miks enää kiusaat hyvää Jumalaa
ja hukkaan haaskaat hetket kallihit!
On joutua sun aika!
NIILO SKALM:
Pakohon
en suostu lähtemään!
MARTTA SKALM:
Sa onneton!
Sull' orpanas jo eikö sanonut,
ett' aamulla on matka Tukholmaan
sun edessäs?
NIILO SKALM:
Niin sanoa hän taisi.
MARTTA SKALM
Ja että kuolemaan sun tuomita
he voivat siellä?
NIILO SKALM
Hyvin luultavaa
se on.
MARTTA SKALM (kietoen kätensä Niilon ympäri):
Mut kuolemalle ainoaa
en poikaani ma tahdo luovuttaa!
NIILO SKALM:
On mulle kuolema vain pelastus.
Siis parastain jos tarkoitatte, äiti,
mun tänne vankilaani jäädä suokaa
ja viime hetket luonain viipykää!
MARTTA SKALM:
Oi hyvä Jumala, näin kuluvat
vain hukkaan hetket kalliit!
NIILO SKALM:
Tyyntykää,
oi äitini, ja hiukan käsittää
mua koittakaa! — Kun elon sisällys
on poissa, mitä silloin arvoa
ois eloon jäämisellä? Valekuolleen
se arvotonta elämää vain oisi!
Mut sitä enemmän kuin kuolemaa
ma kammon. — Kas niin, tyyntykää ja tänne
mun rinnalleni tulkaa istumaan
(Taluttaa hänet penkille)
näin viime hetket yhdess' ollaksemme.
(Hyväilee äidin käsiä.)
Kuin painaisinkaan pääni helmaanne
ma halusta kuin ennen pienokaisna!
MARTTA SKALM:
Ja kuinka halusta ma kantaisin
sun helmassani täältä pois, jos vielä
mun oma pieni poikani sa oisit.
NIILO SKALM (otsaansa hieroen):
Ah, äiti! Aivoissani kipuna
jo pieni syttymäisillänsä on!
Ma äänen tutun kaukaa korvissani
nyt kuulen, mutta sanoja en jaksa
ma eroittaa.
MARTTA SKALM:
Oi Jumalani mun!
Sa järkes oothan menettänyt!
NIILO SKALM:
En,
vaan äänen enoni ma korvissani
nyt kuulen.
MARTTA SKALM:
Enosi?
NIILO SKALM:
Niin, veljenne,
tuon jalon Särkilahden Pietarin,
tuon kiivaan tulisielu saarnamiehen.
Niin elävästi muistui mieleheni,
mun kuinka saarnaa hänen kuulemaan
te sylissänne kerran kannoitte.
MARTTA SKALM:
Ah, muistaa jaksatko sa vielä sen?
NIILO SKALM:
En ennen koskaan muistanut oo sitä,
mut nyt se kirkkahana äkkiä
mun palas mieleheni. — Niin, äänen, sanat
ma kuulen enoni, mut ajatusta,
ah, vaikea niin tajuta mun on.
MARTTA SKALM:
Kun muistaisin —
NIILO SKALM:
Hän suurest' asiasta
ja voimast' uskon jotain puhui.
MARTTA SKALM:
Niin, niin,
nyt muistan, tähän tapaan puhui hän:
Ei jalot aatteet tuokiossa kypsy,
on suurten tekojen ja tapausten
ain' etsittävä juuret syvältä.
Siks ensimmäinen hukkayritys
ei tyhjäks sitä tee, min juuret
on kytkettynä kansan sieluhun.
Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin,
ei päivän tulo siitä viivästy;
on aina Lutherilla Hussinsa. —
Hän omaa elintyötään tarkoittain
näin puhui suunnilleen.
NIILO SKALM (nousten haltioissaan penkiltä):
Niin, niin! — Nyt kaikki
on mulle selvänä! — Oi kiitos, äiti!
Mun valoon lopultakin saatoitte.
Nyt tiedän sen: ei suuri aatteeni
mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä
on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on,
vain eelläkävijän. — Oi sanokaa,
niin eikö kerran tapahdu?
MARTTA SKALM:
En paljon
ma siitä ymmärrä, mut loistavat
kun silmäs nään, mun täytyy uskoa
niin olevan sen.
NIILO SKALM:
Yöhön peikon naama
jo irvistävä häipyi, suopeat
taas isän kasvot nään ja valkeus
on sijaan tullut yön ja kaaoksen. —
Ma näen maani suurna, vapaana
ja liput omat liehumassa näen
ma linnain, kartanoiden harjoilla,
kun kansa nuorta vapauttaan juhlii.
Oi äiti, kuinka keveäksi tunnen
ja valoisaksi elämäni jälleen.
ANNA (syrjään):
Mun sankarini! Kuinka loistavat
sun kasvos ihanasti! Kuin kuolleista
sa noussut olisit!
MARTTA SKALM (nousten ja tarttuen Niilon käteen):
Ah, poikani!
Nyt paeta sa voithan, sisäisen
kun valosi sait takaisin!
NIILO SKALM (peräytyen):
Ei, äiti!
Ma aatteeni vain siten pettäisin
ja tyhjäks tekisin — sen sielussani
niin varmasti ma tällä haavaa tunnen.
Kuin siemen, joka multaan kätketään,
taas aikoin päästä kukkaan puhkeaa,
niin nouseva on takaa aikojen
mun haudastani Suomen vapaus.
ANNA (astuen esille):
Noin juuri olla täytyy sen! Sun kuolos
vain auttaa elämähän jalon aattees.
Kuin siintehessä taivaan huomenen,
niin kirkkaasti ma, Niilo, tajuan
nyt suuren aatteesi ja omakseni
sen tunnen samalla. Nyt Raakelin
ma sanoilla voin ilmi lausua:
sun maas on minun maani, kansasi
on minun kansani ja Jumalas
on minun Jumalani. Konsanaan
sa minne kulkenetkin, mukanas
ma tahdon seurata — niin, kuolemaan
myös riemumielin seuraan sua.
NIILO SKALM:
Anna!
Mun Annani! Kuin maasta huomenen,
mi puuntehessa vapauden päivän
mun silmihini kaukaa kangastuu,
sun äänes heläjää, ja väristys
niin ihana mun valtaa sieluni. —
Nyt myöskin elävinä mieleheni
sun sanasi taas palaa: "Lempesi,
min alku taivaass' on, jos yrität
sa kieltää, sit' en tahdoks Jumalan
voi myöntää." — Oi, niin oikeassa nyt
sun olleesi ma tunnen: Jumala,
joss' alku tosi rakkauden on,
ei lemmen vuoksi meit' oo rangaissut;
ma kauhukuvaa omain aivojen
oon Jumalaksi luullut. Harhoista
nyt selvinneenä valoss' uudessa
ja valoss' oikeassa kaiken nään.
Niin, sävel lemmen rinnassani myös
on uunna, seestyneenä puhjennut
taas soimaan: eloon toinen toisensa
näin kaksoissisaret on nostaneet.
(Sylinsä avaten:)
Ah, Annani!
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin ja painaen päänsä hänen rintaansa):
Mun armaani!
(Nousevan auringon säteet tunkeutuvat akkunasta
sisään ja valaisevat Niilo Skalmin kasvoja.)
MARTTA SKALM:
Jo päivä valkenee ja ilmoittaa
meill' eronhetken pian koittavan.
Mut kaunis, onnellinen uskossas
niin olet, poikani, mun ainoani,
ett' äidin sydämestä kaikkoaa
pois viimeinenkin epätoivon häivä.
Ah, siunauksen parhaan, pyhimmän,
min äidin sydän koskaan antaa voi,
ma kuumin rukouksin vuodattaa
sun tahdon ylitses, mun poikani,
ja ylitse sun jalon lemmittysi,
jot' aina tyttärenä rakkaana
ma muisteleva olen.
ANNA (irtautuen Niilosta ja syleillen Martta Skalmia):
Äitini!
MARTTA SKALM:
Mun houre vaiko outo lumous
lie vallannut, mut onnelliseks niin
ma kerallanne tunnen itseni.
(Oven takaa kuuluu kolinaa ja ääniä. Säpsähtäen
irtautuvat Martta Skalm ja Anna toistensa syleilystä.)
MARTTA SKALM:
Voi, nyt ne tulevat!
(Kietoo hätääntyneenä kätensä Niilon ympärille.)
NIILO SKALM:
He tulla saavat!
On eron katkeruuden, äitini,
tää onnen hetki tehnyt lievemmäksi.
(Vanginvartija ja kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta
astuu sisään. Sotilaat asettuvat kahden puolen ovea.
Vanginvartija käy herättämään Vestgötheä, joka kohentautuu ylös.)
VANGINVARTIJA:
Hoi, ylös, herra! Laivaan käsketty
on teidät saattaa!
NIILO SKALM (nyyhkyttävän äitinsä syleilystä irtautuen):
Jälleennäkemiin,
te armas äiti! — Jälleennäkemiin,
sa armas olento! Jo täyttämään
on valmis kutsumustaan Niilo Skalm.
_Esirippu_.
LUKIJALLE.
Tämän näytelmän syntysanat lausuttiin jo kaksitoista vuotta sitten.
Eräässä pienemmässä kirjallisessa seurassa keskusteltiin Suomen
itsenäisyysmahdollisuuksista. Olisi ryhdyttävä ajamaan propagandaa
itsenäisyysaatteen puolesta ja siinä mielessä kehoitti minua eräs
seuran jäsenistä kirjoittamaan tälle aatteelle pohjautuvan
historiallisen näytelmän. Asiasta innostuneena syvennyinkin heti
tutkimaan Juhana herttuan aikaa. Löysin ennen pitkää Pietari
Särkilahden sisarenpojan, Niilo Skalmin, joka Suomen herttuakunnan
kukistuttua yhdessä Klaus Vestgöthen ja muutamien muiden innokkaimpien
Juhanan kannattajien kanssa mestattiin Tukholmassa, ja hänen
persoonansa ympärille hahmottui silloin tämä nyt ilmestyvä näytelmä.
Kirjoittelin sitä silloin tällöin, mutta erinäiset seikat viivyttivät
viivyttämistään sen valmistumista. Joutuessani itsenäisyysliikkeemme
takia keväällä 1916 vankilaan päätin viimeinkin toteuttaa tuon
lähtemättömänä mielessäni kangastelevan aiheen. Pyysin ja sain kotoa
Oulun lääninvankilaan kaikki näytelmää koskevat ainekset sekä ryhdyin
innolla työhön — nythän eivät ainakaan taloudelliset seikat olleet
työtäni häiritsemässä. Pietariin Shpalernaja-vankilaan siirrettynä
jatkoin työtä — valmistuneen alkuosan sekä ainekset olin kuitenkin
onneksi palauttanut Oulusta kotiin — ja sainkin näytelmän kesän
kuluessa valmiiksi. Kun valmiit käsikirjoitukset vietiin aina muiden
liikatavarain joukkoon vankilan varastohuoneeseen, joka vapautuspäivänä
jostakin syystä oli sytytetty palamaan, hävisi näytelmä, samoinkuin
laajan romaanin käsikirjoitus, sille tielleen. Kotiin päästyä selostin
hävinneen näytelmäni teatterinjohtaja Jalmari Lahdensuolle, joka
lämpimästi kehoiiti minua kirjoittamaan sen uudestaan ja jolle
hyväntahtoisesta opastuksesta lausun tässä kiitokseni. Mutta jälleen
olivat muut seikat — vapaussota valmisteluineen y.m. — työtä
viivästyttämässä, niin että tämä itsenäisyysasiaa edesauttamaan
tarkoitettu näytelmä tulee julkisuuteen vasta nyt, siis tavallaan
post festum.
Kuriositeetin vuoksi tulkoon vielä mainituksi, että tämä
itsenäisyysnäytelmä oli vähällä toisenkin kerran joutua venäläisen
tulen uhriksi. Ollessani kesällä 1919 mukana Aunuksen retkellä, oli
keskeneräinen näytelmä aineksineen matkassani. Lähtiessäni juhannuksen
edellä Vitelestä retkikunnan asioille Helsinkiin ja Pohjanmaalle ja
sulloessani majapaikassani laukkuun matkalle tarvitsemiani kapineita,
punnitsin näytelmäpapereita hetkisen kädessäni ja mietin, ottaisinko
ne mukaani vai jättäisinkö toisten kapineiden joukkoon majapaikkaani.
Solahutin lopuksi paperit laukkuun ja niin ne tällä kertaa pelastuivat,
sillä matkalla ollessani tapahtui tuo tunnettu Vitelen katastroofi,
jolloin muun ohella majapaikkani sinne jääneine kapineineni paloi
poroksi. Ja uskonpa lujasti, ettei varsinaista itsenäisyyttämmekään
venäläisyyden kurimus ole enää nielevä, niin herttaisen mielellään
kuin se sen muutoin tekisikin.
Lapualla, helmikuussa 1922.
_Tekijä_.