Aika käy pitkäksi kun toiset ovat koulussa ja Risto saa olla kotona
yskän vuoksi. Ensiksi hän teki "hyödyllistä" työtä, järjesteli
postimerkkejä, voiteli saappaansa ja pesupöydän saapasrasvalla,
naulasi 40:llä naulalla omatekoisen pienen hyllyn seinälle, siivosi
pöytälaatikkonsa, mistä oli seurauksena, että Mari sai uudelleen
lakaista lattian.
-- Mittee tuo poeka luatikoissa säelyttää, ku on lattiakkii täönnä
romua, tiariinia, hiiliä, korkkipaloja, rautaromua ja paperia vaekka
mitä? Onko tähännii rahhoo pantu, synti aatella semmosta rahan hukkoo,
murisi Mari.
-- Viehän Marikin joka päivä roskaämpäriliä ruuan jäännöksiä ja muuta
roskaa ja nekin on ostettu rahoilla.
-- Tuo poijan kekkula se ei jiä vastausta vajjooks. Kyllä se huastoo
ossoo eikä sille voi mittaa vastata, mut viärin sinä kumminnii puhut
sen sannoo siunnii omatuntos.
Risto oli jo toisessa huoneessa soittokoneen ääressä ja soitteli
muistista niitä lauluja, joita oli edellisenä iltana kuullut
konsertissa.
-- Äiti, minä en voi muistaa muuta kuin ne laulut, jotka laulettiin
kahteen kertaan, ja nekin sekoittuvat, mutta Janne ei muista yhtään
laulua, vaikka sillä on niin suuret korvat.
-- Mitenkä sinä sitten osaat soittaa? kysyi äiti.
-- Mä kuulen otsassa, minkälainen ääni siellä soi ja sitten mä osaan
ulkoa, minkälainen ääni tulee mustista ja minkälainen valkoisista
koskettimista, ja sitten mä soitan. Mutta vasen käsi lyö välistä niin,
että kuuluu pahalta ja se on kiusallista. Mä voin soittaa sellaista,
jota ajattelen, mutta en voi puhua.
-- Onko sinulla sitten kauniita ajatuksia?
-- Aina kun mä soitan, niin ajatukset ovat kauniita, mutta silloin, kun
mä soitan sodasta, niin äiti varmasti pitäisi niitä rumina.
Kuulepas tätä, minä olen itse laittanut tämän laulun, se alkaa näin:
"Metsän keijut ne metsässä tanssii, ne metsässä tanssii..." ja Risto
soitteli, laulaen samalla haaveellisen näköisenä.
-- Se on hyvin kaunista, oletko itse keksinyt sekä sävelen että sanat?
-- Olen minä, eikö se ole kaunista? kysyi Risto, mutta ryntäsi samassa
käytävään.
-- Mari ei saa rämistää lautasia, kun mä soitan juuri kaunista säveltä,
anna astioitten olla paikoillaan.
-- Hyvänen aika tuota poekoo, ku pelästyttää, onkos tuo soitto niin
ihmeitä, ettei astioita sua kuappiin panna, sanoi Mari.
-- Mä en osaa soittaa kun astiat kolisevat. Kun Mari ei itse soita,
niin Mari ei ymmärrä. Koetappas laulaa "Kukkuu, kukkuu" samalla kertaa
kun mä laulan "Mun muistuu mieleheni nyt", millä se kuuluisi. En
minäkään voi soittaa Metsänkeijuja kun lautasista tulee toinen ääni.
-- Minä en laala jumalattomia lauluja enkä oo laalanna elläissän.
-- No laula sitten "Ah sielun valittu suo" ja mä laulan "Kun nuoruuden
aika on ruusuinen".
-- Ei nää lapset oo oikeita, oli Marin tavallinen vastaus ja keittiön
ovi sulkeutui voimakkaasti.
-- Äiti, kutsu kerran Bellman meille, kun se kirjoittaa niin kauniita
lauluja. Tätäkin ne lauloivat eilen konsertissa, mutta minusta siinä
ei ollut loppua. Luuletko, että isällä on niin paljon rahaa, että me
voitas ostaa kaikki liput konserttiin ja pyydettäs Lampénin koulun
pojat sinne?
-- Tuskinpa vain, mutta etkö pyytäis tyttöjä mukaan?
-- Likat ovat mölöjä.
Samassa tuli Toini kotiin koulusta. Posket hohtivat kuin
omenat, vaatteet riisuttiin aika vauhtia ja koululaukku vietiin
miestenhuoneeseen. Sitten hän asettui Riston taakse ja alkoi laulaa
samaa säveltä, mitä Risto soitti.
-- Et saa laulaa, Toini, menee väärin.
-- Minähän laulan ihan samaa laulua.
-- Sanat ovat samat, mutta alussakin sinä laulat kuin tämä valkoinen
nuotti ja pitää olla tämä musta. Mene miestenhuoneeseen.
Toini ei ollut kuulevinaan, lauloi vain yhä kovemmin.
-- Ole nyt vaiti tai lasken turvalles, huusi Risto voimatta hillitä
itseään.
-- Risto, miten sinä puhut? kuului äitin kauhistunut ääni sohvalta.
-- Ei kukaan koulussa sano suulle, kuonolle voi sanoa ja Toini härnää
minua.
-- Tulepas nyt tänne, Risto, sanoi äiti ankarasti. -- Sinä suutut, kun
joku ääni häiritsee soittoasi, olkoon se sitten Marin lautaset tai
Toinin laulu. Etkö nyt voi kuulla, miten rumia sanasi ovat sellaisten
korvissa, jotka käyttävät sivistynyttä kieltä.
-- Kun suuttuu, niin kaikki puhuvat toisella tavalla kuin muuten, sanoi
Risto vähän huolestuneen näköisenä.
-- Sinä rakastat kaikkea, mikä on kaunista, kukkia kasvatat ja hoidat
ja kauniit sävelet saavat sinut iloiseksi, kuinka silloin voit käyttää
noin rumaa kieltä!
-- Mutta sisälukukirjassakin seisoo, että "uskollinen Musti laski
turpansa äidin polvelle". Voi, rakas äiti, nyt sinä olet surullinen.
En mä enää koskaan puhu turvasta en edes kuonosta, en edes eläinten,
ja vaalea pää hieroi äidin poskea ja harmaat silmät kuvasivat hellän
sydämen katumusta ja rakkautta.
Nyt tuli Jannekin kotiin. Hän menee ompelijattaren luo, joka
työskentelee miestenhuoneessa, ja alkaa leikellä tilkkuja.
-- Onko Raakkosen päässä ajatuksia!
-- Täytyyhän miun ajatella tätä kangastakkii, ett siit jottai syntys.
-- Minkätähden Raakkonen puhuu noin kummallisesti, onko se suomea!
-- Se vast suomee onkii, jot rostokansa puhhuu. Siukii mammas puhu sill
viisii pienen, ko hää el Viipuria. Karjalaa nääs puhutaan er viisi ko
tääl Helsinkis, mut ei se oo minust sen huonompaa ko tei kiel. Mut älä
sie leiki noil pitskoil.
-- Sanooko Raakkoen tulitikkuja pitskoiks? Kuluuko Raakkosen pää
pienemmäksi, kun Raakkonen ajattelee?
-- Kons ajattelloo jot hiukset lähtöö päästä pois, nii kyllä se
pienenöö.
-- Ei Raakkonen sitten ole ajatellut paljon, kun on noin paljon hiuksia
jäljellä. Ristolta alkoivat kerran lähteä, niin että oli paljaita
läiskiä päässä, mutta äiti pani päähän kapitaalia, niin se parani.
-- A mie luulen et sie paat omijas, mie en usko, jot kapitaali pannaan
päähän.
-- Kyllä se oli sentapaista lääkettä ja hiukset kasvoivat. Mutta Risto
on osannut minusta läksynsä yhtä pöhnästi, kun se on ollut kalju, tai
kun sillä on ollut hiukset päässä.
-- Onks siul sit kehnot vai potrat tojistukset?
-- Mikä on potra!
-- Se on sorja.
-- Tytöillä kyllä on paremmat todistukset, mutta ei ne silti ole
viisaaampia. Liisakaan ei tiedä miten porsliinia valmistetaan ja että
lasista saadaan väri pois ruunikivellä, eikä tiedä yhdenkään aineen
kiehumispistettä. Ehkä sentään veden.
-- Kuka siul on tuollaist opettanut? Koha siun omat haivenes kestäs
pääs.
-- Isä opettaa, hän tietää enemmän kuin kukaan muu, mutta vaikka hän on
ajatellut paljon, niin hänellä on kauhean paljon hiuksia ja niin paksut
kulmakarvat kuin hammasharja, jos se olis musta. Mutta ehkä hiukset
ovat irtonaisia niinkuin Agnes-tädin.
-- Älähä issääs panettele, näkkööhän tuhmakin, jot hänel on omat
hiukset. Mut nyt sie saat männä pois, siehän katkasit remelin
massiinast.
-- Onko Raakkonen äiti?
-- Ei miul oo sitä suotu, eihän miul oo ukkoakaan. Mie en kehtaat siun
kans ennää aikaa kuluttaa, nyt sie mätit tiariinii miun vinkerporriin.
-- Äiti sanoo sitä sormustimeksi, sanoi Janne ja ryntäsi pois, sillä
palokunta ajoi ohi ja sitä oli mentävä katsomaan.
-- Mitä lapset ovat tehneet minun huoneessani? kuului Liisan ääni.
Risto on taas koskenut tavaroihini. Kun niissä on yskä, niin ei mikään
saa olla rauhassa. Eilen ostin teille "Seuran" ja nyt Risto kiitokseksi
likasi pöytäallakkani.
-- Me luimme vain mitä tässä vihossa seisoo, se oli niin kivaa, vastasi
Risto.
-- Ellin päiväkirjaa te olette lukeneet! Kuinka te voitte olla niin
epähienotunteisia? Te olette maailman kauheimpia lapsia. Elli uskoi
sen minulle ystävänä, ja se on täynnä salaisuuksia. -- Liisa oli
itkemäisillään mielipahasta.
-- Mä osaan siitä yhden kauniin paikan ulkoa:
Sydämen tuska se sielussa riehuu,
Orjien lailla en kärsiä tahdo,
Vatsassa huutavan ääni...
-- Hyi sentään, se on "metsässä huutavan ääni". Te ette saa lukea
muitten kirjeitä tai päiväkirjoja tai varokaa itseänne, jos kerrotte,
kellekään mitään. Silloin en anna teille joululahjoja.
-- Tämän runon minä olen lausunut Kreiville, ja hän antoi minulle
omenia ja lupasi enemmän, jos opin muutkin ulkoa siitä kirjasta.
-- Te olette sydämettömiä veljiä, ette välitä yhtään muitten tunteista,
sanoi Liisa heittäytyen sohvalle itkemään.
-- Naiset ovat kruinoja, sanoi Risto, mutta näytti sentään hiukan
nololta.
Toini syleili Liisaa ja koetti lohduttaa.
-- Mä sanon Kreiville, että Elli on salanimi, ja että se runo on
leikkiä vain, ehdotti Janne.
-- Te ette saa puhua koko asiasta mitään. Menkää pois täältä, minä en
tahdo nähdä teitä, sanoi Liisa.
Lapset menivät miestenhuoneeseen ja olivat tavattoman hiljaisia pitkän
aikaa.
-- Kun te olitte koulussa, niin mä rupesin pakkaamaan tavaroita, että
moltais valmiit, kun lähtään Kesämäkeen, kertoi Risto.
-- Mistä sinä sait kapsäkin, kysyi Toini.
-- Mä otin piirongin laatikon, tule nyt auttamaan. Otetaan taulut
mukaan, ei tästä miestenhuoneesta ole väliä, vaikka seinät on
tyhjiäkin. Mutta mitä me pannaan väliin, ettei ne menis rikki?
-- Minäpä tiedän, yläkonttoorissa on koko pussillinen kuivattua
pinaattia, sanoi Toini ja kiipesi Riston avulla kaapille ja sieltä
yläkonttooriin. Sieltä hän toi pinaatit ja nyt pakattiin taulut
huolellisesti pinaatin lehtien väliin.
-- Mitä me tällä äidin luokkataululla teemme! kysyi Toini.
-- Leikitään leikkituvassa, että mollaan naimisissa ja nämä on meijän
lapsia, sanoi Risto. -- Mutta mistä me nyt saadaan kansi tähän
laatikkoon!
-- Naulataan Liisan herbarion kannet, ei se enää sitä tarvitse, ehdotti
Toini.
-- Parempi että otetaan nuo faneeritarjottimet, silloin voi sitä
kantaakin rivoista.
-- Se on mainiota, ja kun niissä onkin tahroja, niin äiti luultavasti
ei niistä välitä enää. Janne, mikset sinäkin auta meitä, niin saisit
sinäkin tavarasi pakatuksi?
-- Minulla on tärkeämpää tehtävää, vielähän on neljä kuukautta maalle
menoon, sanoi Janne sulloen sanomalehtiä läkkipeltilaatikkoon.
Nyt alkoi Risto silitysraudalla hakata tarjottimia kiinni laatikkoon
parin tuuman nauloilla.
Mutta jyske saikin äidin paikalle.
-- Mitä ihmettä lapset tekevät, täällähän on tavaton siivo, huudahti
hän.
-- Me pakkaamme vain, täyttyyhän joskus tehdä hyötyäkin, ja nyt kun
minulla on yskä, niin ehdin auttaa äitiäkin, sanoi Risto huolellisella
suomenkielellä.
-- Voi kauheaa! Nyt vasta olettekin tehneet vahinkoa, sanoi äiti
tarkemmin tutkittuaan asiaa.
-- Mutta mitäs Janne tekee? Mitä inhoittavaa puuroa tämä on?
-- Siinä on Hufvudstadsbladetteja ja Kotimaita liossa. Siitä tulee
sellaista massaa, josta laitetaan vaikka mitä, huonekaluja, laatikoita
ja muuta. Messuilla minä näin, että talokin oli laitettu sellaisesta.
Tätä liottaa muutaman viikon, ja sitten mä laitan sen isän kanssa
valmiiksi.
-- Onko isä neuvonut sinua tätä tekemään? kysyi äiti, joka oli tottunut
isän ja Jannen omituisiin kokeiluihin.
-- Ei isä ole juuri tätä käskenyt tehdä, mutta eilenkin hän sanoi, että
ihmisellä täytyy itsellään olla alotteita hyödyllisiin asioihin.
-- Ottakaa nyt tarjotin varovasti irti laatikosta ja laittakaa huone
järjestykseen. Te olette tehneet äidille taas vahinkoa ja mielipahaa,
sanoi äiti mennen toiseen huoneeseen.
-- Minä myyn postareita ja ostan uutta pinaattia, huusi Risto äidin
jälkeen.
-- Mitä postareita?
-- Postimerkkejä, äitihän ei ymmärrä aivan selviä sanoja.
Kun lapset jäivät yksin, seisoivat he ääneti ja noloina.
-- Nyt se on surullinen, sanoi Janne.
-- Mitäs me tehdään, että se tulis iloseks? mietti Risto räpytellen
silmiään itku kurkussa.
Toini järjesteli kuumeentapaisesti tavaroitaan paikoilleen, eikä
ottanut osaa poikien keskusteluun.
-- Janne onko sulla rahaa? Mulla on vain kaksi kymmenpennistä ja nekin
on olleet raitiotievaunun alla, kysyi Risto.
-- Mitä varten sä ne sinne panit?
-- Mä pistin ne kiskoille ja odotin, kunnes kuusi vaunua oli
ajanut niitten yli ja silloin niistä tuli litteitä ja kauniita
kunniamitalleja. Sitten mä laitoin reiät niihin.
-- Mä ostin rahoillani hiekkapaperia, ei minulla olo rahaa, sanoi Janne.
Risto juoksi keittiöön.
-- Mari, ostatko minulta hiekkapaperia tai pääsylippuja? Mulla on
kauhea rahanpuute.
-- Mittee tuo poeka huastoo, mitä piäsylippuja? kysyi Mari.
-- Viljon isä on elokuvavahtimestari ja häneltä mä sain vanhoja
lippuja, sano ostatko?
-- Elä tie pilikkoo vanahasta immeisestä, kerran sinustai tulloo
vanaha. Mittee minä siun syntisillä lipuillasi tien?
-- No, sitten minä kysyn puumieheltä, että tarvitseeko hän
hiekkapaperia.
-- Mittee se sinun roskoos tarvihtis? Mää poes kyökistä vehtoomasta.
-- Tule tänne, Risto, mä löysin kympin saappaasta, jonka mä panin
sinne, kun isä antoi eilen, kun hammas lähti pois, huusi Janne
miestenhuoneesta.
-- Anna tänne, mä juoksen kauppaan ostamaan jotakin äidille
lepyttäjäisiksi, sanoi Risto ja sieppasi rahan.
Pian hän palasi ja toi muutamia pieniä sinivuokkoja.
-- Höynä äijä, pitikö sinun panna hammasraha tuollaiseen? pahoitteli
Janne.
-- Kukat lohduttavat eri tavalla aikuisia. Niitä annetaan eläville ja
kuolleille. Ja enempää ei saa kympillä. Minä olisin ostanut munan,
mutta sillä olisi saanut vain puoli munaa ja se myyjä ei ruvennut
jakamaan munaa, sanoi Risto.
Pojat menivät äidin luo ja Risto sanoi:
-- Älä ole totinen, kiltti äiti, tässä on meiltä yhteensä kukkia.
Mollaan ostettu toisen meidän hammasrahoilla.
-- Mun hammasrahoilla, selvitti Janne.
Äiti syleili poikia ja sanoi:
-- Näen, että te kadutte ajattelemattomuuttanne. Kiitoksia sievistä
kukistanne, pannaan ne pieneen hopeamaljakkoon. Mitä Toini tekee?
-- Siivoo kaikki paikalleen, ei me ehditty, kuu täytyi ensin järjestää
välit äidin kanssa paikalleen, sanoi Janne.