on vähemmän nyt laivoja ja uuteen
jos Teidän Armoltanne suunnitelmaan
nyt luvan saan, niin viikon sisällä
tie merelle on auki meillä.
HERTTUA
Skalm!
On vailla palkkiota entisetkin
viel' urotyönne —
NIILO SKALM (kumartaen):
Oh, ma pyydän —
HERTTUA:
Ei!
Nyt kohta kapteeniksi drabanttein
teen teidät. Tuonnempana laivaston
teit' odottaapi päällikkyys.
NIILO SKALM:
En koskaan
ma palkkiota ajatellut ole.
On paras palkintoni saada nähdä,
kun voittajana Teidän Armonne
on saavuttanut suuren maalinsa.
HERTTUATAR:
Noin seuralainen tosisankaruuden
on aina hieno vaatimattomuus.
Nyt aika minun antaa takaisin
on teille amuletti. Neiti Anna,
ma pyydän, tuolta makuukammion
se tuokaa pöydältä.
(Anna poistuu vasemmalle.)
Te takaisin
jo ennen ansainnut sen olisitte,
mut unhottanut oon sen kokonaan.
ANNA (tullen makuukammiosta):
Voi armollinen taivas!
HERTTUATAR:
Mikä' nyt?
Sa ihan kalpenet?
ANNA:
Tuo amuletti
on lattialla vallan murskana!
NIILO SKALM (otsaansa tapaillen):
Oh, Jumalani!
HERTTUATAR
Onko mahdollista!
(Syöksyy makuuhuoneeseen.)
GIPFERT:
Tuo tykinkuula varmaankin —
HERTTUATAR (makuuhuoneessa):
On ketjut
vain kalleudesta jälellä.
(Tulee kappeliin amuletin ketjut kädessään.)
Tää hyvää
ei meille ennusta!
HERTTUA (olkapäitään kohauttaen):
Hm! Kohtalomme
ei toki tuollaisesta riippune. —
Skalm, suunnitelmanne — mut mitä, kuinka?
Te pahoin voitteko?
HERTTUATAR:
Niin kipeästi
se teihin koskiko?
NIILO SKALM (havahtuen ja suoristautuen):
Ma muuten vain —
niin suunnitelmani, sen — mut toinenhan
mull' oli asia, jot' esittämään
ma tänne tulinkin.
HERTTUA:
Me kuuntelemme.
NIILO SKALM (katsahtaen epäröivästi herttuattareen):
On arkaluontoinen se asia —
ja synkkä, mieltä masentava.
HERTTUA:
Oh!
HERTTUATAR:
Mua älkää vieroksuko! — Totuutta
on paras silmiin katsoa.
HERTTUA:
No siis!
NIILO SKALM:
On sotilaita viime yönä taas
noin satakunta täältä karannut.
(Anna painaa hiljaa huudahtaen käden rinnalleen
ja nojautuu seinään.)
HERTTUA:
Oh, kuinka? Kavallusta jatkuvaa
siis linnass' on?
NIILO SKALM
Ei epäilystä enää.
GIPFERT
Ken syynä moiseen kataluuteen lie?
HERTTUATAR:
On yllyttäjät kiinni saatava!
HERTTUA:
Niin, apua on vuottaa mahdoton,
jos pohja alla pettää. — Kirous
ja kuolema, ett' tähän umpikujaan
on täytynytkin joutua! — Skalm, Gipfert!
Te jotain sanokaa! Nyt neuvot hyvät
on tarpeen.
NIILO SKALM:
Yhden hänen armonsa
jo neuvon lausui: yllyttäjät kiinni
on saatava. — Ma pari vangitsin
jo miestä; heitä kuulusteltava
on heti, sitten epäluotettavat
kaikk' eristettävä ja upseerit
yön aikaan vartiota hoitamaan.
On linnan kantajoukko luotettava,
kun paha leviämäst' estetään,
niin puolustusta hyvin jatkamaan
me kykenemme, kunnes apu ehtii.
Ja avun täytyy ehtiä!
HERTTUATAR:
Ma kiittää,
ah, sydämestä —
(Annan syvään huokaistessa katsahtaa häneen,
keskeyttää lauseensa ja rientää luokse.)
