Virmaalan talon pienessä pihanpäätupasessa, lähellä kirkonkylää,
viettivät entiset jylhänmäkeläiset huutolaisina jouluaatto-iltaansa.
Pöydän ääressä tuikkulampun himmeässä valossa Saara luki ääneen
joulusaarnaa. Joonas loikoi sängyssä selällään, silmät ummessa, kädet
taivutettuina niskan alle, ja Kaisu oli nukahtanut penkille pitkäkseen,
aapinen kädessä.
Päästyään vihdoin saarnan loppuun Saara katsoi silmälasiensa yli
Joonaaseen ja kysäisi:
»Nukutko sinä?»
»Eipä tässä tunnu nukuttavankaan», sanoi Joonas hetken päästä.
»Kuuntelitko sinä ollenkaan, kun minä luin?»
»En kai tästä mihin korviani saanut.»
Tyly vastaus nosti Saaran rinnasta hiljaisen huokauksen.
»Tänä yönä se taas loistaa ihmisille kirkas valo, sanottiin tuossa
saarnassa», koetti hän alkaa keskustelua lukemansa johdosta.
»Miten lie missäkin — tuo kitupiikkisi valo ei ainakaan paljoa loista»,
huomautti Joonas katkeran ivallisesti.
»Ei tarkoita saarnan tekijä näitä maallisia valoja, vaan sitä
kirkkautta, joka sielun valaisee.»
»Minun ei tarvitse näissä asioissa kuunnella saarnaajan sanoja eikä
neuvoa kirjoista kysellä. Olen kokenut onnea ja onnettomuutta omassa
kohdassani ja pannut merkille, että kun on ulkonaisissa asioissa
auringon paistetta, niin sitä on sisäisissäkin; mutta kun onnen päivä
painuu, silloin laskeutuu yö sieluunkin, sitä pimeämpi kuta kirkkaampi
mennyt päivä oli. Eihän laula lintukaan pilvisenä päivänä.»
»On se kyllä niinkin. Mutta toisekseen, ei loista päivällä taivaan
tähdet, yössä kulkijalle ne vain tuikkavat. Samoinpa taitaa olla
laita senkin Petleheemin tähden, että sitä ei oikein näekään se,
jolla on ympärillään ylenmäärin tuota maallisen onnen aurinkoa
silmiä häikäisemässä. Taivaan valtakuntaa on etsittävä ensin, niin
nämä ajallisetkin siinä sivussa annetaan. Ei ollut rikas Mariakaan
poikineen, mutta pitipäs tähden johdattaa heidän halpaan seimeensä
kolme kuningasta, jotka toivat kultaa, pyhää savua ja mirhamia.»
»Sinä olet sitä taivaan valtakuntaasi etsinyt elämäsi iän, mutta
turhaan taidat odottaa tähän meidän koppiimme kolmea kuningasta
kultineen ja mirhamineen.»
»Jos oi tulekaan kolmea, niin se yksi, kuningasten kuningas, voipi
tulla ja antaa lahjaksi sellaista rikkautta, jota koi ei syö eikä
ruoste raiskaa kun avaamme hänelle sydämemme ovet... Eikähän sitä tiedä
sitäkään, vaikka meillekin annettaisiin tätä maallistakin hyvyyttä. On
vain jaksettava toivoa ja...»
Saaran lause keskeytyi, ja Joonas vavahti sängyssänsä, kuten aina
koiran alkaessa aavistamatta, haukkua.
Hetkistä myöhemmin kuului joku ajavan kulkuisin pihaan.
»Kuka se siellä pakkasessa vielä näin myöhäisenä aatto-iltana ajelee»,
sanoi Saara, meni valkoiseksi jäätyneen akkunan luokse ja huomattuaan
eräästä ruudusta Kaisun sulaksi puhaltaman pyöreän aukon, koetti
toisella silmällänsä kurkistaa pihaan, mutta siellä oli niin pimeätä,
että hän ei nähnyt mitään.
»Mahtaa olla talonväen sukulaisia, joitakin kaukaisia joulu vieraita»,
arveli hän.
»Ketäpä ne muitakaan — vai ethän lie luullut siellä niitten
kuninkaittesi olevan tulossa», pilkkasi Joonas.
Vähän ajan kuluttua läheni pihapolulla narskavia, nopeita askeleita,
tuvan ovi avattiin ja sisään astui näköjään herrasmies, parta ja
pystyyn nostettu turkinkaulus kuurassa.
»Hyvää iltaa», tervehti tulija, ja viivähtäen ovensuussa tarkasteli
huomattavalla mielenkiinnolla tuvassa olijoita.
»Voi olla tuttukin vieras, en oikein tässä hämärässä tunne», sanoi
vihdoin Saara.
»Katsokaahan vähän tarkemmin», kehoitti vieras, ja kävellen tuvan
perälle ojensi mummolle kätensä.
»En oikein vieläkään... Ääni tuntuu tutulta, mutta en jaksa sittenkään
uskoa — kun on tuo parta... Eihän se olo Ville?»
»Neljätoista vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi nähtiin. Olenko
minä nyt tuossa ajassa ihan tuntemattomaksi muuttunut vai joko äidin
silmiä alkaa vanhuus hämärtää? Kelpaako tämmöinen maankiertäjä enää
pojaksenne?» sanoi Ville.
Voimatta liikutukseltaan heti vastata äiti nosti toisenkin kätensä
pusertamaan poikansa kättä, ja se vapiseva puserrus puhui Villelle
enemmän kuin sanat.
»Terve tulemasta, terve tulemasta... Mitäs minä äsken sanoin, Joonas:
olipas taivaan tuhansien valojen joukossa vielä yksi tähti, joka johti
kuninkaan meidänkin tupaamme kaukaisilta mailta. Nousehan toivottamaan
tervetulleeksi poikaasi, sinäkin.»
Vääntäytyen sängyn laidalle istualle, Joonas tarttui vaieten, melkeinpä
väkinäisesti poikansa ojennettuun käteen.
»Onpa se isä-ukko vanhentunut sitten viime näkemän. Terveisiä
Ameriikasta», toivotti Ville.
»Sinun olisi pitänyt tuoda nuo terveisesi viittä vuotta aikaisemmin.
Mutta kun et niin tehnyt, niin olisi ollut parasta, että olisit
jättänyt ne järkiään tuomatta», murahti Joonas vastaukseksi.
»Parempi myöhään kun ei milloinkaan — enkä minä tule tuhlaajapoikana.
Mutta jätetäänpä keskustelut niistä asioista toistaiseksi, minun täytyy
heti nostaa matkatavarani sisään ja laskea kyytipoika menemään», sanoi
Ville ja meni ulos.
Hänen kantaessaan kyyditsijänsä kera tavaroitansa tupaan kävi Saara
pyytämässä talon emännältä vähän kahvijauhoja juomakaluineen ja
pari talikynttilää, jotka hän sytytti pöydälle palamaan ja sammutti
kitupiikin.
Kun Ville kahvin valmistuttua alkoi avata arkkuansa, vilkaisi Saara
merkitsevästi Joonaaseen: sillä vaikka rinnastus tuntuikin vähän
synnilliseltä, ei hän voinut olla vertaamatta tätä kohtausta tietäjien
käyntiin Betlehemin seimellä.
»Minulla on näissä arkuissa ja laukuissa teille kaikille — sattumalta
Kaisullekin — yhtä ja toista pientä joululahjaa, mutta kun täällä ei
näy olevan mitään säilytyspaikkaa, niin otanpahan nyt aluksi esiin vain
nämä», sanoi Ville ja antoi äidillensä suuren kahvipussin, viinipullon
ja monenlaisia leivoksia sekä Kaisulle makeisia ja kuvakirjan.
»Ja tässä on isälle vähän karvaampaa», hän jatkoi, nostaen pöydälle
konjakkipullon.
»On tämä nyt, on tämä nyt... ihan kuin ennen Jylhänmäessä», jahkaili
Saara, perheen asettuessa pöydän ääreen kahvia ja Villen tulijaisia
nauttimaan, kahden kynttilän palaa loimottaessa.
»Ei ole ihan niin: poissa ovat Hilma ja Kalle», huomautti Joonas.
»Hilmalla on paremmat joulupöydät ja kirkkaammat kynttilät, mutta
Kallen suhteen olen levoton. Se raukka on aina ennen pyrkinyt tähän
meidän luoksemme jouluansa viettämään, vaan mikä lienee syynä, kun nyt
ei ole kuulunut, olisiko tätä kovaa pakkasta pelännyt», huolehti äiti.
Kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia puolelta ja toiselta.
»Vai niin kävi suuret aallot Atlantilla... että korkeampia kuin tämä
tupa. Mutta miten sinä, Ville, osasit tulla tänne, mistä tiesit, että
me täällä asutaan?» kysyi äiti.
»Jylhänmäkeenhän minä ensin ajoinkin ja vasta siellä sain kuulla, mitä
täällä minun poissa ollessani on tapahtunut. Jos tiesin ennen, niin
olisin jo aikoja tullut.»
»Mikä sinut sieltä Ameriikasta pakotti nyt lähtemään, vaikka et
tiennyt, miten täällä ollaan ja eletään?» kysyi Joonas.
»Ikävä kotimaahan pakotti.»
»Sehän lie... Milloin aiot palata takaisin kaivoksiisi?»
»En milloinkaan. Ostan Jylhänmäen ja rupean maata asumaan — talon
kaupat tein tänään isännän kanssa kirjoja vaille. Heti pyhien mentyä
muutamme joukolla vanhaan kotiimme.»
»No, suostui Pekka myymään?»
»Mielelläänkin. Mitäpä minä, sanoi, rupean tässä rehkimään, yksinäinen
mies, sillä naimisiin en kuitenkaan koskaan aio mennä.»
»Missä tuo tuntui taloa hinnoissa pitävän?»
»Neljätuhatta markkaa, sen, minkä sanoi itsekin maksaneensa, ja jonkun
verran korvausta siitä, mitä on kartanoa rakennellut.»
»Onko sinulla rahaa niin paljoa?
»Ainahan sitä toki sen verran on, että yhden talon irti saa.»
»Oletko sinä ansainnut sen rahasi rehellisellä työllä.»
»Työllä — ja kovalla työllä.»
»Tämähän nyt vasta joululahja on», kiitteli Saara kyyneleet silmissä.
»Muistatko vielä, Joonas, mitä minä sanoin, kun Jylhänmäestä viimeksi
lähdettiin ja Kaisu tillahti sylissäni itkemään, unohdettuaan nukkensa?»
»Siitä on, siitä lähtöyöstä, ollut minulla niin paljon muuta
muistettavaa ja mietittävää, että olen tainnut unhottaa puheesi. Mitäs
sinä silloin sanoitkaan?»
»Sanoin, että jos vanhain sana paikkansa pitää, niin vielä se Kaisu
kerta palaa nukkeansa noutamaan, ja että vielä sitä kerta mekin vanhat
palaamme takaisin tätä samaa tietä iloisemmalla mielellä, kuin silloin
lähdettäessä.»
»Taisitpa hölistä jotakin semmoista.»
»Ja sinä vielä uhkailit et ikänä astuvasi sen talon kynnyksen yli.
Vieläkö pysyt päätöksessäsi nytkin?»
»Sepähän nähtäneen, kun sekin aika tulee», vastasi Joonas, ja kääntyen
Villen puoleen kysäisi:
»Satuitko huomaamaan, oliko siellä Jylhänmäessä se vanha Musti elossa
vielä?»
»En huomannut Mustia enkä muutakaan koiraa», vastasi Ville.
»Hyvä on... Sanon sinulle Saara — ja saat sen kuulla Villekin, että
jos minun pitäisi asua Jylhänmäen entisissä huoneissa, niin en ikänä
suostuisi sinne lähtemään, vaikka vaunuilla vietäisiin. Mutta nythän
kuuluu talossa olevan uudet pytingit... ja jos lie se Mustikin
kuollut... ja oma poika jos tahtonee minut viedä, niin voinen ehkä
peruuttaakin silloisen päätökseni.»
»Taitaa olla tuon tulijaispullon ansiota, että isä alkaa puhua
kielillä», naurahti Ville. »Minä en ymmärrä mitä tekemistä huoneilla ja
Mustilla on teidän kotiin palaamisenne kanssa.»
»Saattaa olla sen verran pullon ansiota, että selvin päin on ehkä
koskaan olisi kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä nyt aion sanoa. Niillä
hävitetyillä huoneilla olisi tässä asiassa ollut sellaista tekemistä,
että minä en milloinkaan olisi voinut avata niitä samoja ovia, joista
silloin lähtöyönä hiivin entiseen eteistupaan, murha-ase kädessä —
siinä kun lattialla nukuitte — mutta Musti tuli pelastajaksenne.»
Joonaan kuvatessa tarkemmin yöllistä kohtausta kauhusta mykistyneille
kuulijoillensa, selvisi Saaralle syy miehensä silloiseen kummalliseen
käytökseen ja jälkeenpäin ilmenneeseen outoon koira-kammoon.
»Jos jaksaisit antaa anteeksi, Saara, niin siitä olisi kevennystä
mielelleni», pyysi Joonas, kun hänen synkän kertomuksensa päätyttyä oli
istuttu ääneti ison aikaa.
»Rukoile, hyvä mies, Jumalalta anteeksi rikostasi ja pyydä Herralta
silmien voidetta», sanoi Saara lempeästi: »Muistetaan nyt kiittää
Jumalaakin kaikesta, hyvästä ja pahasta, myötä- ja vastoinkäymisestä,
ja veisataan yhdessä jouluvirsi.»
Ilta oli kulunut jo myöhäiseksi. Emännältä lainaamistansa makuu
vaatteista Saara teki Villelle vuoteen lattialle, ja perhe asettui
levolle. Yön hiljaisuudessa kuului tuvan peräseinältä vain kellon
hitaat, raskaat askeleet ja määräajoin uudistuvat käheät lyönnit.
* * * * *
Aiheuttamansa metsäpalon jälkeen Kalle ei uskaltanut näyttäytyä
asutuilla mailla. Kiinni joutumista ja oikeudenkäyntiä peläten hän
kesän lämpimänä aikana piileskeli metsissä yönsä päivänsä, eläen
marjoista ja siitä niukasta ravinnosta, jota salotöllien armeliaat
asukkaat hänelle säälien antoivat. Aikaisen, ankaran talven tultua hän
samoili hiihtäen töllistä tölliin kaukaisilla takamailla.
Varhain aatto-aamuna Kalle lähti hiihtäen pyrkimään vanhempainsa luokse
jouluansa viettämään, hänkin. Mutta kun hän ei pitänyt turvallisena
kulkea maantietä myöten, lähti hän oijustamaan sydänmaitse päämääräänsä
kohti.
Kevyttä on miehen hiihto kuuran verhoamissa valkoisissa metsissä
kalpeansinisen taivaan alla. Varjoisissa laaksoissa tuntuu pakkanen
pitävän lannistumatonta valtaansa päivälläkin, mutta ylävillä mailla,
jonne aurinko paistaa matalalta taivaan rannalta, on olevinaan hiukan
lämpimämpi. Sellaisilla paikoilla Kalle väliin pysähtyy ja katselee
kaikkiin ilmansuuntiin, näkyisikö missään taivaalle kohoavaa savua
ihmisasuntoa ilmaisemassa Mutta mitään sellaista ei näy; ei näy muuta
kuin loppumattomia, valkeita tasangolta ja vuoria, joista etäisimmät
näyttävät sulautuvan taivaan kalpeuteen.
Pian lakkaa aurinko näkymästä korkeillekin vuorille, mutta hopean
hohtavalla taivaan rannalla, jonne se laski, näkyy nyt yksinäinen,
suuri tähti. Vähitellen vaihtuu taivas tuhkanharmaaksi, tummenee, ja
ennenkuin hiihtäjä huomaakaan, on se muuttunut melkein mustaksi, jossa
luikkaa tähti tähden vieressä.
Kallea alkaa peloittaa, hän koettaa kiirehtiä kulkuansa, mutta
hiihtäminen käy vaikeaksi pimeässä metsässä. Usein tökkää suksen kärki
kiveen tai kaatuneeseen puuhun ja tuuskauttaa miehen suullensa hankeen.
Kipeästi vihlaisee nälkä vatsassa, ja yhä useammin täytyy pysähtyä
huoahtamaan, jolloin hikisessä ihossa tuntuu kylmän puistatuksia.
Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunutkaan kun hän viimeisillä
voimillansa ponnisteltuaan loivaa vastamaata, saavutti vihdoin vuoren
laen, mikäli pimeässä saattoi erottaa. Hän asettaa suksensa rinnan
petäjän juurelle ja istuu levähtämään niille kuin penkille, selkä puun
runkoon nojaten. Jaksamatta ajatella mitään hän vilussa väristen katsoo
taivaalle, jossa silloin tällöin puhkaisee pimeyttä kiitävä tähti,
jättäen jälkeensä häipyvän viivan, kirkkaan kuin hopeanauha mustalla
sametilla.
Viimein alkaa jostakin taivaan rannalta kumottaa heikko valo, joka
vähitellen suurenee ja kirkastuu.
— Kirkko!... Tuota kohti, tuota kohti, ajattelee Kalle ja yrittää
nousta seisaalle, mutta hän ei tunne jalkojansa omikseen ja lysähtää
jälleen suksillensa istumaan, silmät kiinteästi luotuina kohti
kaukaista valoa, joka on kuin suuren suuri jättiläislyhty ilmassa
riippumassa. Ja tuntuupa siltä kuin se lämmittäisi, niinkuin vilun
puistatukset vähitellen asettuisivat ja ruumiin valtaisi suloinen
raukeus.
Valosta päin alkaa Kallen kuuluviin kantautua joulukellojen hiljaisia,
soinnutonta kumahtelua, niinkuin malmin ääni ei oikein jaksaisi
tunkeutua paksun pakkasseinän lävitse. Hetken päästä kellojen vaiettua
hän on kuulevinaan kuin hiljaista tuulen huminaa, tuttua ennestään,
korvat paukahtavat umpilukkoon, ja kääntäen katseensa jälleen
tähtikirkkaalle taivaalle hän puhuu väsyneellä, tuskin kuuluvalla
äänellä, ikäänkuin jollekin selvittäisi niitä säveliä, mitkä hänen
korvissansa nyt soivat:
»Korkealla... korkealla soi yksinäinen, kimeä pilli, niinkuin
lumpeutunut korva kuolinsanoman edellä... Jo laskeutuu alemmaksi,
alemmaksi... siihen yhtyy uusia ääniä, kimeitä, komeita... Nyt niinkuin
urut soittaa, ihan tuossa... minussa... täällä päässäni — — Taas
loittonee... loittonee... vaikenee, kieli kielen jälkeen... Nyt enää
vain yksi pilli piipittää, niinkuin makaajan korvasta aitan kattoon
etääntyvä itikan itku kesäisenä iltana... korkealla... korkealla...»