Ei missään ole niin hauskaa olinpaikkaa, kuin "miestenhuone" Horrilla.
Siinä asui kolme iloista lasta, Janne, Risto ja Toini. Keskellä lattiaa
oli iso pöytä, johon oli vuoltu, piirustettu ja maalattu jos jotakin.
Joka kevät vietiin huonekalut korjattaviksi talvikamppailua varten.
Koko sisustus oli vahvaa ja pesunkestävää ja lattialla oli vain
korkkimatto. Toisella puolella oli Jannen laboratorio kaasujohtoineen
ja keittotarpeineen. Ikkunoilla oli Riston kukkia ja pistokkaita.
Huonetta sanottiin "miestenhuoneeksi", jossa Toini sai armosta asua.
-- Täällä saa elää vapaana, ilman, että aikuiset ja isosisko Liisa
siivoavat ja moittivat, sanoi Janne. -- Ja selvitystappelut eivät,
häiritse koko talo, lisäsi Risto.
-- Siksi teistä on tullut niin raisuja poikia, että kaikki tytöt
pelkäävät teitä, sanoi Toini.
-- Naiset pelkäävät aina miehiä. Se on luonnollista ja niin pitääkin
olla. Me ei pelätä mitään, pöyhisteli Janne.
Käytävän toisella puolella oli Liisan pieni huone. Siellä oli kaikki
siistiä ja sievää. Liisa kuului melkein aikuisiin, sillä hän oli jo
yläluokilla ja kuusi vuotta Janneakin vanhempi.
Liisa oli kieltänyt poikia menemästä ominpäin hänen huoneeseensa,
mutta tätä kieltoa ei tavallisesti kunnioitettu. Poikien mielestä
Liisa tavoitteli melkein äidin asemaa, vaikka hän ei ollut ensinkään
äitimäinen. He tuumivat, että pojilla on niin monta, joita oli pakko
totella, ettei siskon ainakaan tulisi vaatia heiltä alistuvaisuutta.
Liisa luuli olevansa jo oikea nainen ja se oli suuruuden hulluutta.
Toini syytti veljiä samasta hulluudesta, kun nämä sanoivat itseään
miehiksi. Pojat arvelivat, että olkoon muilla mikä arvo tahansa, niin
Toini oli ainakin selvästi lapsi.
-- Liisa on viisaampi ja kauniimpi kuin te, puolusti Toini siskoaan.
-- Pyh! Kotioloissa ei kukaan nainen ole kaunis, sanoi Janne. -- Ja
Liisa on kirjaviisas, mutta aika mälvä monessa muussa asiassa.
Päivällinen oli syöty ja äiti tuli kuulustelemaan Risto läksyjä, sillä
välitodistukset olivat juuri tulleet, eikä ne olleet loistavia.
-- Kuulustele nyt äkkiä, äiti, uskontoa. Mulla on kauhean kiire, eikä
sopisi ollenkaan penkoa näitä läksyjä, sanoi Risto hätäisesti.
-- Mikä kiire sinulla nyt on, eihän vielä ole myöhäistäkään? kysyi äiti.
-- Vihreät Kotkat kokoontuvat tänään meille, ne tulevat varmaan heti,
sanoi Risto ja haroi vaaleita, hiukan punertavia hiuksiaan.
-- Sinun olisi pitänyt ensin pyytää lupa, ennenkuin kutsuit niin monta
poikaa meille. Marilla on vapaa ilta ja isoäitikin tulee tänne. Vihreät
Kotkat voisivat tulla huomenna.
-- Enhän minä voinut kieltää, kun he itse päättivät tulla meille.
Täytyyhän olla kohtelias pojillekin. Jos ne nyt eivät saa tulla, niin
minulle tulee iso häpeä, sanoi Risto ja hieroi itseään äitiä vastaan.
-- Tulkoot nyt sitten. Anna tänne läksykirjasi.
Risto toi kirjan ja alkoi:
-- Siihen aikaan eli Abraham Filppulan puolella...
-- Filistealaisten maalla, oikoi äiti.
-- Niinhän minä sanoinkin. Ja Jumala koetteli Abrahamia ja sanoi:
Abraham ja Abraham vastasi: "Mitä sinulla taas on asiaa?"
-- Risto, kerro kirjan sanoilla.
-- "Ota poikasi Iisak ja pane hänen selkäänsä halkoja ja tulitikkuja ja
painu vuorelle uhraamaan hänet", sanoi Jumala. Se oli eri jännää. Äiti
kuinka lehmiä tapetaan?
-- Kerro nyt kuinka Iisakille kävi.
-- Jumala sanoi, että ei vainenkaan, minä vain koettelin Abrahamia.
Äiti miten lehmiä tapetaan?
-- Ei sellaisesta puhuta. Kerro heti, kuinka Iisakille kävi, mutta älä
pane omiasi.
Niin jatkettiin kyselyä, kunnes huoneeseen tuli kitkerä haju
kylpyhuoneesta. Koko perhe ryntäsi sinne.
-- Janne laittaa taas hajuja, sanoi Toini rauhallisesti.
-- Mikä rovio täällä palaa, mitä siinä on? kysyi äiti nähdessään
kylpyammeessa roihuavan tulen.
-- Minä vain panin paketin puhdistettua vanua palamaan. Se sisältää
jodia, joka palaa kauniilla liekillä. Päälle minä kaasin lutikan
mykkyä, jossa oli alkoholia, jotta se palaisi paremmin. Kun sitä
lietsoo puhalluspillillä, jonka isä on antanut, silloin saa liekin
suunnatuksi mihin vain tahtoo, selitti Janne seisoessaan tulen vieressä
heiluttaen pitkää paperiliuskaa liekin yläpuolella.
-- Sinä et saa leikkiä tulella, koko talossa on sietämätön käry,
kylpyamme pilaantuu, ja vieraitakin tulee, päivitteli äiti alkaen
sammuttaa tulta.
-- Vihreät Kotkat eivät kärsi kärystä, sanoi Risto ihaillen isomman
veljensä komealta roviota.
-- Mutta isoäiti kärsii. Aukaiskaa nopeasti kaikki ikkunat, hätäili
äiti.
-- Kemistin rouvan pitäisi sietää kokeiluja ja pieniä vahinkoja. Ja
kemistin äidin pitäisi yllyttää poikaansa keksimään jotakin valtavaa,
sanoi Janne ja nuoli sormiaan.
-- Haa! Janne on kemisti vaikkei osaa historiaa, kuin kuuden numeron
edestä, ilkkui Toini.
-- Minä en tarvitse muuta historiaa, kuin mikä liikuttaa kemiaa. Toini
sotkee aina asioita. Eihän räätälikään osaa kengittää hevosta. Minä
tahtoisin lukea luonnontiedettä, kieliä ja matematiikkaa. Kaikki muu on
turhaa ajanhukkaa, sanoi Janne.
-- Minun mielestäni Janne on mehevämpi kemisti kuin isä, joka vain
luennoitsee ja johtaa toisten töitä, puolusti Risto.
Kylpyhuone puhdistettiin ja käry tuuletettiin osapuilleen pois. Maria
ei tahdottu käyttää tällaiseen ylimääräiseen työhön, sillä hän murisi
muutenkin Jannen kokeiluista.
Riston salaseura "Vihreät Kotkat" saapuivat, ja miestenhuoneessa
alkoi vilkas elämä. Ensin painittiin, se oli aina välttämätön alku.
Sitten vaihdettiin postimerkkejä ja muita aarteita. Apteekkarinpoika
oli tuonut isältä saamiaan nimilappuja, joita käytettiin lääkkeihin.
Näitä Kotkat liimasivat kasvoihinsa ja niskoihinsa. Yhden otsassa
oli "Veronaalia", toisen, "Ravistettava ennen käyttöä" ja kolmannen
"Myrkkyä", siinä oli pääkallon kuvakin. Eräällä oli niskassa
"Risiiniöljyä" ja nenällä "Kiniiniä". Toinin silmät ja nenä liimattiin
lapuilla, joissa oli "Vaaratonta".
Joku ehdotti, että Toini olisi valko-ihoinen, jota intiaanit
rääkkäävät. Hänen sidottiin jo sängyn jalkaan, mutta Risto pelasti
hänet ja sanoi hiljaa:
-- Livistä nyt tiellesi, sinä menet palasiksi miesten käsissä. Naisia
ei voi rääkätä, ne kantelevat perästäpäin.
Toini oli juossut pois revittyään laput silmiltään.
-- Mikähän noilla lapsilla on ku ne ei oo oekeita? päivitteli vanha
Mari, jota vastaan koko lauma törmäsi. -- En minä ikinä oo nähnynnä
tuommoisia lapsia. Hengen ahistus tulloo tässä talossa, vaikka minen
niin pitkee aikoo tiällä ollunnakkaan.
-- Ihan liian kauan, ihan liian kauan, huusivat pojat.
-- Miksei äiti koskaan ota sellaista apulaista, mikä olisi itse ollut
lapsi? arveli Risto.
Kaikki ryntäsivät eteiseen sillä ovikello soi.
-- Päivää, päivää, huudettiin ja kolme avuliasta olentoa auttoi
mummolta vaatteita yllä, he vetivät upokkaat jaloista, liivit ja muut
vaatteet, joihin mummo oli kääriytynyt, ripustettiin naulakkoon.
-- Onko mummossa enemmän lihaa, kuin vaatteita? kysyi Toini.
-- Paljon enemmän vaatteita, mutta lihaakin on on eri paljon ja se on
hyvä asia, etkun se on itse mummo, sanoi Risto. -- Mummo, nämä ovat
Vihreät Kolkat ja ne eivät pelkää mitään. Jos mummo on hengen vaarassa,
niin ne tulevat pelastamaan.
Mummo tervehti jokaista, ojensi Ristolle vihon ja sanoi:
-- Tässä on lehtiö, johon voit kirjoittaa tulosi ja menosi. Sillä
tavalla tulet huolelliseksi ihmiseksi.
-- Onko se tarpeellista? kysyi Risto.
-- On jos tahdot menestyä maailmassa, sanoi mummo ja meni sisään.
Äiti meni keittiöön ottamaan teevettä tulelta, mutta näkikin
harmikseen, että vedessä kiehui paksulti tulitikkuja. Janne seisoi
vieressä.
-- Mitä sinä olet tehnyt teevedelleni, onneton poika?
-- Minä olen tehnyt sen vain vahvemmaksi. Isä sanoo, että aivot
tarvitsevat fosforia ja mä sekoitan sitä veteen. Sitten tullaan kaikki
viisaiksi, ja Ristokin voi oppia kertomataulun, selitti Janne ja
katseli uskollisilla silmillään äitiä.
-- Iso poika, itsekin tiedät, että olet tehnyt pahaa. Mene nyt
puhelemaan mummon kanssa, sillä aikaa, kun minä keitän uutta vettä.
Äidin ääni oli hermostunut.
Tuskin hän oli saanut veden tulelle, kun melu miesten huoneessa sai
hänet rientämään sinne. Risto itki niin, etä kuului läpi huoneiston.
Hän istui kukkaruukku sylissä ja katkennut hyasintti kädessä. Joku oli
heittänyt pallon ja katkaissut kukanvarren.
-- Rakas, oma kukkani, joka on kasvanut omasta sipulistani ja, jonka
mä olen istuttanut omilla käsilläni, vaikeroi Risto, -- menkää kaikki
kotiin, mä en tahdo enää leikkiä, kun te säritte mun kukkani.
-- Äiti ostaa sinulle uuden sipulin, saat uuden kukankin, älä itke
poikaseni. Eihän kukaan ole katkaissut sitä tahallaan. Katso nyt kuinka
toverisi ovat pahoillaan, koetti äiti lohduttaa pientä puutarhuria.
-- Risto on akka, kun itkee hyasinttia, sanoi Janne.
-- Kun mä mottaan sinua päähän, niin näet olenko mä akka, sanoi
Risto ja ryntäsi Jannen kimppuun. Kun paini oli lopussa menivät muut
miestenhuoneeseen, ja Janne mummon luo ruokahuoneeseen.
-- Missä Liisa-sisko on? kysyi mummo.
-- Jossain hakkailemassa, tai hölynpölyä tekemässä, vastasi Janne.
-- Rakas lapsi, Liisahan on niin tasainen ja viisas tyttö. Tiedätkös
edes mitä hakkaileminen merkitsee?
-- Tiijän vain, likat puhuvat semmosesta. Naiset ovat mätiä, niistä on
vain harmia miehille.
-- Entäs pikku pojille? Etkö pidä kiltistä isosta siskostasi? kysyi
mummo hiukan paheksuen.
-- Mä tahtoisin, että kaikki naiset lähetettäisiin kuuhun. Isona mä
keksin vivun, jolla niitä voi sinne lennättää, täällä saisi olla vain
muutamia naisia sukua jatkamassa ja vanhoina nekin vivuttaisiin kuuhun.
-- Kuka sinulle on opettanut tuollaista! Lasten ei sovi puhua asioista,
joita he eivät ymmärrä, kauhisteli mummo.
-- Niinkuin suvunjatkamisestako? Eihän se ole sopimatonta. Isä on
kertonut siitä, se sanoo kaikki asiat niinkuin ne ovat. Äiti on hirveän
huono selittämään asioita. Mä tahtoisin, että laitettas konenaisia,
jotka tekisivät työt, sanoi Janne.
-- Minä olen kuullut puhuttavan koneihmisistä, niitä sanotaan
roboteiksi.
-- Haa, se olisi kivaa. Mutta ne ovat varmaankin vain satuihmisiä.
Marinkin tilalla olisi kone hyvä olemassa.
-- Onko teillä uusi palvelija?
-- On kyllä, se laittaa kaikki niin hienoksi, ruokapöytä on arkenakin
niinkuin pyhänä, ja sillä on valkoinen hökötys päässä. Se luulee, että
mollaan hienoa herrasväkeä, ja me ei sanota sille mitään, annetaan sen
luulla. Mutta kun Risto kokosi hopealusikalla kadulta hevosenlantaa
ruusuilleen, niin Mari sanoi ettei se sovi hienoille pojille.
-- Te olette sivistyneitä ihmisiä, se sinun pitäisi tietää.
-- Ei molla hienoja, ja sen Marikin alkaa huomata, ei se enää kiilloita
kenkiä niin usein. Me, lapset, syödään vahakankaalta, ja äiti pesee
itse sukkia, eikä meillä ole oikeata salia, vain isän huone ja
entisessä ruokahuoneessa asuu Kreivi.
-- Eikö siinä asu ylioppilas Nisula enää? kysyi mummo.
-- Se on justiin Kreivi, taikka me sanomme häntä siksi, etkun meillä on
kerran asunut oikea kreivi ja tämä asuu samassa huoneessa ja on huisin
hieno ja sen isä osti sille auton, ja me saatiin ajaa sillä. Risto
kertoi siitä opettajalle, joka luuli, että auto oli meijän oma.
-- Älä puhu niin nopeasti, Janne. Näytäpäs käsiäsi, mene heti pesemään
ne.
-- Vastahan minä pesin ne torstaina. Sanopas, isoäiti, mitä hyötyä on
sivistyksestä? Kaikki mitä siihen kuuluu on kiusallista ja ikävää.
Sivistymättömät lapset ovat jukin kivoja, ja kaikki sivistyneet
aika-ihmiset ovat melkein piloilla. Paitsi isoäiti, sanoi Janne
kohteliaasti! -- Hauskin aikuinen minkä minä tunnen, on puumies ja se
ei pakoita lapsia pesemään käsiään ennen ruokaa. Se tietää hassuja
asioita varkaista ja juopoista ja salakauppiaista. Jos iso-äiti haluaa
niin me voidaan pistäytyä sen luona puukellarissa, ehdotti Janne.
-- Sinulla on sitten ihmeellisiä tuttavuuksia, Janne parka, päivitteli
iso-äiti.
-- Luonnollisia ihmisiä vain. Professorit, jotka käyvät isän luona ovat
paljon ihmeellisempiä äijiä. Mutta tuossa on äiti, joka tuo teetä,
sanoi Janne ja meni pois.
Rouvat eivät saaneet kauankaan olla rauhassa, ennenkuin Toini ryntäsi
puolittain itkien huoneeseen, ja sanoi:
-- Katso nyt, äiti, mitä pojat ovat tehneet. Tässä on Sinikan
muistikirja ja se on ollut miestenhuoneen pöydällä, ja nyt ne
kirjoittivat siihen rumia runoja. No laittoivat itse hölmöjä värssyjä,
ja rivit menevät vinoon. Sinikka ei luvannut poikien kirjoittaa mitään,
ja nyt se ei halua olla minun paras ystäväni.
-- Annapas tänne, niin katsotaan. Äiti luki:
Kus' vain sä kuljet ainiaan,
on mamma nähnyt lapsiaan.
toivoo
Janne.
Alempana oli Riston tekele:
Tynnyri siellä, tynnyri täällä,
Sinikka hyppeli tynnyrin päällä.
Arvaa kuka?
-- Sano vain Sinikalle, että sinä et mahtanut asialle mitään, kyllä hän
ymmärtää. Mitä olet itse kirjoittanut? kysyi äiti, käänsi lehden ja
luki:
Jumala on taivaassa ja lapsi
on maan päällä.
Toivoo paras ystäväsi
Toini.
Oletko itse sepittänyt tämän?
-- Olen ja siihen meni pitkä aika. -- Pojat pitäisi sulkea komeroon
kolmeksi päiväksi, sanoi Toini kostonhimoisesti.
-- Minusta tämä ei ole hyvinkään suuri rikkomus, sanoi iso-äitikin. --
Eihän runot ole niinkään rumia.
Toini juoksi pois hiukan rauhoittuneena.
Miesten huoneessa Vihreät Kotkat saivat sähköä Jannen pienestä
sähkökoneesta. He pitivät toisiaan kädestä pitkässä rivissä ja saivat
pieniä iskuja.
Äiti tuli ja sanoi:
-- Tulkaa nyt hyvästelemään iso-äitiä, ja sitten pojat lähtevät kotiin.
Äidit ovat jo levottomia.
-- Äiti, ei ne tahdo vielä lähteä, kuiskasi Risto häpeissään.
-- Huomenna on koulupäivä, kaikkien on mentävä makuulle, sanoi äiti
tiukasti.
-- No, prätskis sitten, kaverit, sanoi Risto käyttäen Horrin poikien
jäähyväissanaa.
Oli paljon hommaa ennenkuin miesten huoneessa oli hiljaista. Lapset
juoksivat kilpaa juomaan keittiöön, katsomaan kelloa ruokahuoneeseen,
ja kysymään unohdettua laskua puhelimessa tovereilta. Ahavoitunut leuka
piti voidella ja useimmat kengännauhat kiskottiin poikki, koska solmut
eivät auenneet. Äiti joudutti ja auttoi. Toini pyysi voileipää ja Janne
"tyssytti" tulitikkulaatikon palamaan yhdellä vetäisyllä.
Vihdoinkin oli tuli sammutettu, iltarukous luettu ja äiti istuutui
korjaamaan Jannen taskua, josta kynä ja kumi olivat aamupäivällä
pudonneet.
-- Äiti, minulla on vielä asiaa, kuului Riston ääni seinän takaa:
-- No, mitä nyt vielä?
-- Toini puhui hiljaa, sillä aikaa, kun rukoiltiin.
-- Enpäs. Mä sanelin vain hiljaa samaa rukousta ja niin pitää tehdäkin,
huusi Toini.
-- Nukkukaa, nyt heti, pyysi äiti.
-- Mutta minä en voi nukkua, jos en saa tietää hyvin tärkeää asiaa,
huusi Janne. -- Kuule, äiti, jos joku kaivaisi pohjoisnavan maasta pois
ja panisi sen toiseen paikkaan, niin mitä sitten?
-- Sellaista ei tapahdu. Ja nyt äiti ei enää vastaa.
-- Mutta jos etelänapa...
-- Vaiti, taikka -- -- --, äidin ääni oli uhkaava.
-- Minähän olen sanonut, että äidit ovat huonoja vastaamaan, mutisi
Janne.
-- Ja sinä olet kantelupussi, huokasi Toini.