Rakas lapsi, mikä
sun on, kun kalpenet noin? Syvästi
niin koskivatko sinuun sanomat
nää synkät?
ANNA (peittäen käsillä silmänsä):
Oh, niin kamalaa tää on!
HERTTUATAR:
Ma ymmärrän sun jalon sydämes,
sen kuohuksiin saa moinen kataluus.
Mut tyynny, kaikki hyväks kääntyä
voi vielä.
HERTTUA:
Skalm! Te valopilkku ootte
täss' synkkyydessä: toivon raukeevan
te jälleen kohensitte. — Toimintaa
ma taasen kaipaan: tulkaa, kavallus
ens töiksi meidän tukahuttaa täytyy.
(Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle.)
HERTTUATAR:
Ma pyydän, Niilo Skalm, te saattakaa
pois turvaan täältä neiti Biehowska.
Se mieluinen lie teille tehtävä.
(Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät oikealle.
Ampuminen ulkona vaikenee.)
NIILO SKALM (Annaa lähestyen ja hänen käteensä tarttuen):
Mut uutta elonriemua nyt tunsin
ja omat apeani unhotin,
kun asiaamme osaa ottavan
niin syvästi sun näin. Sain hillitä
ma itseäin, jo tässä heidän nähden,
sua etten sylihini sulkenut.
(Yrittää syleillä Annaa.)
ANNA (torjuen):
Oi vaikene jo — vaikene!
NIILO SKALM:
Kuin? Mikä
sun on?
ANNA (heittäytyen äkkiä rajusti Skalmin rinnoille):
Oi unta pahaa jospa edes
tää kaikki ois!
(Riistäytyen äkkiä irti)
Mut oikeutta mulla
ei levätä oo tässä!
NIILO SKALM:
Sano, ah,
mit' outoa tää on? Vai saivatko
niin suunniltaan sun synkät viestini?
ANNA:
Oh, vaikene!
NIILO SKALM
Mut —
ANNA (eteensä tuijottaen):
Nyt se tehtävä
mun on jos koskaan. Mutta vaikea,
niin suunnattoman vaikea mun hälle
on sitä paljastaa.
NIILO SKALM:
Oi Jumalani!
Kuin painajainen paha aavistus
mun valtaa!
ANNA (havahtuen):
Oh, sa mitä aavistat?
NIILO SKALM:
Oi sano, ennenkuin ma tukehdun,
sa ettet lemmenasioissa ole
mua vastaan rikkonut?
ANNA (kiivaasti):
Ei! Ei! Sit'ei
se ole! Mitä rikkonutkin lien,
juur' rakkauteni sinuun tulinen
mun siihen houkutellut on.
NIILO SKALM:
Ah, muu
on kaikki yhdentekevää! — En tietää
ma enempää nyt tahdo; keveäksi
niin sanoillas mun sydämeni sait.
Nyt vastaan vaikka koko maailmaa
taas valmis olen taisteluun, kun varma
siit' olla kerran saan, ett' edelleen
sun ehyesti omakseni tiedän. —
(Yrittää jälleen sulkea Annan syliinsä.)
ANNA (vetäytyen hänestä loitommas, kiivaasti):
Ei, ei! Sa tiedä: linnan kavaltaja —
se olen minä!
NIILO SKALM (Annaan tuijottaen):
Suuri Jumala!
Noin kokonaanko tasapainosta
sun mieles sai mun synkät uutiseni?
ANNA:
En houri ma! Näin totuus kolkko on:
Mun toimestani Gonsiesky täällä
on linnan sotilaita yllyttänyt.
(Äänettömyys.)
NIILO SKALM:
Maan vajoovan ma tunnen allani!
(Äänettömyys.)
Mut minkätähden — sano, minkätähden
näin tapahtua onkaan täytynyt?
ANNA:
Mun lemmenkiihko hurja, intohimot
sai sokeana siihen vietellyksi.
Sun aattees — amuletti — herttuatar —
ne valtaan rajun mustasukkaisuuden
mun saivat silloin lähtöpäivänäsi
ja Gonsieskyn tuohon katalaan
ma toimeen viettelin; niin tekeväni
ma viittauksesta Pyhän Äidin luulin
ja meidän onneksemme kantavani
tään suuren uhrin Iemmenalttarille.
