XV

Laajaa, piiriänsä kiertäessään Kalle verotti aina vain samoja taloja:

hänellä oli määrätyt aamiais-, päivällis- ja yöpymispaikkansa. Niin

koneen tarkasti hän oli kulkunsa sovittanut, että voitiin jo ennakolta

tietää päivälleen, melkeinpä tunnilleenkin, milloin hän ilmestyy taloon

papereinensa.

Mutta nyt kevään tultua oli alkanut ilmetä säännöttömyyksiä tähän

täsmällisyyteen. Yhä lyhenevin väliajoin Kalle tuli taloihin milloin

sattui; usein hänen nähtiin kiivaasti astuvan ohikin ja kaventavan

kierrostansa kulkemalla oikoteitse, niinkuin hänellä olisi ollut kiire

jonnekin, ja entisen piirinsä kaukaisimmissa osissa häntä ikäväkseen ei

oltu kuukausiin nähty ollenkaan.

Muussakin suhteessa oli miehessä tapahtunut muutoksia. Hän oli

huomattavasti laihtunut, mutta siitä huolimatta näytti kuitenkin

entistä nuoremmalta; valkoinen tukka oli leikattu lyhyeksi, paikkaisten

ryysyjen asemesta oli yllä jotenkin ehjät vaatteet ja jaloissa

melkoisen hyvät punaiset pieksut. Riita-asioistaan hän ei enää puhunut

juuri ensinkään, ei luettanut papereitansa eikä kirjoituttanut uusia —

Jyihänmäki oli lopullisesti voitettu. Sen sijaan hän soitti ahkerasti

viuluansa, pisti tanssiksi tuvissa ja joskus maanteilläkin kulkiessaan,

iski ohimennen tytöille silmää ja kutitti leuan alta.

Niinkuin tähtientutkija, huomattuaan jonkun kiertotähden liikkeissä

säännöttömyyksiä, suuntaa kiikarinsa taivaalle etsien sitä tuntematonta

tulokasta, jonka läheisyys on häiriön aiheuttanut, samoin koetettiin

arvailla syitä ja löytää sitä salaista vetovoimaa joka Kallen kulkua

kiirehti hänen radallansa. Mutta sitä ei löydetty — ellei vasemman

käden nimettömään ilmaantunut messinkisormus mahdollisesti voisi

viitata oikeille jäljille.

* * * * *

Hohonkulmalla se kyllä tiedettiin. Sinne, Korpelan taloon, Kallea

veti eikä hänellä ollut kiirettä sieltä lähtemään. Hän oli jo pitkän

aikaa katsellut lempeillä silmillä talon palvejijatarta, Annaa, vaikka

palkattomana miehenä ei ollut uskaltanut kosaista. Mutta saatuaan

pitkällisen perintöriitansa vihdoinkin onnelliseen päätökseen hän

rohkaisi luontonsa ja tarjosi tytölle Jylhänmäen emännän paikkaa.

Anna ensin vähän suuttui, sillä hän ajatteli, että Kalle ei malta pitää

suutansa kiinni, ja hän siten joutuu naurunalaiseksi koko maailman

silmissä. Saattaapa lisäksi oikea sulhanen, Isoaholan Oskari-niminen

renki, närkästyä mokomasta kujeilusta ja pahimmassa tapauksessa antaisi

rukkaset. Mutta hänelle kuiskattiin: Mitä joutavia; ole myöntyvinäsi ja

anna vähämielisen olla luulossansa, tuotathan siten osattomalle iloa

ja kevennät kovaonnisen kuormaa. Niin ymmärsi Annakin asian lopuksi ja

vastasi Kallelle harkinnan jälkeen, kuten ainakin tällaisissa asioissa:

»No, mitäs siinä, on — liiankin korkea hyppäys piikatytölle.»

»Oikeinko totta, että suostut?» epäili Kalle vielä.

»No niin totta kuin vettä ja pitää kuin seula.»

»Otahan sitten tämä », sanoi Kallo ja antoi Annalle messinkisormuksen,

samanlaisen kuin itselläänkin oli, vaikka pienemmän.

Kihlauksensa jälkeen Kallella joka kerta taloon palatessansa oli

morsiamellensa pieniä tulijaisia, joita kerjäämillään rahoilla oli

puodeista ostellut: makeispusseja, sukkanauhoja, rintaneuloja — antoipa

hänelle kerran punakukkaisen karttuunihuivinkin.

Annan luonnolle oli hyvin tympäisevää ja vastenmielistä ottaa Kallen

lahjoja, mutta tämän mieliksi otti kuitenkin. Hänen mielestänsä

leikki alkoi jo mennä liian pitkälle, tai paremminkin: suhde ei enää

ollut pelkkää leikkiä hänenkään puoleltansa. Kallen mentyä ja hänen

viulunsa sävelten lakattua kuulumasta Annan olo tuntui niin tyhjältä

ja haikealta. Usein hän ikävissään unohtui tähystelemään maantietä

sille suunnalle, josta Kallen oli tapana tulla, tai katseli aitassansa

hänen antamiansa pieniä lahjoja, koetteli messinkisormusta sormeensa

ja punakukkaista huivia päähänsä. Mutta sitten hän yhtäkkiä saattoi

riipaista ne pois kuin kauhistuneena ja kätkeä nopeasti, tuntien

ruumiissaan kylmää puistatusta ison aikaa jälkeenpäinkin, niinkuin

olisi pidellyt kuolleen tavaroita.

Illoin vuoteelle ruvettuaan Anna väliin ei saanut unta yökausiin.

Vaikka hän sulki silmänsä, kätkeytyi huppuun peitteen alle ja

tukki käsin korvansa, oli hän yhä näkevinään Kallen viuluinensa

ja kuulevinaan hänen soittoansa, jossa ilon ohella värähteli

suruvoittoinen sivusointu. Tällöin hän usein itkikin, tietämättä syytä

siihen. Vuoteella valvoessaan hänellä oli aikaa miettiä kummallista

mielialaansa, mutta kun ei saanut selkoa siitä, häntä samalla sekä

suututti että peloitti. Ehkä Kalle on loitsinut hänet, syöttänyt

makoisissaan jotakin taika-ainetta, lumonnut soitollansa, tai on hänen

rakkautensa niin väkevä, että sitä ei voi vastustaa.

Jos tällaisena yönä oikea sulhanen sattui koputtamaan aitan oveen,

kului aikaa, ennenkuin telki avautui. Oskarin istuessa sängyn laidalla

tuntui Annasta kuin Kalle olisi piilossa sen alla, ja hänen oli

vaikea pidättyä torjumasta sulhasensa hyväilyjä ja ilmaisemasta tälle

vilpillistä salaisuuttansa.

* * * * *

Eräänä perjantai-iltana heinäkuun lopulla Kalle taas tapansa mukaan

tuli Korpelaan, puettuna valkoiseen kaulukseen ja vanhaan kuluneeseen

pitkääntakkiin. Kirkonkylän nuoret herrat ne olivat hänet näin

juhla-asuun vaatettaneet, kuultuaan Kallen aikovan ensi lauantaina

morsiamineen papin pakinoille. Onnettomampaa aikaa hän ei olisi voinut

valita aiheellensa, sillä Annan oli kyllä määrä lähteä huomenissa

pappilaan, mutta toisen kanssa. Hän oli toivonut ja melkein Jumalaa

rukoillut, että Kalle ei tulisi taloon nyt, eikä osuisi vastaan

maantiellä. Mutta toisinpa piti käydä.

»Tämä on kauheata!... Minä tulen hulluksi — minäkin... Mitä tästä

lopuksi tulee?» hän tuskissaan käsiänsä väännellen vaikeroi,

kuluttaessaan aitassansa unetonta yötänsä.

Kun hän sitten aamulla pukeutui mustiinsa, teki hänen mieli sitoa

päähänsä Kallen punakukkainen huivi. Mennessään portilla odottavan

sulhasensa kärryille, kysyi Kalle pihassa:

»Joko lähdetään? Minä jo isännältä hevosen pyysin.»

»Ei vielä, ei vielä, Kalle — sitten ensi lauantaina. Minä muuten vain

pyörähdän kirkossa — rippikirkossa; pääsen tuon miehen hevosessa jonkun

matkaa. Jää hyvästi, Kalle!» vastasi Anna hätäisesti ja juostuaan

kärryille kiiruhti sulhastansa:

»Aja, aja, anna mennä!.. Eikö nyt Isoaholassa ollut parempaa hevosta?»

Kallen kasvoilla kuvastui surkeaa pettymystä, mutta Annan lähtö

tapahtui niin pikaisesti, että hän ei ehtinyt kysyä enempää, jäi vain

portille mummon ja palvelustytön kera katsoa tollottamaan tyhmistyneenä

lähtijäin jälkeen.

»Siellä sitä nyt viedään — morsiantasi», sanoi mummo, kun ajajat jo

olivat edenneet hyvän matkaa suoralla tiellä.

»Viedään — minne?» kysyi Kalle.

Palvelustyttö purskahti nauramaan, mutta mummo sanoi vakavana:

»Vielä hän kysyy... Pappilaan viedään, kuulutuksille.»

Kalle älähti kuin satutettu, tempaisi pihassa olevan saavin korvista

korennon ja lähti juoksemaan menijäin jälkeen. Portille jääneet

koettivat huutaen ja käsiänsä huiskuttaen varoittaa ajajia, mutta nämä

olivat jo niin etäällä, etteivät kuulleet heidän huutoansa. Oskarilla

ei ollut erikoista syytä katsoa taaksensa ja Anna ei uskaltanut, sillä

hän arvasi, että Kalle on portilla katsomassa heidän jälkeensä, eikä

hän tahdo nähdä sitä. Kun hän kuitenkin vihdoin vilkaisi jäljellensä

kuin varkain, pääsi häneltä säikähtänyt huudahdus:

»Herra Jumala!... Kalle!»

Nopeasti katsoi Oskarikin taaksensa, ja nähtyään julmistuneen miehen,

korento ojona juoksevan jäljessä miltei saavuttamaisillansa, hän alkoi

lyödä hevosta ohjasperillä selkään sen kuin ennätti.

Katsoen vuoroin taakse, vuoroin eteen, ja nähtyään Kallen yhä lähenevän

Anna istui kärryillä kuin tulisilla hiilillä. Viimein hän hädissään

karkasi ajajan ranteeseen ja hapuili ohjaksia käteensä pidättääkseen

hevosta, samalla puhuen kiivaalla itkevällä äänellä:

»Voi, hyvä Jumala!... Kuule, hyppää sinä kärryiltä alas ja juokse

metsään pakoon; sinua se jahtaa, ei se minulle pahaa tee... Oskari,

kuule, älä aja, älä aja — tpr, seisota!... minä... minä _rakastan_

sitä!»

Tämän tunnustuksen jälkeen sulhasen kohotettu käsi viipyi hetken

ylhäällä kuin kahden vaiheella, lyödäkö vai eikö lyödä, ja kumpaako,

hevosta vai morsianta.

»Perkele!» pääsi viimein karkea kirous sulhasmiehen huulilta, ja

ohjasperät mätkähtivät hevosen selkään niin lujasti, että iskussa oli

varmaan toinen puoli toisaalle tarkoitettua, vaikka, ruuna sai pitää

hyvänänsä Annankin osan.

Niin mentiin yhä eteenpäin, välimatkan pysyessä ison aikaa jotenkin

ennallansa: edellä laukkaa ajava, siunaava, kiroava ja hevosta

lakkaamatta hosuva sulhaspari, jättäen jälkeensä kuivalle maantielle

poropilven, jonka pyörteissä kuin laivan vanavedessä purjehti

takaa-ajaja, korento mastona, takin liepeet takana purjeina hulmuten,

kintereillä rähisevä koiralauma. Loitolla seurasi pari hätään rientävää

Korpelan miestä.

Viimein alkoi kuitenkin välimatka pidentyä. Laiskahko hevonen näytti

nyt todenteolla ottaneen varteen selkäänsä satelevat muistutukset

ja alkavan kulkea täydellä höyryllä. Kallen alkumatkalla liiaksi

pinnistetyt voimat sen sijaan vähentyivät, hengen kulkua ahdisti ja

poltti kurkkua nielemänsä tomu. Siitä huolimatta hän jatkoi toivotonta

takaa-ajoansa, jatkoi kauan, kunnes kaatui suulleen maantielle.

Kun jäljessä tulevat miehet Kallen tapasivat, hän hiessä uiden

kiemurteli ja kieritteli itseänsä maantiellä, takoi nyrkeillä otsaansa,

karjui, sähisi ja ratkesi lopuksi sudenkoloon itkeä jollittamaan.

»Taisi tuossa juostessaan saada vatsanpurun, kun heittelee ruumistansa

kuin ähkytautinen hevonen», arveli toinen miehistä.

»Eikö lie nuo kivut rinnan puolella... Ei sitä olisi pitänyt narrata

niissä naima-asioissa näin pitkälle», sanoi toinen katuvaisena.

Lopulta Kalle kuitenkin rauhoittui ja hengitti raskaasti, niinkuin

olisi läpäissyt äkillisen, ankaran taudin. Miehet auttoivat väsyneen

ojan partaalle istumaan ja jättivät hänet siihen, ottaen korennon

mukaansa.

Levähdettyään palasi Kallekin takaisin. Mutta hänen kulkunsa oli

nyt toisenlaista kuin mennessä: hartiat kumarassa, pää painuksissa,

askeleet hitaat ja raskaat ja pitkätakki tomun peittämä kuin

myllymiehellä.

Taloon päästyään hän sulkeutui saunaan, josta hetken kuluttua alkoi

kuulua viulunsoittoa. Äskeinen häläkkä oli koonnut naapureistakin

uteliaita katsojia, ja kokoonnuttiin nyt joukolla saunan eteen

kuuntelemaan, mitä Kallen viululla on sanomista, kun hänen suunsa

oli niin sulkeutunut. Tapahtuman johdosta oltiin tällä kertaa niin

vastaanottavaisia ja samassa vireessä soittajan kanssa, että usean

naiskuulijan silmässä kimmelsi kirkas kyynel.

»Ei luulisi mokomasta kämmenen levyisestä vehkeestä lähtevän tuollaisia

ääniä.»

»Että on ihan kuin ihminen itkisi.»

»Ei kai sen kielet laulukaan tuolla lailla joka miehen jousen alla.»

»Ei laula — eikä Kallenkaan kaikin ajoin.»

»Niinhän tuota sanoikin se, joka nuo ihmissydämetkin tutkii, että kun

oikein tiukalle ottaa, niin kivienkin pitää, huutaman.»

»Kuulkaahan taas: niinkuin vanha mies laulaisi vapisevalla äänellänsä

hautajaisvirttä kalmistossa... Kas noin!... nyt rävähti kuin orava

kielien yli ja jäi visertämään ihan ylimpään huippuun.»

»Miten pitää ihmisen osata sovittaa sormensa tuolla lailla. Hyvät

ihmiset, kun piipittää kuin orpo linnunpoika pesässänsä.»

»Eihän se sormillaan soita, sydämelläänhän tuo soittaa.»

Päivällisajan tultua emäntä vei Kallelle saunaan aterian, tällä kertaa

tavallista paremman, mutta tämä hiukan maistettuaan jätti ruuat melkein

koskemattomiksi. Koko lämpiämisajan hän yhä istui saunan penkillä,

vaikka ei enää soittanutkaan. Kun talon miehet sitten illalla tulivat

kylpemään, hän otti kontin selkäänsä ja lähti Hohon sydänmaalle,

yöpyäkseen sinne. Jonkun matkan käveltyänsä hän teki tulen ratoksensa

lahokantoon, taittoi puun lehviä vuoteeksensa, ja nivottuani! maata

nukkui raskaan päivän uuvuttamana pian syvään uneen, kuorsaten niin

että kangas tärisi.

Mutta tuli ei nukkunut. Aamupuolella yötä se lähti kuivassa

kanervikossa ritisten ja napsahdellen luikertamaan eri tahoille, tapasi

matkallansa hyvänä herkkupalana Kallen tuohikontin ja sitä hetken

nuoleskeltuaan leimautti ilmiliekkiin. Alkoipa se jo lipoa nukkujankin

vaatteita ja kuumentaa kuvetta, ennenkuin tämä viime hetkellä heräsi,

pelastuakseen konttinsa kohtalosta. Päästyään selville tilanteesta hän

oli polttaa kätensä, rynnättyään pelastamaan tavaroitansa, mutta se oli

myöhäistä jo. Samoin tuntein kuin äiti katsoo palavaa rakennusta, johon

hänen rakkain lapsensa on auttamattomasti jäänyt tuhon omaksi, niin

katsoi Kalle nyt liekkien vallassa olevaa viuluansa.

»Anna on mennyt, viulu on palanut, paperit tuhkana — minulla ei ole

mitään enää», sanoi hän murtuneena itseksensä.

Kallen siinä toimettomana katsellessa viimeisen omaisuutensa hiiltyviä

jätteitä levisi tuli leviämistänsä, leimuten risukoissa jo suurina

liekkeinä ja kiipeillen puitten naavaisin runkoja ylös. Huomattuaan

tämän hän taittoi koivun vesan käteensä ja juosten paikasta toiseen

pieksi palavaa maata hasallansa. Kun sammutusyritykset näyttäytyivät

turhiksi, hän, aavistaen mitä tuleva on, lähti nokisin naamoin ja pelko

sydämessä pakenemaan jonnekin, kauas näiltä main, mielessä sellainen

tunne, että hänelle tämän jälkeen on tie lukossa synnyinseudullensa.

Myöhemmin aamulla alkoivat kulmakunnan ruokakellot soida pienin

väliajoin, niinkuin hätäkelloja soitetaan. Samalla kiiruhti

paikkakunnan miehiä juoksujalkaa eri tahoilta taivaalle kiirivää mustaa

savua kohti, millä lapiota tai kuokkaa olalla, millä kirvestä kädessä.

Ensi toimena oli estää tuli leviämästä kylää kohti, joka olikin

verraten helppo tehtävä, tuuli kun kävi sydänmaalle päin.

Tämän lähemmän vaaran torjuttua ja sammutusväen alati lisäytyessä

siirryttiin varsinaiselle taistelurintamalle tuulen alapuolelle, osan

miehiä jäädessä vartioväkenä ehkäisemään tulen varustautumista sivuille

palaneen alueen kyteviltä laidoilta. Tulen rynnätessä eteenpäin

kuului jo kaukaa maata vapisuttava jyminä ja varsinkin kuusikoissa

sen raivo oli hirveä. Kuin vihaa kipinöivä kissa se sähähti melkein

silmänräpäyksessä juuresta latvaan, puistaen puuta kuin tuulispää.

Arvaamattoman pian olivat suuret kuusimetsät yhtenä tulimerenä,

liekkien vonkuen soihdutessa taivaalle, niinkuin alhaalta olisi

puhallettu ilmaa ylöspäin suunnattomin jättiläispalkein.

Kun ei ollut yrittämistäkään käydä rinta rinnoin taisteluun tällaista

ylivoimaa vastaan, sytytettiin kaukana kulon kulkusuunnalla

vastavalkeita, kaadettiin metsää, puhdistettiin maan pintaa kanervista

ja muusta rytinästä ja kaivettiin ojia. Mutta, ennenkuin tuli oli

ehtinyt edes varustuksille asti, lennätti se palavia tulilepeita

mahtavissa kaarissa puolustuslinjan yli, niin että vastustajat

joutuivat kahden tulen väliin ja saivat useinkin kiireen kaupalla,

etsiä ulospääsyä piirittäjän palavasta syleilystä.

Laajoilla aloilla tuulen alapuolella olivat seudut tukahduttavan savun

vallassa. Aurinko paistoi samealta taivaalta kuumana ja sateettomana

kuin punaiseksi kuumennettu rautapallo. Yli suurten pitäjien nähtiin

taivaan korkeuteen majesteetillisena kumpuava savupatsas, milloin

mustempana, milloin vaaleampana, riippuen siitä, millaisia maita kulo

kulloinkin kulki. Kauempanakin, minne savua ei näkynyt, saatiin pian

sanomalehdistä lukea tapahtumasta seuraava uutinen:

»L:n pitäjän Hohon sydänmaalla on jo useita päiviä raivonnut

kulovalkea, jonka vertaista, voimaan ja laajuuteen nähden ei liene

niillä tienoin ennen nähty. Kun kesä on ollut harvinaisen kuiva ja

kuuma, on tuli saanut sellaisen ylivallan, että kaikki ponnistukset sen

tukahduttamiseksi ovat toistaiseksi olleet aivan turhia, huolimatta

siitä, että miehiä on kertynyt sammutustyöhön sadottain oman kunnan

kaukaisimmistakin osista, vieläpä naapuripitäjistä asti. Kun paloa tätä

kirjoitettaessa yhä jatkuu, on mahdotonta edes osapuillekaan arvioida

vahinkojen lopullisia suuruutta, mutta varmasti ne nyt jo nousevat

useihin satoihin tuhansiin. Kuluu aikaa monia miespolvia, ennenkuin

karreksi palanut Hohon sydänmaa ehtii saavuttaa entisen, aarniometsiä

muistuttavan jylhän mahtavuutensa — jos saavuttanee enää milloinkaan.

Metsävalkea arvellaan erään laajoilla aloilla hyvin tunnetun

mielipuolen, n.s. Juttu-Kallen sytyttämäksi, ja antanee tämä teko

asianomaisille vaivaishoitoviranomaisille aihetta nostaa nyt kerta

»juttu» itseänsä Kallea vastaan, rajoittamalla hänen kulku vapauttansa

sikäli, että moiset onnettomuudet ainakaan hänen aiheuttaminansa eivät

enää uudistuisi.»

Öisin, tuulen tyynnyttyä voitiin tulen voimaa jonkun verran hillitä,

mutta vasta viikon lopulla ukkospilven rankkasateineen kuljettua seudun

yli, saatiin se lopullisesti kukistetuksi.

* * * * *

Eräänä päivänä muuan jälkisammutustyössä toimivista miehistä, kulki

kulon polttamaa, maata myöten kotansa päin. Parin virstan päässä

kylästä hän huomasi mustalla palolla vihreän suopataman. Sammuttaakseen

janoansa hän tarkasteli patamaa, olisiko siinä lähdettä tai muuta veden

saantipaikkaa. Siinä katsellessansa hänen silmiinsä pisti nevalle päin

kaatuneen, kuivaneen kuusen juurien alta vaalenneita luita, joita hän

ensi näkemältä arveli jonkin suohon vajonneen eläimen jätteiksi. Mutta

lähemmin tarkastettuaan hän hieman kammahti: luiden joukossa näkyi

ihmisen pääkallo, jossa oli jäljellä vielä osa mustaa, pitkää tukkaa.

Mies painoi paikan mieleensä ja kiiruhti viemään sanaa löydöstänsä

Jylhänmäkeen.

Kun Isoaholan Pekka tuli Jylhänmäen isännäksi, hän ensi töikseen

hajoitti vanhat huoneröttelöt ja rakennutti sijaan uuden, komean

kartanon. Mutta Hilma-vainajan aitan hän oli jättänyt koskemattomaksi

kuin jonkin pyhäinjäännöksen; vain uuden katon oli siihen omin käsin

naulannut. Sinne, omaan aittaansa vietiin nyt nevalta tuodut vainajan

luut ja asetettiin valkoisen liinan alle ruumislaudalle, joka siellä

entisellä paikallansa oli jo vuosia odotellut.

Kun sitten vainajan puoleksi lahonneet jätteet oli suurin

juhlallisuuksin ja melkein koko pitäjän väen kutsumattomana

saattojoukkona osaa ottaessa kätketty maan poveen ja Pekka pitänyt

suurenmoiset hautajaiset, teetti hän kaupungissa kaksi kivipatsasta.

Niistä hän toisen pystytti haudalle ja toisen, yksinkertaisemman, Hohon

sydänmaan kulopalolle sen suopataman laitaan, josta vainajan luut oli

löydetty.

Vielä tulevienkin sukupolvien aikana pysähtyy yksinäinen metsämies tai

marjanpoimija lukemaan tämän patsaan rintaan hakattua kirjoitusta:

Hilma

Joonaan tytär

Jylhänmäki

kuoli tässä heinä-

kuussa vuonna 18—