NIILO SKALM
Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.
HENKILÖT:
JUHANA, Suomen herttua.
KATARIINA, herttuatar.
NIILO SKALM | suomalaisia aatelismiehiä ja upseereja
KLAUS VESTGÖTHE | herttuan palveluksessa.
HORN | herttuan neuvonantajia.
FLEMING |
ROSENGREN | Erik-kuninkaan asiamiehiä.
BRUSER |
ANNA BIEHOWSKA, puolalainen aatelisneiti, herttuattaren hovinainen.
GIPFERT, herttuan puolalainen sihteeri.
GONSIESKY, puolalainen aatelismies,
DOZKA, Anna Biehowskan kamarineitsyt.
IIVARI MAUNUNPOIKA SÄRKILAHTI, Niilo Skalmin orpana, upseeri
Eerik-kuninkaan palveluksessa.
MARTTA SKALM, turkulainen porvarinleski, Niilo Skalmin äiti.
Vanginvartija, sotilaita, lakeijoja, hoviväkeä ja soittajia.
Tapahtuu Turussa v. 1563.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Sali Turun linnassa. Perällä kaksi syvää ikkunakomeroa pienine
penkkeineen. Oikealla ja vasemmalla sivuseinällä ovet. Oikeassa
peränurkassa avara uuni. Pitkin seiniä tyynyillä varustettuja
penkkejä. Seinillä suuria, raamatullisia aiheita ja Troijan sodan
tapauksia esittäviä gobeliineja. Ikkunain välimailla pöytä
ja sen ääressä korkeaselkäisiä tuoleja. Katosta riippuvassa
kynttiläkruunussa ja seiniin kiinnitetyissä jaloissa palaa
vahakynttilöitä.
Salissa puuhailee kaksi lakeijaa.
1:nen LAKEIJA (muuttaen, tuolilla seisten, uutta kynttilää seinässä
olevaan jalustaan, katsoo olkansa yli toveriaan, joka pöydän ääressä
kallistaa viinikannua):
Vai kerkesit jo siihen, senkin ahma!
2:nen LAKEIJA:
Ma kuvaani vain pohjaa vasten katsoin.
1:nen LAKEIJA:
Vai kuvaasi! Heh! Tylppänenäsi
ja tihrusilmäskö sua kiehtoo niin,
ett' yhtämittaa nähdä niitä täytyy?
Sun nokkas tarpeeksi jo punoittaa
ja koipes nytkin viittätoista lyövät,
niin että tuskin seisaallasi pysyt.
Se tuoli suoraan pian, ja sitten: häpee!
2:nen LAKEIJA (kohennellen tuoleja):
No, veikkoseni, no, no! Ällös suutu,
ma kerron sulle pienen tarinan.
Kun täytettäväks viinikellariin
vein äsken muutamia kannuja,
niin, kenen, luulet, tapasinkaan siellä?
1:nen LAKEIJA:
Hy! Tietystikin Cola-mestarin.
2:nen LAKEIJA:
Ja kenen muun?
1:nen LAKEIJA:
Kai oman varjos, pukki!
2:nen LAKEIJA:
No, sepä tietty! Mutta kolmaskin
siell' oli tynnyrien joukossa.
Nääs hienohelma muuan, jota Cola,
tuo Italian poika, mustaviiksi,
siell' oven varjoss' armiaasti halas
ja muiskutteli vallan kuuluvasti.
On aika vekkuli se mies, hi, hi!
1:nen LAKEIJA:
Sa tytön tunsitko vai valheitas
tää onko koko juttu?
2:nen LAKEIJA:
Tunsin kyllä.
Tai oikeastaan äänensä vain kuulin
ja nauroi hän kuin Dozka puolatar
ja tukkakin —
1:nen LAKEIJA:
Ma tukan sulta raastan,
sa senkin häpeemätön irvileuka!
(Hyökkää nyrkki pystyssä toveriaan kohti.
— Horn ja Fleming: tulevat oikealta.)
FLEMING:
Hoi, lakeijat! Vai täällä mellastamaan!
Te senkin rakkarit!
1:nen LAKEIJA:
Vain hieman aijoin
ma tuota kurittaa, kun valheitansa vain
hän siinä latelee ja —
FLEMING:
Vaiti siinä!
Sun tehtäviis ei kuulu kuritus!
Mut missä ovat heidän armonsa?
1:nen LAKEIJA:
He ovat arkisalissa, kun teinit
siell' esittävät teatteria
ja siell' on koko muukin hoviväki.
(Lakeijat poistuvat vasemmalle.)
FLEMING:
Me näytäntöhön lähdemmekö myös?
HORN:
Ei maistu mulle ilveet teinien.
FLEMING:
Niin, eipä silti että itsekään
ma sinne haluan, mut herttuan
me vuoksi sentään mennä voisimme.
Hän ympärillään tahtoo iloista
vain nähdä väkeä.
HORN:
Niin, iloista!
Ja totta tosiaan, tää mitä muuta
kuin yhtä päätönt' ilonpitoa
on sitten Puolan retken ollutkaan!
Nää teininäytökset ja tanssiaiset
ja aseleikit sekä naamiaiset,
ne onhan sitten Vilnan päiväin olleet
häämenoin loputonna jatkona.
Jo vähemmästäkin mies pyörälle
voi joutua ja arkitoimistaan
pois vieraantua.
FLEMING:
Kuuta parisen
on tähän menoon vasta juhlittu
ja sehän kohtuutont' ei toki lie,
kun tupaantulijaiset kysymyksess'
on Puolan rikkaan perijättären.
Ja miksei juhlis, kun on mistä juhlii:
nääs perut runsaat Kustaa-kuninkaan
ja Sforzain loputtomat rikkaudet
ain' yhden hovin loistoon riittävät.
Ja jollei riitä — silloin talonpoika
saa kerittäväks käydä.
HORN (hymähtäen):
Sanoistas
ma kyllä kuulen, ett' oot Flemingeitä.
Mut äskeisehen palataksemme,
niin puheellani toista tarkoitin:
en niinkään itse tätä juhlimista
kuin asioita, joiden järjestely
tään humun keskellä jää syrjähän.
FLEMING:
Sa riitaa herttuan ja kuninkaan
kai tarkoitat?
HORN:
Niin juuri. Selvittelyt
sen herttuamme liiaks laimin lyö,
näin kemuihin vain aikaa tuhlaten
ja kuninkaamme uhkat unhottain.
FLEMING:
Sa ootko kenties siltä taholta
nyt äsken jotain uutta kuulla saanut?
HORN:
He, onko uutisia silloin tarvis,
kun ilman niitäkin me tiedämme,
mi herttuata uhkaa Ruotsista
tuon luvattoman naimiskaupan vuoksi,
ja, mikä asiassa pahinta,
kun lainasi hän rahaa langolleen,
niin auttain valtakunnan vihollista.
FLEMING:
Niin kyllä, mutta kun se kerran nyt
on tehty, niin kai kuninkaammekin
sen katsoo parhaaks jättää sillensä,
nyt varsinkin, kun uhkaa häntä sota
niin Puolan puolelta kuin Tanskankin.
HORN:
Jos luulet niin, et tunne luonnetta
sa Eerik-kuninkaan. Ei Juhanalle
hän antais vähempääkään anteheksi,
siks suuri katkeruus ja epäluulo
on hällä veljehensä nuorempaan.
(Hetken vaiti oltuaan:)
Ma pahoin myöskin pelkään, että taas
nuo herttuamme vanhat haavehet
on Puolast' uutta virikettä saaneet
ja että aivan suotta kuningas
ei häntä vehkeilyistä syyttäne.
FLEMING:
Sull' uutta sittenkin on tiedossas?
HORN:
Sa oot kai kuullut, että piispamme
on vasta Tukholmasta palannut.
Ma kävin hänen luonaan aamulla
ja yhtä toista hältä kuulla sain.
Mut toiste niistä tarkemmin ma haastan.
Sen verran vain nyt sanon: myrskyä
ja ankaraa me lännest' oottaa saamme.
FLEMING:
Sit' arvaillut jo yksikseni oon
ja kanssas neuvotella aikonut.
(Hetken vaiti oltuaan:)
Tuon liukkaan puolalaisen sihteerin,
jok' aina herttuata seurailee
ja ympärillään kuiskutellen häärii,
on syytä koko tämä ristiriita.
KLAUS VESTGÖTHE (Tulee oikealta):
Ma etsin hänen armoansa, sillä
nyt juuri saapui linnaan Ruotsista
kaks lähettiä luota kuninkaan,
ne oitis tahtoo päästä puheille.
HORN (katsahtaen merkitsevästi Flemingiin):
Hm, siinä on nyt meillä alku; lopun
vain Herra yksin tietää.
(Vestgöthelle)
Herttua
on näytäntöä katsomassa eikä
siis heti saata heitä vastaan ottaa.
Me siitä hälle kyllä ilmoitamme.
(Vestgöthe poistuu.)
FLEMING:
Hm! Nyt se alkaa.
HORN:
Myrskyn entehet
ma selvään tunnen sieraimissani.
On viisainta siis koota purjehensa
ja varoin liikuskella.
FLEMING:
Väylämme
on sentään kovin ahdas luovia.
HORN:
Kuin niin?
FLEMING:
No, herttualle tekemämme
kai valan toki muistanet ja tiennet,
se että toimillemme suunnan määrää.
HORN:
Hm, vala. Niin, mut siitä sitten toiste.
Nyt kuulemahan päästä mielisin,
mill' asioilla liikkuvat nuo herrat.
On hyvä ajoiss' saada siitä selko,
ett' olis meillä valmiit mielipiteet,
kun neuvoamme kysytään.
FLEMING:
No niin,
me tervehtimään siispä käymme heitä
ja juttelulla aikaa lyhentämään,
siks kunnes herttua saa tilaisuuden
heit' ottaa puheilleen.
(Poistuvat oikealle.)
DOZKA (aikeissa kulkea salin läpi tulee kannua kantaen vasemmalta).
GONSIESKY (seuraten hänen kintereillään):
Hei, kuule tyttö,
sun Puolassa ma luulen nähneeni?
DOZKA
Kyll', armollinen herra — kyllä niin.
Ma neitsyt olen neiti Biehowskan.
GONSIESKY:
Niin, niin! Nyt muistan. Hänen seurassaan
ma sinut nähnyt oon.
(Nipistää Dozkaa korvasta.)
Hm, uskonpa
sun yhtä viisaaks kuin oot kauniskin.
DOZKA:
Hi, hi, hii! Leikillinen aina niin
te, armollinen herra, olette!
GONSIESKY:
Hm, sanopas nyt, pikku kaunotar,
miks tänne lumimaahan emäntäs
sun oikeastaan lähti?
DOZKA:
Hovineidiks
hän tuli tänne herttuattarelle.
GONSIESKY:
Syy eikö vetänyt muu häntä tänne?
DOZKA:
En muuta tiedä, armollinen herra.
GONSIESKY:
Hm! No niin. — Kuules — mutta nimesi
sun mikä onkaan?
DOZKA:
Dozka.
GONSIESKY:
Kuulepas
siis, pikku Dozka, vapaa emäntäs
sun vielä onko lemmensuhteista
vai joko —
DOZKA
Ei, hän vapaa on ja —
GONSIESKY:
Ja?
DOZKA (nauraen hämillään):
En muuta tiedäkään.
GONSIESKY:
Sa tiedätpäs!
(Nipistää häntä jälleen korvasta.)
No, totuus ulos, tyttösein!
DOZKA:
Jos ketä
hän lempinee, niin teitä, herra.
(Yrittää nauraen juosta oikealle.)
GONSIESKY:
Seis! Kuule, kaunoiseni, emäntäs
sun missä tällä haavaa on?
DOZKA (vasemmalle viitaten):
Hän tuolla
on teininäytäntöä katsomassa.
Siell' ovat kaikki muutkin — koko hovi.
GONSIESKY (Ottaa taskustaan kultarahan):
Kas tässä, Dozka, kauniin vartalosi
sä lisäkaunisteeksi jotakin
voit tällä hankkia.
DOZKA:
Oi kiitos, herra!
Niin jalomielinen ja kiltti ootte!
(Menee oikealle.)
Kuin mielelläni hänen soisinkaan
ma emäntäni lemmen voittavan!
GONSIESKY (yksin):
Niin iloiseks tuo tyttö rääsy sai
mun sydämeni murjotun! Jos eilen
ei saapunut ois Anna Biehowska,
ma matkalla jo tänään öisin Puolaan. —
Niin mielellään jo jätän kirotun
tään maan ja juoruhovin mokoman.
Niin suurin lupauksin herttua
mun tänne houkutteli, mutta toteen
ei ykskään niistä käynyt oo; hän mua
päinvastoin karsaasti nyt katselee.
Mut ennen lähteä en täältä voi
kuin suusta kuulla Anna Biehowskan
oon lopullisen saanut vastauksen.
Ah, toivoa jos uskaltaisin että
mun tähteni hän tänne tullut on! —
(Vetäytyy peremmälle, mutta huomatessaan Niilo
Skalmin tulleen poistuu päätään pudistaen vasempaan).
NIILO SKALM (Tulee hitaasti käyskellen vasemmalta):
Ah, mikä autuus, mikä riemun hurma
mun täyttää rintani! Kuin jalo viini
se suonissani kohisee ja hehkun
niin kumman koko olentooni luo
kuin sieluni ois valmistautunut
nää maiset olinsijat jättämään
ja taakse ilmanrantain mielis liitää.
(Pysähtyy erään tuolin luo.)
Täss' istuissansa äsken lepäämässä
kuink' ihanan ja paljon puhuvan
hän loikaan minuun katsehen, niin että
sen voimasta mä vielä värisen.
(Huomaa Vestgöthen, joka palaa oikealta.)
Ah, ystäväni, tänne käy, ma että
saan sylihini sinut sulkea
ja onnestani osan sulle antaa,
sill' itse pelkään pakahtuvani
tään riemun runsauteen.
(Sulkee Vestgöthen rajusti syliinsä.)
Mut missä olet
sa koko tämän iltaa piileksinyt?
VESTGÖTHE:
No, oonhan vahtijoukon päällikkyyttä
mä tämän iltaa hoitanut. Vast' ihan
siit' toimesta ma pääsin sekä aijoin
nyt mennä katsomahan näytäntöä.
Mut mikä sinun on, kun poskes hohtaa
ja kasvosi kuin päivä loistavat?
Sun ensin luulin maljaa kallistelleen,
mut erehdykseksi mä sen nyt huomaan.
Mun siispä kuulla suo, mi syynä on
sun omituiseen käytökseesi?
NIILO SKALM:
Et
niin kovin vääräss' sentään ollut, maljaa
kun luulit minun kallistelleeni,
sill' onnen maljast' olen siemaissut,
niin että suonissani polttaa yhä.
VESTGÖTHE:
Mut mikä harvinainen onni sitten
sua onkaan kohdannut? Se kerro taikka
mun muuten loppuu malttini.
NIILO SKALM:
Siis tiedä,
mun sydämeni tällä haavaa täyttää
kaks suurta asiaa — niin suurta, että
ma valmis oisin sylihini nyt
vuoks niiden sulkemahan kerrassaan
tään koko pikku maailman.
(Levittää kätensä ja aikoo uudelleen sulkea
Vestgöthen syliinsä.)
VESTGÖTHE (Torjuu Skalmia):
He, he!
Oot, luulen, sittekin sa juovuksissa.
Mut asiaas jos kertomaan et ryhdy,
niin matkaani ma jatkan.
(Yrittää käymään vasemmalle.)
NIILO SKALM:
Seis, veikko!
Ja kuule! Muistatko kun herttuan
me häissä oltiin Vilnassa?
VESTGÖTHE:
Sen aina
ma retken muistan.
NIILO SKALM:
Muistanet siis myös,
kun turnajaisiss' ottelimme siellä?
VESTGÖTHE:
Sen myöskin hyvin muistan. Varsinkin
sun oma osuutesi niissä on
mun mieleheni jäänyt: peitselläs
sa kuinka satulasta viskoitkaan
noit' ylvähiä teikkareita Puolan,
ja siitä meille suomalaisille
he kuinka ärtyivätkään.
NIILO SKALM:
Aivan niin.
Ja kuinka Puolan kaunoisista yksi
soi mulle suosionsa, myöskin sen
kai muistanet?
VESTGÖTHE:
Niin, kera kukkasien
hän sulle käsineensä viskasi
vai kuinka?
NIILO SKALM:
Veikko, sull' on tarkka muisti.
(Vetää povestaan naiskäsineen ja kimpun kuihtuneita
kukkia, joita suutelee.)