Voi houkkaa mua! Pian aukenivat
mun silmäni, kun herttuattaren
päinvastoin suosivan näin lempeämme.
Nyt tehdyn saada tekemättömäksi
ma koetin, mut mustasukkaisuus
nyt vastassani Gonsieskyn oli.
Hän kauan jo on mua lempinyt,
mut sattumin kun meidän lemmestämme
nyt selville hän pääsi, vallassa
niin silmittömän vihan riehuu hän
ja kuurona mun rukouksilleni
vain työtään katalata yhä jatkaa.
(Äänettömyys.)
Oi jotain sano, mua kiroa
tai miekallasi oitis lävistä
mun rintani, mut vaiti ällös ole!
Tuo tuijotukses kolkko, aavemainen,
on kuolon tuskaa kaameampi.
NIILO SKALM (ikäänkuin itsekseen puhuen):
Voi,
nyt toteutuvaks sanat äitini
ma nään ja omat aavistukseni,
jotk' alas turhina oon painanut.
Sai lempi minut aatteen pettämään:
sen tunnuskuvan pois ma luovutin,
ja lemmen, oman heikkouteni kautta
nyt kosto mulle koituu: tunnuskuvan
jo kuula vihollisen murskasi,
ja kavallus —
(äkkiä kiihtyen)
Kuin? Perikatoonko
jo lopulliseen oisi tuomittu
mun suuri aatteeni? Ei, ei! Niin ei
saa tapahtua! Niin ei taivaan Herran
voi tahto olla! Siksi selvästi
hän toteutumaan on sen määrännyt.
(Miettii hetkisen.)
Min rikkonut ma oon, sen sovittaa
myös tahdon — tahdon vaikka henkeni
ma sovitukseks uhrata, mut aatteen —
sen elää täytyy, todeks muuttua!
Sen täytyy!
ANNA:
Mutta minä — minähän
täss' olen rikollinen.
NIILO SKALM:
Oo, nyt tiedän!
(Tuijottaa Annaan.)
ANNA:
Oi sano, sano! ÄIlös katseellas
noin mua kiduta! — Oi jouduta
sun tuomiotas!
NIILO SKALM:
Uhrina kun lemmen
tää petos, kavallus on syntynyt,
niin aate vuorostaan nyt uhriksi
mun saakoon lempeni!
ANNA (heittäytyen Skalmin jalkoihin):
Oi surmaa minut!
mut lempeäs mult' älä kiellä!
NIILO SKALM:
Ei,
noin ällös polvistu mun edessäni,
ei sydämeni sitä kestää voi!
(Auttaa Annan ylös.)
Nyt viime syleilyyn sun sulkea
ma tahdon.
(Avaa sylinsä, mutta peräytyy samalla ja antaa käsiensä vaipua.)
Ei, ei! Kosketuksesta
sun olemukses Iemmenhehkuvan
mun uusi heikkous voisi vallata.
Ei, pois nyt kaikki hentomielisyys!
Sa sydän, vaikene! Mun uhrata
tää uhri täytyy!
(Astuu päättävästi oikeanpuoliselle ovelle.)
Hoi, te sotilaat!
Kaks teistä tänne käyköön!
(Kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta tulee oikealta.
Skalm osoittaa heille Annaa.)
Vankilaan
nyt suoraan hänet täältä saattakaa,
hän kavalluksen alkuun linnassa
on saattanut, ja sitten etsikää
pääyllyttäjä, herra Gonsiesky,
ja vankilaan myös hänet teljetkää!
ANNA (päänsä alas painaen):
En valita, mun että vangitset,
mut lempesi, min alku taivaass' on,
kun kieltää tahdot sa, niin sitä en
ma tahdoks Jumalan voi tunnustaa!
(Poistuu sotilasten välissä oikealle.)
NIILO SKALM (yksin):
Oo, kolkosti kuin hautaholvista
nuo kaikuu askeleet!
(Pusertaa molemmin käsin päätänsä.)
Tää houretta
tai pahaa unta eikö oo? — Nuo tuolla
sun morsiantas eikö vankilaan
juur' parhaillansa raahaa? — Käskystä
sun tapahtuiko se? — Sa houkkio,
nyt sydän rinnastasi repäise,
se jalkoihinsa tyhjiin kuivukoon! —
01, vaiti sydän, vaiti sielu, aistit!
