tuon, jota nyt sa rinnallasi kannat,
mun varmaan huostahani heität? Povellani
kun sitä kantaisin, niin lähelläni
öin päivin olevan sun tuntisin.
NIILO SKALM:
Mun sieluni ja sydämeni jäävät
sun luokses, armas; tätä ainoastaan
sä ällös pyydä, mahdoton sit' on
mun luovuttaa, se herttuattaren
on lahja.
ANNA:
Sikskö antaa sit' et voi,
kun herttuattaren se lahja on?
NIILO SKALM:
Ei yksin siksi. — Mua ymmärräthän:
kuin pantiks suuren tehtäväni antoi
sen herttuatar mulle.
ANNA:
Mutta pantiks
nyt suuren rakkautemme luovuttaa
sit' etkö mulle voi?
(Äänettömyys.)
Sa vaikenet.
Oi sano, Niilo: mua rakastathan?
NIILO SKALM:
Mun sanoa sit' onko enää tarvis?
Sa tiedäthän jo, armas: joka hetki
ma yksin sinulle ja sinuss' elän.
Miss' olenkin ma milloin, ympärilläin
keit' ihmisiä kulkeneekin kulloin,
ma ainoastaan sinut nään ja kuulen;
sun äänes alati soi korvissani;
niin tähtituikkehessa mustan yön
kuin välkkehessä auringon ja meren
ma ainoastaan ihanat nään silmäs
ja ruumiis lämmön, tuoksun armahan
ma aina tunnen ympärilläni.
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin):
Oi vaikene jo, armas, sanas nuo
nyt pakahtumaan saavat sydämeni,
mi tulvillaan jo ylenmäärin on.
Ma hupsu poloinen, jonk' uudelleen
on aina kuultava sun huuliltas
tuo hellä vakuutus: kun tyydytyksen
on lemmenjanoni mun juuri saanut,
niin uutta kohta sydän himoitsee.
Ah, sanoiksi on turha yrittää
mun tällä haavaa tunteitani muuttaa.
Siks kaiken sen ma tähän ainoaan
nyt suljen: mukana sen luovutan
näin kaikki kalleimpani sulle, armas.
(Ojentaa huulensa suuteloon.)
NIILO SKALM:
Ja rajattoman antaumukseni
ma pantiks puolestani pyhimmän,
mit' omistan, nyt sulle luovutan.
(Ottaa amuletin kaulastaan ja ojentaa Annalle.)
ANNA:
Sa oikuks itsekkääksi etkö sano,
kun aarteesi niin kiihkeästi saada
ma itselleni halusin?
NIILO SKALM:
En, en.
Sun lemmestäsi mittaamattomasta
nyt olen varmempi kuin ennen koskaan.
Kuin empisinkään silloin jättää mä
sun haltuus kalleintani! Ota tää,
on kaukana ja vaaroiss' ollessain
mun ihanata tietää, sydämellään
sit' että kantaa oma armahani.
(Ripustaa amuletin Annan kaulaan.)
Mut aika rientää, tehtäväni suuri
mua vuorostaan nyt luokseen viittoo jo.
Jää hyvästi, mun ikilemmittyni!
(Syleilee nopeasti Annaa ja rientää ovelle, jossa kuitenkin
äkkiä pysähtyy ja käden otsalleen nostaen puhuu itsekseen).
Ah, uskotonko itselleni nyt
ma tällä teollani ollut oisin?
ANNA:
Mi aatos kaamea sun valtasi,
kun synkästi noin etees tuijotat?
NIILO SKALM:
Ah, äitini niin elävästi näin
kuin edessäni tässä ois hän seissyt
ja mulle varoittaen, huolissansa
unt' äsken näkemäänsä kertonut.
Mut kajastusta eilisestä vain
se oli: kaupungissa luona olin
ma äitini ja vasta näkemänsä
hän unen silloin kertoi.
ANNA:
Turmiota
ah, ennustiko se?
NIILO SKALM
En hetkeä
sit' ihanaa, min täällä viettää sain,
sen muistelulla tahdo tärvellä.
Ei! unet unina! Sun lempes yksin
on mulle kaikki, suureen maaliini
se siivillään mun kantaa. — Haltuhun
sa jääös korkeimman. Nyt hyvästi!