VESTGÖTHE:
Kas vaan, kas vaan, nyt tajuta jo hiukan
ma alan, mi on syynä käytökseesi.
Vai niin, vai niin, sua vanha suola siis
on janottamaan ruvennut, ma huomaan.
NIILO SKALM:
Ma pyydän, veli, ällös käyttää huoli
tuot' alhaista ja inhaa vertausta.
Kuin taivaan ihanuutta voidaankaan
noin suolaan verrata!
VESTGÖTHE:
Oot toden totta,
sen nään, sä lemmen pauloissa. Mut ihme,
kun vasta nyt se kukkaan puhkeaa.
NIILO SKALM:
Nääs, ystäväni, vasta äskenhän
ma nähdä hänet jälleen sain.
VESTGÖTHE:
Ahaa,
jo arvaan: yksi niistä neidoista
hän on, joit' eilen saapui Puolasta
ja tänne, kuulin, hovihimme jäävät.
NIILO SKALM:
Niin on, ja nimensä, sen kuulla sain
vast' äsken myös, on Anna Biehowska.
Vain kerran näin ma hänet Vilnassa,
mut siitä saakka hänen kuvaansa
oon sydämessäni mä säilytellyt.
En jälleennäkemistä osannut
oo toivoa, mut hartain mielin
ma muistoansa olen palvonut
ja kuvaans' yksikseni ihaellut.
Nyt varmaan ymmärtänet, kuinka äsken,
kun ilmestyi hän tanssisaliin tänne,
mun valtas raju hämmästys ja riemu.
Niin kiivaasti löi sydän rinnassain
kuin ulos syöstä ois se tahtonut,
ja polvihini tuskin luottaa saatoin.
VESTGÖTHE:
Mut entäs neito? Vielä muistavan
hän sua näyttikö?
NIILO SKALM:
Mua muistavan?
Niin luulen. Ei, ma olen varma siitä.
Siks näin nyt haltioissani mun näät.
Ma siitä varmuutehen päästäkseni
pois muiden näkyvistä salaa hiivin
ja käytöstänsä pidin silmällä.
Hän tanssin jälkeen äsken lepäs tässä,
(osoittaa tuolia)
kun tuolta seinustalta takaa muiden
mä häntä salaa katseillani ahmin.
Hän silmillänsä etsi jotakin
ja lomitse kun tanssivaisten viimein
hän keksi minut tuolta ikkunalta,
niin — ah, se katse! Kuinka tunkikaan
se sielun salaisihin syvyyksiin,
ja uudet, oudon kummat sävelet
sai rinnassani värjyin helkkymään.
Kuin kuumeessa mun hohti poskeni
ja vaivoin vain sain itsein hillityksi
ma etten polvilleni etehensä
täss' syöksähtänyt koko hovin nähden.
Ma varma olen hänen lemmestään
ja omani nyt hälle tunnustaa
on hartain haluni.
VESTGÖTHE:
Sa miekkonen,
sua melkein kadehdin, sill' ihanampaa
kuin ensi lemmen aika tuskin mitään
lie päällä maan.
NIILO SKALM:
Se toden totta on!
Tän' ehtoona sen kokemaan oon tullut.
VESTGÖTHE:
Mut kakshan, sanoit, suurta asiaa
sun paisuttaapi tänään sydäntäs?
Suo anteeks, mutta toisestakin nyt
ma kuulla haluaisin.
NIILO SKALM:
Kuin oonkaan
ma iloinen, ett' altis kuulemaan
niin olet sydämeni ääniä.
Sa, rakas Klaus, mun paras ystäväni,
vain sulle yksin suuret asiani
nyt tahdon uskoa. Siis kuule, veikko:
Kun tanssikemut alkoi täällä äsken
ja parit lattialla pyörähdellä,
ma omin mietteineni syrjähän
pois siirryin seinustalle tuonne, kun
ei tanssiin ollut mulla halua.
Hän, Anna Biehowska, saapuvilla
ei vielä ollut, joten aatosteni
voin leikkiä ma tyynnä seurata.
Ma edessäni siinä karkeloivan
näin iloisen ja nuoren hovimme
ja kaiken keskuksena herttuamme
niin uljaana kuin itse kuningas.
Kun silmin niin ma häntä seurailin,
tää kohtaus, jo parin vuoden vanha,
mun muistohoni palas äkkiä:
On kirjastossa luona herttuan
Horn, FLeming, Gipfert ynnä muutamia
myös muita valtaherroja — ma itse
vain sattumoisin saapuvilla olin —.
Kun sisällöstä kirjeen sopineet
he olivat, min Ranskan kuninkaalle
täält' aikoi vastatervehdykseksi
nyt herttuamme Ranskaan lähettää
ja kieltä tiedusteli sihteeri,
mill' oisi laadittava kirje tuo,
niin ranskankieltä Gipfert ehdotti,
Horn puolestansa ruotsin esiin toi,
ja Fleming parhaaks katsoi latinan.
Vait oltuansa, kulmat rypyssä,
näin lausui herttuamme lopuksi:
"Kun oman maansa kieltä kirjeessään
on Ranskan kuningaskin käyttänyt,
niin miks'en maani kieltä käyttäisi
myös minä kirjeessäni?" Kirjuri
kun kysyvän loi häneen katsellen,
hän lisäsi: "Se suomeks kirjoittakaa!"
Niin kummat tunteet ailahtivat silloin
mun rinnassain; ne aatoksiksi eivät
viel' ehtinehet tosin selkiintyä,
mut sydämeni painui kätköhön
tuo tapaus kuin siemen peltohon.
Se rauhassa on siellä saanut itää
ja ravintoa sille tarjonnut
on moni viime aikain tapaus.
Kun nähnyt ympärillä herttuan
oon muukalaisten joukoin häärivän,
ken virkaa, ken taas muuta kärkkyillen,
niin silloin aina sanat herttuan:
"Mut miks'en maani kieltä käyttäisi
myös minä kirjeessäni", palanneet
on mieleheni uusin merkityksin.
Tai toisekseen kun Ruotsiin raahattavan
täält' olen nähnyt milloin veroja,
taas milloin sotajoukkoja, niin samaa
on mielessäni jälleen liikkunut.
Mut siemen itänyt se aikanaan
maan nousee pinnalle ja kukkaan puhkee.
Niin myöskin kaikki se, mi tähän saakka
vain hämäränä, utukuvan lailla,
on mielessäni liikkunut, nyt äsken
yht'äkkiä niin selvän hahmon sai.
Miks varat, kyvyt, voimat tämän maan
vuos vuodelta pois tuonne merten taa
maan vieraan hyödyks raahataan ja täällä
vain nöyrin mielin rippeist' eletään?
Mi oikeus on Ruotsin kuninkaalla
ja valtaherroillansa ahnahilla
niin raastaa, kettää, komennella täällä
kuin Luojan säännöstä se tapahtuis?
Vai luuletko sa, ystäväni Klaus,
ett' ikuinen se Luojan tahto on?
VESTGÖTHE:
Ei suinkaan. Mutta —
NIILO SKALM:
Mitään muttaa siihen
ei lisäks tarvita! Ma kysyn vain:
miks herrojamme omia me emme
vois olla niinkuin ovat Ruotsin, Tanskan
tai Puolan kansat? Omahan on meillä
maa merten ympäröimä, oma myöskin
on meillä kieli, omat tapamme.
Miks kuningas ei silloin Suomella
myös oma voisi olla?
VESTGÖTHE (levottomasti ympärilleen katsahtaen):
Mihin tähtäät
ja mitä tarkoitat sa oikein?
NIILO SKALM:
Eikö
se tarpeeks ollut selvää? Kuule siis,
kun vielä suoremmin käyn asiaan:
kun syrjäss' seisten hovin karkeloa
ma äsken seurasin ja kaiken sen
näin keskustana uljaan herttuamme,
tää aatos minuun salamana iski:
Hän kuninkaaksi suomalaisten on
kuin luotu! — Niin, se kukkaan puhkeemus
on kaiken sen, mi viime aikoina
vain hämäränä, vailla muotoa,
on mielessäni liikkunut. No, Klaus,
sa etkö mitään virka? Sano, eikö
myös sinun mieltäs innosta tää aatos?
VESTGÖTHE:
Ma sanon vain: on ylen vaarallista
noin ajatella, saati puhua.
Sa tiedät, mitkä Eerik-kuninkaalla
on epäluulot herttuata kohtaan.
On urkkijoita täällä liikkunut
jo viime talvest' aikain. Varoen
syy meillä elää on.
NIILO SKALM:
Nyt toden totta
en tiedä, itkeä vai nauraako
mun tulis! Niinhän, veikkoseni, haastat,
kuin vanhat viisariamme, Horn ja Fleming,
nuo, jotka tuulten suuntaa nuuskimaan
niin valppait' ovat, joille valtapaikat
— kun ilman vaaraa saa ne hankituksi —
ja suuret tulot, oma mukavuus
on kaikki kaikessa. Jos viisaus
on sellaista, en koskaan viisahaksi
ma tahdo tulla, jos taas vaikuttaa
sen ikä, niin mun Herra nuorena
pois täältä korjatkoon! Jos vaimo, lapset
sen saavat aikaan, lempi rinnassain
jo alkuhunsa sammukoon!
VESTGÖTHE:
Sa aina
oot sama Niilo Skalm!
NIILO SKALM:
Mut sinä, veli,
et sama ole Klaus, jonk' opin vuotta
noin kymmenkunta sitten tuntemaan.
VESTGÖTHE:
Kuin niin?
NIILO SKALM:
Kun tämä suuri aatos innostumaan
ei sua saa.
VESTGÖTHE:
Sa vanhastaanhan tiedät,
ett' innostumaan hitaamp' olen sua.
Mut alttius on hyvään asiaan
mun rinnassani silti yhtä suuri.
NIILO SKALM:
Sen tiedänkin. Mut mielipiteesi
täst' asiasta kuulla haluaisin?
Sa oothan ensinnäkin suomalainen?
VESTGÖTHE:
Niin luulisin. Sa tiedät, isäni,
hän Ruotsist' oli syntyisin, mut minä
maan tämän olen lapsi; nuoruusmuistot,
ens lempi, ystävät — joist' ensimmäinen
oot sinä, Skalm — ne kaikki sitovat
mun tähän maahan. Leiriä jos kerran
kaks muodostaisi Suomi sekä Ruotsi,
mun löytäisit sä leiriss' suomalaisten.
Mut mi on syynä tähän tutkailuun?
Tääll' eihän tekeillä vain jotain lie?
NIILO SKALM:
Ei, ystäväni, siihen viittaavaa
en hiirenhiiskausta kuullut ole.
Näin lumoihinsa tempas äsken vasta
tää aate minutkin. Mut tunnetuksi
ja eläväks sen kaikkein mielissä
täst' alkain täytyy tulla. Herttualle
mun ennen kaikkea —
VESTGÖTHE:
Hst! Vaiti nyt,
he näytännöstä juuri palaavat.
(Vasemmalta kuuluu lähenevien äänten sorinaa.)
NIILO SKALM:
Ma piiloon riennän, sieltä nähdäkseni,
Jos katseellaan hän etsii mua taas.
(Piiloutuu ikkunasyvennykseen. Vestgöthe vetäytyy sivulle.
Herttua taluttaen herttuatarta sekä joukko hovilaisia ja
vieraita tulee vasemmalta. Herttua saattaa herttuattaren
istumaan peräseinälle. Soittajat, viimeisinä tullen,
asettuvat vasempaan nurkkaan.)
HERTTUA:
Nyt vielä kerran tervetulleiks lausun
ma vieraani ja hauskaa iltaa toivon.
Se ilo meille suokaa, luonamme
ett' olette kuin kukin kotonanne.
Ja kunnes oiva hovimestarimme
meill' antaa kutsun pöydän nautinnoihin,
nää hetket karkelolla lyhennämme.
(Antaa merkin soittajille.)
Te Laukon herra, viekää tanssihin
mun herttuattareni; Fulkila
te pariks käykää Laukon rouvalle
ja te — no, kursailuun ei syytä täällä,
vaan kukin parins' ottakoon ja käyntiin
nyt tanssi! Esimerkkiä ma näytän.
(Kumartaa Anna Biehowskalle. Soittoa ja verkkaista tanssia.
Sen tauottua jää herttua Annan kanssa seisomaan etualalle.)
HERTTUA (Anna Biehowskalle):
Te ketä kaipaatte, kun etsivä
niin ilme ihaniss' on silmissänne?
ANNA:
Se erehdys on, Teidän Armonne.
HERTTUA:
Ei, kaunokaiseni! Kuin kirjasta
ma luen nuoren naisen silmistä
sen kaiken mitä rinnassaan hän kantaa.
Ja teidän toista puhuu silmänne
kuin suunne.
ANNA:
Minä vakuutan —
HERTTUA:
Ei, ei!
Te umpikujass' ootte nyt. Siit' ei
voi vakuutukset teitä pelastaa.
On Amor nuolinensa liikkeell' ollut,
sen huomaan kaikesta. No, kunniaksi
se vain on kylmän maamme; siitä näätte:
voi lemmen tuli liekkiin leimahtaa
myös täällä niinkuin alla Puolan taivaan.
Niin, onneksenne olkoon vain! Ma toivon,
se tänne pian että ilmestyis,
jot' etsitte te silmin kaipaavin.
(Kumartaa Annalle ja, kohteliaisuuksia ympärilleen
jakaen, poistuu toisaalle.)
ANNA (syrjään):
Hän silmistäni jotain lukiko?
Ei, leikinlaskua se pelkkää vain
lie ollut. — Mutta taaskaan minä täällä
en näe häntä, jonka vuoksi jätin
ma armaan Puolan, vanhan isäni
ja ystäväni monet, häntä, jonka
on katse, ryhti, äänensävy aina
niin elävänä edessäin, ett' tuskin
voin unesta ma toden eroittaa.
Ah, sydäntäni kuinka polttaakaan
se katse, jonka äsken tuolta minuun
hän takaa muiden loi!
GONSIESKY (Annaa lähestyen):
Te haaveissanne
tääll' yksin seisotte ja karkelon
näin laiminlyötte vallan. Suotte kai
mun tanssiin teidät saattaa?
ANNA:
Halua
ei tanssiin mulla ole.
(Äänettömyys.)
GONSIESKY:
Teidät täällä
kun äkkiarvaamatta näin, ma tuskin
voin silmiäni uskoa. Niin raju
mun valtas riemu, että muiltakaan
ei huomaamatta jäänyt se.
ANNA:
On hauska,
ett' aiheesta niin vähäisestä riemuun
voi sydämenne riehahtaa.
GONSIESKY:
Sen vähäks
kuin arvioida voittekaan! Jos kaiken,
min kätkee sydämeni: kaihon raskaan,
yöt unettomat, tuskat lemmen hyljätyn
mä nähdäksenne voisin paljastaa,
niin huomaisitte kuinka kasvanut
on kaksinkertaiseksi lempeni
siit' ajasta, kun tunteeni ma teille
ens kerran tunnustin.
ANNA:
Siks vartoa
lie paras, kunne kolminkertaiseksi
on rinnassanne lempi kasvanut.
Ma teidät rauhass' sitä vaalimaan
nyt jätän.
(Siirtyy vasemmalle.)
GONSIESKY (yksin):
Kirotumpaa vastausta
ei itse Belsebubkaan antaa voisi!
Mut varokoot, en salli kanssani
ma leikitellä!
HOVIMESTARI (Tullen oikealta, herttualle):
Teidän Armonne,
on katettuna pöydät.
(Poistuu oikealle.)
HERTTUA:
Vaihtakaamme
nyt tanssi keittotaidon tutkintaan!
(Soittajille)
Te siellä, pöytämarssi soittakaa!
(Vieraille kumartaen)
Ma pyydän, jalo vallasväki!
(Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle ja lähtee soittajain
edellä puhaltaessa marssia, oikealle. Toiset seuraavat
parittain perässä.)
NIILO SKALM (Tulee puolittain esille piilostaan):
Hän lempii mua, siitä varmemmaksi
ma yhä käyn. Kuin katsein ikävöivin
hän taaskin —
Ah, hän yksin palajaa!
(Menee nopeasti takaisin ikkunasyvennykseen.)
ANNA (Palaa oikealta; katse alas luotuna kuin jotakin etsien
kulkee hän hitaasti salissa eteenpäin):
Sen tänne hukkua on täytynyt,
kosk' oli näytännössä tallella
se vielä, kuten aivan selvään muistan.
(Hyräilee, mikä vähitellen kohoaa lauluksi:)
Kun pilviä aamu purppuroi,
sun luokses jo kiitää aatoksein;
kun angelus-messuhun kellot soi,
niin luonasi yhä on sydämein.
NIILO SKALM (Yhtyy piilossaan hyräillen viime säkeeseen).
ANNA (Pysähtyy hyräilyn kuullessaan hämmästyneenä):
Ah, ken se —!
NIILO SKALM (tullen esiin ja lähestyen Annaa):
Armollinen neiti, jotain
täält' etsivän te näytätte?
ANNA:
Niin kyllä.
Mä kultasoljen hukanneeni huomaan.
NIILO SKALM:
Sep' ihmeellistä! Minä myöskin jotain
oon hukannut.
ANNA:
Ah, todellako?
NIILO SKALM:
Niin —
mun vahinkoni paljon suuremp' on
kuin kymmenenkään kultasolkea.
ANNA:
Siis kuulla suokaa, mitä hukannut
te puolestanne ootte?
NIILO SKALM:
Sydämeni!
(Äänettömyys.)
Jo viime vuonna Vilnassa se sattui.
(Äänettömyys.)
Mun, armollinen neiti, muistatte
kai Vilnan turnajaisista?
ANNA (Katse alas luotuna):
Niin — muistan.
NIILO SKALM:
Ja kuinka leikin päättyessä nää
mut eteheni viskasitte?
(Ottaa povestaan käsineen ja kukat.)
ANNA:
Ah!
Ne tallella siis teillä on!
NIILO SKALM:
Niit' olen
siit' alkain säilyttänyt povellani.
Ja niiden antajan, jonk' ansiota
mun oli voittoni, kun katseellaan
niin hurmas mun, oon kuvaa hellinyt
ma rinnassani lailla saiturin.
Sen päivän jälkeen, ah! kuin unissani
ma tääll' oon harhaillut ja juopua
vain kerran — kerran vielä toivonut
sen katseen voimasta. — Kuin yöhön synkkään
koi huomenen te tänne ilmestyitte.
En toivoa ma tohdi, tähteni
ett' oisitte te tänne matkannut —
ja kuitenkin, kun kuluu tuokio,
jo sitä toivon. — Sana ainut teiltä
mun joko autuaiden joukkoon nostaa
tai syöksee turmioon.
(Polvistuu Annan eteen.)
Ah, huuliltanne
mun kuulla suokaa tuomioni nyt.
ANNA:
Siis tietäkää: Sen jälkeen Vilnassa
kun ensi kerran teidät kohtasin,
on rauha rinnastani poissa ollut.
Ma sieluineni, ruumiineni olen
siit' alkain teille yksin kuulunut.
Kuin jano polttava on yltynyt
mun rinnassani tuska rakkauden
ja teitä huutanut on kaikki, kaikki,
mi elonherkkää, syttyväistä on
mun nuoress' olemuksessain: siks tänne
yön, talven valtaa uhmaten mun täytyi
pois kotimaasta rientää, saadakseni
vain kerran vielä teidät kohdata
ja kuulla äänenne ja — julistaa:
ma teidän, teidän kaikkineni olen!
(Heittäytyy rajusti Skalmin rinnoille
ja suutelee häntä tulisesti.)
Ah, armas, janoni tään polttavan
suo sammuttaa sun huulillasi.
(Suutelee; oikealta kuuluu ääniä.)
NIILO SKALM:
Pois riennä,
tuolt' ääniä ma kuulen!
ANNA:
Vielä kerran!
Ja vielä — vielä!
(Suutelee rajusti ja painautuu hurmiossaan rintaa vasten.)
NIILO SKALM:
Äänen herttuan
ma kuulen!
ANNA (havahtuen ja Skalmista irtautuen):
Takaisin siis piiloos käy!
(Työntää Niiloa, joka poistuu akkunasyvennykseen.
Anna rientää sen jälkeen oikealle, josta samassa
tulevat herttua, herttuatar, Gipfert ja Horn.)
HERTTUA:
Se merkillistä
on kiirettä, kun ilta-atriaan
ei aikaa meille suoda.
HORN:
Kuninkaan
niin kiirehtivän ilmoittavat he.
Tän' iltana jo paluumatkalle
on määrä heidän lähteä.
(Rosengren ja Bruser, Flemingin saattamina, tulevat oikealta.)
HERTTUA (lähettiläille):
Mun ois
kai lausuttava: tervetultua!
Mut hoppunne, jok' illastukseen aikaa
ei meille suo, sen sananparreksi
vain turhaks tekee. — Ilman kursailuja
siis suoraan asiahan käykäämme!
ROSENGREN:
Ma pyydän valittaa, näin häiritä
kun pakko meill' on Teidän Armoanne
Mut käsky tinkimätön kuninkaan
meit' ajaa siihen.
HERTTUA:
No, siis asianne?
ROSENGREN:
Se vastaus, min viime käynnillämme
soi kuninkaalle Teidän Armonne,
ei tyydyttänyt häntä. Liivin linnat
hän valtiolle muitta mutkitta
nyt oitis vaatii.
BRUSER:
Arbogan kun sääntöön
tää sisältyvi selvästi.
HERTTUA:
Kas vain,
kuin ootte selvillä te säännöistä!
ROSENGREN:
Ja Puolaa vastaan sotajoukkonne
nyt heti viemään käskee kuningas.
HERTTUATAR:
Kuin? Veljeäni vastaan taisteluun
mun miehenikö käydä tulis?
ROSENGREN:
Selvä
on kuninkaan se vaatimus.
HERTTUA:
Ja muuta
teill' onko varastossa vaatimusta?
ROSENGREN:
On käynyt selville —
(Kääntää neuvotonna katseensa Bruseriin.)
BRUSER:
On todisteita —
(Keskeyttää ja silmäilee Rosengrenia.)
HERTTUA:
No, esiin todisteet ja vaatimukset!
En hämmästymään enää kykene.
ROSENGREN:
Niin, eräs aatelinen, joka ennen
on Teidän Armoanne palvellut,
nyt vangiks jouduttuaan kuninkaalle
on tunnustanut kaiken —
HERTTUA:
Minkä kaiken?
Ja kuka?
ROSENGREN:
Johan Slang.
HERTTUA:
Se hupsu raukka,
jonk' erotin ma palveluksestani,
kun selvästi hän oli vajanainen!
Ja hänkö nyt on todistajaks saatu
mua vastaan?
ROSENGREN:
Joka tapauksessa
nyt vastaamahan tulla Tukholmaan
on käsky meillä Teidän Armollenne.
BRUSER:
Ja ennen päättymistä kolmen viikon
on käsky täytettävä.
HERTTUA:
Ehkä lisäks
on käsky teillä vangiks minut ottaa?
ROSENGREN:
Me kaikki määräykset kuninkaan
jo ilmoitimme. Siispä vastauksen
nyt viipymättä saada pyydämme.
HERTTUA:
Sen ilman sarvia ja hampaita
te saapa olette. — Te Fleming, viekää
siks aikaa pitosaliin herrat nää
ja itse tänne kohta palatkaa.
Me vastauksen oitis laadimme.
(Lähettiläät Flemingin saattamina menevät oikealle.)
HERTTUATAR:
Kuin julkeneekaan tehdä kuningas
tuon vaatimuksen sydämettömän,
ett' oisi sotaan ryhdyttävä meidän
mun veljeäni vastaan!
HERTTUA:
Selvästi
ne verukkeit' on vain, mun kimppuuni
joill' Eerik päästä tahtoo.
(Fleming palaa.)
Tukholmaan
mun lähtemään nyt neuvotteko, Horn?
HORN:
En siihen kehoita. On vaarallista
nyt päätään sinne pistää; Danzigiin
sen sijaan neuvon teitä lähtemään.
HERTTUA:
Ja miksi sinne?
HORN:
Rajuilma täällä
meit' odottaa ja...
HERTTUA:
Entä kotonani
jos sittenkin mä päätän pysyä?
HORN:
Hm, silloin toden totta neuvoa
en muuta nää kuin kiirein lepyttämään
on kuningasta käytävä; ja siihen
ens askel oisi linnain jättäminen,
ne kun —
HERTTUA (keskeyttäen):
Jo riittää! — Kuulla saanko, Fleming,
nyt teidän mieltänne?
FLEMING:
En parempaa
voi antaa neuvoa kuin Horn jo antoi.
HERTTUA:
On katkerata kuulla, että miehet,
jotk' auttajiksi isä mulle uskoi,
näin veljelleni liittyin neuvoillaan
mun turmiohon syöstä tahtois.
HORN:
Pyydän —
HERTTUA:
Ei enää sanaakaan! En neuvojanne
ma enää kaipaa! Täältä poistukaa!
Me vastausta laatimahan käymme.
(Horn ja Fleming kumartavat ja lähtevät oikealle.)
FLEMING (Hornille):
Nyt alkaa se!
HORN:
Täss' etehensä paras.
on katsoa!
(Katoavat oikealle.)
HERTTUA:
No, Gipfert, sanaakaan
viel' ette ole lausunut. Vai sama
myös teillä onko mieli kuin on noiden?
GIPFERT:
Hm, kyllä tavallaan.
HERTTUA ja HERTTUATAR
Kuin?
GIPFERT:
Nimittäin
ett' ootte kaikkeen myöntyvinänne,
ja nöyrää, taipuvaista näyttelette,
mut itse asiassa mihinkään
te ette suostu.
HERTTUA (naurahtaen):
Tämähän on toista!
GIPFERT:
On tärkeätä aikaa tässä voittaa
ja langollenne Puolaan sekä Saksan
myös keisarille sana oitis saattaa:
nyt apuun sovittuun te rientäkää!
Niin, ratkaisun nyt hetki tullut on.
Jos koskaan, niin nyt teidän luotava
on valtakunta Suomesta.
HERTTUA (kuullessaan liikettä ikkunasyvennyksestä):
Ken siellä?
Ken hiipii täällä salaurkkija?
Pois, lurjus, piilostas!
(Skalm tulee esille.)
Kuink' uskallatte?
NIILO SKALM:
Ma anteeks nöyrimmästi Teiltä pyydän;
en salaa kuunnella ma aikonut.
Ma sattumalta jouduin tuonne.
HERTTUA:
Kuinka?
NIILO SKALM (epäröiden):
Ma erään neidon kanssa juttelin,
kun lähestyivät Teidän Armonne
ja muutakaan kun pakopaikkaa en
tääll' löytänyt, niin tuonne piilousin.
Ma luulin, että Teidän Armonne
vain läpi salin kulkevat.
HERTTUA (nauraen):
Vai niin!
siks hätäisenä niin se neito tuolla
meit' äsken riensi vastaan; oikeastaan
siis meidän oisi anteeks pyydettävä,
kun toisten rendez-vous'ta häiritsimme.
No, unhotettu olkoon tämä! Mutta
te myöskin osaatteko unhottaa,
min täällä vahingossa kuulla saitte?
NIILO SKALM:
Kuin hauta minä siitä vaikenen!
(Hetken mietittyään:)
Vain sanaa pari Teidän Armonne
viel' lausua mun suoko?
HERTTUA:
Puhukaa!
NIILO SKALM:
Ne sanat, jotka sihteerinne Gipfert
tääll' äsken lausui, siinä määrin sai
mun haltioihini, ett' ilmaisseeksi
ma tahtomatta tulin itseni.
Oi ihmettä, ma ajattelin, samat
nyt toisen suusta sanat kuulla sain,
jotk' äsken lausuin ystävälleni.
HERTTUATAR:
Ah, niinkö!
NIILO SKALM:
Ystävällein parhaalle
ma lausuin: miksi vapaa, itsenäinen
ei valtakunta Suomi olla voisi
ja kuningas sen herttuamme? Ah!
Mun anteeks suokaa rohkeuteni,
mut julistaa mun täytyy: Herra taivaan
on varmaan teidät valinnut tään maan
ja kansan unhost' esiin nostamaan!
Siis rohkeasti pyörään kohtalon
nyt tarttukaatte! Palvelukseenne
mun tarjoon miekkani ja sydämein.
En palkintoa siltä suurempaa
ma halaja kuin että kerran nähdä
saan Teidät suomalaisten kuninkaana.
GIPFERT (herttualle):
Kas tuollaista me juuri tarvitsemme.
On leimuun liekki tuo vain saatava.
HERTTUATAR:
Ens kerran intoa ja tulta nään
tään kylmän, juron kansan miehissä.
Oi kuinka teille sanoistanne oonkaan
ma kiitollinen! Tosiasiaksi
tää muuttaa unelmamme arimmat.
(Herttualle)
Mun herrani, te samaa mieltä ootte
kai minun kanssani?
HERTTUA:
En kieltää voi
nuo sanat että rohkaisivat meitä.
(Skalmille.)
Mut vaiti tarvittaissa osaattehan
myös olla; suuri avu varovaisuus
on näissä asioissa.
NIILO SKALM:
Ymmärrän.
HERTTUATAR:
Tään hetken muistoks sekä onneksi
sen työn mi teitä vartoo, ottakaa
tää amuletti kallis; vaaroissa
se kaikissa on teitä suojaava.
(Ottaa rinnaltaan ketjuissa riippuvan medaljongin ja
ripustaa sen Skalmin kaulaan.)
NIILO SKALM (Suutelee polvistuen herttuattaren kättä):
Ma saakka viime hengenvetooni
oon palveleva kuningatartani.
HERTTUA:
Nyt vastausta kiirein laatimaan
me kirjastohon käymme.
(Skalmille.)
Teitä, luulen,
on pian meillä tarvis. Näkemiin!
(Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät vasemmalle.
Ensimmäinen lakeija tulee oikealta ja ryhtyy
korjailemaan kynttilöitä.)
NIILO SKALM (Yksin, huomaamatta lakeijaa):
Ah, totta voiko olla tämä kaikki?
Näin suuri autuus osaks ihmislapsen
maan päällä tulla voiko? Unta eikö
tää ihanaa ja pettäväistä lie?
Mut suudelmansa hellät, tuliset
nyt polttavathan vielä huuliani!
Näin riutuvaiset lemmenunelmani
ne hetken rahtusessa todeks muutti.
Ja — todeks, todeks eikö muuttumassa
myös suomalainen unelmani ole?
Tää amuletti herttuattaren
sen todeks vakuuttaa.
(Ottaa amuletin kaulaltaan, katselee sitä hetkisen ja
suutelee kiihkeästi.)
Oi kalleus,
sa tunnuskuva itsenäisen Suomen
täst' alkain olet mulle! Nimessäsi
ja nimessä mun nuoren lempeni
näin vannon aatteelleni ihanalle
nyt uhraavani kaiken elämäni!
(Suutelee kiihkeästi amulettia.)
_Esirippu_.
TOINEN NÄYTÖS.
Tornihuone Turun linnassa. Oikealla ja vasemmalla kapeat
ovet. Perällä pieni ikkuna. Oikeassa nurkassa avonainen uuni,
vasemmassa jykevätekoinen kirstu. Keskellä pienoinen pöytä,
jolla naiskäsitöitä. Pöydän ympärillä muutamia lavitsoita.
Seinillä pari gobeliinia.
Anna Biehowska ja Dozka työskentelevät pöydän ääressä.
DOZKA (laulaa):
Niin kiihkeä
ol' lemmessään
tuo nuori Marusja.
Hän kodin jätti
ja isä-vanhan
ja maailmalle pois
hän lemmittyään seuras.
Hän tieltään esteet
pois raivas kaikki:
vain lemmelleen
hän kaikki uhras
tuo nuori Marusja.
— — — — —
ANNA:
Kas sellaista ma lemmeks kutsuisin!
Kaikk' uhrata ja antaa sydän, sielu —
niin, kaikki, kaikki lemmitylleen antaa
ja vastalahjaks kaikki hältä saada:
siin' onni rajaton on lempiväisten.
Ah, suurempaako vielä autuutta
vois tarjon' olla ihmislapselle
kuin minkä suopi lemmenantaumus,
tuo rajaton ja kaikki uhraava?
Ei, ei — en muuta voi ma kuvitella.
Jos meille tuskaa kuolon-riutuvaista
tuo lempi mukanaan, se autuutta
myös rajatonta, hurmaa taivahaista
maan lasten maistaa suo.
DOZKA:
Kuink' ihanasti
sen kuvaattekaan, armollinen neiti!
Niin juuri tunnen minäkin.
ANNA (halveksivasti):
Hyh, sinä!
Kuin koppakuoriainen käsittää
vois kotkan lentoa!
DOZKA (loukkaantuneena):
Voi rinnassa
myös koppakuoriaisen olla sydän.
ANNA:
Niin kyllä — sydän koppakuoriaisen.
(Dozka painaa päänsä alas ja nyyhkyttää.)
Kas nyt, taas kyyneleitä! — Dozka kulta,
en pahaa tarkoittanut, lemmestäsi
suon sydän täynnä sunkin nauttivan,
ja laulustas sua kauniista ma kiitän.
DOZKA:
Oi armollinen neiti, kuinka hyvä
te jälleen oottekaan! — Kuink' onnellinen
se onkaan ritari, jok' osakseen
saa kerran lempenne.
ANNA (syrjään):
Oi, rientäkää,
te hetket verkkaiset, ett' armahani
taas syleilyyn saan pian hukuttaa
mun polttavaisen kaipuuni!
DOZKA:
Te jotain sanoitteko?
Kuin, neiti?
ANNA:
Kolmen messuun
jo liekö päivä ehtinyt?
DOZKA:
En luule.
ANNA:
Käy sentään katsomaan, jo messuun eikö
lie herttuatar matkalla.
(Dozka menee ikkunaan. — Anna syrjään:)
Mun pois
on hänet saatava, kun kohtaamaan
mua saapuu armaani.
DOZKA (ikkunan luota):
Vain sotilaita
nään siellä liikkuvan; ei messun aika
viel' ole käsillä.
(Palaa työn ääreen.)
ANNA:
Siis lemmityinen,
niin sanoithan, on sulla, pikku Dozka?
DOZKA (iloisesti nauraen):
Kuin lemmest' tänään uneksuttekaan,
oi armollinen neiti! — Omastani
en mitään puhunut, vaan — sanoa
ma rohkeisinko?
ANNA:
Kyllä. Kuulla suo siis,
mit' on sun sydämelläs.
DOZKA:
Chevalierin
ma erään tiedän, jonka lemmellä
ei teitä kohtaan, armollinen neiti,
oo pohjaa, rajoja —
ANNA (keskeyttäen):
Vait! Lörpötystä
en mokomaa ma siedä!
DOZKA:
Ylimys
hän puolalainen on, ja kaunis, uljas —
ANNA:
Ma sanon: vaiti! Sulle eivät kuulu
ne asiat! — Kas, lörpöttäissäs siinä
taas helmen rikoit!
DOZKA:
Armollinen neiti,
se anteeks mulle suokaa, käsitellä
niin vaikea on näitä.
ANNA:
Lörppäkieli
kun olet, vaikea on mieltäs työhön
sun kiinnittää. — Kas niin, pois kyyneleet
ja hoida työtäs. Valmiiks saatava
on tämä nimipäiväks herttuan!
DOZKA:
Ah, ja te lahjaks annatte sen hälle?
ANNA:
Ei, herttuattaren tää lahja on.
Hän messun jälkeen tänne työtämme
voi katsomahan tulla. — Valmiiksi
sun hutiloimiseltas jos nyt vain
tää kerran tulis.
DOZKA:
Tulee varmasti!
Jos iloisempi olla voisitte,
niin sitä varmemmin. — Mut ihmekös,
jos synkäks käykin täällä ihminen
tään harmajan ja synkän taivaan alla
ja keskell' ihmisten niin jurojen
kuin kivipaadet. Kuinka jäykkinä
ja liikkumatta niinkuin patsaat jäiset
tääll' istui viime juhliss' seinustoilla,
kas näin, nuo suomalaiset arvon rouvat!
Ja entä kielensä: kiks-kaks-päkä-kää!
Ha, ha, haa! Koskaan elämässäin en
sen hullunkurisempaa kuullut ole.
Mut viime juhlass', ah, nyt muistan vasta:
te kuullutkin jo, armollinen neiti,
sen lienette?
ANNA:
Niin minkä?
DOZKA:
Suosikin
ett' uuden löytänyt on herttuatar.
ANNA (säpsähtäen):
Sa houritko?
DOZKA:
Kuin? Sitä ettekö
te kuullut ole? Kaikkihan vain siitä
nyt kuiskii.
ANNA:
Suosikin? Ja ken se ois?
DOZKA:
Oh, ajatelkaa, muuan suomalainen
vain se on! Muuten kyllä uljas mies
ja kauniskin, noin tavallaan, mut silti
vain täkäläinen jurojukka. — Lahjaksi
on herttuattarelta kuulemma
hän saanut kalliin amuletin, jota
nyt rinnallansa onnellisna kantaa.
ANNA (kiivaasti):
Se lakeijain on tyhjää lörpötystä!
DOZKA:
Sen mulle kertoi eräs, joka läsnä
on tapauksen sattuessa ollut.
ANNA:
Kun amuletin antoi herttuatar?
DOZKA:
Niin, niin, ja kuinka oli saaja tuo
— en nimeänsä muistaa jaksa nyt,
niin outoja nuo täkäläiset nimet! —
niin, kuinka kiihkeästi suudellut
ol' amulettia tuo suomalainen
ja valan vannonut niin tulisen —
ANNA (nousten):
Sa kurja kielikello! Juoruillas
mun ympärilläin ilman saastutat!
Pois silmistäni!
(Vasemmalle osoittaen.)
Tuonne sivuhuoneen
käy pimeimpähän soppeen häpeemään
ja sieltä ällös liiku minnekään,
sua ennenkuin ma saapuville kutsun.
(Dozka menee nyyhkyttäen vasemmalle.)
Näin tylynkö nyt vahvistuksen saivat
mun omat aavisteeni? Amuletti
on hällä herttuattaren, sen tiedän,
ja omin silmin, sydän tuskaa täynnä,
ma illalla sain nähdä, loistavin
niin silmin kuinka herttuattarelle
hän kuiskutteli, saaden vastalahjaks
hält' onnen täyden hymyilyn ja katseen
niin hempeän kuin konsa lemmitylleen
voi nainen suoda. — Mua onnetonta!
Miks sydämeeni tämä oka saada
mun täytyi kohta, lemmen hurmasta
kun tilkkasen sain maistaa? Tarkoitus
se yksistäänkö Kohtalolla oli,
kun tieni tänne johti?
(Hetkisen vaiettuaan kiivaasti:)
Ei! Niin ei
se olla voi, ei saa! En merten takaa
ma tänne lempeänsä jakamaan
oon toisen kanssa tullut! Kokonaan,
niin totta sieluin ruumiineni kuin
ma itse hälle kuulun, kuuluttava
myös hänen kokonaan on minulle,
vain yksin minulle! — Hän kohta saapuu,
on selväks silloin kaikki saatava.
Ei epäilyksen häivä ainutkaan
saa taivastamme sumentamaan jäädä.
(Painaa käden rinnalleen.)
Niin kiihkeästi rinnassain lyö sydän
kuin pakahtumass' ois se kaipuun tuskaan.
Ah, ulos temmata sen sijoiltaan
jos voisin, rajattoman lempeni
sen todisteeksi hälle ojentaisin.
Hst, askeltensa kaiun kuulenko?
(Kuuntelee.)
Ei, oman sydämeni lyönnit vain
ma kuulin. — Mutta missä viipyy hän?
(Menee ikkunasta katsomaan.)
Nyt vasta pater Leonardus tuolla
käy kappeliin ja meikäläisiä
on perässänsä joukko.
(Siirtyy kuunnellen keskelle huonetta.)
Varmasti
nyt kuulen askeleensa! Hiljaa, sydän!
Saan sylihin jo armaan vaipua!
NIILO SKALM (Tulee oikealta):
Kuin pyhäkköön — ei, ei, vaan niinkuin kaikkein
ma pyhimpähän matkall' oisin ollut,
se tunne portaissa mun valtas tuolla.
(Sylinsä avaten.)
Sa armas lemmittyni!
ANNA (heittäytyen Skalmin rinnoille):
Sinä — sinä!
Ah, silmiis noihin hukuttaa jos voisin
ma pohjattoman kaipuuni, ja huultes
jos suudelmat vois iäks sammuttaa
sen tulen, jonka hehkuun menehdyn!
(Suutelee Skalmia pitkään ja kiihkeästi.)
NIILO SKALM:
Oi armas, sydän ylivuotavaisen
on täynnä mulla, sanottavaa sulle
niin paljon, paljon oli mielessäin,
mut — sanoja nyt turhaan tavoitan!
Kuin tenholaulu korvissani soi
sun kummat kuiskehes, sun tuoksuas
vain hengittäin ja juopuin katseestas
ma sanattomaan autuutehen vaivun.
(Suutelee Annaa.)
ANNA (painaen päänsä Skalmin rintaan ja puhuen uneksuvalla äänellä):
Sun sydämesi ääntä kuunnellen
näin iäks uinahtaa ma tahtoisin.
Mun tunne pikaisesta kuolosta
niin usein valtaa: sydän parkani
kuin rakkauteni tulta kiihtyvää
vois ajan mittaan kestääkään! Jos kerran
sen tapahtua täytyy, sylissäs
sun, armas, uneen tahdon viimeiseen
ma silmät ummistaa ja raueten
sun suudelmaas tään elon maisen jättää.
NIILO SKALM:
Oi ällös, armas, ällös puhu noin!
Kuin kalman henkäys sanoistasi käy,
ja hyytää sydämen, min sykkimään
niin kuumasti sun lempes saanut on.
Ei, Anna, lemmittyni ihana,
ei kuoloon saattaaksensa Kohtalo
lie kaukaa meitä yhteen johtanut!
Ei, elämä on avoin edessämme
ja tulevaisuus kultahaavehin
meit' ihanasti viittoo puolehensa.
Sen, armas, valloittaa me tahdomme
ja paratiisin itsellemme luoda.
On tehtävä mull' edessäni suuri
ja valan pyhän sitoma ma olen —
ANNA (äkkiä havahtuen ja Skalmin sylistä irtautuen):
Ah, valan! — Ja — tuo amuletti?
NIILO SKALM:
Kuin?
Sa jotain tiedätkö jo?
ANNA:
Antama
siis herttuattaren on aarre tuo?
NIILO SKALM:
On, Anna. Sen siis tunnet?
ANNA:
Tunnen, tunnen.
Mut sano mulle, miksi rinnallas
noin kannat sitä?
NIILO SKALM:
Esikuvana
ma suuren, jalon aatteen sitä kannan.
ANNA:
Kuin? Aatteen?
NIILO SKALM:
Niin, mi lemmellemme on
kuin kaksoissisar.
ANNA:
Mitä? Kaksoissisar!
NIILO SKALM:
Niin, siten nimittää mä sitä tahdon,
kosk' yhtä rintaa kukkaan puhkesivat
niin lempemme kuin aate tää.
ANNA:
Ja mikä
tuo aate sitten on?
NIILO SKALM:
Se paljastaa
nyt tarkoitus mun oli. Lyhyesti:
on isänmaani vapauttaminen
pois vieraan kansan holhouksesta
se aate, joka lumoihinsa sai
mun saman' iltana kuin tuliset
sun suudelmasi palon valtavan
sai rinnassani syttymään. — Siit' alkain
nuo kaksi tunnetta on kukkuroineet
mun sydämeni.
ANNA (katkerasti):
Lempi yksinään
mun täyttää sydämeni; köyhempi
siis olen sinua.
NIILO SKALM:
Miks puhut noin?
Sun osalliseks tehdä aatteestain
ma tahdon.
ANNA:
Kuin? Sa todellako luulet,
mun että rinnassain on tilaa muulle
kuin Iemmellemme yksin?
NIILO SKALM:
Mutta onhan
nää kaksi asiaa niin eriluontoiset,
ett'eivät toistensa ne tiellä ole;
päinvastoin toisiaan ne täydentävät
kuin alttiit sisarukset konsaan.
ANNA:
Oh, kaksoissisaret! Kuin kiusaakaan
tuo sana minua! En lemmelleni
ma kilpailijaa siedä.
NIILO SKALM:
Mutta, armas,
noin ethän pelkäll' asialle voine
sa Iemmenkade olla?
ANNA:
Kaksoissisar!
NIILO SKALM:
Niin, mutta sisar vailla lihaa, verta —
vain pelkkä asia!
ANNA:
Mut enemmän
ma siinä nään, en mitään sille voi.
Tuo amuletti?
NIILO SKALM (naurahtaen):
Ah, nyt ymmärrän!
Siis herttuatar. No, ma tarkemmin
viel' asian nyt selitän — mut huomaa:
se toistaiseksi meidän kesken jää —
Tään suuren unelmani etupäässä
on herttua ja herttuatar; heistä
on hallitsijat saapa vapaa Suomi.
Kun palvelukseen tämän asian
ma sydämin ja miekoin vannouduin,
niin haltioissaan herttuatar silloin
tään mulle ojensi, se vaaroissa
ja taistoiss' että suojais minua.
Ei enempää siis merkityst' oo tällä.
Sun lempes, armas, yksin ehtymätön
on voimanlähde mulle; alun alkain
tään aatteen sulle tutuks tehdä aijoin.
Ah, tiedätkö, niin paljon merkitsis
sun myötätuntos mulle: kaksinverroin
ma voimaa siitä saisin.
ANNA:
Ihana
on tuike syttynyt sun silmiis, armas!
Oi kuinka mielelläni seuraisinkaan
sua kaikessa ja kaikkeen, omani!
Mut, ah, se sanoa mun suoraan täytyy:
on vierasta muu kaikki minulle
ja vierahana pysyy, intohimo
yks ainut hallitsee vain sydäntäni:
sua rakastaa ja rakastetuks tulla.
On lapsuus- sekä nuoruusvuoteni
niin yksinäiset olleet — äidistäni
jo aikaisin ma orporaukaks jäin —
ja kiihkeästi lapsuudesta saakka
ma rakkautta olen janonnut.
Kun Vilnassa sun ensi kerran näin,
niin kohtaloni eteen tulleheni
ma heti silloin veressäni tunsin.
Siit' alkaen ei muulla merkitystä
oo vähintäkään mulle: Sinä vain
ja lempes sun on mulle kaikki,
on koko maailmani. Saiturina,
jok' kauan etsimänsä aartehen
pois näkyvistä ahnaan naapurin
vie kätköön metsän, kera onneni
niin tahtoisin myös maailmalta minä
pois kauas piiloutua. — Sanoa
nyt, armas, salaisimman toiveeni
jos sulle rohkeisin.
NIILO SKALM:
Oi puhu, armas!
Kuin viini kuohumaan mun vereni
sun sanas saavat.
ANNA (kiihkeästi):
Puolaan takaisin
ma kanssas matkata nyt tahtoisin.
Niin, ainoastaan sua noutamaan
ma tulin tänne kylmään Pohjolaan.
Nuo oudot asiat ja valjut aatteet
sa huostaan heitä arki-ihmisten
ja lemmen maailmahan mua seuraa.
Mun isäni on vanha, yksinäinen,
niin mielellään hän pojakseen sun ottais,
siit' olen varma; vanha sukulinna
on siellä seuduss' yksinäisessä,
se korkealla virran äyräällä
ja siimeksessä seisoo tammiston.
Siell' elomme ois riemu-sunnuntaita
ja puiston satakielet sävelillään,
kun illan kuutamossa kävisimme,
suurt' onneamme ylistäisivät.
(Ojentaa kätensä rukoilevasti Niilo Skalmia kohti.)
Ah Niilo, tähtesi tuon rauhansijan
ma jätin; vuorostas nyt sinne mua
pois seuraa täältä, lemmellemme niin
kaikk' uhrataksemme! Oi lähde sinne!
Sun aattees vaarallinen on, se hengen
voi viedä sulta kesken keväämme.
Siis lähde, ystävä!
NIILO SKALM (Annan käsiin tarttuen):
Oi, armahin,
oon kaikkeen valmis rakkautemme tähden,
mut tätä ällös toki multa vaadi.
Niin liki sydäntäin on aate tää
ja kaksoissisar, kuten sanoin jo,
se Iemmellemme on; ei toista ilman
vois eloon jäädä toinenkaan. Sun lempes
mun suuren aatteheni siivittää
ja vapaus-aate toteutumisellaan
on kerran sinetöivä lempemme.
Kun synnyinmaa, tää köyhä Suomeni
on vapaa vierahista kahleista,
sua seuraamaan on valmis Niilo Skalm.
(Äänettömyys.)
Miks vaikenet noin, armas? Matkalle
mun tuokiossa lähdettävä on;
mua myötämielin, onnenkuiskehin
sun aatoksesi seuraavatko?
ANNA:
Matkaan?
Ah, minne?
NIILO SKALM
Siitä enkö maininnut
oo vielä? Pohjoisehen lähden oitis
ma kansaa nostattamaan. Kuukauden
tai parin päästä täällä leimahtaa
ja lipun oman Suomi silloin nostaa.
Mi suuri päivä oleva se onkaan!
Ja sitten — sitten, Anna, taivaan ovet
meill' aukenevat täydelleen ja silloin
on aika tullut onnelaamme käydä.
ANNA (ikäänkuin unesta havahtuen lähestyy Niiloa):