähtöhetkellä olla säädyllinen.

-- Mikä teistä sitten on säädyllistä? Ihmisillä näkyy olevan eri

mielipiteet siitä. Tulkaa nyt poimimaan minulle marjoja eväiksi.

Kun Liisa sitten lähtiessään alkoi hyvästellä, olivat pojat kadoksissa.

-- Kyllä pojat ovat kauheita. Tietävät, että erotaan moneksi

kuukaudeksi, eivätkä edes tule jäähyväisiä sanomaan, valitti Liisa,

jolle ero muutenkin oli vaikea.

-- Kyllä minä niille maksan sinun puolestasi, lupasi Toini. -- Hyvästi,

rakas Liisa, hyvästi, hyvästi.

Tuntia myöhemmin saapuivat pojat.

-- Joko Liisa on lähtenyt, miksei se odottanut meitä? kysyi Janne

nolona.

-- Ei juna odota. Missä te nyt olette olleet, kun ette muistaneet

Liisan lähtöä? kysyi äiti.

-- Ensin me pelastettiin Luigi Vampa, joka oli pudonnut likakaivoon.

Muut kukot olivat kaikki tallella paitsi Luigi Vampa ja sitten, kun

me pyydystettiin hiiriä puuvajan takana, niin me nähtiin, miten Luigi

purjehti likakaivossa, mutta se ei kiekunut yhtään. Eikä ollut hyvä,

että mollaan tehty hyötyä? Janne loi silmänsä hartaasti äitiin.

-- Sitten me mentiin Kaisan ja Hertan luo. Meillä on paljon

salaisuuksia yhdessä. Me laitetaan juhlat ja annetun tulot

orpolapsille. Janne näyttää taikatemppuja kemian alalta, Kaisa ja Toini

tanssivat pukusellaisen ja Risto pitää puheen.

-- Mistä sinä aiot puhua? kysyi äiti.

-- Mulla on hieno aihe, mä puhun hyvästä ja pahasta omastatunnosta.

Justiin, kun on oikein kivaa, niin omatunto tärvelee kaikki. Ja, kun

tekee sitä, mikä on ikävää, niin omatunto on tyytyväinen.

-- Liisalla on kamalasti omaatuntoa, mutta Jannella ei ole, paitsi

joskus illalla.

-- Risto osaa ajatella eri hyvästi, sanoi Toini ihaillen.

-- Sitten me kesittiin näytelmäkappale siihen juhlaan, Hertta ja Kaisa

tahtovat olla prinsessoja, Janne on ryöväri ja Risto prinssi. Toinista

tulee noita-akka, etkun se voi irvistää niin luonnollisesti, selitti

Janne.

-- Minäkin haluan olla prinsessa. Mari saa olla noita-akka, se on

paljon luonnollisempaa, pani Toini vastaan. -- Hoi, Mari rupeatko

näyttelemään teatteria? Saat eri jännittävän tehtäviin.

-- Mene pois luotan vanha kiusaaja, älä johata minua synnin tielle,

sanoi Mari kauhuissaan.

-- Älkää nyt härnätkö Maria lapset, sanoi äiti -- Mutta kuinka voitte

unohtaa Liisan lähdön?

-- Meillä oli tärkeitä tehtäviä. Moltiin kaivettu maahan aarteita,

ja joku oli kaivanut ne sieltä. Sitten me pidettiin käräjiä, ja

syytettyinä oli kaksi sälliä. Kukaan ei tunnustanut, mutta kun me

annettiin Matille omena, niin se tunnusti. Eihän me muistettu Liisaa.

-- Parasta on, että kirjoitatte hänelle ja selitätte asian, sanoi äiti.

Seurasi sitten sadepäiviä. Pojat veistelivät, lukivat satukirjoja ja

koettivat ratkaista "Nuorten Toverien" tehtäviä ja olivat tavattoman

levottomia.

-- Mä en jaksa enää lukea "Kiljusen Plättää" ja kaikki muut paremmat

kirjat ovat jo luettu. Mitä mä teen? valitti Toini.

-- Talvella toivoo hurjasti kesää eikä muista, että sateita onkaan.

Kesämäki ei sovi sateeseen, se muuttuu ihan toiseksi taloksi, sanoi

Risto.

-- Minullakaan ei ole enää mitään luettavaa. Isä antoi "Kalamiehen

käsikirjan" ja se teki sielun synkäksi. Sitten se antoi "Kananhoito

kirjan" eikä se tehnyt sielua sen iloisemmaksi. Isä luulee minua

viisaaksi, etkun mä puhun sen kanssa kemiaa, huokasi Janne.

Vihdoin koitti aurinkoinen päivä.

Isä herätti lapset aamulla iloisella sanomalla.

-- Pukeutukaa pian, nyt pääsette huviajelulle moottorilla.

-- Eläköön, hurraa, eljen, eljen, huusi Janne.

-- Ai, jai, aijai aii!

-- Mitä nyt kuka huutaa? kysyi isä.

-- Riston majuri varmaan halkesi, sanoi Tomi.

-- Mikä?

-- Minulla on iso paise sääressä, sen nimi on majuri, käsivarressa on

luutnantti, ja jalassa on pieni rumpali, selitti Risto.

-- Mikähän Ristolla on kun se on saanut paiseita? Vedessä taitaa olla

vika. Te ryvettekin aina liejussa. Tule tänne niin pannaan laastaria,

sanoi isä.

Perhe-eväät ja Mooses lastattiin veneeseen, jota kuljetti perämoottori.

Vene oli saanut nimen Klukki, erään kenraali Kluckin jälkeen. Tämä oli

aina sodasta selviytynyt vaaroista ja seikkailuista.

-- Tämä Klukki on loisto vehe. Ilman sitä ei kesästä olisi mihinkään.

Aallot päilyy ja ilma on kuin hajuveden henki, runoili Risto.

-- Hyi, Janne, nyt sinä potkit minun hyvän hattuni litteäksi. Nosta se

äkkiä veneen pohjalta, huusi Toini.

-- Miksi sinä kuljetat hattua muassasi, etkun sinä et pidä sitä

päässäsi, kysyi Janne.

-- Milloinka mä sitä käyttäisin, jos en retkillä. Nyt se on melkein

piloilla. Jannessa on jotain tiikerimäistä.

-- Pyydä anteeksi Toinilta, vaati isä.

-- En mä viitsi pyytää anteeksi likoilta.

-- Tottele nyt heti, sanoi isä ankarasti.

Janne murjotti ensin, mutta sanoi sitten:

-- Toini, anna heti paikalla anteeksi.

-- Tuo on huono anteeksipyyntö, sanoi äiti.

-- Etkös vastaa, Toini, annatko anteeksi, tai sulle käy mälvästi,

uhkasi Janne.

-- Annan, mutta hattuni on silti litteä.

Kun oltiin perillä leiriydyttiin ihanalle hiekkarannalle. Lapset

uivat ja nauttivat. Eväs maistui ihanalta ja metsikkö soi siimestä

vanhemmille.

-- Ei mikään ole niin mehevää kuin kesä ja loma ja perhetragediia,

etkun äiti järjestää, huudahti Risto ja heittäytyi paistattamaan

aurinkoa.

-- Minkähän näköisiä opettajat olisivat jos ne menisivät huvimatkalle

ja uisivat ja kahlaisivat hiekassa? kysyi Toini ja nauroi omille

hulluille kuvitelmilleen.

-- Eivätkä saisi kuulustella tai panna ketään laskemaan. Se olisi kivaa

nähdä, lisäsi Risto.

-- Silloin niillä itsellään olisi ikävä olla. Maikat sanovat, että

parasta maailmassa on velvollisuuksien täyttäminen eikä huvimatkat ole

kenenkään velvollisuus, arveli Janne.

-- Opettajista ei muu ole kivaa kuin lukeminen ja hiljaa istuminen.

Vain jumpan maikka ymmärtää vähän aatetta, sanoi Risto.

-- Mitä aatetta? kysyi isä.

-- Työväen aatetta, mä tarkoitan oppilaita. Ja nyt mä olen nälissäni,

sanoi Risto tavallisen lauseensa.

-- Näin vietettiin suloinen päivä. Lapset nauttivat pilvetöntä onnea

ja pienet harmit, niinkuin housujen putoaminen veteen, muurahaisten

puremat ja jalasta vedettävät tikut kuuluivat kesätunnelmaan.

Janne heitti Mooseksen veteen ja pesi sitä saippualla. Siitä Mooses

hermostui -- se livisti rannalle ja kieri pöytäliinalla, joka oli

levitetty maahan. Äiti tuli pahoilleen ja sanoi, että oli turhaa

raahata eläimiä huvimatkalle.

-- Kuinka me voitaisiin nauttia mistään jos koko perhe olisi täällä ja

yksi sen jäsenistä surisi yksinään kotona? kysyi Risto.

Illemmalla lähdettiin kotiinpäin ja Janne sai ohjata Klukkia, silloin

kun oltiin keskellä järveä.

-- Katsokaa kuinka vanha Kesämäki kimmeltää ilta-auringon valossa,

sanoi isä.

-- Ei mikään kimmellä niinkuin se. Auringon laskiessa se on aivankuin

satulinna, haaveili Risto.

-- Sitä ei saa koskaan myydä, se on meidän ikioma Kesämäki, sanoi Janne.