(Poistuu.)
ANNA (yksin, palaten hitaasti pöydän luo):
Hän rientää pois ja askeltensa kaiku
jo kuulumasta lakkaa. Äänensä,
nuo sanat rakkaat, korvissani soivat
vain lailla taivahaisen musiikin,
ja suudelmansa huuliani yhä
ma polttelevan tunnen.
(Ottaa amuletin kaulastaan ja katselee sitä.)
Tämän mulle
hän jätti siis; on mustat epäluulot
nyt rinnastani kaikonneet; nyt tiedän:
mua yksin lempii hän. En teeskentelyn
mä jälkeäkään käytöksessään nähnyt,
kuin kirja avonaiset kasvons' ovat
ja sanansa niin suorat, miehekkäät.
(Laskee amuletin pöydälle, istuutuu tuolille
ja painaa käsin rintaansa.)
Oi kuinka täys nyt onkaan sydämeni!
Kuin kestänenkään päivät eron raskaan,
kun nyt jo jälkehensä huutaa niin
mun sydämeni tuskass' äänekkäässä
ja silmät uskolliset jälleen nähdä
ja kuulla ääntänsä se himoitsee!
Niin kauan sillä tiellään viipyy hän! —
Oo, Ievottuus tää mistä leyhähti
nyt äkkiä mun rintaani: ma etten
hänt' enää näkisi, en ääntään kuulis?
Tää viimeinenkö kohtaus ollut ois,
kun juuri toisemme me löysimme?
Ah ei! Niin leikkiä ei julmasti
tok' onnellamme taivaan vallat voi!
Pois aavistukset pahat kaikotkaa,
en alkuhunsa salli särkyvän
mun nuoren onneni!
(Painaa vaieten päänsä käsiin.)
Tuo aattehensa,
mi häntä hurmaan saakka innoittaa,
on outo, vaarallinen, pahoja
vain aavistuksia se mulle tuo.
Oh, jospa siitä vieroitetuks hänet
ma saada voisin? Niin, miks kaikkea
en nyt jo siinä asiassa tehnyt,
miks —
HOVIPOIKA (avaten oikealla olevan oven selälleen):
Hänen Armonsa Herttuatar!
(Herttuatar astuu sisään. Anna kavahtaa ylös ja
niijaa syvään. Hovipoika asettuu ovenpieleen seisomaan.)
HERTTUATAR:
Työn ääressä niin täällä istutte
te ahkerasti, että messuunkaan
ei aikaa teillä tulla.
(Kumartuu työtä tarkastamaan.)
Hyvä, hyvä!
Jos näin te jatkatte, on huomenissa
jo valmihina työ.
(Huomaa amuletin pöydällä.)
Mut mitä tää?
(Anna tekee avuttoman liikkeen temmatakseen amuletin,
mutta herttuatar ehtii ennen.)
Ma oikein näänkö? — Totta totisesti
tää amuletti sama eikö ole,
jonk' annoin Skalmille ma äskettäin?
(Katsoo kysyvästi Annaan.)
Te kalpenette! Kuulkaa, sanaakaan
teill' eikö selitykseksi, miks täällä
se pöydällänne viruu?
(Äänettömyys.)
Yhä vain
te vaikenette? — Hyvä, selon kyllä
ma ottaa tiedän. Paashi, alas riennä
ja tänne kutsu herra Niilo Skalm,
hän linnan pihalla ol' äsken juuri.
(Hovipoika poistuu.)
ANNA:
Ei ei! On tarpeetonta hänen tulla,
on — niin, hän hukannut sen varmaan on,
ma tuolta — tuolta portaista sen löysin.
HERTTUATAR:
Tuo hämillinen änkytys saa toista
mun uskomaan kuin mitä tarkoitatte.
Täss' selvästi on jotain vinossa.
No, pianpa ma selvän siitä saan.
HOVIPOIKA (tullen hengästyneenä ovelle):
Skalm ratsain lähtenyt oi' ihan juuri
ja viikkoihin ei palaavan hän kuulu.
