Ristinkankaan halki ampuu maantie suorana viivana, nousematta tai
laskematta, länkeämättä oikeaan tai vasempaan. Solakat taivaslakiset
petäjät rajoittavat näköalan sivuilla käden ulottuville; vain eteen-
ja taaksepäin avautuu kulkijan katseelle etäisyydessä kapeneva
maantieaukko niin kauas kuin silmä kantaa.
Eräänä syyskuun iltapäivänä kävelee tätä asumatonta taivalta kirkolta
päin tullen pitkä mies, selässä, tuohikontti, jonka kielen alta pistää
esiin osa viulun kaulaa ja käyrää. Musta hattureuhka kattaa päälaella
valkoista tasatukkaa. Kulkijan jaloissa on virsut ja yllä kuluneet
sarkavaatteet, jotka ovat paikatut eri värisillä vaatetilkuilla;
housujen takapuolessa hohtaa suuret punaiset paikat, muistuttaen
paviaanin istuinpakaroita. Katse luotuna kiinteästi sisäänpäin hänen
kulkunsa on milloin kiihtyvää, milloin hidastuvaa, vieläpä hän
toisinaan pysähtyykin hetkeksi, puhuen katkonaisesti itseksensä,
niinkuin olisi oikeudessa riita-asiaansa ajamassa.
»— — Joo, minä, Kalle Joonaanpoika, olen Jylhänmäen laillinen
perillinen, niinkuin korkea oikeus hyvin tietää... Hilmanko
perintöosuus?... Minä olen Hilmaa vormyntäri niin kauan kun hän tulee
osaansa ottamaan... Jaa Ville?... Ee... ei se se... ne on näinä
Isoaholat altavastaajia, isä ja poika... Niin mitäkö kannetta?...
Kannustan omankäden oikeudesta lain varjon alla... Vieraitamiehiä?...
Oojah, kyllä on... Riikka, tulehan tänne... Kuule, jos puhut minun
pussiini, niin korppukahvit saat... Aivan niin — niin oli kuin Riikka
sanoo, että ei Ristuksen killinkiä. — — Top!... minä jäävään Isoaholan
vieraan miehen... No, jos lie papinkirja puhdas, niin puhukoon sitten
— mutta muista valaasi!... Älä hele... älä valehtele!.. Jos lie isä
lainannut, minä en... Ääbääh!... Hehehe... Miksei lautamies avaa
peltiä, kun korkea oikeus käskee, että piru saa viedä kelmin sielun
uunin piipun kautta helvettiin. — — Mitäh?... Ulosko päätöksen ajaksi?
Mennään... Kyllä sinä, Isoahola, luulit olevasi suurikin viisas,
mutta osaan sitä minäkin kymmeneen asti lukea — osaan. — — — Mitä se
jahtivouti?... Tuomiota kuulemaan? Tullaan... Eihän perhana!... johan
nyt myrkyn lykkäsi... Minä vedän hovräättiin!»
Silmissä kipenöivä viha, parta järähdellen Kalle käveli kiivaasti
eteenpäin, ruumis etukumarassa ja joka nivelessään retkahtelevat kädet
edessä huitoen käynnin tahtiin, ikäänkuin hän menneitten sukupolvien
kehityksen unohtaen olisi kaukaisten esi-isiensä tavoin pyrkinyt
tukemaan asentoansa myöskin eturaajoillansa tai tarttumaan puitten
oksiin puoliavoimilla kourillansa.
Vihdoin hän yhtäkkiä pysähtyi ja vilkuili ympärillensä kuin olisi
unennäköönsä herännyt. Taival oli Kallelle ennestään perin tuttu, mutta
kun hän nyt tunnusteli seutua, ei hän saanut käsitystä kulkemansa
matkan pituudesta, ei tietoa siitä, oliko hän kankaan alku- vai
loppupäässä; ja mikä pahinta, siinä katsellessaan ja kääntyillessään
hän oli kadottanut alkuperäisen kulkusuuntansa, niin että hän lopulta
ei tiennyt, mistä päin oli tullut ja minne olisi mentävä.
Tien ohessa siinä oli punainen virstantolppa. Kalle katsoi ison aikaa
sen valkoisiin poskiin maalattuja mustia numeroita, ja vaikka hän ei
niistä mitään ymmärtänytkään, oli hänellä kuitenkin hämärä tunne, että
virstantolpan pitäisi voida jollakin tavoin neuvoa hänelle tietä.
Kun mykkä pylväs ei antanut toivottua apua, heitti Kalle taas kysyviä,
hätääntyneitä katseita kummallekin taholle, mutta samalla tavalla
kapeni metsäaukeama pystysuorin seinin molemmin puolin siniseen
kaukaisuuteen, ja maantie sen pohjalla oli kuin kahtaanne kapeneva
keltainen nauha, jonka leveimmältä kohdalla hän itse seisoi.
Kalle käveli jo jonkun matkaa takaisin entisiä jälkiänsä, kun hän
sattumalta huomasi tiepuolessa kallistuneen, puolilahon puuristin,
joka aikoinaan oli pystytetty muistoksi sen johdosta, että tällä
paikalla oli murhattu postinkuljettaja ja ryöstetty kallis posti
eräänä syysyönä, vuosia sitten. Tietäen tästä olevansa kankaan
keskipalkoilla Kalle kääntyi niin, että risti oli oikealla puolella,
ja jatkoi arvelematta matkaansa. Kun hän neljän viime vuoden aikana
kerran kuussa oli kulkenut Ristinkangasta aina samaan suuntaan, olivat
myöskin virstanpylväät joka kerta oikealla kädellä; ja sitä seikkaa
hänen mielensä äsken kangasteli, vaikka ei jaksanut kirkastua selväksi
muistoksi, sillä virstantolpat eivät olleet syöpyneet hänen sieluunsa
niin syvään kuin risti.
Mitähän lie taivaltanut virstan, pari, kuu hän jälleen hiljensi
kulkuansa. Siinä kävellessään hänen korviinsa oli alkanut kuulua
kuin tuulen huminaa, vaikka oli seisova ilma. Tietäen entisestä
kokemuksesta sen merkityksen hän pysähtyi ja jäi ikäänkuin kuuntelemaan
ja odottamaan. Kauan ei viipynytkään, kun korvat paukahtivat
umpilukkoon niin kovasti, että päähän koski. Sen jälkeen seurasi niin
syvä hiljaisuus, että Kallesta tuntui, kuin hänen sekä sisä- että
ulkopuolellansa olisi ääretön, peloittava tyhjyys.
Samoinkuin vuosia sitten sairasvuoteella entisessä, kodissansa ja
monta kertaa sen jälkeen, alkoivat hänen kätensä nytkin vaistomaisesti
nousta ja laskea kuin tahdinviittaajalla, suu vetäytyi hymyyn ja
puoliavoimissa silmissä kuvastuva jännittynyt tarkkaavaisuus ilmaisi
niin suurta henkisten voimain keskitystä, että hän tällä haavaa ei
voinut havaita mitään ulkopuolella omaa, sisäistä maailmaansa.
Kun korvien umpilukko oli vähitellen avautunut, otti Kalle viulun
kontistansa, purki sen kääreistä ja alkoi soittaa siinä maantiellä
keskellä Ristinkangasta, koettaen soittimellansa jäljitellä niitä
säveliä, joita oli kuullut toisilla korvilla, toisesta maailmasta.
Ainoa kuulija lienee ollut siipiorava, joka ilmaisi iloansa liitämällä
maantien yli pitkän petäjän latvasta vinoon toisen petäjän oksille,
rävähti ketterästi runkoa myöten latvaan ja teki taas ilmamatkan tien
toiselle puolelle, jatkaen tätä leikkiänsä niin kauan kuin soittoa
kuului.
Ristinkankaalta kääntyy sivutie Hohonkulmalle, jonne Kalle aikoi
yöksi. Syysilta alkoi jo hiukan hämärtää hänen ehdittyä entiselle
kotiseudullensa. Toimittuaan maantieltä kiviä taskuunsa ja rouhaisten
tienohesta aidan seipään latvan kepiksi käteensä hän hammasta puraisten
ilmestyi kylän raitille kuin paimenpoika David filistealaista vastaan.
Kulkijan ollessa vielä etäällä ensimäisen talon maantiekujalla alkoi
koira, kylän etuvartiona kankaalle käsin, haukkua vouskahdella kotinsa
portilla, niinkuin se olisi jo kaukaa vainunnut, kuka tulija oli, mutta
ei ollut kuitenkaan siitä vielä täysin selvillä. Päästyään varmuuteen
asiastaan se kiiti kuin nuoli tulijaa vastaan.
Kalle ei ollut tästä yksinäisestä rähisijästä tietääkseenkään,
heristihän sille vain huvikseen nyrkkiänsä. Hän tiesi, että
tämä oli vasta alkusoittoa, oli kuin vartiota pitävän variksen
varoitusraakumista haukan ilmaantuessa näkösälle.
Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyi kylän läpi, lisääntyi
saattojoukkokin. Koiria sinkoili aitojen yli tienvarsipihoista,
niitä laukkasi huohottaen syrjäisistä asunnoista peltojen poikki ja
polkuja pitkin, ja kaukaa metsän rannoilta kuului sieltä täältä mukaan
pyrkivää, kipeätä uikutusta.
Joukon kasvaessa kasvoi rohkeuskin. Ei kenellekään, ei mustalaisille
eikä oudosti hajuaville ryssillekään koirat olleet niin vihaisia kuin
Kallelle. Paitsi kädessä olevaa keppiä, konttia selässä ja kauttaaltaan
ärsyttävää ulkoasua, paisutti niiden sappea hänen housujensa
takalistossa hohtavat punaiset paikat, jotka erikoisesti näyttivät
olevan niiden irvistelevien hampaitten maalitauluna. Mahdollista on,
että älykkäät eläimet olivat vaistonneet tuon määräajoin palaavan
kulkijan jossakin suhteessa olevan heidän tasollansa, mutta, kahdella
jalalla kävelevänä ei kuitenkaan heihin kuuluvan, ja myöskin tästä
syystä koettivat kootuin voimin karkoittaa vastenmielistä sekailmiötä
pois alueeltansa. Suurinta suuta pitivät heikoimmat ja arimmat pikku
rakit, joiden kimakka, soinnuton nalkutus muistutti nopeita vasaran
iskuja kiintonaiseen teräkseen. Isot koirat lauskuttelivat harvakseen
kumealla, sointuisalla äänellä kuin kurikalla olisi jymäytelty onttoon
honkaan.
Aluksi Kalle koetti lepyttää kiusaajiansa ystävällisellä puhuttelulla
ja taputtamalla kädellä reiteensä.
»Piski, piiski... noo... no-no... mitäs...»
Mutta moinen suostutteleminen nostatti vain uuden niskakarvoja yhä
korkeammalle.
»Helvetin hounit!» karjaisi hän ja huitaisi ahdistajia kepillänsä,
jolloin ne nopeasti leiskahtivat leikkaamalle rynnäten samalla takaisin
entisiä kiukkuisempina.
Singahtipa silloin kivi laumaan, kuului kipeä ulvahdus, ja joku rakki
nilkutti kolmella jalalla loitommalle nuolemaan satutettua jalkaansa.
Vaikka koirat entisistä kokemuksista viisastuneina eivät hevin
uskaltaneet tulla saatettavansa seipään ulottuville, hidastuttivat ne
kuitenkin Kallen kulkua niin kiusallisella tavalla, että hän päätti
ryhtyä samaan keinoon, jonka avulla joskus ennenkin oli onnistunut
vapautumaan vainoojistansa.
Tien varrella siinä oli musta riihi. Kalle asettui selin seinää vasten
välttääkseen hyökkäystä takaa päin, otti viulun kontistansa ja alkoi
soittaa hyvin pitkäveteistä, surullista säveltä. Koirat hätkähtivät,
tulivat levottomiksi ja näyttivät ikäänkuin häpeävän: ja kun toinen
ei tahtonut jäädä toisen taakse, asettuivat ne vieriviereen istumaan
puoliympyrään soittajan eteen. Siinä oli rinnan isoa ja pientä koiraa;
mustaa, punaista, valkoista, kirjavaa, pysty- ja luppakorvaa. Hartaan
näköisinä, pää kallellaan ne kuuntelivat, mutta pitkään aikaan ei
soitto jaksanut tehota syvemmin niiden ärtyneisiin mieliin.
Lopulta alkoivat kuitenkin yhden ja toisen jalat hiljaa vavahdella,
värinän siirtyessä vähitellen muuhun ruumiiseen, ja ennen pitkää
koiralauma värisi kuin vilussa. Kun vihdoin muuan suuri koira kohotti
tylpön kuononsa korkeutta kohti, möristen syvältä kurkustansa
määrättömän alakuloista säveltä, nousi kuono kuonon jälkeen ylös,
ja koirien sekakuoro, jossa kaikki äänialat olivat edustettuina,
ulvoa jullitti viulun säestyksellä taivaalle sukunsa vuosituhantisia
kärsimyksiä.
Olipa Kalle hämärästä huolimatta huomaavinaan niiden silmissä kosteata
kiiltoa ja kyynelen tapaista kimallusta.
Vielä jonkun aikaa soiton tauottuakin koirat jatkoivat sanatonta
veisuansa. Kun ne vihdoin lakkasivat, näytti sulanut viha niiden
sydämissä vaihtuneen lemmen tunteisiin. Jättäen kulkijan rauhassa
kapaloimaan viuluansa ne häntäänsä liehakoivasti heiluttaen alkoivat
nuohostella toisiansa. Urospuolisten valittua itselleen sopivan parin
koirat illan kuhjassa poistuivat syrjäkaria kaksin ja kaksin.
* * * * *
Kallen saavuttua yöpaikkaansa, kylän toisessa laidassa olevaan
Korpelan taloon, leimusi tuvassa jo takkavalkea ja talonväki puuhaili
puhdetöissä, Lausumatta sanaakaan tervehdykseksi hän riisui kontin
selästänsä, ripusti sen viilekkeistä naulaan ja istui vaieten
ovensuupenkille.
Talonväki ei kiinnittänyt tulijaan näköjään vähintäkään huomiota;
päinvastoin näytti itsekukin saaneen sysäyksen ahkerampaan askarteluun:
piikojen rukinpyörät alkoivat hyrrätä kiivaammin, renkien pitkät
pärepuukot välkähdellä vilkkaammin ja pöydän päässä nuottaa kutovan
isännän verkonkäpy sujahdella sukkelammin. Mutta silmien nauravasta
ilmeestä ja huulten hymystä saattoi arvata, että he ajattelivat kaikkea
muuta kuin työtänsä. Ainoastaan karsinasängyn laidalla ruumistaan
nuokuttelevan mummon ryppyiset kasvot muuttuivat entistä vakavammiksi,
huokaukset syvemmiksi.
»Mistäs kaukaa se reessaavaanen on?» kysyi vihdoin taloon aikaisemmin
yöpynyt-»kuolemankauppias», — kuoleman kauppias, sillä hänen
kärryillänsä heinähäkissä oli satamäärin pieniä puutynnyreitä
»kimröökiä», joka oli »kevyempää kuin tyhjä» ja jota näin sydänmaissa
ostettiin tavallisesti vain ruumisarkkujen mustaksi maalaamista varten.
»Mistä ollahan?» uudisti pohjalainen kysymyksensä.
Kun puhuteltu vastauksen asemesta vain heittää muljautti vihaisen
syrjäsilmäyksen kysyjään, puuttui isäntä asiaan.
»Onpahan muuan nöyräpäinen, tuosta, naapuritalon entisiä poikia. Tässä
takavuosina sairastanut varitautia ja siitä saanut pitämistä iäkseen:
vian mieleensä ja kuuloonsa.»
»Onko se kuuro?»
»Miten milloinkin. Toisinaan, kuten, näkyy olevan laita tällä kertaa,
hän saa selon vain hyvin kovasta puheesta, osittain suun liikkeitten
avulla, toisin ajoin taas on kuulo hyvinkin tarkka. Mutta joskus lyö
vallan umpikuuroksi, ja silloin hän aina hyvin tärkeän näköisenä
näyttää kuuntelevan jotakin — mitähän kuunnelle omia ihmeitään.»
»Taivaallisia ääniä», huomautti mummo nurkastansa. »Se on, tuo Jumala,
ankaruudessaankin yhtäkaikki laupias: on ottanut Kallelta ymmärryksen
ja osittain kuulonkin, mutta antanut hänelle sen sijaan kyvyn kuulla jo
täällä ajassa niitä ikuisia ääniä, joista me muut kuolevaiset saamme
iloita vasta sitten, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa.»
»Lustin näköönen äijä muutoon, kattoopa häntä pläsihin tai muuhun
munteerinkihin. Mutta jos tuallaasen osuusi rookaamahan taloottomalla
taipalehella, niin luulen, jotta ouron syrän kammahtaasi. Sitä
raskahinta sauvaako se tämäkin kantaa?»
»Mitäpäs se muutakaan — vaikka ei se sauva ole kyllä tämän oma
vuolema», sanoi isäntä.
»Kukas sen sitten on aikahan saanut?»
»Minusta on tämän Kallen kohta tuntunut vähän semmoiselta, kuin kaksi
mahtimiestä olisi ojentanut liiton kämmentä toisilleen, yksi ylhäältä,
toinen alhaalta, tehneet tasajakoa ja osansa saatuaan olleet yksissä
neuvoin tyhjää miestä mieron tielle työntämässä. Eihän kyllä voi
väittää, että lain pykälän mukaan olisi vääryyttä tehty, sillä kumpikin
otti vain omansa: maanpäällinen velkoja saatavansa, toinen sen, minkä
oli ymmärrystä lahjaksi antanut.»
»Niinpä kyllä. Lisänähän tosin on rikka rokas ja hämmähäkki taikinas,
vaan tokkohan nua ny kumpikahan olisi pönkiltänsä pyllähtänehet, vaikka
olisivat antanehetkin tarvittevaaseu pitää osan yltäkyllääsyyrestänsä.
Muutoon on sielä meirän puoles jo moniin paikoon pyätty erityyset
kasarmit, joiss tuallaasia ja muita vaivaasia hoiretahan, ja mihinä
ei sellaasia vielä oo, sielä sijootetahan vaivaaset taloohin ympäri
pitäjää.»
»Huutokaupallahan se myytiin tämäkin, niinkuin koko Jylhänmäen
joukko. Mutta miten lie vasara osunut paukahtamaan Kallen kohdalle
niin onnettomasti, että poloinen joutui sellaiseen taloon, jonka
ymmärtämätön haltijaväki kohteli vähämielistä kuin jumalaton
luontokappaletta. Talvikauden kiusaannuttuaan hoitopaikassansa
tämä kevään tultua otti kontin ja viulun selkäänsä ja lähti
maailmalle. Siitä pitäen hän on useat vuodet kiertänyt kuin jänis
pitäjien laajuista ympyräänsä, palaten aina neljän viikon kuluttua
lähtöpaikkaansa säännöllisesti kuin kuun vaihe.»
Istuttuaan jonkun aikaa penkillä mietteissänsä Kalle muuttihe takan
ääreen ja otti kontistansa vanhat kirjankannet, joiden välissä lehtien
asemesta oli tukku erivärisiä papereita.
»Jo ne nyt tulivat tuomiot siinäkin minun ja Isoaholan välisessä
perintöriidassa», hän sanoi, selaillen papereitansa tärkeän näköisenä.
»Vai niin... No, jo oli aikakin», vastasi isäntä pöydän päästä, ripusti
lasit nenällensä ja meni valkean luokse hänkin.
Kun myöskin päreenkiskojat keskeyttivät työnsä ja naiset kehruunsa,
jääden käsi rukin pyörällä kuuntelemaan, vallitsi tuvassa hetken
odottavaa hiljaisuutta.
»Tämän kun leväyttää Isoaholan nenän eteen, niin eiköhän tuossa ukon
pöksyt ala täristä», sanoi Kalle ja ojensi isännälle lyijykynällä
töherretyn paperin.
Alentaen hiukan ääntänsä isäntä tavaili:
»Täsä lähestyn Minä teittiä muutamala sanalla tällä pienelä paperi
Palalla ja huonola käsi alalla ja saan tietä Antaa että kun tämä
jylyhämmäi kallu nyt on käymäsä sitä maliman rannan kierto Kouluva
Nin olka laupijat ninkun teijän isän Laupijas on ja auttaka Majistri
visauuven tielä antain Ruoka ja riitinet ja kessu piippuun ja saunan
Nurkkaa kuhu hään pääsä kallistais ja Akka väk hyö voivatten otta
huomijon emännän paikan ja pait sitä niin ninku viisun tekiä veisa
pelmanni peliä ja rahhaa saa oneline Likka se pel Mannin saa eikä nyt
sit muta tällä kerta kun hyväst vaa ja terveyksi kaikile tutuile ja
tuntemattomilen ja Voika hyvin toivotta Yks sihtier.»
»Iijoo... hm... kenenkähän lie kädestä tuokin lähtöisin», sanoi isäntä
ja ääntänsä korottaen jatkoi:
»Pitäisipä siinä nyt, jutussasi, mustan valkeneman ja mutkien
oikeneman.»
»Siinä ja siinä, ettei Isoahola vielä linnassa istu», arveli Kalle.
»Onpa niin ja näin.»
Pistettyään paperin takaisin kansien väliin Kalle alkoi etsiä toista,
puhellen kuin itseksensä:
»Juntulan renkipojat juoksivat jälkeeni ja kuiskasivat korvaani,
että hyvän hyvyyttäni ottaisin ajaakseni sen Harakka-Miinan lapsen
ruokkojuttua siinä kuin omianikin. Lakituvassa koetti Juntulan Jussi
kumota kannettani lailla ja evankeljutnilla, ja vähältä piti, ettei
saanut sotketuksi minua samaan soppaan.»
»Altavastaajaksi?»
»Sinne päin se sihtaili. Mutta kun minä sain suunvuoron ja aloin
selvitellä Juntulaisen elämäkertaa, niin hörönauru siinä pääsi
tuomarilta, ja irveen näkyi vetävän lautamiestenkin suuta. Eikähän
siinä Jussia auttaneet laupiaat silmätkään, sen kuin pulittaa vain
rahat koreasti Miinan kouraan. Sakoitin vielä kunniani loukkaamisesta —
siihen kulut lisäksi. Tässä on rotokolla.»
Isäntä kohensi lasejansa, ja luki:
»Suinulan Saha-Yhtiön Tuuma-Lista — — —»
»Eikös siinä ole selvät sanat?» kysäisi Kalle.
»Selvätpä näkyy lumerot olevan... Kenen lie metsää tuossakin
kaadettu, mutta ryske siinä on kankaalla käynyt, kun mokomia
kaksikymmen-kolmikymmentuumaisia karilaita on syrjälleen kellistetty.
Mahtaa olla sammalpäisiä jo noidenkin kannot, sillä ei niitä tuollaisia
pappoja kasvakaan enää nykyajan männiköissä... Entäs, millä kannalla se
on se Loksolan Oton pässijuttu?»
»Hovissa sain housuilleni, kun en kerinnyt juttujakoon ja Loksola
sai riidellä yksipuoleltaan. Mutta kun nykäisin asian sinaattiin
ja vilautin herroille setelin syrjää, niin siellä tuomittiin Otto
maksamaan minulle kipurahat ja langetettiin sakkoon maantierauhan
rikkomisesta ja murhayrityksestä. Tässäpä tuo näkyy olevankin sinaatin
välipäätös.»
»Niinpähän näkyy siinä olevan oikea rotokolla, leimat ja riimerkit
ja kaikki. Miten siinä lukeekaan. 'Utrak aa ähvä ahva pee ärrä oo
porokollot, hallit. Soma tietää, joka hänestä selon saisi, ketkä
tuossakin ovat olleet tukkanuottasilla.»
Kyllästymättä isäntä luki paperin toisensa jälkeen, ikäänkuin ne
olisivat olleet tärkeitäkin asiakirjoja, ja uteliaina niitä kuunneltiin.
»Vilkaisehan vielä tuota, että emäntäkin saa kuulla, mitä laki sanoo
siitä, kun minun arvoisella miehellä uskalletaan syöttää homehtunutta
leipää ja keltaisia silakoita. Siinä jutussa Mullikan emäntä tarkenee
vielä», sanoi Kalle antaen isännälle musteella kirjoitetun arkin
puoliskon.
»Eivät ole kirvesvarressa kangistuneet sen miehen sormet, joka
noitakin puustavia on pyöräytellyt. Otahan onkeesi, muija, mitä tässä
huoneentaulussa emännille sanotaan», huomautti isäntä, leikkisästi ja
alkoi lukea:
»Se on, tämä Kalle, Jumalan vierimmäisiä, vaikka hän maailman silmissä
halpa on. Mutta kerran loppuu Kallenkin maallinen vaellus — ehkä
piankin, kuka tietää — ja hän saa vaihtaa narrinpukunsa taivaan
vaatteisiin, hattureuhkansa kultaiseen kruunuun, ja armopalan asemesta
hän saa syödä Karitsan hääpöydässä iankaikkisesti. Ja hän saa soittaa
uudella viululla uusia virsiä, joiden sävelten huminaa hänellä silloin
tällöin on autuus kuulla jo täällä ajassa kuin kaukaisena kaikuna
korkeudesta. Sillä, ystävät, eikö niin ole, että Herra armossaan on
ottanut ymmärryksen Kallelta, sen vuoksi, että hänen olisi kevyempi
ristiänsä kantaa. Herran tiet ovat korkiammat meidän teitämme ja Hänen
ajatuksensa meidän ajatuksiamme. Ja Hänen armonsa ulottuu niin lavialta
kuin taivas on ja totuutensa niin avaralta kuin pilvet juoksevat.
Huomatkaa, asia on liian korkia. Amen.»
Vielä, lukemisen päätyttyäkin isännän katse viipyi paperissa, ja
kuulijain vaistomaisesti ristiin liittyneet kädet eivät ottaneet
erotuksensa heti amenen jälkeen. Itsekukin tunsi sydämessään
jonkinlaista pistosta ja häpeän tunnetta, niinkuin tietämättänsä olisi
tullut pitäneeksi narrinansa itseänsä ylempää, arvohenkilöä, joka
valhepukunsa riisuttuaan esiintyy ylhäisessä loistossansa.
Tuvassa oli hetken harrasta äänettömyyttä kuin sunnuntaina saarnan
jälkeen. Vain mummo huokaili sänkynsä laidalla:
»Niin, niin... liian korkia, liian korkia... Ihan kuin minun suullani.»
»Mitäs protokollia ne oikeen ovat nuo, ja kuka tuallaasia on
värkännyt?» keskeytti kauppias äänettömyyden.
»Asiakirjojahan ne ovat olevinaan», vastasi isäntä. »Yksi ja toinen
pännään pystyvä niitä tämän pyynnöstä sepustelee tai pistää käteen
muuta joutilasta paperia, mitä sattuu saatavilla olemaan. Niissä on
usein hyvinkin sydäntä kutkuttavia tarinoita, tosiperäisiäkin, niinkuin
tuo Juntulan Jussinkin juttu; ja sitä saa harmikseen lukea tämän
papereista letkauksia väliin omasta itsestäänkin. Joskus on joukossa
vakavampaakin, niinkuin nyt tuo äskeinen — eikö lie ollut jonkun papin
kirjoittama. Kauppias on kai huomannut, että tämä Kalle on lakia ja
oikeutta täynnä kuin taivas tyhjää. Sitä olematonta perintöänsä hän
on riidellä jytyyttänyt siitä pitäen kuin kotitalo myytiin, väliin
voittanut, väliin hävinnyt. Se on ehtinyt käydä jo moneen kertaan
kaikki oikeusasteet, maalait, hovit, senaatit — taisipa, muistaakseni
kerta kiivetä aina keisarin armoistuimeen asti. Sieltä korkeuksista
asia on kerta toisensa jälkeen työnnetty takaisin kihlakuntaan, ja sama
rappu rapulta kohoaminen on alkanut uudelleen. Onpa hänellä vireillä
pitkällinen riitajuttu erään kuolleenkin kanssa.»
»Kuollehen kans?»
»Kuuluu kerran erään Loksola-nimisen talon suuri tallipässi päässeen
irti ja puskea jysäyttäneen Kallea maantiellä pakaroille, niin
että tämä oli kellahtanut selälleen ja lie siinä rytäkässä vähän
loukkaantunutkin. Suuttunut siitä ja nostanut ankaran riitajutun
maantierauhan rikkomisesta ja murhayrityksestä. Pian sen jälkeen isäntä
tapaturmaisesti kuoli ja haudattiin, ja kun häntä Kallen taloon tultua
ei sen koommin ole näkynyt mailla halmeilla, arvelee tämä isännän
piileksivän tuon riitajutun takia. On koetettu kyllä selittää asian
oikeata laitaa, mutta sitä Kalle ei ota uskoakseen, sen kuin vetää
vainajalle huutosakkeja vangitsemismääräyksilleen toisen toisensa
jälkeen, kun hän ei saavu oikeuteen asiaansa vastaamaan.»
»Kertapa he kumminkin rookaavat toisensa siinä kaikkeen korkeemmas
oikeures, jota kukaan ei pääse huutosakollakaan kiertämähän ylitte
eikä ympärihinsä, ja jossa kaikki riirat ratkaastahan, niin karoon
pökkimiset kuin homehtunehet leivät ja keltaaset silakatkin... Soitas
ny vähän sen päälle — polokkaa eli muuta syrämmehen käypää.»
»Soita... Mitä sinä siitä sitten ymmärrät», sanoi Kalle, jolla näytti
olevan erikoista kaunaa kauppiaaseen, arvattavasti vain siksi, että
tämä oli sattunut yöpymään samaan taloon kuin hänkin.
Vaikka kauppias koetti niellä äänettömänä Kallen loukkaavan vastauksen,
saattoi kuitenkin havaita, että se kuohutti syvästi hänen pohjalaista
sisuansa.
»Tämän Kallen samoin kuin monen muunkin pelimannin laita on vähän
niinkuin koiran, että se ei käskien hauku. Mutta annahan sille tulla
oma aikansa, annahan sen kuulla niitä omia ääniänsä, niin siihen
jättää, jos siksi sattuu, syöntinsä kesken, etkä millään ilveellä voi
silloin estää häntä viuluansa vinguttamasta», koetti isäntä sovittaa.
»Olisi viisahampi, niin näyttääsin, kuka täs jotakin ymmärtää.»
Talonväen puhdetöistä ei tullut mitään, sillä Kallen papereita
luettaessa ja kuunnellessa ilta oli ehtinyt jo kylpyaikaan.
Lähdettiin miehissä saunaan.
»Panehan paitasi ja housusi tuonne kiukaan päälle tangolle, että
löylyssä kuolevat, mitä heissä kuolevata lie», kehoitti isäntä Kallea.
»Minä pesen ne illemmalla, kuumalla vedellä», sanoi Kalle.
»Sehän lie.»
Talon miehillä kullakin oli vakituinen paikkansa lauteilla, jonka
vuoksi Kalle ja kauppias joutuivat istumaan rinnan ainoalle vapaalle
penkille. Kun Kalle yhteisen kylvyn aikana vain haukotteli kuuluvasti,
viitsimättä tuskin vastaansa heilauttaa, tiedettiin ennestään, että hän
odotteli toisten lauteilta poistumista, saadakseen jälkeenpäin kylpeä
yksin omassa löylyssänsä, jota tavallisen kylpijän nahka ei sietänyt.
Pohjalaisen seuratessa hänen esimerkkiään kysyi joku:
»Taitaa olla tämä täittömän löyly kauppiaalle niinkuin Kallollekin vain
kohtalaista makuulämmintä, vai muistako syistä vieras ei kylve?»
»Ehritähämpä täs vielä.»
Talon miesten huuhtaistua ruumistansa yhteisestä, pitkästä
vesikaukalosta ja laskeuduttua alas kuivailemaan ja pukeutumaan sanoi
kauppias:
»Annas ny löylyä, flikka, oikein isän kärestä, niin ruihoon tälle
komeljanttarille valssia vihrallani, kunei tämä ruvennu pelaamahan
mulle polokkaa fiulullansa.»
Palvelustytön heitettyä kiukaalle muutaman kipollisen vettä alkoi
lauteilta harmaan, läpinäkymättömän höyrypilven seasta kuulua ankaraa
vastojen iäiskettä. Kylpijöillä olisi nyt ollut tilaa siirtyä
erilleenkin, mutta kun toinen ei väistynyt, niin ei toinenkaan.
»Taisi syntyäkin naapurien kesken kilpakylpy», kuului alhaalta.
»Mun syrämmeni ei sula, jollen saa niille jollakin tavoon kostaa»,
jylisi pilvestä pohjalaisen ääni.
»Pitäisipä siellä sulaa, kun tuntuu täällä alhaallakin olevan jo
kohtalainen kylpylöyly.»
»Sehän täs kamppaalus hulluunta onkin, jotta kuta vihaasemmin vuotaa
polttaa sitä kylymemmaksi jäätyy sisu, ja kuta pehmiämmäksi pinta
leivotahan sitä rautaasemmaksi kovenoo syrän.»
Penkillä istuva renkipoika nyökytti päätänsä kiukaan edessä kippo
kädessä seisovalle piikatytölle, että lyödä löylyä vain.
Ja piika löi.
»Ei taida kauppiaassa olla hyyryläisiä?» kysyi isäntä.
»Kenes reis... huh, uhuh!... reissaavaases niitä ei olis.»
»Ajattelin vain, että päinvastaisessa tapauksessa Kallella olisi
ylivoima puolellansa. Mutta nythän olette siinä suhteessa tasaväkisiä.»
»Pitäneekö... hähä... hänes kortteeria lures?»
»Jos entisekseen on — ja mikäpä, ettei olisi — niin kyllä siinä pojassa
pitäisi asustaa pientä eläjätä kaikkia lajeja.»
»S'on tärkiä etu tälle... sillä jotta... huh helevetti!... Taitaa tällä
kampraatilla olla isoompi vihta kuin mulla ja muutoonkin tihuumpi...
ruosii perkeles tulta kun palakehen kirasta.... Niin jotta — kuhunkas
ma ny jäinkään — jotta kyllähän täikin kynttä kysyy ja hantvärkkiä
antaa kirppukin, mutta kaikista makiammin, jott' oikeen vesi kielelle
kihuaa, lyöttää löylys kumminki lures.»
Yhäti nyökytti päätänsä penkillä virnottava renkipoika, ja ymmärtävästi
silmää iskien lisäsi löylyä piika. Kuumuus alkoi tuntua tuskalliselta
alhaalla olijoillekin: mikä hirveä hehku mahtoi ollakaan lauteilla.
Kuitenkin karttoi kumpikin kylpijä päästämästä valittavaa sanaa
suustansa tai ensimäisenä varoittamasta liian anteliasta löylynlyöjää.
»Flikka!» kuului vihdoin kauppiaan tukahtunut ääni ylhäältä.
»No?»
»Ma teen sulle entisen rikkahan miehen anomuksen: Lennätäs nopiaa
tänne lavoolle sankoo jääkylymää prunnivettä, jotta ma saan kastella
kynsiäni: sillä, koira vieköhön, emme mekään kumpikaa lepää täällä
juuri Aaprahamin helemas.»
»Sitten on vietävä Kallelle myös», sanoi isäntä.
»Ma luulen, jotta me molemmatkin alaamme ny jo olla niin kypsyneinä,
jotta meirän kärventynehet kyntömme alakavat vähitellen mahtua samahan
sankoohin.»
»Ei Kallelle eikä kellekään — siihen pätsiin en pistä päätäni minä»,
tokeni tyttö.
»Iso alla ähkää, pieni päällä löyhkää — mikäs se on?» säesti tytön
virnistelevä liittolainen.
»Pirä sinä suusi... Jos mun saliltahan täältä vielä hengis palaata,
niin annan vastauksen arvootuksehes: tulet jumaliste näkemähän, kuka se
on, joka alla ähkyy», sanoi pohjalainen.
Kylpytoveriinsa kääntyen hän huusi:
»Piretähän ny pieni aselepo — veretähän vähän kenkiänsä.»
»Ee», vastasi Kalle lyhyesti.
Lauteilta alkoi kuulua entistä kiivaampaa vastojen läiskettä, niinkuin
kilpailijat olisivat vihdoinkin ryhtyneet ratkaisevaan loppurynnäkköön.
Heidän näihin asti jotenkin tasaväkisinä taistellessa alkoivat toisen
vastan iskut vähitellen hidastua ja heikentyä, säestäen harvakseen
kuin rummun lyönnit nopeatahtista soittoa. Alhaalle käsin kuulosti
kuin häviölle jäävä ajoittain yrittäisi vielä viimeisillä voimillansa
pinnistää kilpailijansa tasalle, mutta hellitti pian taas otteensa,
yritti uudelleen, kunnes väsähtäneen vasta vaikeni viimein kokonaan,
toisen jatkaessa hellittämättä hutkituistansa.
»Ssssaatana!» sähähti ylhäältä kuin salama.
Vähäistä myöhemmin näkivät alhaalla olijat höyrypilvestä lähenevää,
punaista hohdetta kuin nousevan auringon kumotusta hajoavan usvaverhon
läpi: kauppias siellä käsin ja jaloin tomumajaansa tukien konttasi
lasten tavoin takaperin portaita alas, höpisten itseksensä:
»Kyllä Herra hulluusta huolen pitää, kattokohot viisahat etehensä.»
Lattialle päästyään hän horjutteli saavin luokse, pisti päänsä ja
kätensä hetkeksi kylmään veteen ja lysähti sen jälkeen penkille kokoon
kuin märkä rätti.
Jo oli Kallekin lakannut kylpemästä, kuului peseytyvän lauteilla: nosti
kahmalollaan kaukalosta vettä kasvoillensa ja käsin naamaansa hangaten
päristi huuliansa, niinkuin päristelee joskus hevonen juodessansa.
Kauppiaan jonkun verran toinnuttua pahimmasta väsymyksestänsä hän
penkeille katsellen kysäisi:
»Kuhunkas täältä se viisas Salomooni on karonnu?... Vaikken ma
oikeen tierä, olisiko mus miestä tällä haavaa hänen arvootustansa
selvittämähän.»
»Taisi tulla pako Ephyytiin, niin »Salomolle» kuin löylynlyöjällekin»,
vastattiin.
»Mones mua on tähän ikähäni jo pyykis pesty. Usiasti olen saanu
kokia antamisen ilua, ehkä kumminki usiammin ottanu lahjani
lajiinansa takaasin, niinkuu nuo kroppahani sirootetut puukoon arvet
sanoomattanikin toristavat. Mutten ma tämmööses tappelus oo ikänä
ollut: jotta kun toista pitääsi lyörä, niin ittiä lyö, ja kun ittiä
lyö, niin sen pitääsi toisehen koskia.»
* * * * *
Saunasta tultuaan ja syötyään emännän antaman iltasen Kalle nakkasi
kontin hartioillensa, otti orsilta muutamia päreitä käteensä ja palasi
jälleen saunaan. Puhallettuani! hiilloksesta tulen päreeseen hän pisti
sen kiukaan rintaan, riisuutui alasti, pesi alusryysynsä ja ripusti ne
tangolle kiukaan päälle kuivamaan. Otti sitten äimän hattunsa vuorista
ja alkoi kuroa mummolta saamaansa paikkatilkkua takkinsa kyynärpäähän.
Viimein hän kallistui lattialle tuomilleen oljille alastomana maata
ja nukkui pian raskaaseen uneen. Oli harrasta, kylvyn jälkeistä
saunahiljaisuutta, ei edes äskeisen kuumuuden pyörryttämä sirkka
jaksanut laulaa kiukaan kolossa. Ainoastaan silloin tällöin tipahti
laudepohjasta suuri vesipisara raskaasti karsinamultaan.