Tää uhri raskas kannettava on,
sen vaikka nääntyisit sa taakan alle
ja järkes valon nielis pimeys! —
Pois hentous! Sa sydän, alallas!
Tään uhrin eessä taivaan valtojen
on pakko heltyä!
KLAUS VESTGÖTHE (Tulee kiireesti käyden oikealta):
Kas täältäkö
sun vihdoin löydän! Linnan ympäri
sua etsinyt ma oon.
(Menee ikkunaan ja tähystää ulos.)
Sa huomannut
jo oletko, ett' uutta jotakin
on tuolla tekeillä, kun tykkejään
ja miehiään noin uusiin asemiin
he siirtelevät! Jotain merkitsee
myös tämä hiljaisuus: he rynnäkköön,
ma pelkään, lopulliseen valmistuvat.
(Katsahtaa olkansa yli Skalmiin ja rientää hänen luokseen.)
Mut kuule, kuinka laitas onkaan sun,
kun vailla tolkkua noin tuijotat?
Sa sairas oletko vai —?
NIILO SKALM:
Herttuatar
kuin luulla voikaan pahaa ennustavan
tuon pikku seikan? Ei, ei, muistutus
se taivaan oli vain, ei enempää!
VESTGÖTHE (Pudistaa Skalmia käsivarresta):
Sa hourithan! Mi sinuun mennyt on?
NIILO SKALM:
Kuin sanoit? Rynnäkköönkö valmistauvat?
Ma siihen sulle vastaan: rynnäkön
me lyömme takaisin kuin ennenkin!
Ei sortua voi suuri asiamme,
kun taivaan Herra onnistumaan sen
on kerran määrännyt; jos synkältä
nyt näyttääkin, vain koetust' on se.
Nääs hetki yhdestoista muuttava
on kaiken toiseksi.
(Ulkoa alkaa kuulua tiuhaa ampumista ja taisteluhuutoja.)
VESTGÖTHE:
Kas niin! Siin' on
se nyt!
NIILO SKALM:
Haa, siispä tullos! Takaisin
päin verisin ne täältä viskaamme!
Mun polttaa suonet, sydän pauhinaan
nyt toisten himoitsee. Sa tule, veikko!
(Paljastaa miekkansa ja syöksyy, Vestgöthe kintereillään,
oikealle. — Näyttämö hetken aikaa tyhjä, minkä kestäessä
ampuminen ja taistelunpauhina ulkona yltyvät.)
GONSIESKY (Tulee juosten oikealta ja telkeää hätäisesti oven):
Tää vainoojani tänne pääsemästä
sen aikaa estänee kuin vallattu
on linna.
(Juoksee ikkunasta ulos tähystämään.)
Hyvin käy! Jo vallattu
on ulommainen valli!
(Jyskytystä ovelle.)
ÄÄNI OVEN TAKAA:
Avatkaa
tai oven murramme!
GONSIESKY (Juoksee ovelle ja huutaa sen läpi):
Te pähkähullut!
Juur antaumassa linna on ja te —
niin, ase käissä miehet kuninkaan
jos teidät sieltä löytää, hirsipuu
on ennen iltaa palkkananne!
(Jyskytys lakkaa.)
Ahaa!
Se tepsipäs!
(Palaa ikkunaan.)
Hei, tuolla laskevat
jo aseitansa miehet herttuan! —
Kas tuolla yksinään kuin mielipuoli
Skalm ympärilleen silmitönnä huhtoo. —
Haa, miekan käsistä nyt vääntävät
— kas niin, sa vankina nyt itse olet,
sen sijaan että minut vankilaan
sa tahdoit teljetä!
(Ulkoa kuuluu voimakkaita hurraahuutoja. Gonsiesky
heiluttaa ikkunasta lakkiaan ja huutaa mukana.)
_Esirippu_.
VIIDES NÄYTÖS.
Vankiholvi linnassa. Perä- ja oikealla sivuseinällä makuupenkit.
Peräseinässä, lähellä kattoa, pieni ristikkoikkuna. Vasemmalla
kapea ovi.
On yö. Vankiholvia valaisee talikynttilä, joka palaa seinään
kiinnitetyssä rautajalassa.
Vestgöthe, päätään käteen nojaten, makaa sivupenkillä.
Niilo Skalm kävelee edestakaisin lattialla.
Kuuluu salpojen kolinaa ja lukonratinaa. Vanha, pitkäpartainen
vanginvartija, kädessään vesiastia, vyöllään avainkimppu,
astuu sisälle.
VANGINVARTIJA (asettaen vesiastian penkille):
Kas siinä juotavaa! — On hupaista,
kun taasen asukkaita saanut on
tää vanha komeroni; autiona
se yli parin viikon onkin ollut,
näät hirteen edellinen asukas
kun vietiin —
(Aivastelee pitkään.)
Iänkaiken kirottu
tuo nuha mua vaivaa, kosteus
nääs noiden muurien saa aikaan sen. —
Niin, hirteen edellinen asukas
siis vietiin, mutta sitä peljätä
ei herrain tarvis ole: Tukholmaan,
ma kuulin, teidät ennen pitkää viedään. —
No, hyvin teidän täällä viihtyvän
ja unta saavan toivon. — Hyvää yötä!
(Menee, sulkien visusti oven.)
VESTGÖTHE (hetkisen kuluttua Skalmille):
Sun eikö jalkojas jo väsytä?
Oot penikulmia noin yhtämittaa
siin' astuskellut edestakaisin.
NIILO SKALM (kävelyään jatkaen):
En mitään kykene ma tuntemaan.
On sielu, ruumis mulla turtuneet
kuin yhdeks möhkäleeksi, tuntoa
mi vailla iänkaiken tuomittu
näin ilman määrää vaeltamaan on.
Maa kaunis, vihannoiva, palanut
on ympärilläin mustaks autiudeksi
ja taivas ylhä alas romahtanut.
Sen pirstain keskellä mä pimeässä
nyt vailla tarkoitusta käyn.
VESTGÖTHE:
Ja tuolla
käy ylhäällä nyt samoin herttua.
Ma askeltensa kaiun koko illan
oon läpi unenikin kuullut.
NIILO SKALM (Pysähtyy kuuntelemaan. — Ylhäältä kuuluvat
raskaat askeleet):
Niin,
siell' astuu — astuu Suomen kuningas.
Kuin? Kuningasko? — Ei, vaan poloinen
siell' astuu vanki loputonta tietä
ja ympärillään kuolon autius on.
Jos tuskan lisää rinta kykenis
mun tuntemaan, tuo kaiku lohduton
ja ontto verta saisi vuotamaan
mun sydän-parkani.
(Kävelee hetken ääneti, pysähtyen sitten Vestgöthen luo.)
Klaus ystävä,
sua kadehdin, kun nukkua voit noin.
VESTGÖTHE:
En nuku enkä valvo, kuoleman
vain esikartanossa varron.
NIILO SKALM:
Niin, niin.
Mut sano mulle, ajatusta yhtään
jos tallella on päässäs, ymmärrätkö,
mi kaikella on tällä tarkoitus —
jos tarkoitusta siin' on laisinkaan?
VESTGÖTHE:
On varmaan sillä tarkoituksensa,
vaikk' käsittää ei ahdas järkemme
voi kaikkea. Siks päätäni en huoli
ma vaivata, vaan kohtalooni tyydyn.
NIILO SKALM:
Sen tehdä jospa voisin minäkin!
Mut ei, on uhmaa, vihaa kolkkoa
mun rintani niin täys, ett' alistuminen,
tuo kylmän tyyni, mull' on mahdoton.
Kuin öiset virvatulet risteilee
mun päässäin kysymykset tuhannet.
Miks päättyä niin järjettömästi
tään kaiken piti? — Pelkkä sokea
vain sattumako täällä hallitsee?
Niin johdonmukaiselta kaikki näytti:
kuin rengas renkaasehen liittyen
kaikk' asiat niin jouduttavan tuntui
tuon suuren tuuman toteentumista.
Ma kaiken takana näin Herran käden
ja asiaani järkkymättä uskoin. —
Mut äkkiä on kaikki pirstaleina
ja kasvot isän ylhäisen, jotk' äsken
niin suopeasti hymyilevän näytti —
ne peikon naamana nyt irvistää
tään sekamelskan järjettömän takaa.
En pienen pientä järjen kipunaa
nää kaaoksen tään kolkon keskellä!
Ois tuskan taakka paljon keveämpi,
jos pohjan varman allaan tuntisi.
Mut ei, kaikk' olevainen hervahtain
on liitoksistaan ratkennut, ja pohjaa
ei jalka kuolevaisen missään tapaa.
Klaus, sano: Jumalaan sa uskoa
tään kaiken jälkeen vielä voitko?
VESTGÖTHE:
Voin.
Hän suuri on ja mittaamattomat
on hänen työnsä, yli vuosisatain
käy niiden vaikutus ja käsittää
ei niitä ahdas ihmisjärki voi
kuin vasta aikain päästä; siksi en,
ma, kuten sanoin, päätäin vaivata
noill' asioilla huoli, kohtalooni
vain alistua tahdon. — Uupumus
niin raskas valtaa mun, siks nukkua
taas hieman koitan. — Hyvää yötä, veli!
(Kääriytyy viittaansa ja nukkuu.)
NIILO SKALM (jatkaen kävelyään):
Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa,
yön parmahille ikipimeän
ja ikiäänettömän vaipua!
Mut ei, mun taakkaa kantain laahustaa
näin väsymättä täytyy!
(Pysähtyy ylös katsahtaen, josta edelleen kaikuu askelten kumina.)
Siellä toinen,
jot' äidin helmaansa ei uni korjaa,
jok' yksin astuu, yöhön tuijottain,
ja väsyneitä vaivaa aivojaan
tään pohdinnalla tylyn ongelman.
(Jatkaa kävelyään.)
Niin, siellä käyös sinä, täällä minä
sun askeltesi tahtiin yhdistäin
mun omat askeleeni käyskelen
ja käyskelen siks kunnes pyövelin
on rattaat valmihina oven eessä.
(Lukot ja salvat kirskuvat, sisään astuu Iivari Maununpoika.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
On ikävä, tääll' että orpanani
mun täytyy kohdata.
(Skalm tuijottaa häneen mitään puhumatta.)
Mun tunnet kai?
NIILO SKALM:
Niin luulen. Päällikkyyttä hoitavan
sun näinhän vihollisten joukossa.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Kuin sanoa sa voitkaan: vihollisten?
Ei armeijata maan ja kuninkaan
niin sovi nimittää!
NIILO SKALM:
Sun kuninkaas
on Ruotsin, Ruotsin myöskin armeija,
ne vihollisiks lukee Suomen mies.
Sa sanoit ikävällä näkeväs
mun täällä. Ikävällä suuremmalla
näin minä, että oma orpanani
on synnyinmaansa unhottanut noin
ja joukkoon vihollisten liittynyt.
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Sa yhä sama haaveilija olet
kuin miksi Iasna tuntemaan sun opin.
Ei miehen meidän ikään saanehen
käy rakennella pilvilinnoja,
vaan mukaan kuivain arkiolojen
on viisaint' elämänsä järjestää.
NIILO SKALM:
Ja mahtavia noita Iiehitellen
vain omaa etuansa tavoitella.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Mut itseäänhän, herra paratkoon,
täss' sentään kukin lähimpänä lie.
Sua enkö puuhista ma herttuan
jo varoittanut ajoissa? Jos oisit
mua kuullen palvelukseen kuninkaan
sa tullut, silloin meidän tavata
ei täällä tarvis ois, vaan edessäs
ois tulevaisuus varma, loistava. —
Mut turha siit' on puhua nyt enää,
kun asiat on tällä kannalla.
Ma vuoksi vallan toisen asian
sun puheillesi tulin: päällikkyyttä
ma hoidan linnassa ja valmistaa
voin tilaisuuden sulle pakohon,
jos itse suostut sitä käyttämään.
NIILO SKALM:
Ja jos en suostu?
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Sitä pahempi
sull' itsellesi; sillä tiedäpäs:
juur' äsken saapui tänne Göran Persson
hän jota pahakshengeks kuninkaan
niin yleisesti sanotaan, — hän vangit
kaikk' aamun tullen ottaa huostaansa
ja vartioituna vie Tukholmaan.
Siell' että mestauspölkky, teiliratas
on teitä vartoomassa, siitä varma
saat olla. — No niin, sinne haluatko?
NIILO SKALM:
En. Toverini herätän ja sitten
me yhdess' oitis pakoon lähdemme.
(Lähenee Vestgötheä.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Hst, häneen älä kajoo! Yksinäs
sun lähdettävä on, jos kerran mieli.
NIILO SKALM:
Sen arvasinkin! — Itses kaltaisiksi
sa kuvittelet muita: samoja
on mielestäsi onnenonkijoita
ja oman edun katsojia kaikki.
Vai ystäväni parhaan jättävän
mun luulit, itse turvaan päästäkseni!
Oon henkeni ma puolest' asiani
jo monta kertaa alttiiks antanut,
sun kädestäskö armopalana
sen ottaisin ma nyt? Ei, luotani
pois kaikkoa ja rauhaan minut jätä!
(Jatkaa kävelyään.)
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Ma ennen tuittupäänä pidin sua,
nyt täysihulluksi sun vasta huomaan.
On turha kanssas järjen kieltä haastaa,
siis pääsi pidä, itse itsestäs
saat vastuun kantaa.
(Menee, panematta ovea lukkoon ja telkiin.)
NIILO SKALM (yksin):
Onnellisinta
täys hullu oiskin olla: hulluutta
tään elämän ei silloin huomaisi
ja turhill' ongelmilla vaivata
ei päätään tarvis ois, mut aivoistani
on hulluus tasan yhtä etäällä
kuin elämästä kaikki järjellisyys.
(Istahtaa penkille ikkunan alle.)
On kaiku askelten jo vaiennut
tuoIl' ylähällä: helmaan unosen
on vaeltaja päänsä väsyneen
jo painaa saanut; mulle armoa
ei sitä suotu.
(Ovi aukenee hiljaa ja Anna Biehowska, mustaan kaapuun
verhoutuneena, hiipii sisälle.)
Oi, sa haamu öinen,
jos harhakuvitelma aivojen
et liian väsyneiden liene, sano,
mist' äkkiä niin järjettyys tää kolkko
on keskellemme tullut, myllertäen
kuin myrskytuuli kaiken sekaisin,
niin että kasvot itse Jumalan
on peikon naamaks mulle muuttuneet?
ANNA (lähestyen hitaasti Skalmia):
En valon, vapahduksen tuojana
ma tule, pimeytehen vajonnut
on multa elonpäivän ihanuus
ja synnintaakka maahan painaa mun.
NIILO SKALM:
Tuo ääni joskus soinut korvissani
on kauan, kauan sitten — aikoina,
jotk' iäks ovat menneet!
ANNA (polvistuen Skalmin eteen):
Polvistua
suo etehesi sun ja keventää
mun rikokseni taakkaa.
NIILO SKALM:
Onneton
siis toinenkin tän' yönä tuskalleen
käy huojennusta etsien. — Mut miksi
mun eteeni sa polvistut? Sa väärän
oot paikan ripillesi valinnut.
ANNA:
Niin onnettuus tää sumentanut on
sun aistis, ettet ääntäin tunne!
(Paljastaa kasvonsa.)
NIILO SKALM (Tuijottaa häneen hetken ääneti):
Anna!
Ah, ijankaikkisuus on vierähtää
jo siitä ehtinyt, kun valoivat
sun silmäs tiellein päivänpaistetta.
Se tapahtunut taivaankappaleella
lie kokonansa toisella; on meidät
yö synkeä sen jälkeen yllättänyt.
(Hetken vaiti oltuaan:)
Mut miksi polvistut sa edessäni?
En sua tahdo syyttää, tuomita,
syyn tästä kantaa yksin kohtalo.
Se onnettuuteen meidät molemmat
on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon
oon uhri kuten sinäkin, siis sun
ei polvistua edessäni sovi.
(Nostaa Annan ylös.)
Jos anteeksantoni sun tuskallesi
tuo huojennusta, niin sen sydämestä
suon sulle.
ANNA:
Jalon Iuontees mukaista
niin on se; polvilleni uudelleen
ois halu mulla etees langeta
ja kiittää sua, ellei kiitokset
niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän
ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas
on päällikkönä täällä, hän se mulle
soi luvan tänne tulla; myöskin sun
hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää
nyt pue päälles sekä oitis lähde,
ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan
oot vihdoin päässyt, luona isäni
on sulla varma turvapaikka.
NIILO SKALM
Hm!
Ja entä sinä, Anna?
ANNA:
Naisena
ei vaara mua suuri uhanne,
ja kärsiä jos hieman saisinkin,
niin huojennusta tuskalleni tois
se vain.
(Kätensä rukoilevasti ojentaen.)
Oi kuule mua, pakoon lähde!
Vois kaikki vielä — niin, sen lausua
ma julki uskallanko? — muuttua
vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa
kuin pahan unennäön koittaisimme
tään nykyisen ja siellä kaukana
me onnen uuden rakentaisimme.
Oi sano, onko liian uskaljas
tää haave, tuhkan alta elohon
juur' herännyt?
NIILO SKALM:
Tuo haave murskata
mun surukseni täytyy; pakohon
ei mikään mua viehätä sen jälkeen
— niin, sanotuksi tulla täytyy sen —
kuin kaksoissisar toisen surmaten
on surman valmistanut itselleenkin.
Kuin hauta autio on sydämein,
ei lemmenruusut enää puhkee sieltä.
ANNA (painaen päänsä alas):
Niin, niin. — Sen ymmärrän mä hyvin.
Niin täytyy olla sen. — Siis hyvästi,
sa kevätpäiväin kirkas unelma,
mi lemmen autuutta mun hetkisen
soit täysin siemauksin nauttia.
Jää hyvästi, sa uljas sankarini!
Ma jälkiäsi olen seuraava.
NIILO SKALM:
Mun jälkiäni?
ANNA:
Niin. Jos hautahan
sun johtaa polkus, hauta minunkin
on osani; jos vangin kuihtuvaa
saat elämää sä jäädä viettämään,
niin pimentoon käyn silloin luostarin
ma nuoren elämäni hautaamaan.
NIILO SKALM:
Niin — hauta! Syliin äänettömään sen
nyt päästä ainoa on kaipuuni. —
Kuin tähden piirto syksyn taivahalla
niin lyhyt oli lemmenunelmamme;
se hautahan vain tietä meille näytti.
(Ovi aukenee hiljaa ja Martta Skalm astuu sisään.)
Ma näkyjäkö nään, vai äitini
siin' onko todella?
MARTTA SKALM:
Ma äitis oon.
(Painautuu Niilon rinnoille.)
ANNA (vetäytyen ovensuuhun, syrjään):
Ma hetken vielä tahdon viivähtää
ja nähdä, äiti eikö paremmin
voi pakoon saada häntä suostumaan.
MARTTA SKALM:
Mun poika poloiseni! — Aavisteeni
ja pahaa ennustavat uneni,
jotk' ovat painajaisten lailla
mua siitä lähtien niin vaivanneet,
kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit,
siis toteen ovat käyneet! — Kohdata
oi että tällaisessa paikassa
mun pakko sua on!
(Itkee.)
NIILO SKALM:
Äiti, valoon kerran
te yöstä ikuisuuden toitte mun,
nyt jälleen pimeästä valkeuteen
mun auttaa voitteko?
MARTTA SKALM (nopeasti kyyneleensä kuivaten):
Voin, poikani!
Siis kuule: pakoon päästä tilaisuus
on sulla: orpanasi Iivari
sen tapahtuvan sallii; oitis siis
nyt täältä lähde, pian valkenee
jo aamu, jolloin myöhäistä se on.
Siis joudu!
NIILO SKALM:
Oh, taas pako — orpana!
Ei, äiti! Sitä tarkoittanut en
ma valoon pääsyllä; ma onnetonna
vain saisin harhaella ympäri
ja tuskan vuorta povessani kantaa,
jos paost' etsisin ma pelastusta.
Ei, tosipelastuksen tuopi mulle
vain selvyys siitä, miksi päätyttävä
näin kurjast' oli yrityksen jalon,
jonk' onnistumaan Herra taivahan
niin selvin merkein määrännehen näytti?
MARTTA SKALM: