-- Nyt on järin pöhnää! Äiti on sairaana eikä nouse koko päivänä,
kertoi Janne vuoteellaan.
Mutta kun muut eivät heränneet, otti Janne vihellyspillin ja vihelsi
korvia vilhovasti. Seuraus oli äkillinen. Risto lensi Jannen luo ja
syntyi kauhea mylläkkä sängyssä. Tyynyt lensivät lattialle ja nyrkit
tekivät työtä.
-- Janne on tuhma ja kruina ja pöhnä, kun se ei anna meidän nukkua
pyhänäkään, huusi Risto.
-- Älkää pojat tapelko, äidillä on kuumetta ja päätä polttaa, pyysi
äiti.
Heti pojat lakkasivat ja juoksivat äidin luo, Toinikin kiipesi
jalkopäähän säikähtyneen näköisenä.
-- Voi äiti parkaa, mikä sinua vaivaa? kysyi Risto.
-- Olen kai vähän kylmettynyt, älkää tulko liian lähelle, ettei
kaulatauti tartu.
Janne vetäisi paidan päältään, piti sitä vesihanan alla ja läimäytti
sen äidin pään ympärille, painoi sitä niin, että vesi valui pitkin
kaulaa, ja sanoi mitä hellimmällä äänellä:
-- Kun on pää kipeä, niin vesi on paras lääke. Makaa nyt hiljaa vaan.
Se on mun paitani, mutta ei se tee mitään, kun minä kuitenkin otan
puhtaan nyt, kun on pyhä.
-- Kuinka sä panet oman äidin päähän käytetyn paidan? torui säntillinen
Toini.
Janne oli juossut miestenhuoneeseen hakemaan pienen lääkepullon. Kun
hän palasi äidin luo, oli isäkin tullut sinne.
-- Lähettäkää Mari ostamaan apteekista kiniiniä ja
päänkivistyslääkettä. Minulla on kuumetta, sanoi äiti.
-- Ei tarvitse, tässä on yleisvahvistavaa lääkettä, se on järin
tepsivää, sanoi Janne ja näytti pulloaan.
-- Mitä siinä on? kysyi isä.
-- Siinä on kalanruodoista tislattua fosforipitoista nestettä,
lihakuutioista ja hiivasta jauhettua voima-ainetta ja ammoniakki
höystettä. Kaava on kirjoitettu pullon kylkeen.
-- NH3 OH+PH4+H2O, luki isä. On sinulla mielikuvitusta, Janne. Mutta
kemistin tulee pysyä tieteellisellä pohjalla. Mihin sinä aiot käyttää
tätä sekoitusta?
-- Äiti saa mielellään käyttää sitä, 25 tippaa kolmasti päivässä on
sopiva määrä. Äideille täytyy antaa parasta, mitä on, selitti Janne
auliisti.
-- Puuhevosellesi voit antaa tätä sotkua eikä ihmisille, sanoi isä
nauraen.
-- Keksintöjä täytyy kokeilla, ja kun meillä ei ole kaniineja tai
marsuja, niin täytyy antaa ihmisille. Minä lupaan kuivata Marin
tiskit, jos hän joisi sopivan määrän lääkettä, multa se pelkää liiaksi
kuolemaa, selitti Janne.
-- Sinä et hallitse vielä lääkekemiaa, mutta taipumuksesi näyttävät
viittaavan apteekkarin uraan, sanoi isä.
-- Se minusta tuleekin, taikka eläinlääkäri, taikka myrkkyjen
sekoittaja, taikka jotakin muuta jännää. Olisi kamalaa, jos täytyisi
tulla räätäliksi tai laulunopettajaksi, sanoi Janne.
Pari tuntia myöhemmin oli talo rauhassa. Isä oli järjestänyt äidille
lääkkeet ja lähtenyt Liisan kanssa kävelylle. Pojat kokosivat
tamineensa ja evästä reppuihinsa ja lähtivät hiihtämään. Toini oli
luvannut hoitaa äitiä. Hän istuutui jakkaralle sängyn viereen ja puheli:
-- Pyyhinkö minä tuskanhikeä äidin otsalta? Käännetäänkö tyyny? Onko
äiti kamalan kipeä? Älä vain kuole. Jos sinä kuolet, niin minä en
välitä yhtään siitä uudesta äidistä.
-- Mistä uudesta äidistä?
-- Siitä, jonka me sitten saamme. Ainahan lapset saavat uuden äidin,
kun se vanha kuolee ja se on kaunis ja nuori, mutta häijy. Saako
lapsetkin mustat vaatteet? Moltiin kerran Riston kanssa katsomassa
hautajaisia, mutta me ei nähty, kun se pantiin kuoppaan. Onko Salosen
sedällä jo höyheniä, kun se on ollut jo niin kauan kuolleena?
-- Kuinka hänellä olisi höyheniä?
-- Etkun se muuttuu enkeliksi. Siivet ainakin täytyy olla höyhenistä.
Kuinkahan kauan mä elän? Kun mä kuolen niin anna mun tavarani
Sinikalle. Kukkaro on mätä, mutta Risto voi saada sen. Nyt mä pyyhin
tuskan hikeä äidin otsalta, sanoi Toini ja huiskutti nenäliinallansa.
-- Lue nyt, kultaseni, satukirjaa, sanoi äiti väsyneesti.
-- Mistä mä saan sellaisen? Mulla ei ole yhtään jännää kirjaa. Meillä
on aina kirjapuute.
-- Ota tuolta hyllyltä, eiköhän sieltä löydy jotakin.
Toini istui vähän aikaa ja luki pientä kirjaa, kunnes helakka nauru
kajahti ja herätti äidin unesta.
-- Tämä vasta on mehevää, kuule äiti:
"Oi Margareta, sun lempesi pauloihin mun laskit..."
-- Pane kirja hyllyyn se ei ole lasten lukemista.
-- Onko se rakkautta, kun Kirsti-täti meni kihloihin?
-- Kyllä varmaan.
-- Sanoiko se, että se lähtee heti naimisiin?
-- Kyllä joulun aikaan.
-- Eikö se tule sieltä milloinkaan takaisin?
-- Toivomme, että se kestää elämän läpi.
-- Meneekö se sinne yksin?
-- Ei, hän menee sulhasensa kanssa.
-- Mistä Kirsti-täti löysi sellaisen?
-- He tutustuivat eräässä koulussa. Molemmat olivat opettajia.
-- Sielläkö se tuli sulhaseksi?
-- Niin, kun he menivät kihloihin. Nyt äiti nukkuu.
Toini istui ajatuksissaan. Aikuisten elämässä oli niin paljon
arvoituksia. Lapsien elämä oli selvää ja ymmärrettävää. Kuolemakin oli
aikuisten asia. Mutta kaikki olisi mukavampaa, jos ei olisi poikia.
Jannesta ja Ristosta olisi saanut tulla tyttöjä ja miestenhuone olisi
naistenhuone. Risto varsinkin joka rakasti kukkia ja musiikkia, olisi
kiva tyttö. Mutta isät olivat hyviä olemassa ja kuninkaaat ja prinssit.
-- Äiti, Risto on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, luenko minä sitä?
-- Tiedäthän sinä, että päiväkirjat ovat salaisia kirjoja, joita ei
saa lukea ellei kirjoittaja anna lupaa. Sama on kirjeittenkin laita,
selitti äiti.
Mari tuli sisään ilmoittamaan:
-- Porstuassa on huonon näköinen mies kerjuulla. Annetaanko hänelle
ruokoo?
-- Laita, Toini, voileipä ja vie se itse hänelle, käski äiti.
Toini juoksi pois ja jäi pitkäksi aikaa sille tielle. Mari tuli taas
sisään päivitellen.
-- Voi ihme noita lapsia, perikattoon saattavat tämännii talon. Kun
se on kuhtunut sen hampparin sisään herran kamariin ja kulettaa sille
ruokoo pöyvästä, minkä ennättää. Kysyy vuan välillä, että vieläks
teillä on näläkä ja toas viep ruokoo.
-- Vieläköhän mies on siellä? Mari menee lähettämään hänet pois.
-- Johan se lähti. Toini vielä perästän huusi ja kuhtu toisennii kerran
tulla. Lattia on likainen ja mittee lie viennä männessään. Ei tässä
talossa pitkee aekoo palavella. Lieko teällä kukaan ennenkään pysynnä!
Pitäs useimmasti piiskata, varsinnii noita poekija, sanoi Mari ja meni.
Toini juoksi sisään äidin luo.
-- Mä syötin sen miehen jo valmiiksi. Kyllä silläkin miehellä on lyhyet
suolet, kun se syö niin kauhean paljon. Janne sanoo, että Ristolla on
niin lyhyet suolet, kun se syö paljon eikä sentään liho. Se ei ehdi
sulattaa ruokaansa.
-- Et sinä saa viedä vieraita ukkoja saliin, kuinkas sinä niin teit?
-- Ei sitä voinut eteisessä syöttää. Sen nimi on Pryyno Aatolffi, mutta
kyllä kansa rankaisee sitä hyvin pian.
-- Kuka hänelle on tehnyt vääryyttä?
-- Se sanoi että yhteiskunta, mitä se on? Sitten minä vastasin
puhelimeen ja joku sanoi, että tahdotaanko sokeria ja minä käskin tuoda
hyvin paljon. Onko äiti nyt terveempi, kun äiti on maannut niin hirveän
kauan?
-- Enpä minä juuri pitkää aikaa ole saanut levätä, mene nyt vähäksi
aikaa Liisan huoneeseen.
-- Tuleeko äiti toimeen ilman minua?
-- Aivan varmaan, mene nyt.
Puolen tunnin levon katkaisi suuri melu. Pojat tulivat kotiin
punaisina, lumisina ja reippaina. Saappaat kuivumaan, kuivat vaatteet
ylle ja sitten äidin luo.
-- Minä löysin äidille luisen hiusneulan kadulta, tässä se on, sanoi
Risto ylpeänä.
-- Meillä oli jukin kivaa, moltiin Seurasaarella asti, ja mä hiihdin
kilpaa ison äijän kanssa ja se jäi jälkeen, kertoi Janne. -- Onko äiti
jo terve?
-- Enpä aivan vielä.
-- Kuka saa äidin kultahampaan, kun äiti kuolee, saanko minä sen? kysyi
Janne.
-- Äiti ei saa kuolla ei saa puhua sellaisesta, mutta saanko minä
kultahampaan? kysyi Risto ja silitteli hellästi äidin päätä.
-- Risto on kertonut opettajalle, että äidillä on kultahammas, kanteli
Toini.
-- Muut pojat kertovat isistään. Paavo kertoi, että hänen isänsä on
käynyt Jerusalemissa ja tuonut Jordanin virrasta vettä, jolla Paavo on
kastettu. Hänen isänsä on suuri seikkailija, sanoi Risto.
-- Sinä tarkoitat matkailijaa, papit eivät ole seikkailijoita, sanoi
äiti.
-- Antero kertoi, että hänen iso-isänsä oli ollut kullankaivaja
Koloradossa ja mä kerroin, että meidän isä osaa laittaa mustetta,
jatkoi Janne.
-- Mitähän te kerrottekaan opettajillenne? Minä pelkään, että kaikki
perheasiamme tulevat keskustelun aiheiksi kahdessa koulussa, huokasi
äiti.
-- Normaalissa kerrotaan vain oikeita asioita. Me ei olla enää
lapsellisia, kehui Janne.
-- Risto kertoi Kreiville, että äiti kirjoitti runon Ada-tädille, ja
että se antoi äidille vehnäjauhoja, kertoi Toini.
-- Minä tunnen, että kuume nousee. Menkää nyt miesten huoneeseen, pyysi
äiti.
Risto ja Toini neuvottelivat miestenhuoneessa.
-- Mitä me nyt tehdään, kun äiti on kipeä, eikä saa kutsua vieraita, ja
kaikki leikit ovat vanhoja ja kuivia, valitti Risto.
-- Liisastakaan ei ole koskaan huvia, kun se on niin vanha, sanoi Toini.
-- Leikitään myllyä, se on jännää. Laitetaan kuorma ja viedään säkkejä
jauhettavaksi, niinkuin maalla tehdään kesällä.
Äiti sai olla rauhassa pari tuntia, samaten muu perhe, kunnes Liisa
sattumalta meni miestenhuoneeseen.
-- Mitä lapset tekevät? Tämähän on hirveää, huudahti hän.
Keskellä lattiaa olivat poikien hetekat vieretysten. Näiden päälle oli
ladottu täyteen sullottuja säkkejä. Risto ja Toini istuivat ylinnä ja
pitivät ohjaksista. Risto oli vetänyt yöpaidan vaatteittensa päälle
ja sitonut narun vyötäisilleen. Toinilla oli Liisan jumpperi ja hame
kurtattuna ruumiin ympäri. Näin he olivat muka maalaisia. Edessä oli
valjastettuna parihevoset s.o. Toinin rautasänky seisomassa pystyssä ja
ompelukone. Ohjakset olivat yhteen sidottuja sukkia.
-- Äiti raukka on sairaana ja te teette tuollaista siivoa! Mitä noissa
säkeissä on?
-- Mene pois Liisa, sinä häiritset meitä, eihän äiti herää, kun me
leikitään hiljaa, sanoi Toini.
-- Ei me nyt tehdä pahaa, me leikitään vain. Ei molla säretty mitään,
eikä juuri liattukaan, paitsi tämän yhden säkin, joka on jalkojen alla,
ja sen voi Toini pestä. No nyt Marikin tulee, sillä ei ole yhtään
humoriia, selitti Risto, pannen painoa rii-tavulle.
-- Mittee tuo poeka sannoo? kysyi Mari ovelta.
-- Me annettiin Marille "Huumorin hikihelmiä", mutta se ei naurata.
-- Sus siunatkoon! Eihän teil oo järkeä piäs! Just pit tuuva iltasta
ja tiäl on ku markkinoilla. Mittee työ ette ossoo olla immeisiksi. Nyt
pittää ruveta syömään, torui Mari.
Liisa ja Mari alkoivat purkaa kuormaa. Mari vaikeroi lakkaamatta,
Liisaa nauratti enemmän kuin suututti. Säkkinä olivat tyynynpäälliset
liinakaapista, ja niistä tuli tavaraa. Yhdessä oli nuket ja nukkien
huonekalut, toisissa kirjoja, sänkyvaatteita, pitovaatteita, jopa
lasten oma pieni tuolikin oli käärittynä lakanaan ja ikävä sanoa,
yhdessä olivat kengät ja kalossit ja toisessa emaljituopit ja astiat
pesukaapista. Liisalla ja Marilla oli iso työ, ennen kuin huone oli
siivottu, lapset illastaneet ja sängyssä.
-- Tätä ei saa kertoa äidille ennenkuin huomenna, varoitti Liisa --
annetaan hänen nukkua rauhassa.
-- Ristityt lapset eivät ymmärrä pyhäiltoo kunnioittoo, mikä teistä
tullookaa? Levveetä tietä ootte kulukemassa, olivat Marin viimeiset
sanat.
Kun Jannekin oli saapunut kotiin, luki Liisa Topeliuksen lastensaarnan.
Sitten kolme olentoa pitkine paitoineen juoksi sanomaan äidille hyvää
yötä.
-- Rakas äiti tule huomenna terveeksi, me rukoiltiin, että Jumala
laittaisi sinut ihan terveeksi, sanoi Toini hellästi. Pellavankarvaiset
hiukset valuivat hartioille ja kuopat näkyivät toisessa poskessa.
-- Minä tekisin vaikka mitä, että äiti paranisi, söisin vaikka
onkimatoja, lisäsi Risto hartaasti.
-- Sitä sinä olet tehnytkin ja etanoitakin olet syönyt, kanteli Toini.
-- Äiti on kaikista paras äiti, yhtyi Jannekin muitten tunteellisiin
iltapurkauksiin.
-- Te olette äidin omia kilttejä lapsia. Äiti onkin nyt parempi,
kun olette leikkineet niin siivosti miestenhuoneessa. Hyvää yötä,
kullanmuruseni.
-- Jumala siunatkoon äitiä, oli lasten tavallinen vilpitön hyvästijättö
ja paljaat jalat juoksivat pois.
-- Ei molla sentään mitään säretty, rauhoitti Risto itseään.
-- Eikä Liisakaan ollut järin vihainen, lisäsi Toini.
-- Minä en ole tehnyt mitään pahaa, kerskaili Janne.
-- Sinä olet ollut isän kanssa ja silloin ei kukaan tee pahaa, se
vahtii koko ajan.
-- Olkaa hiljaa minun on vielä rukoiltava anteeksi, sanoi Toini.
-- Niin minunkin, ilmoitti Risto.
-- Mutta minun ei ole, kuului Jannen sängystä.