HERTTUATAR:
Oh, harmillista, että matkalle
niin tärkeälle ilman selitystä
hän pääsi näin! Ma lujaks, uskolliseks
niin luulin häntä, mutta epäilys
tää valtaa minut, kevytmielisyyttä
ei tämän moista sovi osoittaa
sen miehen, joka suosioni niin
on voittanut kuin hän. Mut tilin tästä
saa ankaran hän palattuaan tehdä.
(Annalle)
Ja te — te suosioni menettänyt
täll' ootte teollanne! Eteeni
te ette toistaiseksi ilmesty,
siks kunnes selvyyden mä täyden
täst' olen saanut. Silloin edessänne
on matka Puolaan, täysin puhtahana
jos tästä ette selviytymään pääse.
(Kädessään amuletti poistuu hovipojan seuraamana oikealle.)
ANNA (Yksin. Kohottaa uhmaavasti päänsä ja tuijottaa
herttuattaren jälkeen.)
Siis sittenkin! — On jotain takana
täss' sittenkin! — Niin, uskottomaks tuo
hänt' eikö syyttänyt? — Ja silmänsä,
nuo mustat sforza-silmät, kuinka ne
täynn' intohimon tulta liekehtivät! —
Oo, sinä Katariina Jagellonika,
sun sukus taipumukset tunnetaan! —
Kuin petolinnut, äsken häädetyt,
nuo mustat aavistukset, epäluulot
jok' ilmansuunnalta nyt syöksyvät
taas sydän-parkaani mun raastamaan. —
Oo, valossa kuin salaman nyt nään:
sa silmäs Niilo Skalmiin iskenyt
jo oot, hän auttaa ensin luvan saa
sun päähäs kruunun, sitten lemmellään
sun kuningattaruuttas lämmittää.
Se suunnitelmas, ylväs Katariina.
Nyt jotain näit ja aavistit — ja siksi
mun Puolaan tahdot täältä toimittaa. —
Mut tietäös, ei sydäntäni luotu
oo leikkikaluks sulle, syvemmät
mun lemmelläni juuret on. — Sa puoleks
mun intomieli-armahani luulet
jo kietoneesi verkkohos. — Mut varro!
Niin totta kauemmas kuin sukujuuret
mun menneisyyteen ulottuvat, tyhjäks
sun suunnitelmas tekevä ma olen,
sa jälkeläinen rahall' ostettavan
ja seikkailevan palkkasoturin! —
Niin selvästi ma nään: mun armaani
on uhri viaton sun haaveittes,
sun intohimojes ja kruununkaipuus.
Mut nimeni ei Anna Biehowska,
jos lumoverkoistas en häntä päästä!
(Tuijottaa hetken vaieten eteensä.)
Ah, keinokin jo mieleheni johtuu! —
Mut oikeutta siihen onko mulla?
Ma teenhän siten onnettomaksi
sen, jota yli kaiken rakastan? —
Ei, ei, ma siten onnettomuudesta
vain hänet pelastan; niin menetellä
on Iemmenoikeus mulla. Suunnitelman
vain Katariina Jagellonikan
ma murskaks lyön ja raunioista korjaan
mun armahani kauas, kauas täältä.
(Hyräilee:)
Hän tieltään esteet
pois raivas kaikki:
vain Iemmelleen
niin kaikki uhras
tuo nuori Marusja.
Oh, Gonsieskyn puoleen kääntyä
mun paras ois. — Mut vastenmielistä
niin kovin on se. — Ah, jos tietäisin!
(Vaipuu tuolille ja ristien kätensä kohottaa katseensa ylös.)
Ah, pyhä neitsyt, äiti Jumalan,
(Vasemmalta kuuluu koputus.)
sa, joka ahdingossa ennenkin
oot mua auttanut, taas puoleeni
sä äidinkatsees luo ja neuvollas
käy lastas avutonta opastamaan!
(Uusi koputus vasemmalta.)
Ken siellä? Sisään tullos!
(Dozka astuu sisään.)
Sinäkö?
Kuink' uskallat?
DOZKA:
Mull' anteeks antakaa,
mut eräs kavaljeeri puheillenne
nyt heti päästä pyytää; ilmoittamaan
mun sitä täytyi tulla.
ANNA:
Ken se on?
DOZKA:
Hän hyvin, hyvin rakastettava
ja kaunis, uljas on ja teihin, neiti,
niin silmittömästi —
ANNA:
Ei lörpötellä
täss' aikaa ole, sano suoraan kohta,
ken on se?
DOZKA
Herra Gonsiesky.
ANNA (syrjään):
Mitä!
Tää Pyhän Neitsyenkö vastaus ois
mun neuvonpyyntööni? Kuink' ihmeellistä!
On muuten mahdoton tät' ymmärtää
kuin että ylhäältä se viittaus on.
DOZKA:
No, armollinen neiti, mimmoisen
ma hälle vastauksen vien?
ANNA:
Hän tulkoon
(Dozka menee vasemmalle.)
Oh, nyt mun teeskentelyn naamari
on verhoks silmieni ottaa pakko,
jos tuumani on toteutua mieli.
GONSIESKY (Tulee vasemmalta):
Ma tervehdyksen lausun nöyrimmän
ja kiitokseni siitä, että vastaan
mun suvaitsitte ottaa. — Huomenna
jo kotimaahan lähden, tavata
siks teitä halu palava mull' oli.
ANNA:
Oo, Puolaanko jo palaisitte? — Mistä
noin äkkiä se päätös?
GONSIESKY:
Toiveeni
on kaikki täällä tyhjiin rauenneet.
ANNA:
Mut viipymään jos minä teitä pyydän?
GONSIESKY:
Oh, miksi lyötyä te pilkkaatte?
ANNA:
En pilkkaa, totta tarkoitan, kun sanon:
viel' älkää menkö!
GONSIESKY:
Miksi viipyisin?
Ma sanoin jo: on kaikki rauenneet
mun toiveheni.
ANNA:
Erehdystä, sanon!
GONSIESKY:
Ah, julma leikkinne tuo jättäkää!
Ne haavat, jotka sydämeeni sain,
kun viimeks teitä lähestyä koitin,
viel' ummess' eivät ole.
ANNA:
Jättäkää
pois mielestänne se; niin onneton
ma olin silloin, siksi toisia
muIl' oli halu haavoittaa. — En sillä
ma totta tarkoittanut.
GONSIESKY:
Toivoa
ma vielä rohkeisinko?
ANNA:
Toivoaan
ei menettää saa koskaan. — No, nyt kuulla
ma halajan: te tänne jäättekö?
GONSIESKY (Käsi sydämellään):
On laki mulle tahtonne! Ma jään!
ANNA:
Ma kiitän teitä lupauksestanne!
On turvallista tietää, lähellä
ett' ystäviä on, kun taistelu
tääll' ennen pitkää syttyy.
GONSIESKY:
Taistelu?
ANNA:
Niin. — Tietävän te vielä ette näy,
tääll' että —
(syrjään)
Jumalani, kavallanko
näin oman lemmittyni? — mutta ah!
sen lemmittyni vuoksi tapahtua
niin täytyy —
(Gonsieskylle)
— että nousta aikomus
on kuningasta vastaan, erilleen
maa tämä Ruotsist' irroittaa ja tehdä
täst' oma valtakunta, kuninkaana
miss' sitten hallitsisi herttua.
GONSIESKY:
Oo, todellako jotain sellaista
on täällä tekeillä?
ANNA:
On, varmasti
sen tiedän. — Muukalaisinahan tää
ei oikeastaan meitä liikuta,
mut toistaiseks kun pakko viipyä
on täällä, niin ei hauskalta se tunnu,
kun linnaan piiritettyyn suljettuna
saa puutteess' elää —
GONSIESKY (innokkaasti):
Niin, ja hengenvaara
on silloin alinomaa uhkaamassa!
ANNA:
Siks hartaasti niin soisin alkuunsa
tuon puuhan mielettömän raukeevan.
Jos mies ma oisin, ennenpitkää sen
ma tyhjäks tekisin.
GONSIESKY:
Jos tietäisin —?
ANNA:
Jos tietäisitte —?
GONSIESKY:
— keinon, millä se
ois tyhjäks tehtävissä —
ANNA:
Kuulkaahan!
Jos linnassa ei piiritetyssä
voi sotilaihin luottaa, silloin eikö
kaikk' itsestänsä raukene?
GONSIESKY:
Oo, nyt
ma ymmärrän!
(Syrjään:)
Mi oiva tilaisuus
täss' aukenevi kostaa herttualle
ja samoin tuolle Skalmille, jonk' arvaan
myös liitoss' olevan ja jonka tiedän
nyt kilpailijakseni.
(Annalle.)
Sanoa
mun julki täytyy: Minerva ja Venus
te samass' ootte persoonassa, sillä
teiss' yhtyy nero lahjaan kauneuden.
Oi Venus-Minerva, mua käskekää
ja orjana ma täytän tahtonne!
ANNA:
En käskeä ma tahdo, sanon vain:
se suosiostain varma olla saa,
ken tyhjäks tämän hullutuksen tekee.
GONSIESKY:
Te minuun luottaa saatte! Tähtenne
oon henkenikin valmis uhraamaan.
Mun tekojani tästä hetkest' alkain
yks ainut ohjaa tahto. — Suosioonne
ma pyydän sulkeutua, sitten oitis
käyn työhön käsiksi!
(Suutelee Annan kättä ja poistuu vasemmalle.)
ANNA (yksin):
Niin ihmeen vaiti
mun sydämeni on. — Ma uneksinko?
Ei, juurhan Gonsiesky täältä poistui,
hän käyntiin koneiston tuon kaamean
nyt ryhtyy saattamaan. — Mun tahdostani
tää tapahtuiko? — Ei, ei yksin mun,
vaan Pyhä Neitsyt siinä myötä on,
niin selvästi hän tahtons' ilmaisi.
Siks alistuen sydän vaikenee,
se viittausta ylhää noudattain
on lemmenuhrin suuren uhrannut.
Sua rukoilen nyt, taivaan pyhä äiti,
suo hyvään loppuun kaiken johtua!
_Esirippu_.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä.
HOVIPOIKA (tullen Niilo Skalmin seurassa oikealta):
— — — tänne saattamaan
hän teidät käski sekä ilmoituksen
siit itsellensä kirjastohon tuomaan.
Siis täällä vartokaa, hän heti saapuu.
NIILO SKALM:
Mut sano, poikaseni, tietoa
sull' onko minkäänlaista, miksikä
näin kiireisesti hänen armonsa
mua tahtoo tavata?
HOVIPOIKA:
Aavistusta
ei pienintäkään mull' oo siitä.
Mut täällä vartokaa, mä ilmoitan
siit' oitis hänen armolleen.
(Menee vasemmalle.)
NIILO SKALM (yksin):
Ma luulen —
ei, aivan varma olen siitä että
täss' amuletti kysymyksess' on.
Se taikakalu todellakin lienee,
kun paljon noin se harmia on tuonut.
Jos pyyntöön armaani en suostunut
ma silloin ois, ei ikävyyksiä
ois näitä tullut: viikkoja nyt Anna
on huoneissansa mustin miettehin
ja onnetonna viettää saanut; mulla
taas ikävä on tilinteko eessä. —
Kas tuolla tulee hän, on muotonsa
niin tuikea. — On paras heti suoraan
kaikk' ilmisaattaa hälle.
(Herttuatar tulee vasemmalta. — Hovipoika pysähtyy ovelle.)
HERTTUATAR:
Matkastanne
te hänen armollensa herttualle
jo selon liette tehnyt.
(Skalm kumartaa.)
Mulla toinen
on teille asia.
(Amulettia näyttäen.)
Te tämän tunnette?
(Skalm kumartaa ja yrittää sanoa jotakin, mutta
herttuatar keskeyttää.)
No hyvä! Tuona suurna hetkenä
kun kaulananne tämän ripustin,
sen suojaks, pantiksi ma teille annoin
vuoks jalon tehtävänne; kuitenkin
ma päivän, parin päästä sattumin
tään pöydält' erään hovinaisen löydän:
kuin lelu joutava se rihkamain
siell' ajelehti joukossa! — Niin vähän,
niin ylen vähän merkitsikö teille
mun suosioni osoitus? Niin pieneks
te arvioida saatoitteko tämän,
jot' aina lapsuudesta kantanut
ma kalleutena rinnallani olen?
Se onhan vertauskuva aattehenne.
Ei luonteestanne hyvää todista
tää käytöksenne!
NIILO SKALM:
Teidän Armonne!
Niin rikkoneeni kuin ma tunnenkin,
en vähäks arvanneeni kuitenkaan
ma suosionne osoitusta myönnä.
Tuon että lahjan suuriarvoisen
ma hetkeks toisen huostaan luovutin,
niin syynä välinpitämättömyys
ei siihen ollut, vaan — vaan lempi.
HERTTUATAR:
Lempi?
NIILO SKALM (laskeutuen toiselle polvelleen):
Niin, Selityksen tyydyttävän antaa
ma että Teidän Armollenne voisin,
on pakko ilmaista mun asia,
min salass' oisin vielä toistaiseksi
ma suonut pysyvän. Kun paljastan
sen Teidän Armollenne, ymmärtävän
ma tiedän tapaavani sydämen.
Siis: neito, jolta amuletti löytyi,
on mulle kaikki kaikessa; ma tuolloin
jäähyväisillä olin luonansa
ja lemmen rajattoman todisteeksi
ma silloin kalleimman mit omistin,
tuon amuletin, uskoin haltuunsa —
niin, haltuunsa sen uskoin vain, en pois
ma sitä lahjoittanut. — Rikkonut
siis minkä tässä lien, sen sokeudessa
oon lemmenhurman tehnyt.
HERTTUATAR:
Lievempään
nyt valoon silmissäni tekonne
tuo saattaa tunnustus. — Niin! Nouskaahan!
Ei ankaruutta lempiväisten erheisiin
syy ole sovittaa. En epäillä
ma sanojanne tahdo, kummastusta
jos herättääkin mielessäni se,
noin että nopsa vaalissanne olla
te ootte voinut, sillä montakaan
ei päivää täällä neiti Biehowska
viel' ollut silloin viettää ehtinyt.
NIILO SKALM:
On kotimaassa Teidän Armonne
tää lempi saanut alkunsa; se liekkiin
ens kerran Vilnassa jo hulmahti.
HERTTUATAR:
Nyt yhä selvemmin sen tajuan:
vuoks teidän palvelustaan tarjoomaan
siis saapui Anna Biehowska tänne.
No hyvä! Suojelustaan tarjota
kai lemmensuhteellenne toki saan?
NIILO SKALM:
Ma sanoja nyt etsin kiittääkseni
täst' ylenmääräisestä suosiosta —
HERTTUATAR:
Siis hyvä, tähän unhoittukoon nyt
tää koko juttu! Rangaista ma sentään
teit' aijon hiukan: amuletin tään
ma toiste vasta annan takaisin.
Nyt toista osapuolta hyvittämään
mun käskee sydämeni käydä. — Ah,
hän kovin onnettomaks itsensä
lie varmaan tuntenut!
(Hovipojalle)
Sa ilmoittamaan
käy tulostamme neiti Biehowskalle.
(Hovipoika rientää oikealle.)
Te tiedätte, ett' yhä nopeammin
käy kohti ratkaisua asiat.
Siis pian puolest' asiamme teillä
on tilaisuus jo uljuuttanne näyttää
ja kalleus tää voittaa takaisin.
Ma jätän teidät haltuun Korkeimman!
(Ojentaa kätensä Skalmin suudeltavaksi ja poistuu
sen jälkeen oikealle.)
NIILO SKALM (yksin):
Mi jalo, uljas nainen onkaan hän
ja ruhtinatar armost' Jumalan!
Tään jälkeen innoin kaksinkertaisin
ma häntä palveleva olen.
(Klaus Vestgöthelle, joka ilmestyy oikeanpuoleiselle ovelle.)
Veikko!
Maan altako sa siihen kohosit,
kun vielä matkall' olevan sun luulin?
(Tervehtivät toisiaan.)
VESTGÖTHE:
Ma saaristosta juuri koteusin. —
Mut ihme nähdä, kasvot loistavat
taas sulla, kuten kerran ennenkin,
täss' samass' salissa kun tavattiin.
Mi uusi liekään onnenpuuskaus
sua kohdannut?
NIILO SKALM:
Niin kyllä, vaikkakin
sen sanomatta tällä kertaa jätän. —
Sa tulit muuten aikaan parhaaseen,
näät herttua kun tänne kutsunut
on koolle upseerit ja aatelin
ja lopullisen vastauksen heiltä
nyt vaatii, myötä vaiko vastahan
he olla tahtovat; sen jälkeen aikoo
hän itsehensä kansaan vedota.
VESTGÖTHE:
Sen tiedän jo. Kun läpi kaupungin
ma äsken samosin, niin kuuluttajat
juur' ilmoittivat siitä kansalle. —
Sun äitis pikimmältään tapasin
ma myös; niin huolissaan hän vuokses oli
ja kiihkeästi multa uteli
sun matkastas ja mitä yleensä
on täällä tekeillä. — Hän kummallista
ol' äsken nähnyt unta —
NIILO SKALM:
Tiedän jo!
Hän ennen matkaani sen mulle kertoi.
Ah, äiti kulta, aina uniinsa
hän luottaa niin. — Mut sikseen se! Sa miten
sait paljon saaristossa aikoihin?
VESTGÖTHE:
En totta puhuin paljon. Tiedäthän,
on kovin hidasta tää meidän kansa:
se kyhnii, miettii, päätään kynsien,
ja pankollensa jääpi mieluummin
kuin toimeen ryhtyy vuoksi asian,
mi omaan nahkaan suorastaan ei koske.
NIILO SKALM:
Mut liikkeelle kun suomalainen kerran
on saatu, kahta, kolmea yks vastaa:
kuin karhuja he ovat. — Olen varma,
tää myrsky että talviunestaan
on heidät herättävä.
VESTGÖTHE:
Senhän pian
me nähdä saamme, sillä ovella
jo myrsky on. — Sun vaikka intoas
se loukkaa, sanoa mun sentään täytyy:
on eelle meistä tapausten vyöry
jo Iiiaks ehtinyt, se hyvää ei
meill' ennusta: on valmistelut meillä
vast' alussaan.
NIILO SKALM:
Sä epäilykses, veikko,
nuo ainaiset jo heitä! Toiminnan
nyt hetki lyönyt on ja sydämin
on ehein meidän taistoon käytävä.
VESTGÖTHE:
Sun suurta uskoas ma kadehdin.
Sen mistä, veikko, tavoittanut olet?
NIILO SKALM:
Hm! Petrus Särkilahden, enoni,
se perintöä lie: vei hehkuva
tuo uskonsa myös hänet voittoon.
VESTGÖTHE:
Vaikk' alkuaan hän yksin seistä sai.
NIILO SKALM:
Niin juuri. — Kuinka liekin, itänyt
tää aate vuosia on sielussani,
siks kunnes täyteen kukkahansa
se puhkes yhtä rintaa tuntehen
viel' ihanamman kanssa — ei, ei niin,
ne molemmat on yhtä ihanat
ja yhtä lähellä mun sydäntäni! —
Mut aatteles, tää eikö ihmeellistä:
niin kohta kuin tuo suomalainen aate
mun oli sielussani selvinnyt,
sain myöskin muiden suusta kuulla sen.
Kuin ilmassa sen tunsin leijaavan
mä ympärilläin, kaikkialla täällä,
ja tosieloon pyrkivän kuin lapsi,
mi emostaan jo irti päästä tahtoo.
Ma siinä merkin nähnyt olen että
on takana tään voimat korkeammat,
ett' itse maailmoiden valtias
on unelmamme todeks päättänyt.
Siks uskoni niin järkkymätön on
ja sellaiseks sen toivon muuttuvan
myös sinussa. — Mut toisiakin tuolta
ma nään jo saapuvan.
(Oikealta tulee Horn sekä joukko nuorempia
aatelismiehiä ja upseereja.)
HORN (tervehtien edellisiä):
Kas enempää
tääll' eikö herroja oo vielä koolla?
Mit' uutta muuten?
NIILO SKALM:
Tiedot tuoreimmat
on herttualla itsellään; niit' äsken
toi viestintuoja Tukholmasta tänne.
On pian täällä hänen armonsa.
(Oikealta tulee Fleming ja pari nuorempaa aatelismiestä.
Muiden hiljaa keskustellen ryhmittyessä perälle kohtaavat
Horn ja Fleming toisensa etualalla.)
HORN:
Kas terveeks! Pariin viikkoon ainakaan
ei veljeä oo täällä näkynyt.
FLEMING:
No, kaivattu ei mua sentään lie?
HORN:
Hm, hänen armonsa ei kylläkään,
mut aina jotkut muut. Ma luulin sun
jo kauemmaksi täältä siirtyneen.
FLEMING:
Ma Louhisaaress' olen järjestellyt
vain kotiasioita, kauemmaksi
kun todellakin matka tulla voi.
HORN:
Hm! Tukholmaa kai tarkoitat?
FLEMING:
Niin juuri.
Sen sulle sanoa kai uskaltaa?
HORN:
Heh, luulisinpa, kun ma itse juuri
sit' olen samaa tuuminut; maa näes
tääll' alkaa jalkoja jo poltella.
Kai tiedät, että raatihuoneen luo
on koolle tänään kansaa kutsuttu
ja että yllyttämään heitä herttua
on itse menevä.
FLEMING:
Sen tiedän jo.
Mut tarkoitus mi tällä kaikell' on,
sit' arvaillut ma sinne tänne olen.
Sain kaupungissa äsken kutsun tänne
ja vähäll' oli etten pois jo jäänyt,
kun suoraan sanoen ma pelkäsin
siin' ansan piilevän.
HORN:
Hm, pelkoa
ei siitä sentään lie. Sen verran kuin
ma tietää olen saanut, lopullisen
nyt vastauksen tahtoo herttua,
me mitä köyttä kukin vetämään
täss' alkavassa käymme kiistassa.
FLEMING:
Hm, kiistassa? Miksei jo: sodassa?
HORN:
Niin todellakin, sillä veljessotaa
nyt välttää enää tuskin voitaneen.
On loppuvaatimukset kuninkaan
jo Tukholmasta tänne saapuneet,
ja oikein jos ma arvaan, herttua
ei niihin tule myöten antamaan.
Siis välttämätön seuraus on sota.
FLEMING:
Mi taasen seuraus on siitä, että
on meidän neuvoillemme herttua
niin kuuro ollut. Turhaa tietyst' on
nyt enää niitä hälle tyrkyttää.
Jos neuvoani täällä kysytään,
niin suoraan kantani ma ilmaisen,
ja kantani on entinen.
HORN:
Niin munkin.
Mut syytä varovasti, luovien
on meillä ilmi tuoda aatoksemme.
Hän kiihdyksissä vois — mut tuoltapa
hän juuri saapuu!
(Vasemmalta kuuluu torvenääni. Salissa syntyy liikettä ja
kaikki vaikenevat. Sisään astuu torvensoittaja, joka asettuu
ovenpieleen seisomaan, sekä heti sen jälkeen herttua ja Gipfert.
Herttua tervehtii salissa olevia kädenviittauksella, minkä
jälkeen nämä ryhmittyvät piiriin hänen eteensä.)
HERTTUA:
Te osaks, hyvät herrat, tunnette
jo asemamme: herra veljemme
kuink' alkanut on ahdistella meitä
niin vaatimuksin monin, mahdottomin
kuin julki riitaan meidät tarkoitus
vain ärsyttää ois hällä. — Kohtuuton
jo yksin eikö vaatimus se ole,
ett' omaa lankoani vastaan mun
ois sotaan käytävä?
(Paheksumisen sorinaa kuulijain joukosta.)
Ja tähän kun
en suostua oo voinut yhtä vähän
kuin muihin vaatimuksiin, jotka
on yhtä kohtuuttomat laadultaan,
niin vastaamahan siitä Tukholmaan
on herra veljeni mun haastanut.
Toi lähettinsä tänään Tukholmasta
nyt yhä jyrkemmässä muodossa
tuon saman haasteen: selvän sodan uhkan
se sisältää, jos noudata en sitä.
Tää kaikkityyni veruketta on:
niin kerta kaikkiansa kuningas
vain isän perinnön, maan tämän, tahtoo,
pois riistää minulta ja teljetä
mun perheineni vankilaan. Siks päätin
täss' ahdingossa kansaan vedota.
Sit' ennen, hyvät herrat, halusin
ma teitä kuulla, selvill' ollakseni,
mun puolellani seistä aijotteko,
jos puhumaan käy välillämme aseet?
NIILO SKALM:
Ei valinnan oo varaa meillä, yksin
jo vala meitä siihen velvoittaa.
(Hyväksymishuutoja toisten upseerien joukosta.)
HERTTUA: