ja luottaa teihin tiedän voivani.
Mut vanhempia vielä kuulla myös
ma halusin, siks kutsun teille, Horn,
ja teille, Fleming, toimitin; siis kuulla
mun suokaa, lepoaika onko saanut
teit' arvioimaan asiat myös meidän,
eik' yksin kuninkahan kannalta?
HORN:
Ma Teidän Armollenne vakuuttaa
voin molempien meidän puolesta:
kun viimeks neuvoamme kysyttiin,
sen yksistänsä Teidän Armonne
vain etua me huoltain annoimme.
Se silmämääränämme nytkin on,
kun keinot viimeisetkin käyttämään
me sodan välttämiseks neuvomme.
HERTTUA:
En keinoa ma muuta enää nää
kuin suoraapäätä vangiks antautua.
Se parastani tarkoittavako
on neuvonne?
(Ivallista naurua nuorempain joukosta.)
HORN:
Ei, Teidän Armonne,
vaan sovittelijoita Tukholmaan
syy toimittaa ois mielestäni vielä.
Me palvelusta alttiit tarjoamaan
siin' asiassa oomme.
HERTTUA:
Turhaa turhaks
te käsittäneet ettekö jo oo?
FLEMING:
Mut, kuten Horn jo sanoi, vältettävä
on julkisotaa viimeisehen saakka.
Sen tulokset jo eeltä tiedämme:
ei voimat, varat tämän pienen maan
voi kauan kestää kuningasta vastaan.
Pait sitä kuulunut on vanhastaan
maa tämä Ruotsin valtapiirihin.
Niin ollen luonnoton ja laitonkin
on Suomen nousu vastaan Ruotsia.
GIPFERT:
Ma lyhyeen vain tahdon huomauttaa:
Ei Suomi yksin seiso, tukenaan
on tässä sillä Puolan kuningas
ja Saksan keisari myös painavan
voi sanan vaakaan laskea.
HORN:
Hm, sanan!
Ja _voipi_ laskea! Mut jospa hän
ei tahdokaan? Ja Puolan kuningas?
Teill' onko mustaa valkoisella siitä,
kuin suuren laivaston ja armeijan
hän tarvittaissa tänne toimittais?
HERTTUA (närkästyneenä):
Teist' eikö pelkkä sana ruhtinaan
jo sinänsä oo kyllin sitova?
HORN:
On kyllä, Teidän Armonne, mut usein
voi kiusalliset olosuhteet tyhjäks
myös sanan tehdä ruhtinaallisen.
Mun mainita on tuskin tarvis, että
jo sodass' entisessä tekemistä
on kyllin Puolalle. — Ei, muistuttaa
mun nöyrimmästi vielä suotaneen:
Ei omaa asemaansa kantamaan
oo Suomen maalle suotu voimia.
Tää ikivanha Ruotsin yhteys
on meille sentään paras, turvallisin.
NIILO SKALM:
Mun sanaa pari Teidän Armonne
täss' suoko lausua?
(Herttua nyökäyttää kehoittavasti.)
Jos vanhastaan
on valtapiiriin Ruotsin kuulunut
tää Suomemme, niin — jalot neuvosherrat,
se mulle sanokaa —, miss' säädetty
se on, ett' ikuisesti vastakin
on vallittava saman tilanteen?
Meill' eikö eloon omintakeiseen
ja täysin itsenäiseen oikeus
oo yhtä suuri kuin on Ruotsilla
tai jokaisella muulla kansalla?
Niin totta vapaita kuin alkujaan
me suomalaiset olleet olemme,
niin totta vapaiks holhovallasta
me kansan vieraan tulla tahdomme.
Te, jalot herrat, meidän voimamme
niin arvioitte pieniksi. Ma sanon:
on kuiva järki usein arkaileva,
kun kyseess' ovat suuret asiat.
On uskon voimalla ne voitettava
ja usko sydämen on asia.
ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA
Se oikein sanottu on!
NIILO SKALM:
Suomalainen
mun sydämeni sanoo: kohtalon
on meille määräämä tää ajankohta.
Nyt lipuin omin Suomen käytävä
on kansain itsenäisten rintamaan.
Ma tiedän, tunnen, että taivaan herra
on itse puolellamme seisova
ja ensi askeleemme ohjaava.
Ma matkustanut Pohjan puolla oon
ja kansaa puhutellut: alttiita
he ovat asialle herttuan,
ja kaikin valmiit häntä auttamaan.
Siis epäröiden, syrjäss' seistenkö
on meidän nähtävä, kun luomaan
käy Suomen kansa omaa valtiota?
KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ:
Ei, ei, me mukaan käymme! Herttuan
me puolest' oomme valmiit taisteluun!
NIILO SKALM:
Ja valmiit suomalaisten kuninkaaksi
myös hetken tullen hänet huutamaan.
Niin, toverit, hän eläköön — hän, uuden
ja itsenäisen Suomen valtias!
(Innokkaita eläköönhuutoja.)
HERTTUA (kädellään torjuen):
Ma pyydän, hyvät herrat, intonne
tää, kiitettävä muuten, hillitkää!
On aikaista tää liian sekä voisi —
(Huomaa pölyisen upseerin, joka ilmestyy oikeanpuoliselle ovelle.)
Mut mitä! Oikein näänkö? Tiedustaja
tuoll' eikö seiso, jonka Uudenmaan
me puoleen äsken lähetimme?
VIESTINTUOJA (astuen lähemmäs):
Suoraan
mä sieltä tänne saavun. Ratsuni
mun virstan päässä kaupungista sortui,
siit' asti juosten olen kulkenut.
HERTTUA:
On tärkeät siis sulla uutiset?
VIESTINTUOJA:
On, on, siks säästämättä hevosta
ma ajoin: Jaakko Hästesko
jo tänne pikamarssiss' etenee,
on matkass' sotilaita kuninkaan
noin kymmentuhantinen joukko hällä.
HERTTUA (hämmästyneenä upseereihin kääntyen):
Näin ilman muuta Eerik alkanut
siis sotatoimet vastahani on!
(Kiihtyneitä eleitä ja huudahduksia seuralaisten joukosta.)
VIESTINTUOJA:
Ja toinen tieto mull' on pohjoisesta!
HERTTUA:
No, mitä sieltäpäin?
VIESTINTUOJA:
Jöns Kurki Laukost'
on huovijoukon kanssa lähtenyt
ja kartanoita Teidän Armonne
nyt parhaillansa ryöstelee.
HERTTUA:
Haa, näinkö
siis Laukon Kurki meille maksaa nyt
ne armonosoitukset, joita hälle
niin mitoin runsain jaellut ma olen!
NIILO SKALM:
Oi kataluutta suurta, pohjatonta!
oi mielen alhaisuutta! Kaksinverroin
nyt taisteluun ma päästä halajan.
On suuren asiamme lisäksi
myös tosiritaruuden puolesta
nyt isku iskettävä. — Toverit,
me vala vannokaamme!
(Paljastaa miekkansa, samoin Vestgöthe ja toiset upseerit;
asettaen ylöskohotettujen miekkojen kärjet yhteen lausuvat
kaikki Skalmin perässä:)
Viimeiseen
me hengenvetoon saakka taistella
näin vannomme nyt niitä vastahan,
jotk' uhkaa herttualle tuhoa,
lait kunnian, jotk' unhottaneet ovat
ja vastaan perillistä tämän maan
nyt aseet nostain tänne samoovat.
Näin tehdä vannomme!
KAIKKI
Sen vannomme.
NIILO SKALM (pistäen miekan tuppeen):
Tään valan perusteella, toverit,
ei vaalin valtaa meillä enää oo;
vain voitto taikka kuolo edessä
on meillä!
HERTTUA (liikutettuna):
Sydämestä, ystävät,
ma kiitän teitä; hansikasta nyt
ma eteheni viskattua ylös
en ottaa pelkää, ympärillään kun
näin alttiin joukon ystäviä nään.
Nyt mieltä Suomen kansan kuulemaan
ma päästä tahdon; mukaan, ystävät,
te kaikin tulkaa!
(Antaa merkin torvensoittajalle, joka astuu salin halki
oikealle ja merkkipuhalluksia toitottaen poistuu ovesta.
Herttua, Gipfert ja upseerit lähtevät samalle suunnalle.)
NIILO SKALM (pistäen kätensä Vestgöthen kainaloon):
Siis ratkaisun nyt hetki lyönyt on!
VESTGÖTHE:
Niin on. Ei vaalin valtaa, kuten sanoit,
meill' enää ole. Mitä tulkoonkin,
nyt taisteltava on!
(Seuraavat toisia oikealle.)
HORN (Flemingille):
On surkeaa,
ett' ovat nuorukaiset mokomat
noin asioille päässeet antamaan
tään onnettoman suunnan! Kuitenkaan
ei meillä osaa, kiitos Jumalan,
oo tässä sotkussa!
FLEMING:
Ei, rauhassa
me pestä voimme kätemme. — Ja muuten:
nyt yhdestoista meill' on hetki, tomut
maan tämän jaloistamme pudistaa.
HORN:
Niin juuri. — Ja kun viivyttelemättä
nyt matkaan lähdemme, niin kuningas
ei hevin salaliiton osuudesta
voi meitä epäillä. — Mut täältä
ei niinkään helppo ole huomaamatta
pois matkustaa.
FLEMING:
Sen tiedän. Siksi onkin
sun Louhisaareen paras tulla; sieltä
mun oma alukseni huomaamatta
vie Ruotsiin meidät.
HORN:
Mainiota, veli!
Nyt heti Kankaisihin omia
käyn asioitani ma järjestämään
ja sieltä suoraa päätä Louhisaareen.
FLEMING:
Mut pidä kiirutta! Tän' ehtoona
jo itse sinne palaan. Sitä ennen
ma hiukan selvää otan, mitä tapahtuu
nyt kansan kesken tuolla kaupungilla.
Niin tiedot tuorehimmat kuninkaalle
on tästä hullun yrityksestä
meill' antaa.
HORN:
Mainiota, mainiota!
Se suosiohon luona kuninkaan
on suoraa tietä meidät nostava.
Ma ylihuomenissa viimeistään
oon Louhisaaressa. Sua kaupunkiin
nyt seuraan.
(Menevät oikealle.)
GONSIESKY (Tulee vasemmalta):
Hah, hah, haa! Ma ellen aivan
lie väärin kuullut, niin he kuninkaan
jo itsellensä täällä huusivat.
Jos mustain, kähiseväin käärmeitten
niin kietoma ei sydämeni oisi,
niin kuollakseni tätä komediaa
ma nauraisin nyt — komediaa, joka
niin huiman pian tragediaks muuttuu.
(Tuijottaa hetkisen ääneti eteensä.)
Oh, maata kirotumpaa liekö
maan päällä toista kuin tää peikkojen
ja noituuden ja velhoin kotimaa!
(Dozka tulee oikealta.)
Tääll' ilmakin jo pelkkää noituutta
on täynnä, järjen päästä mieheltä
tää viedä saattaa.
DOZKA:
Armollinen herra!
GONSIESKY (Säpsähtää ja kääntyy äkkiä Dozkaan, hilliten
kuitenkin heti itsensä):
Kas, pikku Dozka! Kultadukaatin
kai mielelläsi taaskin ottaisit
vai kuinka?
DOZKA:
Miten ilkeä te, herra,
täll' erää oottekaan!
GONSIESKY:
Heh! Entä kuinka
sun kaunis emäntäsi tänään voi?
DOZKA:
Ah, hänen luokseen teitä hakemaan
ma juuri tulinkin. On onneton
hän vallan — syytä vaikken tunne —
ja kyynelissään kylpee. Joutukaa,
oi herra kulta, häntä lohduttamaan!
GONSIESKY:
Sa erehtynyt olet, pulmusenil
Kai rippi-isää mennä hakemaan
sun oli tarkoitus?
DOZKA:
Oi jättäkää
tuo ilkastelu! Teitä hakemaan
hän nimenomaan minut lähetti.
GONSIESKY:
On pater Leonardus kappelissa
kai parhaillaan: hän lemmenrikkeimistä
ja muista synnin eljistä niin pian
sun emäntäsi päästää.
DOZKA:
Hirmuinen
kuin olla voittekin! — Siis ette tule!
GONSIESKY (Heittäytyy kädet rinnalla ristissä ylvääseen
asentoon nojatuoliin):
En voi, ma kuningasta näyttelen!
Jos purkaa haluaa ken huolensa,
hän eteen valtaistuimeni tulkoon!
DOZKA (katsoen pitkistään Gonsieskyä, syrjään):
Hän järkensä on menettänyt varmaan.
(Kiiruhtaa oikealle.)
GONSIESKY (yksin):
Jos ymmärtäisin, mitä minusta
hän tahtoo taas, kun vallan kyynelin
hän luokseen mua haastaa? — Salaliittoon
mun vastaan puoluetta herttuan
hän ensin viettelee, mut sattumin
ma äsken sylissä tuon Skalmin näin
niin autuaana hänen lepäävän
kuin unho niellyt kaiken menneen oisi.
Nyt taasen kyynelissä kylpien
mua luokseen vaatii! — Oh, tää viimeisenkin
voi päästä viedä järjen kipinän.
(Tuijottaa ääneti eteensä.)
Mi noituus lamasi mun käteni
— vai oma heikkous ja hämmästys
sen tekikö? — kun miekkaan tarttua
ja samaan pistoon heitä naulita
en voinut! — No, sen syvempi
ja monipuolisemp' on oleva
mun kostoni. — Ma luokseen menisinkö? —
En, krokotiilin kyyneleitään en
ma nähdä halua! Hän itse tulkoon
mua etsimään, jos mielii niin —. Mut kas,
hän tuolla tuleekin! No, tähän nyt
ma jäykistyn ja armollisna varron.
(Suuntaa katseensa vasemmalle. Anna lähestyy hiljalleen oikealta.)
ANNA (syrjään):
Ah, tuolla istuu hän! Kuin kaamean
hän onkaan näköinen! Mut puhua
mun sentään pakko asiani on.
On pysähtymään heti saatava
tuo sotilaiden kiihoitus ja hyväks
on kaiken muututtava jälleen; muuten
en hetken rauhaa saa, en silmihin
ma lemmittyni mielin rauhaisin
voi katsoa!
(Gonsieskyn luo pysähtyen arasti.)
Herra Gonsiesky!
GONSIESKY (Hypähtää ylös ja kumartaa ivallisesti.)
Ah,
nöyrin palvelijanne!
ANNA (syrjään):
Häll' on
niin ilkamoiva väre äänessään!
(Gonsieskylle.)
Niin syvästi ma olen katunut
ja kovin väärin tehdyks huomannut,
ett' yllyttämään sotilaita täällä
ma olen teidät vietellyt.
GONSIESKY
Sen uskon.
ANNA:
Siks hartaasti ma pyydän lakkaamaan
tuost' yllytyksestä ja sotilaita
päinvastoin uskollisiks valalleen
ja herttualle teitä käännyttämään
ma tästälähin pyydän. — Suosioni
jos teille jotain merkitsee, niin multa
tät' ette palvelusta kieltäne.
Se luvatkaa ja taakan raskaan alta
niin vapahtakaa minut!
GONSIESKY:
Kysyä
yht' asiaa mun ensin suonette?
ANNA:
Niin mielelläni.
GONSIESKY
Yllyttämään minun
kun sotilaita silloin pyysitte,
se tahdosta tuon Skalmin tapahtuiko?
ANNA (säpsähtäen):
Kuin! Mitä tarkoitatte!
GONSIESKY:
Arvelin:
Kun mielenmuutos tämä äkillinen
juur'ikään nähtävästi tapahtui
tuon Skalmin sylissä, niin kaiketi
on sama suomalainen tuulihattu
myös aiheen edelliseen antanut.
ANNA:
Oi Jumalani!
GONSIESKY:
Ha, haa, miksi noin
te kauhistuneen muodon otatte?
Täss' eihän hätää, teillä varsinkaan:
tääll' lemmenkisoiss' elelette vain
sill'aikaa kuin ma lakeijana hoidan
nuo pienet ulkotehtävät ja huolen
niin hellän sotilaista pidän, että
he kaikki ehein nahoin pelastuvat
pois turvaan täältä surman luolasta.
Tää eikö mainiosti käy? Vai kuinka?
Kai tyytyväinen ootte järjestelyyn
ja siunauksen sille annatte?
ANNA:
Oh, vaietkaa, te salahiipijä,
te myrkkykieli! Ja nyt tietäkää:
jos ette toimestanne katalasta
nyt heti lakkaa, ilmoituksen siitä
ma herttualle teen ja tuokiossa
on silloin majananne vankiholvi.
GONSIESKY:
Ah, mainiota! Seurakseni tyrmään
saan silloin teidät, armollinen neiti,
jok' alkuun panitte tään oivan tuuman.
Ma, halpa lakeijanne, parempaa
en kuvitella vois!
ANNA (Vaipuu tuolille ja peittää silmänsä):
Oi Jumala! Nyt vasta paljastuu
mull' onneton tuo harha-askeleeni
kuin kuilu pohjattoman syvyyden!
GONSIESKY (kumartaen):
Ma suosioonne sulkeudun!
(Poistuu vasemmalle.)
ANNA (kohoten kiivaasti seisomaan):
Mutta miksi
mun taivas syössyt tähän turmaan on?
Ma viittausta Pyhän Äidin enkö
näin ole seurannut? — Niin tehneeni
ma uskoin, mutta kuiluun pohjattomaan
oon kuitenkin ma syöstyks tullut näin! —
Oo, rikosko siis lempi rajaton
on vastaan taivasta? Mun sydämin
vain puolinko ois tullut lempiä
ja toisin puolin kylmää harkintaa
ja järkeilyä epäröivää käyttää? —
Ei, sellaiseen ei taivu sydämeni!
Mut ah, näin turman kuiluun vajosin,
jost' ulospääsyä ei silmä näe.
Jo pilvet synkät taivaan saartavat
ja myrskyn pyörre vinhaa vauhtia
käy kohti mua —
(Pysähtyy kuuntelemaan. Ulkoa linnan pihalta kuuluu
lähenevän kansanjoukon kohinaa ja riemuhuutoja.)
Mitä! Nytkö jo?
Ei, mahdollista ei se olla voi!
(Yrittää lähestyä akkunaa, mutta pysähtyy samassa, kun
vasemmalta tulee herttuatar parin hovinaisen saattamana.)
HERTTUATAR:
Mut mitä outoa tää merkitsee,
kun joukoin noin he tänne rientävät?
(Skalmille, joka innoissaan rientää oikealta.)
Kas siinähän on Skalm! Te selittäkää,
tuo väenliike mitä merkitsee?
NIILO SKALM:
Niin innostuksiin puhe herttuan
sai kansanjoukon äsken torilla,
hänt' että riemuhuudoin saattamaan
se tänne linnaan lähti.
(Toinen herttuattaren seuranaisista on tällävälin avannut
ikkunan, jolloin ulkoa kuuluvasta kohinasta eroittuu
selvästi huutoja: herttuatar! herttuatar!.)
Kuulkaa! Kuulkaa!
He Teidän Armoanne tahtovat
nyt nähdä! Ikkunaan siis, jalo rouva,
niin että voivat Teitä tervehtää!
HERTTUATAR (epäröiden):
Mut puolisoni —?
NIILO SKALM
Tänne saapuvi
hän oitis. — Kuulkaa, miten palava
on heillä halu Teitä näkemään!
(Herttuatar nousee avonaisen akkunan ääreen, tervehtien
alhaalla olevaa kansaa, joka huutaa suosiotaan. Herttuattaren
seuralaiset tunkeutuvat uteliaina toisen akkunan ääreen.)
NIILO SKALM (Annaa lähestyen):
Ah, kuuletko? Vain omaa valtiastaan
voi kansa tervehtää noin intomielin!
Mi suuri hetki! Suuren unelmani
tää päivä todeks muuttuvan on nähnyt.
Oi sano, lämpenemään myöskin sua
tää hetki eikö saa? — Mut synkästi
miks etehes noin tuijotat?
ANNA:
En voi —
ah, mahdotonta —
(Keskeyttää sanansa, kun oikealta kuuluu ääniä ja huudahduksia,
minkä jälkeen saliin astuu herttua Vestgöthen ja muutamien
muiden upseerien saattamana.)
HERTTUA
Puolisoni mun
tääll' onko?
NIILO SKALM (ikkunaan osoittaen):
Kansaa tuolla tervehtii.
HERTTUA (nousten ikkunaan):
Mi riemun päivä, Katariina armas!
(Herttuan ilmestyessä ikkunaan kuuluu alhaalta entistä
myrskyisempiä suosionosoituksia. Kädellään tervehtien
puhuu herttua kansalle:)
Niin ilon suuren, hyvät Suomen miehet,
te tänään mulle valmistaneet ootte.
On siteet lujat entisvuosina
jo tähän maahan minut kiinnittäneet,
mut päivä tämä kaksinkertaisiksi
ne välillämme lujittanut on.
Ma suomalaisemmaks kuin koskaan ennen
nyt tunnen itseni.
(Suosionhuutoja ulkoa.)
Ja tämän jälkeen,
te jalot porvarit ja talonpojat,
ma myrskynpuuskaa, meitä uhkaavaa,
en pelkää käydä vastaan ottamaan.
Nyt tiedän, että teihin luottaa voin.
(Ulkoa: "Eläköön Suomen herttua! Eläköön herttuatar!"
Niilo Skalm ja toiset upseerit yhtyvät eläköönhuutoihin.)
ANNA (syrjään):
Kuin kaunis, ylevä ja jalo on
hän haltioissaan noin! Oi Jumala,
jos siivillään hän minut temmata
vois mukahansa tuonne korkeuksiin!
HERTTUA (kansalle):
Siis vielä kerran: kiitos, suomalaiset!
(Tervehtii kädellään ja herttuatarta tukien ryhtyy
laskeutumaan ikkunakomerosta.)
Myös teitä, hyvät herrat upseerit,
ma kiitän tästä päiväst' ihanasta!
NIILO SKALM:
Mi synnyinpäivä vapaan Suomen on!
Sen valtiaana Teitä tervehdämme!
(Kätensä kohottaen kajahuttavat upseerit eläköönhuudon.)
_Esirippu_.
NELJÄS NÄYTÖS.
Katolilaiseksi rukouskappeliksi sisustettu pienempi linnansuoja.
Oikealla sivuseinällä, enemmän etualalla, ovi, samoin sitä
vastapäätä vasemmalla. Perällä pieni akkuna, joka auki. Vasemmalla
sivuseinällä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kynttilänjalkoineen.
Oikealla rukousjakkara ja sen yläpuolella Neitsyt Maarian kuva.
Peräseinällä vihkivesiastia. Seinillä siellä täällä pyhimysten
kuvia ja kynttilänjalkoja.— Ulkoa, milloin etäämpää, milloin
lähempää, kuuluu tykinjyräyksiä.
ANNA (Tulee yksin vasemmalta):
Oi tuskaa pohjatonta! Sydäntäin
kuin veitsi sanat herttuattaren
niin raatelevat aina, milloin mulle
hän lemmestäni luottavaisna puhuu.
Jos pahaa houretta tää edes ois,
niin paremmin sen kestää jaksaisin!
Mut muoto huolestunut armaani
ja silmät valvonnasta väsyneet
ja hyväilynsä kiihkeät, joill' uusiin
hän ponnistuksiin innostua koittaa,
ne unheesta mun kolkkoon totehen
taas uudelleen jo ajavat. — En missään
nää pelastusta tästä, pilkkanaurun
tuon pahan demoonin, mi vietteli
mun ansahan, vain korvissani kuulen. —
Mut käyntiänsä jatkaa koneisto,
tuo tyly, armoton, min liikkeelle
nuo mustat intohimot kerran sai,
ja tappaa uhkaa nuoren onnemme.
Kuin noiduttu, kuin varjo rauhaton
saan Gonsieskyn jäljiss' seurata
ja työtään kirottua turhaks tehdä.
Jos hedelmää tuon työni kantavan
ma pienintäkään edes nähdä saisin!
Mut ei, on sotilasten virnistys
ja iva ainoa mun palkkani. —
(Tuijottaa hetken Neitsyt Maariaan kuvaan ja polvistuu
sitten sen eteen, ristityt kätensä kuvan puoleen ojentaen.)
Ah, Neitsyt pyhä, äiti Jumalan,
sun neuvoasi seuranneeni luulin
ja parhaaks lemmittyni toimivan,
kun askeleen tään onnettoman tein.
Sun nimessäsi häijy demooni
mua tähän askeleeseen rohkaisi.
Siis vuorostas sa, äiti taivainen,
nyt päästä minut pahan lumoista!
Ah, keino näytä, pelastuksen tie
nyt osoita, tää raskas pimeys
mun ympäriltäin hajoita! Oi, äiti,
sa tuskaa etkö sääli, tuskaa, jolle
ah, kyyneleetkään huojennust' ei tuo,
kun syvyyttä tään onnettuuden säikkyin
ne lähteisiinsä piiloutuvat pois?
(Vaikenee ja nousee hitaasti seisoalleen.)
Sa vaikenet ja kylmin ilmenin
ja huulin jäykin vastaan tuijotat!
Niin raskaaks harhani mun arvioitko,
ett' armon kipinää et pienintäkään
luo pimeään, mi sieluani saartaa?
(Kääntyen pois kuvasta.)
Ah, kauemmin en povessani kantaa
ma tätä jaksa! Kiinni pysyessä
noin taivaan ovien, tie jälellä
yks ainut on: mun sydän, tuskan-täysi
on hälle — armaalleni avattava.
Se tehtävä mun on, vaikk' kiroais
sen johdosta hän minut, lempemme
ja iäks multa sydämensä sulkis.
Niin, niin, se ainoa —
(Vasemmalta kuuluu tykinjyräystä seuraava, murskautuvan
ikkunan helinä, sekä jymäys kuin raskaan esineen lattialle
kimmotessa, mitä säestää pari kimeätä naisäänen kirkaisua.)
Oh, kauheaa!
DOZKA (Syöksyy voivottaen vasemmalta kappeliin):
Voi hirmua! voi! Kuula kanuunan
tul' akkunasta tuonne, mullinmallin
niin pannen kaikki —
ANNA:
Hänen armonsa?
Kuink' onkaan laitansa?
(Kintereillään Dozka rientää Anna vasemmalle,
josta seuraava sananvaihto kuuluu.)
ANNA:
Oi kiitos taivaan,
ett' elävänä Teidän Armonne
ma löydän! — Kuinka, haavoittanut onko —
HERTTUATAR:
Ei vahinkoa pienintäkään mulle
se tuottanut.
ANNA:
Oi, tulkaa, kappeliin
ma tuonne saatan Teidän Armonne,
pois täältä hävityksen keskeltä.
Tuo tuoli ota, Dozka, kappeliin,
se nosta, sitten hänen armolleen
vie herttualle sana, mutta joudu!
(Dozka tulee tuolia kantaen kappeliin,
asettaa sen etualalle ja rientää oikealle.)
Kas niin, mun käteeni nyt nojatkaa!
(Herttuatar, aamupuvussaan ja tukka puoliksi
laitettuna, tulee Annaan nojaten vasemmalta.)
Ja tuohon tuoliin hetkeks suvaitkaa
nyt käydä lepäämään, ett' etemmäs
pois sisäsuojiin käydä jaksatte.
HERTTUATAR (tuoliin istuutuen):
Mun tukkaani juur neitosenne laittoi,
kun ylös alas kaikki mullisti
tuo kuula; suunniltaan lie säikäys
nyt tyttö polon saanut. — Täydentää
te, Anna-neiti, työnsä suvaitkaa!
(Anna ryhtyy laittamaan herttuattaren tukkaa. Oikealta
kuuluu ääniä ja kiireisiä askelia. Kappeliin tulevat
herttua ja Gipfert.)
HERTTUA (rientäen herttuattaren luo ja tarttuen häntä kädestä):
Oi Jumala, mit' onkaan tapahtunut!
Sa kuinka voit? Ei naisiakaan näy
ne hurtat säälivän! Kuin laitas on?
HERTTUATAR:
Se ohitse jo meni. Pyhä neitsyt
mua varjeli, en naarmuakaan saanut.
Vain pieni säikähdys, mi ohitse
jo on.
GIPFERT:
Täss' ihmeellinen varjelus
on osaks tullut Teidän Armonne.
Mut uljaitahan itse taivaskin
ain' etupäässä suosii, sanotaan,
ja uljuutt', ihailtavaa kerrassaan
täss' osoittaapi Teidän Armonne.
(Menee vasemmanpuoleiselle ovelle, kurkistellen varovasti sisään.)
HERTTUA (herttuattarelle):
Sa jaksatko jo käydä? Huoneeseen
sun turvatumpaan saattelen.
HERTTUATAR:
Ei tarvis.
Kyll' äiti taivaallinen suojelee
mua täälläkin; ei Sforzain jälkeläisen
niin sovi yhtä kuulaa pakoon juosta.
GIPFERT:
On pirstaleina ikkuna ja loven
on peräseinään kuula iskenyt.
HERTTUA:
Ma uljuuttasi, armas, ihailen.
Niin kevyt kantaa päivän taakkaa on
sun rinnallas.
(Siirtyy ikkunan ääreen.)
GIPFERT:
Ma sinne menemään
en Teidän Armoanne kehoittaisi;
se vaarallist' on.
HERTTUA
Pelkoako näyttää
mun enemmän kuin puolisoni tulis!
(Tähystää ulos. — Gipfert hiipii varovasti hänen luokseen.)
Kas, kuinka hyvin silmä eroittaa
voi tästä Korpolaisten mäelle,
miss' osa piirittäjäin kanuunoita
on; katsokaas, tuoll' eikö töyräällä
oo pari päällikköä? — Haa, nyt tunnen!
Jöns Kurki, Laukon herra, toinen on!
Se kurja ahmatti, jok' aikansa
kun hyvyyttäni oli nauttinut,
pois kääntyi, liittyin vihollisiini
ja niinkuin hurtta ryöstää, raastaa,
mun alkoi omaisuuttani; tuoll' ilkkuin
hän seisoo nyt ja tänne tähystää.
Mun tekis mieli suoraan kanuunan
luo juosta ja se häneen suunnata.
GIPFERT:
Se sopivin ois palkka mokomalle!
HERTTUATAR:
Hän palkkansa on saapa aikanaan.
Ei mieltään katkeroittaa moisilla
mun puolisoni sovi.
GIPFERT:
Todellakin!
On paras heittiöistä katseensa
pois kääntää!
HERTTUA:
Mut ilahuttavampi
ei näköala toisaallakaan ole:
siell' laivat vihollisen sulkevat
tien merten ulapalle.
HERTTUATAR:
Murtumaan
se sulku saadaan, kunhan laivasto
on Puolan tänne ehtinyt.
HERTTUA:
Mut milloin
se ehtii — milloin? Varmaan sadannen
jo kerran tähystämäss' olin tuolla
ma äsken tornin huipulla, mut aina
vain yhtä turhaan! — Gipfert, peljätä
jo alan, että neuvoihinne olen
ma liiaks luottanut.
GIPFERT:
Ma parastani
oon Teidän Armollenne tarkoittanut,
ja toivon edelleenkin —
HERTTUA (katkerasti):
Toivotte!
Mut mitä pelkät toivomukset painaa,
kun toisessa on vaakakupissa
nuo raskaat voimat, jotka rautaiseen
on syleilyynsä meidät sulkeneet.
GIPFERT:
Ma toivon kuitenkin —
HERTTUA:
Oh, toivotte
ja toivotte! — Jos tuohon laivaston
te loihtisitte, toista ois, mut sitä
me turhaan vuotamme! Ja missä ovat
nyt porvarit ja talonpojat, jotka
niin auliist' apuansa lupasivat?
Ei yhtä askelt' oo he ottaneet!
HERTTUATAR (Nousee Annan lopettaessa työnsä tuolista):
Mun puolisoni, kärsivällisyyttä
vain hiukkanen ja tyyntä uskoa,
niin kaikki hyväks vielä kääntyy.
(Ovikäytävästä kuuluu askelia ja kynnykselle ilmestyy Niilo Skalm.)
NIILO SKALM (kumartaen ja herttuaan kääntyen):
Ma pyydän anteeks rohkeuttani,
mut Teidän Armoanne välttämättä
mun piti tavata.
HERTTUATAR:
Ah, Skalmimme!
Te kotonanne ootte luonamme,
siis sisään astukaa!
HERTTUA:
No, mitä uutta?
Niin, yöllisestä retkestännekään
en itseltänne vielä kuullut ole?
NIILO SKALM:
Se hyvin onnistui. Me huomaamatta
luo pääsimme, niin, keskeen laivaston
me suoraan laskimme ja ennenkuin
he mitään huomasivat, pohjaa kohti
jo laiva lähimmäinen matkall' oli.
HERTTUA:
Te upotitte sen?
NIILO SKALM: